SALAKARI

I.

Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui kauvas ympäri.

»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».

Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.

»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat pihaan.»

»Herroja vai rouvia?»

»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se on?—Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»

»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»

»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»

»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»

»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka nokare.»

»Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.»

»Tietäisin minä vielä yhden keinon.»

»Mikä se on?»

»Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.»

»Kuinka monta?»

»Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.»

Alman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää. Hyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi rauhaan.

Hän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki puhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin polvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja hihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.

Alma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä nyrkkiä.

»Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.»

Helmi nauroi ja sanoi »gää». Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti, hän nauroi ja sanoi »gää».

»Gää, gää, gää», jamasi Alma. »Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo sanoa muutakin kuin »gää». Sano näin: mam-ma … mam-ma. Noo, sano nyt: mam-ma!»

Helmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi jäljittelemällä liikuttaa huuliaan.

»Mamm, mamm, mamm», sieltä tuli.

Alma yhä jatkoi edelle. »Mam-m-ma, mam-m-ma…»

Ja Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.

»Mamm, mamm, mamm…»

Jykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.

Alma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. »John, John, tule kuulemaan! Helmi osaa jo sanoa »mamma».»

John laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän ylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen silmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt hänen harrasta haluaan.

»Helmi kulta, sano »mamma», sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!
Noo?»

Ei Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan tavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.

John hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.

»Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.»

Hän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi. Helmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs ylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.

»Hän ei malta nyt, kun näkee sinut», sanoi Alma. »Mutta mene kauvemmas, tuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.»

»Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia alas lehtimajaan. Siellä on vieraita.»

»Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte paistetuita kananpoikia.»

»Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis ilta.»

»Enkö minä vaan häiritse teitä?»

»Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?»

»Välistä niin tuntuu.»

»Alma!»

John nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.

»Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.»

John läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa, että saisi sen sitten nukkumaan.

»Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle», hän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.

»Pannaan Helmi ensin kätkyeen», sanoi Miina ja kohotti peitettä, että
Alma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.

Hetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo menivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen makuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.

Hyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin ovesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin »Tyysäksi» näin kotiväen kesken.

»Mamma, kuulee», huusi Arvi, »kun kalat niin hirveästi nykivät meidän onkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein ryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota kokoa!»

»Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala säikähti», sanoi Ella.

»Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän tiellä ja vielä se kerran putoo.»

»Enpät puttoo», soperteli Lyyli.

»Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?» kysyi äiti.

»Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?» intti Arvi.

»Varoittaahan Lyyli, ettei mene?»

»Valoittaa Lyyli.»

Miina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän valkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen. Kesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin edessä päähänsä.

Hän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.

»Tuollapa hän tulee», sanoi John.

»Kuka herroista minua kaipasi?» kysyi Alma.

»Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne», sanoi maisteri Nymark.

»Siinä teitte sangen kohteliaasti.»

»Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa», ilmoitti pormestari Lagander.

Apteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana tämmöiseen.

»Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme», jatkoi Lagander. »Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on muuttunut ikäväksi ja kuivaksi.»

»John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?»

»Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen jouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.»

»Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?»

»Tekö vanha?» kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.

»Kohta kolmenkymmenen.»

»Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.»

»Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen oppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä edelleenkin.»

»Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.»

»Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin seuraamme takaisin», sanoi Lagander.

»Olen utelias kuulemaan.»

»Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.»

»Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.»

»Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.»

»Semmoisia on yltäkyllin.»

»Esimerkiksi?»

»Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.»

»No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni», sanoi John.

»Sitten myöskin, ettei minua haluta.»

»Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?» kysyi Nymark.

»En», hymyili Alma. »Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin vapautta rajoittaa.»

»Mitä siihen sanot, John?» tiedusteli Nymark.

»En mitään», vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua suustaan.

»Oikein totta», jatkoi Alma. »Kesänajat täällä maalla ovat niin erittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei täällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä … eikä mikään meitä häiritsemässä.»

»Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa», lisäsi Lagander.

»En toki aikonut olla niin tyhmä.»

»Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle», sanoi
Nymark. »Mitä John siitä arvelee?»

»Minä kuuntelen hämmästyneenä.»

»Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.»

Äänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.

»Sinulle tulee kylmä, Alma», hän sanoi, »haenko nuttusi sisältä?»

»Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.»

Hetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt valtiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.

»Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua», sanoi apteekkari Leistén, »suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he voivat enempää tahtoa?»

John nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan ilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön mieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet kohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.

»Me tahdomme suomalaisen Suomen», hän puhui, »tahdomme että kaikki kansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa verta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla oleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja nuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme, hajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.»

»No hyvä», alkoi taaskin Leistén, »mutta miksi tuo kaikki pitää tapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen. Ei historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.»

»Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja kuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä keinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään sikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi »luonnollista» kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten osoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi elonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.»

Hän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa rypyssä.

»Eihän siltä tarvitse pysähtyä.»

Leistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä ja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.

»Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se ei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa hävitetään.»

»Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää; sillä se asia parannetaan.»

Leistén pudisti päätään.

»Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja lainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata tässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa yhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.»

»Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.»

»Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa eteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä ruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa, mutta mitä se yksin voi?»

»Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on perustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa itse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta lopulliseen voittoon.»

Leistén taaskin pudisti päätään.

»Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin rajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee kaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.»

»Sinä rupeat sentimentaaliksi», sanoi John pilkallisella hymyllä.

»Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan vallankumouksen aikaan.»

»Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen eteenpäin ja viisastunut.»

Lagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka John ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta, ylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei tosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut niin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.

Maijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle. Hän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja tulemaan ylös illalliselle.

Pöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen hymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen ovenraosta.

»Oles hiljaa», puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan hänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. »Ole hiljaa, etteivät älyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti rouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes, kuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa. Juokse leikkaamaan, minä haen korin.»

Posket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa tuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan hänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin häntä huomasivatkaan.

John ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta
Nymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.

»Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia», sanoi Nymark.

»Pitäisikö meidän sitten olla?» kysyi Alma.

»Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan valvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.»

»Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?»

»Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.»

»Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?»

»Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin.»

Alma nauroi.

»Ja syy siihen? Selittäkää sekin.»

»Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.»

»Tuosta ei viisastu.»

»Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen suosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?»

»Vallan.»

»Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.»

»No niin?»

»Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies, näettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen rakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.»

»Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen olisi menetteleminen, ettei näin kävisi?»

»Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan sanoa: »minä olen sinun». Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon välillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden ihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen rakkauttaan eleillä.»

»Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole avioliitossa.»

»Josta Jumalalle kiitos!»

»Kuinka niin?»

»Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi tuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne tavallisesti ovat.»

»Te olette hirveän kevytmielinen.»

»Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat velvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään toimeen heidän seurassaan.»

»Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?» hymyili Alma.

»Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi näyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin häneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.»

»Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?»

»Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.»

Alma pudisteli päätään.

»Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.»

»Se ainakin olisi hauskempaa.»

»Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun toiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.»

»Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi silloin oikein valvonut etujaan.»

Alma katsoi häneen.

»Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.»

»Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.»

»Kuinka niin?»

»Pelko on heikkouden merkki.»

»Ei aina.»

Alma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten puhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä ollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa, joka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa kevytmielisyydessään.

Oli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma saattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä, käyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut Alman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma ei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät juuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä rinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin, ettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan lintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.

Kun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se oli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui Johnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen, ja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja, jotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän kumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle hellästi.

II.

Takaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista luonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.

»Noo, Alma», sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, »mitä mietit?»

»John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti panna maata näin kauniina yönä.»

»Mutta nyt on jo niin myöhäistä.»

»Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.»

»Entä pikku Helmi?»

»Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään iltayöstä.»

»Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.»

»Hyi, et saa sanoa »muija». Se on niin rumaa.»

»Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?»

»Istu sinä perään, minä soudan.»

»Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.»

»Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen suuhun.»

Alma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen mielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.

»Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia pilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan suudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta tuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta näetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.»

»Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu asia.»

Hän ajatteli kasvullisuutta.

»John», jatkoi Alma taas hetken päästä. »Oletko sinä onnellinen?»

»Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä,
Almaseni?»

»Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin pysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta ijankaikkiseen.»

John nauroi.

»Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.»

»Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?»

»Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja lähdet oikein halusta sisään jälleen.»

Alma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli, ettei John häntä ymmärtänyt.

»Noo, Alma?»

John koetti tavoittaa hänen silmiään.

»Alma, suutuitko sinä?»

Alma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.

»Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No, kas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet silmistäsi.»

Hän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.

»Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!»

Hän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.

»Oma vaimoni!»

Lämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri.

»Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta taivaassa tai maassa.»

»Sen tiedän, armaani.»

Hän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä kerran.

»Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle eikä isänmaalle.»

»Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.»

»Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.»

»Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua joudu paljon muistamaankaan.»

»Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?»

»Se vielä puuttuisi!»

Alma kavahti pystyyn hämmästyksestä.

»No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan johtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen isänmaalle.»

»John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes.—Täytyyhän mun», lisäsi hän huoaten.

»Kas, siinä teet oikein», hyväili häntä John.

Alma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John silitteli hänen päätään.

»Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut sinulta kysyä.»

»Mikä se on?»

»Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja sinä istuit pianoa soittamassa?»

»Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?»

»Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en saanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.»

Alma naurahti, vähän hämillään.

»Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?»

»Eikä, muuta se oli.»

»Mitä?»

»Joutavia. Ilman aikojaan.»

»Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä mielestäni pois.»

»Etkä puhunut mitään. Rakas John!»

»Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot, eikö niin.»

»Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En minä kehtaa, John.»

Mutta John hyväili ja suuteli »pientä muruaan» ja katsoi häntä silmiin.
Ja sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.

»Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.»

»Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon kyllä olisit sanonut?»

»Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.»

»En naura. Olen ihan totinen.»

»Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota rakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi minua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti sitä itkenyt.»

Alma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin, sillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin heikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä niin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli kuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa, kauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.

John oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.

Molemmat olivat äänettöminä.

Alma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi. Mutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen, likisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.

»Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin», arveli Alma. Ja hän heitti moittivan katseen Johniin.

»Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele eteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.»

»Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.»

»Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.»

»Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen, että—»

»Että mitä?»

»Että sinä ehkä kuolet», jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, »jätät minut ja lapset—»

Alma ei voinut enää pidättää itkuaan.

»Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt lähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne haaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna olet kipeä.»

»Enkä ole.»

Alma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.

»Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho, kello onkin jo puoli kolme.»

»Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?»

Alma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että veneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa; airot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas rusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.

»Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?» sanoi Alma, kun olivat vetäneet veneen rannalle.

»Myönnetään, myönnetään.»

»Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?»

»Ellet vaan tule kipeäksi.»

»Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.»

He tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden papyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä sänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla kätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.

»Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.»

Alman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen päänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät seljällään katseli Almaa.

»Ylös, ylös», naurahteli Alma.

Miina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki hiuksia silmiltään.

»Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.»

Jopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu; pystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma vielä pidätti.

»Entä tyyny?»

Miina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti kädellään tyynyä.

Mutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti
Alman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.

Alma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän taas nauroi.

»Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!» Hän pani sen Miinan syliin. »Mene nyt.»

Miina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni myöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne nukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli herttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla täyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi Alma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.

»Herran rauha», hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa vallinnutkin.

Laskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: »Pelko on heikkouden merkki.» Mitä oli hän millä tarkoittanut?

Kummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.

Sporttia? Miehet rakastavat sporttia?… Joutavata!

III.

Lupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori Karellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa varten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.

Kun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan likellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin nenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset istuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu ulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen harsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan. Joka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis heiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja niin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina pöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.

»En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?» hän kysyi.

»Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.»

Alma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli ikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin kesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa. Mutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta samassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla läksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja rauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.

Sitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli nimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut paljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona, eroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.

Hän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän nähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei ainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!

Alma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta päivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla mielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään eivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli, luki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi.

Oli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä ystävällinen.

Tällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt Johnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli ehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.

John oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, »kyllä, kohta» ja kirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä. Alma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli sanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.

Nyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman rinnalle istumaan. Alma ompeli.

»Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?»

Alma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.

»Oho, anna anteeksi», sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle sivulle.

Sitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.

»Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla, valkealla varsalla kotiin, niinkös?»

Ella ja Arvikin tulivat lähemmäksi.

»Pappa kuulee», sanoi Ella.

»No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?»

»Että mitä varten tämä kaikki on tullut?»

»Mikä kaikki?»

»Tämä maailma.»

»Ella kun ei tiedä», sanoi Arvi säälivällä hymyllä.

»Niinpä sano sinä, Arvi.»

»Sitä varten, kun Jumala sen loi.»

Ella oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.

»Mutta mistä se sen loi!» toisti hän.

»Ka, tyhjästä.»

»Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?»

»No, se oli jo olemassa.»

Ella vaikeni.

»Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, »mitä varten Jumala loi sitten maailman?»

»Ett' ois lystimp' olla.» Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.

»Että kellä olisi lystimpi olla?»

»Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.»

»Oi tuota lasta, kuinka on viisas», ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia pannuun.

Ella, näet, oli hänen lempilapsensa.

»Niin», kääntyi John Almaan, »parempaa vastausta tuskin voinee antaa».

Alma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.

»Miksi noin suuria kirjaimia laitat?»

»Kun niitä pidetään, semmoisia.»

»Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?»

»On kyllä.»

»Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne tarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri käsitystä ekonomiasta.»

»Kiitos komplimangista.»

John naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi hermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja alkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki ollut kysymyksessä.

Arvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut kaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.

John meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi paikoilleen lehtimajaan.

Hänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja ylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen rakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala ja niin kovaksi kuin kivi.

Almalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä uutterammin kuin ennen.

John palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää käsivarrellaan.

»Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois», hän puhui tullessaan, »ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni vahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.»

»Menköön ylös Miinan luokse.»

»Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle äsken.»

»Onhan Maijaliisa.»

John vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.

»Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.»

John sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.

»Alma, mitä varten?»

Ei vastausta.

»Mitä varten olet noin huonolla tuulella?»

Ei sittenkään vastausta.

»Alma—».

Hän aikoi vetää häntä luokseen.

»Oih, anna minun olla.»

Alma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.

»Kuinka? Vaivaanko sinua?»

»Vaivaat.»

John katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne peittivät.

»Ihanko todella?»

Ei taaskaan hiiskausta.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut.

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni.

»John, John»—hän kuiskasi.

Mutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään puiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.

Heidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää hyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi, vielä tylymmäksi, ja hän—? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan alle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja ijäksi?

Sillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli muuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät puussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen korvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.

Eikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi pelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän välinsä oli hyvä tai paha.

Hän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella eikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein kylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt mielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja koko ruumis vapisi.

Hän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän meni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa ylös.

Ruoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.

»Ei pappa syökään», ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.

Alma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni itsekin.

Mutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki. Alussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten sekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä, pieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset. Suu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen, uneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa mitään.

Ovi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen. Kuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että hän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä sohvalle omassa huoneessaan?

Alma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka ikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun uutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista, hiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät niin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.

Mutta nyt—nyt!

Kamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman sydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana kuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi hetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi ja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa hänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä jälleen kiinni.

Ei John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja puhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään, seurasi pienintäkin liikettä.

»John», kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun omasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en jaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!

Hän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut, mutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti, ei tietänyt tuskista mitään.

Alma painui takaisin sijalleen.

IV.

Tuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander olivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat tänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton puuhissa.

Alma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä tavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan.

Ei häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän nyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei näyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.

Mutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen kantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen. Ja sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden luonteesta miehissä…

»Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin vastoin … Sallia muidenkin miesten ihailla itseään… Kiihoittaa hänen rakkauttaan…»

Hän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset alemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan.

Nymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain olennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee naiseen vaikutuksen.

Alma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark kiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta siitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.

»Hauskaa, että tulitte», hän sanoi.

»Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?»

»Se riippuu teistä», sanoi Nymark.

»Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.»

Alma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei ollut siitä millänsäkään.

»Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki ikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander, miellyttääkö teitä volantin heitto?»

»Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä», lausui Nymark.

»Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.»

»Minä vakuutan.»

»Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.»

Hän hieman arasteli sitä kysyessään.

»Elkää minusta välittäkö», sanoi John, »luen mielelläni sanomalehtiä sillä aikaa».

»Joko sitten lähdemme?» kysyi Lagander.

»Ei, juomme kahvia ensin.»

Hän meni sitä toimittamaan.

Nymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan pöydällä.

»Mitä arvelet tästä?» kysyi hän Karellilta.

»Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen yhdistys.»

»Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä», hymyili Nymark.

»Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa totuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi, ymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?»

»Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä Ibsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut vapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.»

»Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos. Ibsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee nykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin kukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa vallattomuutta ja irstaisuutta.»

»Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra varjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä, taide taidetta, uskonto uskontoa.»

»Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se ihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen kehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin haaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei myöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän aikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri tavoittelee.»

»Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan uskonnon kanssa.»

»Minkätähden ei?»

»Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.»

»Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei tee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.»

»Ja laittelee rajapylväitä.»

»Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan», hymyili John. Eikä ne oikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden vaarapaikkojen merkkejä.»

»Salakarien—?»

»Mistä te kiistelette?» kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.

»Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä muistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin siellä ylhäällä.»

»Minäkö siitä muistutan?»

»Teidän läheisyydessänne sen tuntee.»

»Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?»

»Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka palaa.»

»Joko? Joko?» kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän pyyhki otsaansa. »Kyllä on lämmin.»

»Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.»

Lagander nauroi ja noudatti kehoitusta.

»Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?»

»Alvan niin.»

»Rouva Karell», alkoi Nymark, »koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta, tahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?»

»En mitään, sillä minä en tunne häntä.»

»Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä tuntea?»

»Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.»

»Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?»

»Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin saattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.»

»Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä täytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja täydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot rinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään peitetä, eikä mitään salata.»

John hymyili.

»Mutta mitä sanoo John?» kysyi Lagander. »Entä kun hän ei annakaan rouvansa lukea Zolata.»

»Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee jokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.»

»Minäpä en estelekään», hymyili John.

»Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.»

»Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea.
Nähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.»

»Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä siveellisyyden apostolia?»

»Sinne se hiukan kallistuu.»

»Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä joudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!»

»Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!»

»Olen valmis.»

»Entä John?»

»Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.»

He menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä kohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka kurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin sulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä ehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin mukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet esiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina väliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät jalkansa kahisevien helmojen alta.

»Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä», kuiskasi
Nymark Laganderille.

»Elä vaan rakastu toisen omaan.»

»Minä hänet ryöstän Karellilta.»

»Nono.»

»Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt varmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.»

»Mistä sen tiedät.»

»Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin aviomiehet.»

»Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen suosioonsa?»

»Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.»

»Hurja!»

»Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän yksitoikkoisuudessa.»

»Herra Nymark, ottakaa vastaan», huusi Alma, haettuaan tällä välin renkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.

Nymark kohotti keppiään.

John istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki sanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli pitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin volantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta sitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös verannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.

»Tarkenette nyt varmaankin», hymyili hän.

»Kyllä», sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä.
»Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen», lisäsi hän ilostuneena
Maijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. »Emme
salaa mitään herroilta.»

Maijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten kumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman luokse ja sipatti hänelle jotain korvaan.

»Päivällinen on valmis, hyvät herrat», sanoi Alma ja nousi ylös.

Nymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan rinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin aikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän likempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen pehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää ajatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen.

Valtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa kaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin rajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani heidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.

»Meissä on syy», hän sanoi, »meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole tarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on luonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän valppaampia.»

»Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä on kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.»

»Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa takanamme.»

»Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.»

»Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.»

»Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu mieleeni keskustelumme viime kerralta.»

»Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin juuri näinä päivinä», hymyili Alma.

»Oikeinko todella?»

Hän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat tarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta miehen ja naisen välillä.

»Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?»

»En vielä.»

»Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken hävitetä», hymyili Nymark.

»Aa», huudahti Lagander, »minä jo tiedän, mistä puhutte».

Alma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi tahtonut sitä keskustelua uudistaa.

Nymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.

»Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään kotinsa ulkopuolella.»

Heidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat pienen salaisen liiton.

»Karell, puolusta meitä», lausui Lagander, »sano rouvallesi, että hänen tosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa».

»Eläköön vapaus», sanoi Karell.

»Hyvä!» huudahti Nymark, »tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun puoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?»

»Tietysti ei.»

»Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä taipumaan?»

»Taivas varjelkoon», hymyili Karell. »Annan sinulle täyden vallan.»

»Kuuletteko, rouva Karell?»

»Kyllä.»

Alma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli hän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun toiseen.

Nymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas valkoiselle hiviölle.

»Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?»

»Sopii koettaa.»

»Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.»

»Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole kenellekään iloa.»

»Jättäkää se asia muiden päätettäväksi», sanoi Lagander.

He nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle.

»Eikö teistä ole iloa kenellekään?» kysyi Nymark hiljaa, kumartuen sivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa.

»Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette kenestäkään välitä.»

Alma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä
John ja Lagander menivät alas lehtimajaan.

»Sallikaa minun pidellä vyyhteä», sanoi Nymark, kun Alma kerimistä varten kietaisi sen käsivartensa ympäri.

Hän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen, niin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin vähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi, mutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.