»Tämä muistuttaa ritari-aikaa», hän sanoi, »jolloin meillä miehillä oli tapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.»
»Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon tavan heittäneet.»
»Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea saamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois, niinpian kuin vyyhti on lopussa.»
»Luonnollisesti», nauroi Alma, »koska minä en ole teidän sydämenne hallitsija.»
»Kuinka voitte sen tietää?»
»Noo—.» Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän hymyili taaskin. »Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin ritariajan tavat.»
»Nimittäin?»
»Galanterian.»
»Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua meidän aikana.»
John ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki jotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui luomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi hänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle. Itikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia kuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja saadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.
Illemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle. Hän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja huiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan heiluttelivat.
Eilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän ei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat epäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen aivoissaan.
Hän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein saisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat. »Joskus», oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se merkitsi »usein».
Sitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne sitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän johdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen muutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien muotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että ne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä esiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni.
Ja miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko hänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että John oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri senvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle. Yksinomaan hänelle…
Nymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi…
Alman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa, keskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi valtansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja tyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään,—silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan…
Omatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai moittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen syynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan oli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten rajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli vahva turva rakkaudessaan John'iin…
Eikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen kanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja iloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä se omituisuus ei haitannut…
Hänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion osoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi vastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin John!…
Miina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä viihtymään.
»Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen», hän sanoi.
Alma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui vuoteelle.
»Eikö rouva riisu samalla», kysyi Miina, »johan nyt on myöhä».
»En minä vielä; tuohan Helmi tänne.»
Helmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui hapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli nälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli äitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä kääntänyt silmiään häneen.
Helmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi »gää», herättääkseen hänen huomiotaan.
»Nuku nyt pois», sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen rinnan Helmin suuhun.
Kun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä jatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein nukahtikin.
Alma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin ja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in kamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.
Hän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun Nymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani kädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa.
Niin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin ikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja puhutteli häntä.
»Täälläkö sinä vielä istut?»
Alma säpsähti ja loi häneen aran katseen.
John hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä lopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä.
Alma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan hämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla myöskin liikuttavan suloisilta.
»Tule pois, muru», kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.
Alma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään puhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään kuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.
V.
Sen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto antoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava kuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai tehdä työtä.
John niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja kodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän nyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään.
»Mene vaan», hän sanoi; »että saamme täällä oikein rauhassa järjestellä».
John varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi.
Salin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki ruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden ylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja tasoitti mullan päältäpäin.
Hänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin olivat puuhatessa valuneet alas.
Silloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen.
Almaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä huoneesen, joka oli jo puhdistettu.
Ei, hän ei tahtonut häiritä.
»Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin hyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.»
Alma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se tuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä.
»Teidän nähden en jatka tätä työtä», hän sanoi ja katsoi vakaasti
Nymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen.
»Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.»
Alma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä tosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi.
Sen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän väliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan, oliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan käymään.
»Yhdentekevä», hän sanoi itselleen, »parempi onkin niin».
Hänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui päätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli aikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin.
Seuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen kello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten ollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle tuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi.
Eikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta, joka ei oikeastaan ollut juuri mitään.
Koti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty; nyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä ääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä ympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan sattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään kohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat sisään.
Mutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut huoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi vieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin muulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia ulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli. Niin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret vaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei seurannut vastaavaa iloa.
Eräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei siltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka puhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja mahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut. Mutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua saada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain panettelemista.
Hän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa nauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään.
»Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?» sanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita.
»Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.»
Alma tarjosi hänelle iloisesti kättään.
»Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.»
»Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.»
Ja Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän oli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta kuolettavasta tyhjyydestä.
He nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.
»Eikö totta», sanoi Nymark, »koko maailmassa ei ole mikään niin tukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset olemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.»
»Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä pelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?»
»Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos kahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.»
»Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin alotamme taistelun?»
»Tänä iltana.»
»Ja millä tavalla?»
»Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä lupauksestanne.»
»Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.»
»En ole sitä hetkeksikään unhottanut.» Niitä sanoja seurasi katse, joka sai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.
»Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.»
Hän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään.
»Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.»
Alma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään vastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin.
»Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?» kysyi Alma.
»En voi!» vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, »minulla on valtuuskunnan kokous».
»Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?»
»Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri haluta koko juhlaan.»
»Siinäpä se on.»
Alma katsoi alakuloisesti Nymarkiin.
»Tulkaa te kumminkin.»
»Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.»
»Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti jaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.»
Alma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka hän oli sattunut saamaan käsiinsä.
»Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden», vastasi John vakavasti.
Hän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään sanoa.
»Ei kukaan estä!» Alma taisteli kyynelten kanssa. »Tiedänhän sen. Mutta sitä kuitenkin pidetään pahana.»
»Ken pitää? Te itse?»
»En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.»
»Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin, tarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin ahdasmielisyyttä.»
Almalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään painoi hän nenäliinaa kasvoilleen.
»Kuinka lapsellinen minä olen.»
»Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista sen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.»
»Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville, niinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.»
»Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille elämä tarjoo ihanampaa onnea.»
Nymark tarttui hattuunsa.
»Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?»
»Tahdotteko tehdä niin hyvin?»
»Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.»
»Näkemään asti!»
He kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen.
»Hän on ystävällinen ja hauska», ajatteli Alma yksin jäätyään,—»ei kumma, että hänen seurassaan viihtyy».
Illalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja maantieteen kanssa hänen luokseen..
»En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin vaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.»
»Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.»
»Pappa ei ole kotona.»
»Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.»
»Kun minä en löydä.»
Arvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään.
»Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta. Kehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista poikaa.»
Alma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti häntä salissa.
»Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on», sanoi hän, kun Alma astui sisään.
»Ihanko todella?» kysyi Alma hymyillen.
»Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.»
»Mahdatte olla tuntija.»
»Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.»
»Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni uusia.»
»Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?»
»Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle tuommoisessa.»
»Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa teille vertoja vedä.»
»Vähempään toki tyydyn», sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen katseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen.
Juhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas kerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin »Ensi lempi».
»Aika koketti, tuo pikkuinen neiti», kuiskasi Nymark hiljaa Almalle.
»Mikä hänen nimensä on?»
»Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.»
»Kaikkien yhteinen?»
»Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta valitsee kukin omansa.
»Onko tuo paroni joku lyseolainen?»
»Luultavasti.»
»Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.»
»Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa liikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.»
»Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian paljon.»
»En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.»
»Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.»
Esirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti käsiään ja huusi: »hyvä, hyvä!»
»Teeskentelijä», sanoi Alma ja katsoi häneen.
»Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.»
»Kuinka voitte olla noin paha?»
»Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä kiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg. Saatte nähdä että hän siitä ihastuu.»
»Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?»
»Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee toki hiukan leikkiä laskea.»
»Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?»
»Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee vallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.»
»Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?»
»Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden.
Eikö totta?»
»Teille täytyy väkisenkin nauraa.»
»Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?»
Hän tarjosi käsivartensa.
»Mihinkä?» kysyi Alma.
»Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.»
Nymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi vaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt häntä hetkeksikään silmistään.
Toisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet Almaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä vajosi alas tuoliinsa.
»Elkää tanssiko enää», kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.
»Minkätähden ei?» kysyi Alma.
Hän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.
»Terveytenne ei sitä siedä.»
»Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.»
Hän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.
Pariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui kavalierinsa käsivarrelle.
»Minä pyörryn», kuului hänen huuliltaan.
Nymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen sivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka häntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän nyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin.
»Jo menee ohitse», sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata silmiään.
»Miksikä ette totellut minua?» nuhteli Nymark.
»Elkää toruko, minä olen taas terve.»
»Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.»
»Täytyy olla kuuliainen.».
Alma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan karmiin.
»Kuinka kalpea te vielä olette.»
»Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan», hymyili Alma. »Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.»
Nymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma täydellisesti.
Hänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti.
»Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa teitä laske», hän sanoi.
Ja niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista, puhelivat iloisesti ja nauroivat.
Tuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan, osoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta sydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät rauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon vapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi puhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista ollenkaan.
Toisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta ylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle.
»Helmi kovin kaipasi sinua yöllä», sanoi John.
»Kaivatkoon», vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä välittänyt tulla ruualle.
»Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin suuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa rintaa.»
»Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa», puhui Miina, joka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat.
»Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.»
»Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla», sanoi Alma tuskaisesti, »antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette, kuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.»
Miina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja jokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään. Miina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli ja koputti ruutua.
»Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!»
Helmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa.
»Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin», puhui John ruokasalista, »sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä, Hyvärinen ja Pääkkönen.»
»Sitten olet poissa koko päivän», vastasi Alma, jotain sanoakseen.
»Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme», sanoi John. ja tuli sisään.
»Kuinka sinun on? Oletko kipeä?»
Hän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja.
»En ole kipeä, muuten vaan heikko.»
»Ehkä tanssit liian paljon illalla», arveli John hymyillen.
Alma el virkkanut mitään. John nousi.
»Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el ole osannut mitään tänäpäivänä.»
»Kyllä.»
Alma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko päiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen illalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä ilahdutti.
Hän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin olikin.
Vastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa. Sitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut hänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun helmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle.
Nymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri halusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja tässä puvussa.
Hiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä tavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko ylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään.
Sitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli näkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen käsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä pyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien pohjana.
Siinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään lattialle ja juoksi avaamaan ovea.
Hän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän, kuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata.
Alma punastui.
»Käskekää tänne», hän sanoi nopeasti.
Häntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä. Ja kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu?—Hän koetti hallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta.
Vetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään asemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen peiliin.
»Te olette sairas?» kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä.
»Ainoastaan väsynyt», hymyili Alma ja osoitti tuolia.
Nymark vetäisi sen lähemmäksi.
»Kenties tahtoisitte levätä?»
»Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.»
»Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.»
»Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?»
»Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte entisille katsantotavoille.»
»Entisille?»
»Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte irtautua.»
Alman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama kuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut uusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei hän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli vastaan vai pahaa,—eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa se ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.
Tunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin oli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta eroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin vertaista seurakumppania ollut.
Viimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.
»Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.»
»Entäs nyt?»
»Se jäi kun jäi», nauroi Nymark, »pahempi vaan, että olen viivyttänyt teitä».
»Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.»
»Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.»
»Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte päivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.»
Ei se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun odottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan.
Nymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään saakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä hän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän päivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen koko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma oli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli kaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan oleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia voinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja tyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli hänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän rauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei unhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos hänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin Nymark tehnyt.
»Viipykää vielä!» sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä.
»Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme toisiamme pian.»
»Hyvin, hyvin pian!» sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen.
Nymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret poskille.
»Hyvästi sitten!» sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.
Nymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa tyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei hän ajatellut mitään,—eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia kuumotti ja suloinen tunne täytti poven.
»Mamma», kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, »onko mamma valveilla?»
Alma kavahti samassa pystyyn.
»Arvi, oletko lukenut läksysi?»
»Olen. Jos mamma kuulustelisi.»
Alma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa kuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti; sillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan; Arvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.
Alma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.
VI.
Eräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin »Giftas».
»Onko Nymark käynyt täällä?» hän kysyi.
»Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla», vastasi Alma.
Senjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin
Zolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman
pohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne
Garborgin »Mandfolk» muiden muassa.
»Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea», sanoi John.
»Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?»
»Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa Mandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta etteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän kuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.»
»Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.»
»Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.»
»Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.»
»Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon ajatuksilla päätäsi vaivaa.»
John hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna hänen kätensä pois.
»Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?»
»No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.»
»Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.»
»Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.»
John tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni kyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi sitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä.
»Hm», äänteli hän lyhyesti.
Otti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään.
»Hm!»
Hän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.
»Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.»
John katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä nähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse; he nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.
Hetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti päänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.
»Kuinka hyvänsä,» puhui hän yksikseen, »mutta ei pääse Nymark syyttämään minua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että minulle.»
Muutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä vetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä. John oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että tuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.
Erään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona.
John ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin
Alman ääni kuului hänen jälkeensä.
»John, tulepas katsomaan tätä ruusua.»
»Ahaa», arveli John, »sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.»
Hän hymyili.
»Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.»
Hän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille.
»Eikö se ole kaunis?»
»Onhan se.»
Johnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti häntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi pitkän suutelun noille vastahakoisille huulille.
»Oih, elä», sanoi Alma punastuen, »näkevät tuonne kamariin».
»Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.»
John suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma puikahti hänen käsistään pois.
»Anna nyt olla, John», hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi.
John meni kamarin ovelle.
»Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.»
Mutta Alma alkoi puhua muusta.
»Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.»
»Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.»
»Ei sitä auta katsoa.»
»Tietysti ei.»
»Minun vaan—» Alma poimi kuivia lehtiä kasveista—»pitäisi olla näkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.»
»Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun kamarissani.»
»Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina menneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.»
»Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt harjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä—? Tämä minusta olisi juuri oivallinen tilaisuus.»
Alma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään.
John katsoi erästä kirjaa pöydällä.
»Nymark on käynyt täällä?»
»Pistäytyi äsken pikipäin.»
John nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi hän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa.
Illalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni, mutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli.
»Itkeekö Helmi, vai—?» kysyi John hymyillen.
»Ei, ilman minä—. Siellä soittaa joku», lisäsi hän samassa ja heitti työnsä syrjään.
»Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.»
Alma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa.
John rypisti hiukkasen otsaansa.
»Sinulla taitaa olla kiirettä, John», sanoi Nymark.
»Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.»
»Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.»
Alma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan ylös.
»Mitä se oli?»
»Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.»
»Höyrylaivalla Imatralle?»
»Sinä siis jo tiedät?»
Nymark katsoi Almaan.
»Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.»
»Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva
Karell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.»
»Mitä sanot, Alma?»
»Niin … ehkä tosiaan … Helminkin tähden… Mutta se riippuu sinusta.»
»Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.»
»Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis tulette?»
»Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?»
Alma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä.
»Sen kauvemmin iloa kestää», sanoi John.
»Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni, etten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva Karell.»
Hän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea.
»Kaikki kävi hyvin», sanoi Nymark puoliääneen.
»John ei ollenkaan estellyt.»
»Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.»
»Muistatteko, kello seitsemän?»
Nymark otti häntä kädestä vielä kerran.
»Muistan, muistan!»
John kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän päähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään.
Mutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli vakavasti Almaan.
»Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?» hän kysyi.
»Puhui», vastasi Alma, hiukan epävarmasti.
»Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan tuumaan?»
Alman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi vaan.
»Tiesitkö sen, Alma?»
»Tiesin», kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa.
Hetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti.
»Parempi», sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen kynään, »että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti».
Alma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä istuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen.
»Niin, Arvin luvut—»
Hän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä.
Huvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin ennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja laitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla mieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä palveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin nuorentunut jälleen.
Mutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan ja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla.
»Etkö saa antaa?» kysyi John.
»En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko lienee kello?»
»Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?»
John nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla loistavilla silmillä:
»Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.»
»Koeta, muruseni, kumminkin», kehoitti John, laskeutuen jälleen makuulle.
Aamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä unessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja lapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja niin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka.
John kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn kuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka hän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin kiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen verran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman närkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse hennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä mieltyneen huvituksiin.
Itse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei haluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei joutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin, varsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta Nymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita vanhoja konvenansitapoja.
»Kiusaavat vaan suotta itseään», hän sanoi. »Näettekö, eihän niitä koskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne samalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa toista ja tuskittelee.»
»Niin, mutta kumminkan—» koetti Alma vielä väittää.
»Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä havaintoja!»
Hän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi, pilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat tarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan melkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion eräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa istuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.
»Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän?
Ooh, lyömmekö veikkaa?»
Alma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä lopettamaan.
»Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme», hän sanoi.
Nymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John jäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.
Joulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan miettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti esiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.
Sinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli raha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se riittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit olivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä valtiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne ja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei auttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin kassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat suoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?
Tuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi laskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia esille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä kaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä. Yleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset murheensa.
»Viljatulli», hän kirjoitti muun muassa, »kieltämättä hyödyttäisi rikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja pappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle, suurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei edustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen niukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö heille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.»
»Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa pyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle kehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää noita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa kulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.»
»Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa, niiden etua ennen kaikkea vaarinottaa…»
»John, katso tänne, minä olen valmis nyt!»
Alma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja hopeanhohtavassa harsopuvussa.
»No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?»
»Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!» sanoi John.
Mutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka paljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle maksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat raha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.
»Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?»
»Kun en jaksa enää.»
»Minunpa jo lienee aika lähteä», sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan viimeisiä nappia kiinni. »Autapas, John, tuo on niin vaikea.»
John teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen.
»Jalanko menet?» hän kysyi.
»Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.»
»Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä ajattelet?»
»Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.»
»Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?»
»Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt,
John!»
Hän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten, ikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän molemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä.
»Hyvästi!»
»Hyvästi! Elä kylmety!»
Alma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.
Tuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin äkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa ilossa. »Yö» seurasi »päivää» kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien takaa, joita ei muulloin milloinkaan.
He tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli kuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark oli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan äänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut Nymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei ollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo katkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset, kaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari peitti…
Ja taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa oli ympärillä.
Alma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.
Mutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat keskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin kummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti käsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.
»Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?»
»Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.»
»Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.»
»Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.»
Nymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten seuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa.
Outoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat kohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja se alkoi häntä harmittaa.
»Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa», sanoi eräs.
»Ellei jo liene vallannut», lisäsi toinen.
»Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.»
»Ja pimenevät.»
Alma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui rouva Leistén sohvalla.
»Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä», hän sanoi paljastaen kasvonsa. »Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa tyhmyyksiään.»
Lähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti, ikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne.
»Minuako ne pakenivat?»
Hän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat, että hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa.
Almalle pysähtyi veri poveen.
»Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!»
»Kai sen jo itsekin arvaat.»
»En mitään minä arvaa. En mitään.»
»Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.»
»Onko mahdollista? He—?»
»Niin, te olette olleet varomattomia.»
»Varomattomia?»
»Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä, kuinka paljon teistä jo puhutaan.»
Alma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.
»Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on ollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo pois?»
»Menen. Minä en saata enää olla täällä.»
»Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun rupesit kyselemään.»
»Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.»
Alma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja läksi yksin ulos kolkkoon yöhön.
VII.
Oli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä viistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle. Kiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin kirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä monen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein lapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät toisilleen.
John vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.
»Joko sinä tulit?» kysyi hän, silmiään raoittaen.
»Jo.»
»Oliko hauskaa?»
»Ei.»
John ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin rauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.
Alma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut. Puolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin edestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen. Kyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua tukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.
Nyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja tuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien ihmisten yhteydestä.
Eikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin ventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä edes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt palamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli takaisin sohvalle.
Siinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti äkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa nousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen selväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.
»Mitä varten sinä täällä makaat?» kysyi John, kun tuli sisään.
Alma el tullut vastanneeksi.
»Oletkos kipeä?»
»En.»
»Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?»
»Kuuma.»
Hän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa. Hän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi hänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.
»Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene nyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.»
Sen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään, ikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta puhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny tulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja tarttuivat nihkeään otsaan.
Niin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui vallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan tykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.
Mutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen alemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen. Katseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki samat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan muuttunut, tullut aivan toiseksi.
Samat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät ja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä luotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä silmäyksistä.
Miina toi hänelle kirjelapun.
»Maisteri Nymarkilta», sanoi hän. »Tuoja odottaa vastausta.»
Alma repäisi sen auki.
»Katositte niin äkkiä eilen illalla», hän kirjoitti. »Rouva Leistén sanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka saivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän pikaiseen poistumiseenne.
Haluaisin hartaasti teitä tavata…
Tulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on ihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn luoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.»
Alma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:
»Tulkaa!»
Kiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä vedellä.
Hänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä kaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä tuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta. Hänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi häntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.
Kun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi uuteen itkuun.
»Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko, minä arvaan kaikki.»
Hän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen kädestä.
»Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat juoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla toista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja lähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja iloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti ruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun nyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.»
Alman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan ja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut näyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta jäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.
Nymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua. Hänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä, joka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.
»Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se teitä kaunistaa.»
Alma hiukkasen hymyili.
»Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.»
»Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja muhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.»
»Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?»
»Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä panettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein, viehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi teille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän kiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.»
»Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat minua, aivan kuin jotain saastaista.»
»Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä täydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä, ahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät ansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä pahoitatte mielenne heidän tähtensä.»
»Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että…»
»Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri, että nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla kun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni. Eikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat, niin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin, kuinka heikko vielä olette?»
»Heikko olen, täytyy se tunnustaa.»
He olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa.
Sitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.
Aurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja saarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.