Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen vuoropuhelu", nimittäin "Solness rakentajassa". Kuitenkin on siinä sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja, jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija Solnessissa liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen rinnalla, mitä hänen on täytynyt sanoa. Hän on vapauttanut eräitä sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri — näettekös — se on se, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja siinä on antautumien — joko sitten tahtoi tai ei."
Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan, niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan, toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen. Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle. Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita, niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin. Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.
Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään…
Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako, että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä, syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet…
X.
TÄHTI.
Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten". Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta, että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli kaikkein kauhistavin.
Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan, vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä käsittämättä.
Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen. Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita; mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole mitanneet.
Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.
Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä, salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa…
Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima. Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä, näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.
Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen. Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä. Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin? Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.
Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät fey'iksi sellaista ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko, sellainen fey, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?
Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi sitä tiennyt… Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen, mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille ovelle kolkuttamaan… Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin kohtalo…
* * * * *
Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu ab intra. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit, jotka elävät meidän verestämme?
Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin…
Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin salaperäistä lohdutusta.
Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee. Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää kaikki taas vapaasti.
Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta — vaikkemme kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain toisarvoisia asioita — tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs kohtalo saanut määrätyn suuntansa…
Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa? Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen…
Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen merkki, että tähti tekee sammumista…
Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei ole enää kysymys tahdosta, — me olemme tuhansia peninkulmia sen yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.
Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät. Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut. Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat, kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa, toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen, että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi…
Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet. Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina, tunteneet yhtäältä niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet, ja toisaalta kuolleitten voiman. Taustalla näkyy vain uusi salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti. Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa; täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme, meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän esi-isämme nousemaan — ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda — vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.
Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo, kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti: Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy sallimuskin törkeänä ja raakana".
Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut, mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten, että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän tehtävämme.
XI.
NÄKYMÄTÖN HYVYYS.
Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla; mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys, johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta…
Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä. Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa, katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua syleilee toistaan kyynelsilmin…
Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää itsellään olla sama tunnonherkkä kohta. Jollet eläissäsi koskaan ole kokenut omaa näkymätöntä hyvyyttäsi, niin pysähdy tähän, tämä ei hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa, jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan hyviä…
Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! — Olen vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä, uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita rakastetun kyynelissä?
Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto, ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla, kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah, rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi…
Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin — puhui hän edelleen — ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota ne eivät vielä tunteneet…
Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? — Minä en sitä tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten seikkain aloilla, jotka eivät petä…
On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä, sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?
Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:
Eräs nainen — luullakseni mainitsin siitä äsken — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä — sillä vaikka ihminen kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä ympärilleen — eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin, että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen, kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja kuitenkin kaikki tapahtui tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta, mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia, huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme samassa sielunliikunnossa kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa…
Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä, kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla. Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä, jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön lauma joka aamu saapuu juomaan.
Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä rakastaminen todella merkitsee. Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään. Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi vastustaa. Kukapa ei — jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin tavallisesti ei huomiota kiinnitetä — kukapa ei sisimmästään löytäisi muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä hää-aterialle.
Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?
Tämä näkymätön ja jumalallinen hyvyys, josta nyt olen puhunut vain senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki, jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa, että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden, niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.
Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta olet tänään tehnyt?" — niin onko vastaus silloin ensi kädessä etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä? Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".
XII.
SYVÄ ELÄMÄ.
On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä "kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren henkisen personallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä todellisuutta, varmasti on juuri tämä."
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet. Siinä on meidän jaloin päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin tajunnut jonkun sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sen tähden, että heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on ihmisen todellinen aineeton personallisuus alkuisin semmoisesta hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään, joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta, tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että "kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailmankaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotähtisen yön tuolla puolen". Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei sisälly edes ajatusta. "Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni", sanoo jossain joku Shakespearen sankari, "mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin omaa sieluani". Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi, pitääkö lastesi liukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi töintuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään, että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi edestä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran, Altairin ja Berenicehiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen? Jos olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa? Tarvitaanko siis tuskan peitseniskuja herättämään niitä jumalallisia muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä, putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi, puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan "viisaus", "hyve", "sankarillisuus", "elämän suuret juhlahetket" — mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä onnellisia hetkiä, kun se aukenee hiljaisuudessa; ja niin se aukenee alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: "Jumala! Siinähän on Jumala!"
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua, jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset, yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle, saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä huojutellen: "Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut sanaakaan." He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni, eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa. Meidän Jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään? Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä, pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä? Luuletko että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus — saman tekevä onko se korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri — eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että "laaja tähtikatto kaikesta huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa?"… Kaikki mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen? Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin, sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeset askeleet, jotka hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet, niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille, sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.
"Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme", sanoo Lavater, "vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon." Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin siihen ei riitä se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa. Alhaisinkin olento erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa. Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta. Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti, mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä, jona elämä pakoittaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, "että maailma ei lopu pihaveräjälle"; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan sielua joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä. Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta kuin joku odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan. He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet katsellut tähtiä ennen kuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa tuntuvat yhtäkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla; minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: "Tässä, tässä on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano!"
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet "päättymätöntä varjoa" paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna "niitä valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään". Mutta se on myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä. Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta. Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama ulottuvaisuus paikassa ja ajassa, voit leikkiä elämässäsi yhtä viattomana "kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä", eikä itkeminen ole mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan, löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet porttien vaiheilla.
* * * * *
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani, siihen "että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse, muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon tasan hänestä itsestään ja ihanteesta." Mutta nyt on niin, että tuota "suurta siveellistä persoonallisuutta" ei koskaan ole muovailtu muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain jatkuvan "jumaluuden ilmestymisen" toten. Jokainen ihminen voi hengessä saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa, kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta. Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha minkä ihminen tahtoisi tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi, rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä, jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee, minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa. Sillä lähimäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä. On hyvin mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä, et kaunis, etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta hoitaessaan voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimäisen rakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on ikuista, sillä oikea tosi-lähimäinen on se, joka eniten lähenee Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä suuren Jean-Paulin tavoin sanoa: "Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa." Täytyy oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle kerran: "Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja minä näin hänet ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli." Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille joilla hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Sen vuoksi hänelle on hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja jossa ei tarvitse selitellä totuutta vaan valhetta. Jos veljesi onni sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse; jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.
Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä kaikki. "Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen tekojen osuus suunnaton", sanoo Renan. "Kaikkein alhaisinkin ihminen on mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan." Ja me hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja, kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat tavallisille arkisisarilleen… Kuka ei olisi useamman kuin yhden kerran elämän poluilla tavannut hyljättyä sielua, jolla kumminkin vielä oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta, jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni oli saanut valossa valita? Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät…
XIII.
SISÄINEN KAUNEUS.
Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.
Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto. Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa eroitus. Tarkatkaa kaikkein tavallisimpia ihmisiä silloin, kun joku kauneuden pilkahdus osuu heidän hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimäisenä huolenaan olevan saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin yksin ollessaan useammin kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti. On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on välttämättömyyden pakosta kuullut "säveliä jotka saapuivat Kirkkauden ja Kauhistuksen etäisestä maasta", ja on osannut monena hiljaisena iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta, että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkun sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta, jolla heidän kokoontumisensa tapahtuu. Mutta katso: on sanottu joku jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä. Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne elpyvät yhtäkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma, kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa, jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä lähtien sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä.
Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta…
Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli… Muita kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri sen vuoksi jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne, jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö silloin sen luo, joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä?
Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa taikka vain puhdasta pyrkimystä. Ehkä kuulut niihin, jotka hänen tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen joka on osannut nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä hän on ollut lähempänä kauneutta.
Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään — riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta. Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy "alkaa". Miksi ei uskalleta ruveta siksi joka "alkaa"? Kaikki toiset odottavat meidän ympärillämme malttamattomina, niin kuin pienet lapset satulinnan edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista, mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat että joku suuri tulisi avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.
Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat, etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään ihmeellistä. He "ovat alkaneet". Kun he itse ovat ensin olleet kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitäviin kauneuden, kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.
On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään meidän olemuksemme hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran: "Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut minuun jotain suurta." Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi ja se on, kun sitä on pakoitettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi, sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja sen vuoksi nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle. Jos tällä hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä iltana vaan olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vaan olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita. Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule että se lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin, joka torjuu vastauksen luotaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä. Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin timantti ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa sen pois ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain sen vuoksi, ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sen tähden, että kuulut laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne jotka häntä rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden olemassaolon ehtona että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä päivänä: "En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai yhtäkaikkista vastausta." Ja minä huomasin, että tuolla olennolla, jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti, aktivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin, onko elämä kurjaa vai jumalallista?