Köyhäin aarteet

KÖYHÄIN AARTEET

Kirj.

Maurice Maeterlinck

Tekijän luvalla alkuperäisen 88. painoksesta suomentanut

F. E. SILLANPÄÄ

Alkuteoksen nimi: Le Trésor des Humbles

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

    I. Hiljaisuus, vaitiolo.
   II. Sielun herääminen.
  III. Tietäjät.
   IV. Salainen siveyssääntö.
    V. Naisista.
   VI. Mainio Ruysbroek.
  VII. Emerson.
 VIII. Novalis.
   IX. Jokapäiväisyyden tragiikka.
    X. Tähti.
   XI. Näkymätön hyvyys.
  XII. Syvä elämä.
 XIII. Sisäinen kauneus.

I.

HILJAISUUS, VAITIOLO.

"Silence and Secrecy!" — hiljaisuus ja salaisuus — huudahtaa Carlyle. — Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat kumartaen rukoilla — jos meidän päivinämme vielä alttareita pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet, joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia, koetappas pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan; saat nähdä, kuinka paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta, mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: Puhuminen on hopeaa, mutta vaiti-olo kultaa; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta, vaikeneminen ikuisuutta.

"Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa…"

Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta niinpian kun meillä tosiaan on jotain sanomista toisillemme, on meidän pakko turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran päästi menemään.

Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme, eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella, tuossa hiljaisuudessa — johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään meille selviäisi — ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut. Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt, vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet. Sillä noiden vaitiolon hetkien laatu ja pitoisuus, se yksin ja ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne laadun ja pitoisuuden.

Tässä on koko ajan ollut puhe toimivasta, aktiivisesta vaitiolosta; on myös toimetonta, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen. Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät, padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta…

Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät. Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään, pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on joku, joka salaa avaa portit viholliselle…

Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä paennut… Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen hiljaisuuden syleilyt — sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä syleilee — ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.

"Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle — mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka helmassa me kaikki elämme — "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja syvemmälle kuoleman valtakuntaa!… Hiljaisuus ja jalot vaitiolon ihmiset!… Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei ole ollenkaan juuria, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä…"

Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu, se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme, joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.

Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia. Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa, ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti turhaan opetella tulkitsemaan…

Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa olla vaiti hänen kanssaan — sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta — niin pakene häntä, sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja, joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä, lapsellisuudessa… Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät, niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon laatua ja pitoisuutta, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen vaitiolon laadusta ja pitoisuudesta. Jossain sekoitetaan juoma, ei tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.

He tietävät myös — sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken pinnallisenkin elämän keskukseen — he tietävät myös, että kaikki muu oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi. Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen luonne ei vaihdu. Hamaan noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi kerran astui heidän huoneeseensa.

Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla, jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua, tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta, kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on meidän totuutemme kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset, jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu samanlaisina saman elämän kuluessa…

Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus, niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta…

II.

SIELUN HERÄÄMINEN.

On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, — aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa. Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset, maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.

Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.

Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä, jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan elämänpinnasta, sillä sen syvyydet — jonne kuuluvat Claude de Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia muita; —- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin. Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin, vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta. He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei ole mitään näkymätöntä perusaatetta, ja tekisi mieli luulla, että on kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin, kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan enää siitä välitä.

Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla, tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.

Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se tietoinen ylevyys [le sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan uhkavaatimuksen luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen, joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen. On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.

Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä? Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista. Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää "tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä "aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa. Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme tuntoisuutta sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni epätavallista ilmenemistä. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.

Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja tunnetuimpia.

Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta vaikutuksesta; — jos sellaisista tuli kysymys — mikä muuten oli jotenkin harvinaista — niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.

Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan, jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä; jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista. Hamlet — ottaaksemme kuvaavimman esimerkin — Hamlet Helsingörissä on hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö — nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; — tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma, että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon. Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään…

On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.

Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto, sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten, selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu toiseksi. Olemmeko — kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri "tuntematon filosofi" — olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".

III.

TIETÄJÄT.

He ovat tuttuja useimmille ihmisille ja melkein kaikki äidit ovat heitä nähneet. He ovat ehkä yhtä välttämättömiä kuin kärsimykset, ja ne ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet heitä lähellä, eivät myös koskaan ole oikein lempeitä, oikein surullisia, eivätkä oikein hyviä.

He ovat outoja ja ihmeellisiä. He näyttävät olevan lähempänä elämää kuin toiset lapset eikä mitään aavistavan, ja kumminkin asuu heidän silmissään niin syvä varmuus, ettei voi muuta kuin uskoa heidän olevan kaikesta selvillä ja useampana kuin viitenä iltana katselleen omaa salaisuuttaan silmästä silmään. Kun heidän veljensä vielä hapuilevat sinne tänne syntymän ja elämän välillä, ovat he jo vakiintuneet, seisovat jo kohona kädet ja sielu valmiina. Kiireesti, viisaasti ja tarkasti he valmistuvat elämään, ja juuri tuo kiireellisyys on se merkki, jota äidit, tarkan uskollisina vaistolleen, tuskin uskaltavat havaita.

Useimmiten emme ehdi heitä ollenkaan havaitakaan; he menevät pois mitään puhumatta ja tällöin jäävät he meille ijäti tuntemattomiksi. Mutta toiset viipyvät vähän aikaa meidän luonamme, katsovat meihin hymyillen ja tarkkaavasti, näyttävät olevan myöntämäisillään, että ovat kaiken ymmärtäneet, ja kahdenkymmenen vaiheilla sitten kiireesti poistuvat vaimennetuin askelin, ikäänkuin vasta olisivat huomanneet joutuneensa väärään asuntoon, viettämään elämäänsä uppo-outojen ihmisten parissa.

Itse he tuskin puhuvat mitään ja vetäytyvät heti kuoreensa, kun tuntevat haavoittuneensa tai kun joku on pääsemäisillään heistä selville. Tänään he ovat aivan meidän keskellämme, mutta muutaman päivän päästä, eräänä iltana, he yhtäkkiä ovat meistä niin kaukana, ettemme enää uskalla olla tuntevinamme heitä emmekä heiltä mitään kysyä. Siellä he ovat, melkein elämän toisella äärellä, ja sinusta tuntuu, että vihdoinkin on hetki tullut lausua julki jotain tärkeämpää, inhimillisempää, todempaa ja syvempää kuin on ystävyys, myötätunto tai rakkaus, jotakin joka ponnistelee rintasi syvyydessä, josta et tiedä mitä se on, josta ei milloinkaan puhuta, ja josta ei enää voikaan puhua, sillä niin monta elämää kuluu vaitiollen… Ja aika rientää; ja kuka meistä ei olisi sillä tavoin odottanut siihen asti, kunnes ei enää voinut mitään kysyä?

Mitä varten he ovat tulleet ja mitä varten he menevät pois? Syntyvätkö he vain vakuuttaaksensa meille, ettei elämällä ole mitään päämäärää? Mitä maksaa kysyä, kun ei kumminkaan koskaan saa vastausta? Minä olen useita kertoja joutunut näkemään näitä asioita ja kerran näin niin läheltä, etten enää tiennyt, koskiko asia jotakuta toista vaiko minua itseäni…

Yksi veljistäni on kuollut sillä tavoin. Oli kuin hänellä yksinään olisi ollut asiasta ennakkoaavistus hänen itsensä sitä tietämättä, kun sen sijaan me toiset ehkä kylläkin tiesimme jotain, vaikkemme olleet saaneet sellaista elimellistä ilmoitusta, jollaista hän säilytti olentonsa kätkössä elämänsä ensi hetkistä asti. Mitä merkillistä piilee niissä, jotka kulkevat kohti jotakin sangen vakavaa tapahtumaa? Se ei ole mitään näkyväistä, mutta kumminkin me sen näemme. He pelkäävät meitä, sillä me ilmaisemme heille tuon asian, joka hetki tahtomattamme. Tuskin olemme heitä lähestyneet, kun he jo tuntevat, että tuo heidän tuleva vielä tuntematon kohtalonsa saa meissä aikaan jonkun vaikutuksen. Useimmilta ihmisiltä me salaamme jotakin, emmekä päästä omaankaan tietoomme, mitä me heiltä salaamme. Kahden olennon välitse, jotka ensi kerran tapaavat toisensa, kulkee tuntemattomia elämän ja kuoleman salaisuuksia; ja muitakin salaisuuksia, joilla ei ole vielä nimeäkään, mutta jotka tuollaisessa kohtauksessa välittömästi vallitsevat meidän asentojamme, katseitamme ja kasvojemme ilmeitä; ja kun tartumme jonkun ystävän käteen, tekee meidän sielumme varomattomuuksia, jotka ehkä ulottuvat yli tämän elämän kynnyksen. On kyllä mahdollista, ettei kahden ihmisen välillä ole mitään taka-ajatuksia, mutta on olemassa valtavampia ja syvempiäkin seikkoja kuin ajatus. Nuo tuntemattomat lahjat eivät ole meidän vallassamme ja me petämme alati tuota puhumatonta profeettaa. Emme milloinkaan ole toisia kohtaan samanlaisia kuin itseämme kohtaan, vieläpä olemme samojakin kohtaan erilaisia valossa ja pimeässä. Meidän katseemme muuttuvat alati sen mukaan millainen menneisyys tai tulevaisuus niiden eteen sattuu, ja siksi juuri me tahtomattamme olemme varuillamme. Kohdatessamme noita, jotka eivät elä kauan, me emme näe heitä itseään, vaan heidän tulevan kohtalonsa. He tahtoisivat eksyttää meitä eksyttääkseen itseään. He tekevät kaikkensa johtaakseen meitä harhaan, ja kumminkin heidän hymynsä ja elämänhalunsa läpi jo kuultaa tuo tuleva tapahtuma, aivan kuin se olisi koko heidän olemassaolonsa tuki ja tarkoitus. Taaskin on kuolema heidät pettänyt, ja murhemielin he huomaavat, että me olemme kaikki nähneet, ja että on ääniä, jotka eivät voi vaieta.

Kuka voi sanoa, kuinka suuri on tapahtumain voima ja ovatko tapahtumat meitä, vai mekö vain olemme niitä, tapahtumia? Syntyvätkö ne meistä, vai synnymmekö me ehkä niistä? Vedämmekö me puoleemme niitä, vai nekö meitä? Muutammeko me niiden muotoa, vai muuttavatko ne meidän muotoamme? Eivätkö ne koskaan osu harhaan? Miksi saapuvat ne meille, kuten mehiläiset pesään ja kyyhkyset lakkaan? ja mihin joutuvat ne silloin, kun me emme olekaan sovitulla paikalla? Mikä on se mistä ne meille saapuvat, ja miksi muistuttavat ne meitä kuin omat veljemme? Toimivatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa, ja kummat ovat voimakkaampia, nekö jotka eivät enää vallitse, vai nekö jotka eivät vielä vallitse? Kumpi muuntaa meidän muotoamme, eilinen vaiko huominen? Eivätkö useimmat meistä vietä suurinta osaa elämästään jonkun tulossa olevan tapahtuman varjossa? Minä olen nähnyt tuota tunnettua arvokasta käytöstapaa, tuota menoa, jolla näyttää olevan aivan liian läheinen päämäärä, tuota suuren kylmyyden ennakkotunnetta ja noita silmiä, jotka eivät milloinkaan hairahdu; olen nähnyt niitä sellaisilla joiden loppu on ollut luonnoton ja jotka kuolema on tavottanut odottamatta ulkoapäin. Ja kumminkin heillä oli juuri sama kiire kuin noilla heidän veljillään, jotka kantoivat yhtäläistä edessä olevaa kohtaloa koko ikänsä oman olentonsa kätkössä. Heillä oli samat piirteet, Heistäkin elämä tuntui vakavammalta kuin niistä, jotka saavat elää kauemmin. Heidän toimissaan ilmeni sama varma ja hiljainen tarkkaavaisuus. Heillä ei ollut aikaa menetettävänä, heidän piti olla valmiit samalla hetkellä: siinä määrin tuo tapaus, jota ei yksikään profeetta olisi voinut ennustaa, oli heidän tietämättään luonut elämän itse heidän elämälleen.

Meidän kuolemamme ohjaa meidän elämäämme, eikä meidän elämällämme ole muuta päämäärää kuin meidän kuolemamme. Meidän kuolemamme on se muotti, jossa meidän elämämme valetaan; kuolema muovailee meidän kasvojemme piirteet. Muotokuvia pitäisi tehdä vain kuolleista, sillä ne yksin ovat omaa itseään ja näyttäytyvät hetkisen sellaisina kuin ovat. Ja mikäpä elämä ei kirkastuisi siinä puhtaassa, viileässä ja yksinkertaisessa valaistuksessa, joka ympäröi ihmislapsen viimeisten hetkien leposijaa? Onko se sitä samaa valoa, joka jo väikkyy noiden lasten kasvoissa ja heidän kiinteässä hymyssään, ja joka meissä herättää hiljaisuudentunteen, mikä muistuttaa sellaisen huoneen hiljaisuutta, jossa joku äsken on ijäksi vaiennut? Kun muistelen noita tuttujani, joita samanlainen kuolema on kaikkia kädestä johtanut, näen edessäni joukon lapsia, neitoja ja nuorukaisia, jotka näyttävät olevan samasta kodista. He ovat jo sisaruksia keskenään, he ikäänkuin tuntevat toisensa joistakin seikoista, joita me emme näe, ja antavat meidän huomaamattamme toisilleen vaitiolon merkin. He ovat ennenaikaisen kuoleman tarkkaavaisia lapsia. Jo koulussa he jollain hienolla tavalla herättivät meidän huomiotamme. He näyttivät etsivän toisiaan ja samalla ikäänkuin karttavan toisiaan, kuten ne, joilla on samanlainen ruumiinvika. Näimme heidän seisovan sivulla päin puitten alla. Heidän hymynsä oli pysyväisempää ja aineettomampaa kuin meidän toisten ja siinä ilmeni aina sama vakavuus, ikäänkuin he olisivat alati pelänneet paljastavansa jonkun salaisuuden. Melkein aina he heti vaikenivat, kun heitä lähestyivät nuo toiset, joiden ikä oli oleva pitempi. Puhuivatko he jo tuosta tulevasta tapahtumasta, vai tiesivätkö he ehkä, että tuo tapaus itse puhui suoraan heidän lävitsensä ja vasten heidän tahtoaan, ja ympäröivätkö he sillä tavoin vaikenemalla tuon tulevan tapahtuman, kaihtaakseen sitä asiaankuulumattomien katseilta. Joskus he näyttivät katselevan meihin alaspäin, niinkuin jonkin tornin korkeudesta, ja vaikka he olivat meitä heikompia, emme me uskaltaneet heihin koskea. Mikään ei tosiaankaan ole kätkettyä; ja kaikki te, jotka minut tapaatte, tiedätte myös mitä minä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään, tiedätte mitä minä ajattelen ja olen ajatellut; te tiedätte tarkalleen minun kuolemani päivän, vaikkette vielä ole keksineet keinoa sitä ilmaistaksenne, tai edes omalle sydämellenne sitä kuiskataksenne. Meillä on tapana sivuuttaa äänettömästi kaikki sellainen mihin ei kätemme ylety, ja ehkäpä me tietäisimmekin liian paljon, jos tietäisimme kaiken sen minkä tiedämme. Me elämme sivulla meidän todellisesta elämästämme ja me tunnemme, ettei meidän kaikkein mieskohtaisimmilla ja syvimmilläkään ajatuksillamme ole mitään tekemistä meidän kanssamme, sillä me olemme aivan toista kuin meidän ajatuksemme ja unelmamme. Ja vain joinakin hetkinä me ikäänkuin hairahdumme elämään oman itsemme mukaisesti. Koska koittaa se päivä, jona meistä tulee oma itsemme? Niinpä me siis olimme muukalaisia heidän edessään. Joskus he kävelivät meidän kanssamme käytävissä ja pihoilla ja heidän seuransa vaivasi meitä. Joskus he yhtyivät meidän leikkiimme, ja silloin ei leikki enää tuntunut samalta. Jotkut heistä eivät löytäneet kohtaloveljiään. He harhailivat yksinäisinä meidän meluavassa joukossamme, eikä heillä ollut ystäviä niiden parissa, joiden ei tarvinnut kuolla. Ja kumminkin me heitä rakastimme, eikä kellään ollut niin ystävällisiä kasvoja kuin heillä. Mitä oli heidän ja meidän välillämme ja mitä on meidän kaikkien välillämme? Minkä salaperäisen meren syvyyksissä me elämme? Tässä kohden vallitsikin se rakkaus, joka ei enää ilmaise itseään, koska sillä ei ole mitään osaa tämän maailman elämässä. Se ei ehkä kestäisi minkäänlaista koetta, se tuntuu joka hetki pettyvän, ja vaatimattomampikin tavallinen ystävyys näyttää sen voittavan. Ja kumminkin on sen elämä syvempää kuin me itse, ja ehkäpä me vain senvuoksi olemmekin siitä välinpitämättömiä, että se tietää olevansa varattu pitempiä ja varmempia aikoja varten.

Se ei puhu täällä mitään, kun se tietää saavansa puhua myöhemmin; eivätkä ne, joita me sylellemme ja suutelemme, milloinkaan ole niitä joita me syvimmin rakastamme. On siis olemassa yksi elämän osa — ja se on sen paras, puhtain ja suurin osa — joka ei liity tavalliseen elämään, eivätkä edes rakastavaisten silmät milloinkaan pääse näkemään tuon hiljaisuuden ja rakkauden väliseinän läpi.

Vai jätimmekö me heidät yksikseen sen vuoksi, että he nuorempinakin olivat meitä vanhempia!… Tiesimmekö, etteivät he olleet meidän ikätoverejamme ja pelkäsimmekö me heidän tuomiotansa? Heidän katseensa eivät enää olleet yhtä eloisia kuin meidän, ja kun he vain sattumalta loivat nuo katseensa meidän elämöivään joukkoomme, niin me heti ilman syytä tyynnyimme ja käsittämätön hiljaisuus valtasi meidät samassa hetkessä. Me vetäydyimme pois päin: he tarkkasivat meitä ja nauroivat vakavasti. Minä muistan kahden sellaisen kasvot, joita odotti väkivaltainen kuolema. Mutta melkein kaikki he olivat arkoja ja pyrkivät toisten ohi huomaamatta. Heillä oli jonkinlainen kuoleman ujous ja he näyttivät alati pyytävän anteeksi jotakin tuntematonta tekoa, jonka he pian tulisivat tekemään. He menivät menoaan, me vaihdoimme yhden katseen, erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta ja ymmärsimme kaikki tietämättä mitään.

IV.

SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.

On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian, niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan, mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja kulmat."

Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea, sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme, ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä. Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä valloitusta.

Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon, hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet. Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon, vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden, ja vain sitä elämää se muistelee.

Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.

Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.

On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa; ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli valoisa…

Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi? Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin: kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi, ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?

* * * * *

Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän, oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta, jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava, kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan mailman alusta asti ole nähnyt.

V.

NAISISTA.

Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty…

Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä, jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta — jumalat yksin tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu — etkö saavuta siitä sielusta varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako — perin vaivainen kylläkin, mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin valoon, — siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua. Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme, jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.

Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä itsestään… Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola, joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä…

Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin…

Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä aikaa…

Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua tulevaisuudesta?

Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme. Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista? Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä, vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle, kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai lasiketjustaan…

Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni vierellä…

Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.

On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle kuin kuningattarellekin…

Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä, niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta käskyä…

Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu, ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun asti… Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen, taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty. Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta. Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen…

Kätketyt, nimettömät aarteet!… Tahtoisin että kaikki ne, jotka ovat kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden. Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois, niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein tekevät!… Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä… "Mutta mikä tarvis on heidän sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa, ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin salattuihin asioihin."