VI.
MAINIO RUYSBROEK.
Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin. Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "Hengellisten häitten koristus" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin se joka on palannut kuolleista.
Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia, jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä. Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim. Novaliksen Saïs'in oppilaat ja Katkelmat; Samuel Taylor Coleridge'n Biographia litteraria ja Ystävä; Platonin Timaios; Plotinoksen Enneadit; pyhän Dionysius Areopagitan Jumalaiset nimet ja suuren saksalaisen mystikon Jakob Böhmen Aurora; jonka viime mainitun kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia, mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista. Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on Tieto-opin perusteissaan kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas. Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille, kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä, unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä ab intra, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme. Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista, ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia, joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."
Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä, joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."
Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein, että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko, tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta — palataksemme Ruysbroekiin — moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata, neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin, Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta, Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa. Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen unesta herättäneen — ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen uuvu — vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille, joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa. Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa, aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin, hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja odottamattomia tahansa, joita emme tarpeen tullen kykenisi uusimaan ja hetkiseksi eläyttämään omaan itseemme, todetaksemme niiden inhimillisyyden. Mutta tässä olemme sokean isän vertaiset, joka ei enää muista lastensa näköä. Yksikään näistä ajatuksista ei näöltään ole minkään maallisen ajatuksen poika eikä veli; näyttää kuin olisimme kadottaneet kokemuksen Jumalasta, ja kumminkin kaikki meille vakuuttaa, että emme ole astuneet unelmien tupaan. Pitääkö meidän Novaliksen kanssa huudahtaa, että se aika on mennyttä, jolloin Jumalan henki oli käsitettävissä ja että maailman tarkoitus oli ikuisesti kadotettu? Että muinoin kaikki oli Hengen ilmestymistä, mutta että nykyään havaitsemme vain hengettömiä heijastuksia, joita emme ymmärrä, ja että me elämme yksinomaan parempien aikojen hedelmistä.
Luullakseni täytyy nöyrästi tunnustaa, ettei tämän kirjan avain ole löydettävissä ihmishengen arkiteiltä. Sitä avainta ei ole tehty tämän maailman portteja varten, ja sitä ansaitakseen pitää edetä tästä maailmasta niin kauaksi kuin mahdollista. Yksi ainoa opas on tavattavissa näiden yksinäisten teiden risteyksissä ja hän voi meille antaa viimeiset ohjeet pyrkiessämme kohden noita henkisyyden ja rakkauden salaperäisiä tulisaaria ja jäämaita; se on Plotinos, joka on vaivautunut inhimillisellä älyllä erittelemään sitä jumalallista kykyä, joka tässä valtioi. Hän on — käyttääksemme tyhjänpäiväistä sanaa — kokenut nuo samat haltioitumiset, jotka pohjaltaan ovat vain ensimäisiä alkuja meidän olentomme täydelliseen paljastamiseen; ja kaiken järkytyksen ja hämäryyden keskellä ei hän hetkeksikään ole ummistanut tutkivaa psykologinsilmäänsä, joka pyrkii pääsemään selville hänen sielunsa oudoimmistakin ilmiöistä. Siten hän on ikäänkuin sataman äärimäinen varustus, jolta katsoen hiukan pääsemme ymmärtämään tuon hämärän meren käyntiä ja näköpiiriä. Hän ponnistelee jatkaakseen tavallisen ymmärryksen polkuja aina noiden erämaiden sydämeen asti, ja sen vuoksi täytyy aina palata häneen; sillä hän on ainoa erittelevä mystikko. Niitä varten joita nuo ihmeelliset retkeilyt viehättävät, otan tähän yhden kohdan, jossa hän on koettanut selittää jumalallisen itsetarkastelukyvyn elimistöä.
"Älyllisessä näkemyksessä äly näkee älyttävät esineet sen valon avulla, jonka suuri Ensimäinen niihin levittää, ja nähdessään nuo esineet se todellakin näkee älyttävyyden valon. Mutta kun se kohdistaa huomionsa valaistuihin esineihin, niin ei se oikein selvästi näe valaisun perustetta; jos se sitä vastoin unohtaa ne esineet, jotka se näkee, ja tarkastelee vain sitä kirkkautta, joka ne tekee näkyviksi, niin se näkee valon itsensä ja valon perusteen. Mutta äly ei tarkastele älyttävyyden valoa oman itsensä ulkopuolella. Se muistuttaa siis silmää, johon — vaikka se ei ole tarkannut mitään ulkonaista vierasta, valoa, eipä vielä havainnutkaan sellaista — äkkiä osuu loiste, joka on sen omaa, tai säde, joka kimpoaa siitä itsestä ja näyttäytyy sille keskellä pimeyttä; kuten silloin, kun silmä päästäkseen näkemästä toisia esineitä sulkee luomensa ja ottaa valonsa itsestään, tai kun se kädellä painettaessa näkee sen valon, joka sillä on itsessään. Silloin se näkee näkemättä mitään ulkonaista; vieläpä se näkee enemmän kuin koskaan muulloin, sillä se näkee valon. Muut esineet, joita se ennen näki, eivät olleet valoa vaikka olivatkin valaistuja. Sama on asia, kun äly jollakin tavoin sulkee silmänsä muilta esineiltä, kun se keskittyy omaan itseensä, niin se mitään näkemättömänä ei näe vierasta valoa, joka loistaa vieraissa muodoissa, vaan näkee oman valonsa, joka yhtäkkiä sisäisesti säteilee puhtaalla valolla."
"Sielun, joka tutkii Jumalaa, sanoo hän vielä, täytyy muodostaa itselleen hänestä aate pyrkimällä häntä tuntemaan. Hänen täytyy edelleen, tietäen minkä suuren seikan yhteyteen hän pyrkii ja vakuutettuna löytävänsä autuuden siinä yhteydessä, vaipua jumaluuden syvyyksiin, kunnes hän, sensijaan että tarkastelisi itseään tai älyttävyyden maailmaa, itse tulee tarkastelman esineeksi ja loistaa niiden käsitteiden kirkkaudella, joiden lähde on ylhäällä."
Siinä on melkein kaikki mitä inhimillinen viisaus voi meille näistä asioista sanoa; siinä on melkein kaikki, mitä transcendentalisen metafysikan suurmies on voinut sanoa; muut selitykset on meidän löydettävä oman itsemme syvyyksistä, missä kaikki selitykset häviävät omiin lauseisiinsa. Sillä ei yksin taivaassa ja maan päällä, vaan ennen kaikkea meissä itsessämme piilee asioita, joita eivät mitkään filosofiat voi käsittää, ja siitä ruveten kun ei meidän enää tarvitse muovailla noita salaperäisyyksiämme, olemme me syvempiä kuin kaikki mitä on kirjoitettu ja suurempia kuin kaikki mitä on olemassa.
Tämän olen nyt kääntänyt yksinomaan siksi, että uskon mystikkojen kirjoitusten olevan puhtaimpia timantteja ihmisyyden ihmeellisessä aartehistossa; vaikka käännös ehkä onkin tarpeeton, sillä kokemus näyttää osottavan, että on jotenkin samantekevää tapahtuuko tuo salaperäinen ajatuksen havainnollistuttaminen valossa vai pimeydessä; riittää kun se vaan tapahtuu. Mutta kuinka lieneekään, niin mystiikan totuuksilla on ihmeellinen erikoisuus muiden totuuksien rinnalla: ne eivät voi vanheta eivätkä kuolla. Jokainen totuus on kerran jonain aamuna saapunut maailmaan ihanana ja nuorekkaan voimallisena, ympärillään se tuores ruusulähde, joka on ominainen niille asioille, joita ei ennen ole sanottu; mutta jos ottaa ja käy läpi kaikki ihmissielun sairashuoneet, jonne ne kaikki päivä päivältä saapuvat kuolemaan, niin ei sieltä tapaa ainoatakaan mystillistä ajatusta. Ne ovat kuin Swedenborgin enkelit, jotka alati käyvät nuoruutensa kevättä kohden, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta; ja tulkootpa ne Intiasta, Kreikasta tai Pohjolasta, niin ei niillä ole kotimaata eikä syntymäpäivää, ja missä ikänä niitä kohtaamme, tuntuvat ne järkkymättömiltä ja nykypäiväisiltä kuin itse Jumala. Jokin teos vanhenee vain sikäli kuin se on epämystillinen; sen vuoksi ei tässä teoksessa ole mitään aikamäärää. Minä tiedän, että se on luonnottoman musta, mutta minä uskon, ettei rehellinen kunnon kirjailija koskaan ole hämärä tämän sanan ikuisessa merkityksessä, koska hän itse aina ymmärtää itsensä ja tavattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoo. Vain keinotekoiset aatteet kohoovat todellisesta pimeydestä ja menestyvät vain kirjallisissa aikakausissa ja liian itsetietoisten vuosisatain teennäisyydessä, kun kirjailijan ajatus pysähtyy tälle puolelle sitä mitä hän sanoo. Yhtäällä metsän hedelmällinen siimes, toisaalla luolamainen pimeys, missä vain hämäriä loiseläimiä sikiää. On myös otettava huomioon se tuntematon maailma, jota hänen on lauseillaan kirkastettava sanojen ja ajatusten kaksinkertaisten ja puutteellisten sarveisruutujen lävitse. Kuten on huomautettu, ovat sanat vain jokapäiväisen elämän tarpeita varten keksityt, ja kun aika-ajoin joku kuninkaallinen sielu johtaa niitä muualle, käy niitten niinkuin maankiertäjäin valtaistuimen ääressä: ne tulevat onnettomiksi ja levottomiksi, hämmentyvät. Ja toisaalta, antaako ajatus koskaan tarkkaa kuvaa siitä jostakin, joka sen on pannut syntymään, ja emmekö sen ohessa aina näe jonkin hurjan taistelun varjoa. Se on kuin Jakobin taistelua enkelin kanssa ja sen hurjuus on riippuvainen sielun ja enkelin suuruussuhteista. Voi meitä, sanoo Carlyle, jos ei meissä muuta ole kuin se mitä voimme ilmaista ja tuoda näkyviin. Minä tiedän, että näiltä sivuilta väikkyy sellaisten esineitten varjoja, joita emme muista nähneemme, joiden tarpeellisuutta ei tämä munkkikaan ryhdy selittelemään ja joita emme tunne ennenkuin tapaamme ne elämän toisella puolen; mutta sillä välin olemme kumminkin tulleet katsoneeksi kauas etäälle ja se on jo paljon. Minä tiedän myös, että moniaat hänen lauseensa soluvat kuin läpinäkyvät jääkappaleet hiljaisuuden värittömällä merellä; mutta ne ovat olemassa, ne ovat vedestä eristyneet ja siinä kyllin. Tiedän vihdoin, että ne ihmeelliset kasvit, joita hän siellä hengen huipuilla on viljellyt, ovat erikoisten usvien ympäröiminä, mutta nuo usvat haittaavat vain niitä, jotka katselevat alhaalta päin. Jos vaan on rohkeutta nousta ylemmäs niin huomaa kyllä, että usvat ovat noiden kasvien omaa ilmakehää, ainoata missä ne voivat versoa suojassa olemattomuudelta. Sillä se on niin hentoa kasvillisuutta, että se tuskin eroaa siitä hiljaisuudesta, josta se on mehunsa ammentanut ja johon se tuntuu pyrkivän liukenemaan. Koko tämä teos on muuten kuin suurennuslasi, jolla katsotaan pimeyttä ja hiljaisuutta, joskus ei heti erotakaan siellä liukuvien aatteitten äärimmäisiä puolia. Jotain näkymätöntä kuultaa joskus läpi, ja ilmeisesti vaaditaan tällöin joltistakin tarkkuutta sen varallapitoon. Tämä kirja ei ole kovin kaukana meistä; se on todennäköisesti ihan meidän ihmisyytemme keskuksessa; me vain olemme liian kaukana tästä kirjasta; ja jos se meistä tuntuu masentavalta kuin erämaa, jos jumalallisen rakkauden tuskallisuus siinä tuntuu hirveältä ja huippujen kaipuu sietämättömältä, niin ei se johdu siitä, että teos olisi yli-ikäinen, vaan me ehkä olemme liian vanhoja, olemme synkkiä ja masentuneita niinkuin vanhukset lapsukaisen ympärillä; ja on eräs toinen mystikko, Plotinos, suuri pakana-mystikko, joka ilmeisesti on meidän suhteemme oikeassa, kun hän sanoo niille, jotka valittavat etteivät itsetarkastelun korkeuksissa mitään näe: On ensin saatava näköelin analogiseksi ja samanlaiseksi sen esineen kanssa, jota on katseltava. Silmä ei koskaan olisi havainnut aurinkoa, jollei se ensin olisi tullut auringon muotoiseksi; samoin sielukaan ei osaa nähdä kauneutta, jollei se ensin itse tule kauniiksi, ja jokaisen ihmisen on aluksi tehtävä itsensä kauniiksi ja jumalalliseksi päästäkseen näkemään kauneutta ja jumaluutta.
VII.
EMERSON.
"Yksi ainoa on tärkeätä", sanoo Novalis, "ja se on meidän transcendentalisen minämme etsiminen." Tuon minän me joskus havaitsemme Jumalan sanoissa, runoilijain ja viisaitten lauseissa, muutamien surujen pohjalla, unessa, rakkaudessa ja sairaudessa, ja odottamattomissa tilanteissa, jolloin se etäältä antaa meille merkkejä ja sormellaan osottaa meidän suhdettamme kaikkeuteen. Muutamat viisaat ovat siihen ainoaan etsimiseen kiintyneet ja heidän kirjoittamiaan ovat nuo kirjat, joissa epätavallisuus vallitsee. "Mikä muu kirjoissa olisi arvollista", sanoo kirjailijamme, "jollei transcendentalinen ja epätavallinen." He ovat kuin maalareita, jotka pimeässä tavoittavat yhdennäköisyyttä. Muutamat piirtävät abstraktisia kuvia, jotka ovat hyvin suuria mutta melkein epäselviä. Toisten on onnistunut kiinnittää joku asento tai ominainen liike korkeammasta elämästä. Useat ovat kuvanneet outoja olentoja. Näitä kuvia ei ole erittäin paljoa. Eivätkä ne koskaan muistuta toisiansa. Muutamat ovat sangen kauniita, ja ne jotka eivät ole niitä nähneet, ovat koko elämänsä niiden ihmisten veroisia, jotka eivät koskaan ole olleet päiväsydännä ulkosalla. Muutamien piirteet ovat puhtaampia kuin taivaan piirteet; ja silloin näyttävät nuo kuviot meistä niin kaukaisilta, ettemme tiedä ovatko ne eläviä, vai ovatko ne piirretyt meidän itsemme mukaan. Ne ovat puhtaiden mystikkojen teoksia, ja ihminen ei niistä vielä tunne itseään. Muutamat, joita sanotaan runoilijoiksi, ovat puhuneet meille näistä asioista välillisesti. Erään kolmannen ryhmän ajattelijat ovat nostaneet vanhan kentauri-tarun askelta ylemmäksi ja antaneet meille selvemmän kuvan tuosta salatusta yhteellisyydestä siten, että ovat yhdyttäneet meidän näennäisen minämme piirteet meidän korkeamman minämme piirteisiin. Meidän jumalallisen sielumme kasvot siellä joskus hymyilevät sisarensa, meidän inhimillisen sielumme, olan yli, kun se kumartuu ajatuksen pikku toimiskeluja kohden; ja tuo hymy, joka sivumennen meille välähdyttää kaikkea sitä mitä on ajatuksen tuolla puolen, se on ainoa merkitsevä kohta ihmisen töissä ja teoksissa.
Ei ole monta niitä, jotka ovat meille osottaneet, että ihminen on suurempi ja syvempi kuin ihminen, ja joiden siten on onnistunut kiinnittää muutamia niistä ikuisista viitteistä, joita me kohtaamme elämämme joka askeleella, tässä liikkeessä, tuossa merkissä tai katseessa, puheessa, hiljaisuudessa ja tapauksissa, jotka meitä ympäröivät. Oppi inhimillisestä suuruudesta on kummallisin kaikista opeista. Jokainoa ihminen tuntee sen opin, mutta ani harva tietää sen tuntevansa. Lapsi, jonka tuossa tapaan, ei kykene sanomaan äidillensä, mitä hän on nähnyt; mutta samalla hetkellä kun hänen silmänsä keksii minut, hän kumminkin jo tietää kaikki mitä minä olen, mitä olen ollut ja mitä tulen olemaan, yhtä hyvin kuin minun veljeni ja kolme vertaa paremmin kuin minä itse. Hän tuntee minut heti menneessä ja tulevassa, tässä ja toisissa maailmoissa, ja hänen silmänsä taas paljastavat minulle sen osan, jota minä esitän kaikkeudessa ja ikuisuudessa. Erehtymättömät sielut ovat langettaneet toistensa tuomion; ja heti kun hänen katseensa on omaksunut minun katseeni, kasvoni, asentoni ja kaiken sen äärettömän joka niitä ympäröi ja jonka tulkkeja ne ovat, niin heti hän tietää, mihin oloihin hän on joutunut; ja vaikkei hän vielä erotakaan keisarin kruunua kerjäläisen pussista, niin on hän hetken ajan tuntenut minut yhtä tarkasti kuin Jumala.
On totta, että me jo toimimme kuin jumalat, ja että meidän elämämme kuluu ikuisten varmuuksien ja erehtymättömyyksien keskellä. Mutta me olemme sokeitten vertaisia, jotka leikkivät jalokivillä teitten varsilla; ja tuo mies, joka kolkuttaa ovelleni ja tervehtii minua, luovuttaa tällöin yhtä ihmeellisiä hengen aarteita kuin prinssi, jonka olisin pelastanut kuolemasta. Minä avaan hänelle oveni ja hetkessä hän näkee jalkainsa juuressa niinkuin valtaistuimen korkeudesta kaiken mitä tapahtuu kahden sielun välillä. Maalaistytön, jolta kysyn tietä, arvioin yhtä syvällisesti kuin jos anoisin häneltä äitini elämää, ja hänen sielunsa on puhunut minulle yhtä läheisesti kuin morsiameni sielu. Hän siirtyi äkisti valtavimpiin salaperäisyyksiin, ennenkuin hän vastasi minulle; sitten hän, samassa tietäen kaiken mitä minä olen, levollisesti sanoo minulle, että kylän tie poikkeaa vasemmalle. Jos olen hetken ajan ollut jossain ihmisjoukossa, niin olen mitään sanomatta ja ajattelemattani lausunut tuhat tuomiota elävistä ja kuolleista; ja mikä niistä tuomioista ei pitäisi paikkaansa viimeisenä päivänä? Tuolla istuu yhdessä huoneessa viisi kuusi olentoa puhellen sateesta ja poudasta, mutta tuon mitättömän puhelun yläpuolella tapahtuu kuuden sielun keskustelu, jota mikään ihmisviisaus ei voisi pelotta lähestyä; ja vaikka sielut puhuvat noiden ihmisten katseissa, käsissä, kasvoissa ja koko olennossa, niin eivät he koskaan saa tietää mitä sielut sanoivat. Heidän täytyy kumminkin jäädä paikoilleen siksi kunnes tuo käsittämätön keskustelu päättyy, ja sen vuoksi heillä ikävystymisensä ohella on jokin salattu ilo, vaikka he eivät tunnekaan sitä, mikä heissä kuuntelee kaikkia niitä elämän, kuoleman ja rakkauden lakeja, jotka kiertävät sitä huonetta kuin ikivuolaat virrat.
Näin on aina ja kaikkialla. Me elämme ainoastaan meidän transcendentalisen olentomme mukaan, jonka toimet ja ajatukset joka hetki tulevat esiin sen verhon läpi, joka meitä ympäröi. Minä saan tänään nähdä erään ystäväni, jota en vielä koskaan ole nähnyt, mutta jonka työn tunnen ja tiedän, että hänellä on erikoinen sielu, ja että hän on käyttänyt elämänsä sen ilmi tuomiseen korkeamman älyn velvollisuuden mukaan. Tunnen levottomuutta, hetki on juhlallinen. Hän astuu sisään; ja kaikki ne selvitykset, joita hän monien vuosikausien kuluessa on meille antanut, valahtavat tomuksi kun ovi aukenee hänen ilmestyessään. Hän ei ole se mikä hän luulee olevansa. Hän on eri luontoa kuin hänen ajatuksensa. Jälleen saamme todeta, kuinka hengen lähettiläät aina ovat petollisia. Hän on omasta sielustaan sanonut sangen syviä seikkoja; mutta sinä pienenä hetkenä, joka on pysähtyvän ja poistuvan katseen välillä, olen minä saanut tietooni kaiken sen, mitä hän ei ikänä kykene sanomaan eikä ikänä omassa hengessään elävöittämään. Tästä puolen hän on jatkuvasti minun vallassani. Ennen meitä yhdisti ajatus. Nyt me antaudumme toisillemme tuhannen tuhatta kertaa salaisemman seikan toimesta kuin on ajatus. Vuodesta vuoteen me odotimme tätä hetkeä; ja tässä me nyt tunnemme, että kaikki on hyödytöntä ja päästäksemme vaitiolon pelosta me, jotka olimme valmistuneet näyttelemään toisillemme salattuja ja ihmeellisiä aarteita, alamme keskustella hetkestä, joka on lyömässä, tai auringosta, joka on laskemassa, jättääksemme sieluillemme tilaisuuden ihailla toisiaan ja syleillä toisiaan siinä hiljaisuudessa, jota ei huulten eikä ajatusten melu koskaan voi hämmentää.
Syvemmältä katsoen me elämme vain sielusta sieluun ja olemme jumalia, jotka eivät tiedä toisistaan. Minun on tänä iltana mahdoton sietää yksinäisyyttäni, minä menen ihmisten pariin ja he puhuvat minulle, että myrsky on hakannut maahan heidän päärynänsä tai että viime kylmät ovat jäädyttäneet sataman. Sitäkö kuulemaan minä lähdin? Ja kuitenkin minä kohta palaan sieltä sielu niin täynnä tyydytystä ja voimaa ja uusia aarteita, kuin jos olisin viettänyt ne hetket Platonin, Sokrateen tai Markus Aureliuksen seurassa. Se mitä heidän suunsa puhui ei ollenkaan kuulunut sen rinnalla mitä heidän läsnäolonsa ilmaisi, ja ihmisen on mahdotonta olla olematta suuri ja ihana. Se mitä ajatus ajattelee ei merkitse mitään sen totuuden rinnalla, mitä me olemme ja joka varmenee hiljaisuudessa; ja jos minä olisin ollut viisikymmentä vuotta yksinäni jollain saarella ja sinne sitten saapuisivat Epiktetos, Goethe ja pyhä Paavali, niin eivät he osaisi minulle sanoa sen enempää kuin mitä heidän pieni laivapoikansa ehkä sanoisi samalla kertaa ja välittömämmin.
Todella on ihmisessä ihmeellisintä hänen peitetty vakavuutensa ja viisautensa. Kevytmielisinkään meistä ei koskaan naura todellisesti eikä ponnistamallakaan saa menetetyksi minuttiakaan, sillä ihmissielu on tarkka eikä tee mitään hyödytöntä. Ernst ist das Leben, elämä on totista, ja meidän olemuksemme syvimmässä ei meidän sielumme vielä kertaakaan ole hymyillyt. Tahdottoman riehuntamme tuolla puolen me vietämme ihmeellistä, hiljaista ja hyvin puhdasta ja hyvin turvallista oloa, johon alati viittaavat ojentuvat kädet, aukenevat silmät ja toisiansa kohtaavat katseet.
Kaikki meidän elimemme ovat korkeamman olennon salaperäisiä kumppaneita, emmekä me koskaan tutustu ihmiseen vaan me tutustumme sieluun. Minä en ole ennen nähnyt sitä kerjäläistä, joka minun portaillani anoi almua, mutta minä havaitsin muuta: meidän silmissämme tervehti toisiaan ja rakasti toisiaan kaksi samanlaista kohtaloa, ja siinä kun hän ojensi kättään, aukeni huoneen pieni ovi hetkiseksi merelle päin. "Suhteissani lapseeni", sanoo Emerson, "ei minua auta rahtuakaan kreikka eikä latina, ei mitkään minun tietoni eikä kaikki minun kultani; vain se mikä minussa on sielua, se yksin merkitsee jotain. Jos minulla on jokin tahto, asettaa lapsi oman tahtonsa minun tahtoani vastaan, yhden yhtä vastaan, ja jos niin tahdon, antaa se minun hävetä, että olen käyttänyt voimaani väärin ja lyönyt sitä; mutta jos luovun tahdostani ja toimin sielun nimessä, panemalla sen tuomariksi meidän välillemme, niin lapsen nuorista silmistä katsoo vastaan sama sielu; se pelkää ja se rakastaa minun kanssani."
Mutta jos on totta, ettei mitättöminkään meistä voi tehdä pienintäkään elettä ottamatta lukuun sielua ja niitä hengen valtakuntia, joissa sielu hallitsee, niin totta on myös, etteivät viisaimmatkaan juuri koskaan tule harkinneeksi sitä ääretöntä, minkä työntää pois joku aukeeva silmäluomi, kumartuva pää, puristuva käsi. Me elämme niin kaukana omasta itsestämme, että tuskin tiedämme mitään kaikesta siitä, mitä tapahtuu meidän olemuksemme näköpiirissä. Me harhailemme umpimähkää laaksossa emmekä aavista, että jokainen meidän liikahduksemme toistuu ja saa merkityksensä vuoren huipulla, ja joskus on tarpeen, että joku tulee meille sanomaan: Kohottakaa katseenne, nähkää mitä te teette; emme me täällä elä; tuolla ylhäällä me olomme. Tässä vaihdettiin pimennossa katsetta, tuossa sanottiin sanoja, joilla ei ollut mitään merkitystä alhaalla vuoren juurella; nähkää mitä niistä tulee ja mitä ne merkitsevät lumihuippujen tuolla puolen; ja kuinka meidän kätemme, joita luulemme niin heikoiksi ja pieniksi, kumminkin joka hetki tavottavat Jumalaan, itse sitä tietämättä. On tullut muutamia, jotka siten lyövät meitä olalle ja sormellaan osottavat mitä tapahtuu salaperäisyyden jääkentillä. Heitä ei ole monta. Kolme tai neljä on tällä vuosisadalla. Viisi tai kuusi on muilla vuosisadoilla; ja kaikki se, mitä he ovat osanneet sanoa, ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu ja mitä on meidän sielumme tiedossa. Mutta mitä siitä. Emmekö me ole sen ihmisen vertaiset, joka menetti näkönsä lapsuutensa ensi vuosina? Hän on nähnyt olevaisen summattoman näytelmän. Hän on nähnyt auringon, meren ja metsän. Nyt ne ihmeet ainiaasti ovat hänen olemuksessansa; ja mitä voisit sinä hänelle niistä puheellasi sanoa, mitä olisivat sinun poloiset sanasi sen metsämaan, sen myrskyn, sen aamuruskon rinnalla, jotka yhäti elävät syvällä hänen hengessään ja lihassaan? Hän kumminkin kuuntelee sinua innokkaana ja ihmeissään, ja vaikka hän tietää kaikki ja vaikka sinun puheesi tulkitsee noita hänen tietämiään paljoa puutteellisemmin kuin vesilasi suurta virtaa, niin sittenkin ne voimattomat pikku lauseet, jotka ihmisten huulilta putoilevat, saavat hetkiseksi kirkastumaan sen valtameren, sen valon ja ne hämärät lehdikot, jotka ovat nukahtaneet hänen kuihtuneitten luomiensa hämyyn.
Tuossa "transcendentalisessa minässä", josta Novalis puhuu, on ilmeisesti lukemattomia eri puolia, eikä kukaan mystikan moralisteista ole joutunut tutkimaan samaa kuin toinen. Swedenborg, Pascal, Novalis, Hello ja muutamat muut selvittävät meidän suhteitamme abstraktiseen, hienoon ja sangen etäiseen äärettömyyteen. He johtavat meidät niille vuorille, joiden huiput kaikki tyynni näyttävät meistä luonnottomilta ja asumiseen mahdottomilta ja joilla meidän hengityksemme usein salpautuu. Goethe saattaa meidän sieluamme pitkin seesteisten vesien rannikoita. Markus Aurelius asettaa sen istumaan täydellisen ja väsähtäneen ihmishyvyyden mäenrinteeseen, taikka toivottoman alistumisen ylen raskaitten lehvistöjen varjoon. Carlyle, Emersonin henkinen veli, joka tällä vuosisadalla varottaa meitä laakson toisesta laidasta, hän antaa meidän olemuksemme harvojen juhlahetkien salamien tavoin välkähdellä alati valtavan tuntemattoman tummaa ja ukkosjylhää taustaa vastaan. Hän johdattaa meitä niinkuin myrskyn säikyttämää laumaa tuntemattomia tulikivilaitumia kohden. Hän ajaa meidät syvimpään pimeyteen, jonka hän iloiten on keksinyt, ja jossa vain sankarien tähti ajoittain ja kiihkeästi välkähtää, ja jättää ilkeästi naurahtaen meidät sinne, alttiiksi mysterioiden laajoille repressalioille.
Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla: jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien alaisina.
Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla, kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi. Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina, valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana, eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".
Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta. Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän, nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi: Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta. Ole suuri, ole viisas ja jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan. Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu", sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä, että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."
Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.
Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön. Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.
VIII.
NOVALIS.
[Esipuheen katkelma Saïs'in oppilaiden käännöksestä.]
"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" — niin sanoo kirjailijamme. Minä olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin. Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.
On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; — jos joku niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa, niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.
Kaikki se mitä sanoilla sanotaan ei itsessään ole mitään. Pane toiselle vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius. Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät, että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi. Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien kahleittensa painoa…
Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken viipyneet… Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet, mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan tapaan."
On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla tiellä…
Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta? Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita, jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza, Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä. Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on minä, joka on syvempi ja tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen minä. Ei ole tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee, mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä, joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt — jota myös voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi. Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.
Niinpä — palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka vallitsee niin etäällä meidän sielustamme — tiedän monta, joita ei enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana, mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia, joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.
Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet. Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa. Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan meitä enemmän kuin mikään.
"Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."
Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin odottamatonta — jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! — kunnes ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan… Juuri semmoisissa kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut, tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista kuka, on luvannut tuoda esiin Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin. Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden hetkinä — kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää — olevansa oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan, jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä…
Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille; sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita, jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita, jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal, niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön, joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja kuiluja; ja sinä itse — pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus, niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan asuvaisia.
JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.
On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka. Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön. Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa, joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa? Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä kuin kuvanveisto.
Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä, mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja sellaista lisää ei enää voi kadottaa.
Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi…
Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista, kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla, jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai rakastajattarensa?
Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta. Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen, miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.
Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa, seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään, kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen, hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat; tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää, johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; — joskus olen taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".
Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä, joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan Prometeuksesta enkä Rukoilijoista, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme Choephores-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin Eumenidit, Antigone, Elektra, Oedipus Kolonoksessa. Esipuheessaan Bereniceen sanoo Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen Ajax'ia, jossa ei tapahdu muuta, kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty Achilleen aseet. He ovat ihailleet Filoktetesta, jonka ainoana aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse Oedipus, huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."
Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa. Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan. Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia, tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat, tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä, puolihämärässä hartaudessa.
Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä? Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus, sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa paljastavat pisarat…
Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat, kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa, että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä "loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona" tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni, tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona, niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki "todellisuudessa" tapahtuu?