Olki taas rouskui ja paukkui leikkaajan käsissä. Ja Jukka hyöri ja pyöri Klaun ja Marin kantapäillä, hokien yhtenään:
— Vetäkää, vetäkää, että voitamme.
Voitto oli neulankärjessä; olkien takaa näkyi jo neularuoho sarkain päissä. Klaun sirppi ensiksi koski pientareen kasteheinää, sitte Karun ja Herttalan piian; Mari vielä kumartui kerran, ja sarka oli lopussa. Klaus ojensi selkäänsä ja katsoi isäntärengin saralle. Siellä leikattiin vielä Marin jälkeen … kolme sormausta!
Toramäkeläiset olivat voittaneet.
— Hyviä olimme. Isäntärenki tuli voittajain saralle ja tarjosi Klaulle tupakkia piippuun. Tuo poika perhana teille voiton toi. Viime vuonna ei sitä ollut ja…
— Silloin te voititte. Jukka niin voiton toi.
— Kolmatta tuntia kesti tämä tanssi.
— Ja pyöritys. Mutta minne aurinko on meiltä mennyt?
Nyt vasta oli aikaa tarkata säänmuutosta. Taivas oli vetäytynyt siniseen pilveen ja pilvet kulkivat matalalla.
— Tulee sade.
— Tulee kuin tuleekin.
Vanha ja kaunis tapa vaati, että rukiinleikkuu piti lopetettaman hoi-huudolla. Isäntärengin ja Klaun ympärille keräytyi siis leikkuuväki, ja pian kuului voimakas hoi-huuto kuusi kertaa Herttalan pellolta yli koko kylän. Huudon ajalla ilmaantui isännän lyhyt vartalo kartanolle, ja uusi, vaaleanharmaa lakki kohousi ylös ilmaan jokaiselle huudolle. Kepein askelin lähti leikkuuväki käymään isäntää kohden. Jokainen tiesi, että Herttalassa pidettiin leikkuunlopettajaiset varsinaisen juhlan arvoisina; makeata ja karvasta ei silloin tavallisesti puuttunut pöydältä. Se oli isännän tahto ja kunniaksi emännälle.
— Huusitko sinä kaikki kuusi kertaa yhtä kovasti? kysyi Jukka
Kaisalta, kun astelivat ylös taloa kohden.
— Huusin kai. Miksi sitä kysyt?
— En minä huutanut lujasti kuin viisi kertaa, hopearahoille vaan, näetsä. Tästä päivästä ei saada muuta kuin kuparia, enkä minä…
— Nyt sinua taas hassuttaa.
Entistä enemmän oli tällä kertaa varustettu ruokaa ja juomaa Herttalan pöydälle. Leikkuuväki kävi niihin rohkeasti käsiksi, ja vilkas puhelu syntyi ruokapöydässä. Isäntä itse piti varalla, että jokainen nautti.
— No Miekkonen, kaada itsellesi, sanoi hän samanlaisella äänellä, jolla oli puhutellut Klautakin Karun luona. Ja kaada sinäkin Klaus; ottakaa jokainen. Kylän pelloilla on leikkuu vasta parhaassa alussa.
Kahvia juotiin ruo'an edellä ja jälkeen; Helma ja emäntä sitä tarjoilivat — Oskari oli mennyt Franssin ja Hurtan kanssa oravia ampumaan kaaripyssyllä — ja Helma hoputti Jukkaa ottamaan rinkilän lisäksi korppuakin. Hän oli kaunis tyttö ja ijältään Jukan vanhuinen. Kasvojenpiirteet tosin pyrkivät olemaan kylmät kuin isänkin, mutta silmissä oli jotaki lapsellista ja lempeätä, joka lauhdutti piirteiden kylmyyttä. Kun äidin silmä vaan vältti, oli hän vielä lapsi, jota huvitti palvelijain nauru ja lasten määkiminen. Mutta saaden ani harvoin elää ominaista sielunelämää, tukehtui luonnollisuus, lapsellisuus. Äidin suurellinen esimerkki vaikutti vahingollisesti nuoreen sydämeen, ulkonainen kiilto ja loisto turmelivat aikaisin puhtaan mielen. Kauniita kenkiä opetettiin ihailemaan ja arvossa pitämään, rikkaita toisin kohtelemaan kuin köyhiä. Äidin opetuksen mukaan osasi Helma jo erottaa paremmat ja huonommat ihmiset toisistaan; rikkaat olivat parempia, köyhät huonompia. Se oli peruskivi elämänviisaudessa. Mutta vaikka Helmalle oli sataan kertaan sanottu, että hymyillessäkin piti muistaa erotus, tuli joskus silmänräpäyksiä, jolloin hän unhotti äidin kaikki opit ja neuvot ja oli lapsi niinkuin ikänsä vaatikin. Semmoinen silmänräpäys tuli äskenkin, kahvia tarjotessa Jukalle.
— Ota enemmän, käski Helma luontaisella lapsellisuudellaan. Ota tuo pala, jossa on kolme rusinaa.
— Helma! torui heti emäntä. Ethän anna rauhassa…
— No kun ei se ota korppuakaan, vastasi Helma punastuen ja hämille joutuen.
Iloisin silmänräpäys, ainakin Jukalle, oli se, jolloin isäntä avasi rahakukkaronsa ja rupesi maksamaan päiväpalkkoja. Hän alottikin Jukasta, laskien tälle kouraan puolitoista markkaa hopeata.
— Siinä on kuusi rahaa, sanoi hän samassa, ett'et sekaannu laskuissa.
— Kiitoksia, hyvä isäntä, vastasi Jukka, pahoitellen heti mielessään, ett'ei huutanut kuudettakin kertaa lujasti.
Tuli sitte Karunkin vuoro, mutta jalomielisesti hylkäsi hän rahat. Jos ottaisi makson, ei kehtaisi enää katsoa isäntäväkeä silmiin. Lähimmäisen rakkauden vuoksi olikin tullut leikkaamaan, eikä palkan vuoksi. Ystävyys vaan pysyisi heidän välillään muuttumatonna, ei muusta lukua…
Klaus veti suutaan nauruun, mutta emäntä käski Karun kamariin. Sinne meni Helmakin, huulet hienossa hymyssä, astunta kaiken kauniina. Äidin opetukset kantoivat väliin hedelmiäkin!
Peläten tulevansa puolihutikkaan, kuten muut miehet jo olivat, joll'ei ajoissa katsoisi eteensä, lähti Klaus joukkoineen pois. Sen verran oli hänkin jo nauttinut, että mielikuvituksensa oli herkempi. Se lensi kuhilaista, joita Herttalan pelto oli täynnä, syksyyn ja talveen, jolloin mylly pyörii yöt päivät huiman tuulen käsissä, ja viljakuorma tulee myllyn eteen ennenkuin toinen vielä ehti poiskaan.
— Kuule, Mari, sanoi hän lämpöisellä äänellä. Minä kuolen myllärinä, myllyn isäntänä, tarkoitan minä. Siinä ei auta…
— Myllärin renkinä sinä pikemmin kuolet.
— Ei, perhana vieköön. Myllyn isäntä minusta tulee. Rintani alla soi semmoinen sävel niin selvästi.
— Kuka sinulle antaa myllyn? Karu peri omansa ostokaupalla. Kyllä hän pitää huolen, ett'et sinä eikä kukaan muu sukulainen peri penniäkään. Jotkut puhuvat että testamentti on jo tehty.
— Kai se onkin. Enkä minä odotakaan perinnön kautta myllyä, mutta minä ostan rahalla. Kerran tulee joku onnenpotkaus, joka minusta tekee myllyn isännän, tulee, perhana vieköön, niinkin. Se sävel soi rintani alla niin selvästi.
— Älä turhia puhu. Mylly maksaa paljo. Kodin kohdalla erosi Jukka joukosta ja meni maantietä kylään päin. Kaisa silloin huusi:
— Minne sinä menet?
— Puotiin; ei ole vielä läheskään ilta.
— Odota, minäkin tulen.
Rouva oli Ainun kanssa puodissa, ja heillä oli tärkeä asia ratkaistavana. Herttalan emännän nimipäivä oli nimittäin seuraavana huomisena, ja lahja, jonka hänelle tällä kerralla antaisivat, oli vielä kiistan alaisena. Kankaita ja lasitavaroita oli nostettu alas tiskin täydeltä; rouva itse mieli antaa lahjaksi lasitavaraa, mutta Ainu tahtoi, että lahjan piti välttämättä olla kangasta. Rouva siihen vihdoin suostui.
— Jos kangasta annamme, ei muu sovi kuin tuo musta tylli, virkahti hän ja alkoi nostelemaan tavaroita jälleen paikoilleen.
Hänessä huokui koko olento hienoutta ja herramaisuutta, kauniista puvusta alkaen punajauhoitettuihin poskiin saakka. Kerran oli hänelläkin ollut kurjat päivänsä elettävänä, mutta ne pysyivät hyvästi salassa. Täällä ei kukaan tietänyt, että hieno rouva olikin mökistä kotoisin, ja että hän nuorena tyttönä lankesi pois siveyden tieltä ja läksi häpeäänsä pakoon kotiseudulta kauas kaupunkiin; siellä sitte elätti itsensä pesijättären raskaalla ammatilla. Mutta pian onnettomuus vaihtui onneksi, kurjuus rikkaudeksi. Lapsi kuoli puolen vuoden vanhana, ja heti sen jäljestä viskasi sattuma hänet Mikon läheisyyteen. Heti ensimmäisenä silmänräpäyksenä tunsivat molemmat sydämessään taivaallisen äänen sanovan, että he ovat luodut toisiansa varten. Mikko oli kyllääntynyt kulkijan elämään ja kiirehti vihille. Sitte he hommasivat paperinsa hyvään järjestykseen ja lähtivät matkustamaan yli yhdeksän meren, kahdeksan kaupungin. Onnen suosimina löysivät he täällä rauhallisen kylän, jonka yksinkertainen väestö ja omituiset olot olivat omiaan alkavalle kauppiaalle. Paitsi Mikkoa, eivät täällä muut kuin kirkonkirjat — ja nehän eivät osaa puhua — tienneet rouvan kirjavasta elämästä. Monikin, ja niiden joukossa Herttalan emäntä ensimmäisenä, uskotteli itselleen, ett'ei rouva saattanut olla syntyisin talonpoikaisista vanhemmista, koska hän käytti ylenmäärin hajuvesiä, vallitsi miehensä ja piti piikansa kovassa kurissa.
— Tylliä niin annetaankin. Ainu otti kyynärän ja rupesi mittaamaan kangasta Herttalan emännälle nimipäivälahjaksi.
Kun Jukka ja Kaisa tulivat puotiin, muuttui rouvan muoto ynseäksi, kiukkuiseksi. Hän kadehti ja vihasi sydämensä pohjasta Kaisaa. Köyhä kerjäläistyttö pyrki olemaan sievempi kuin hänen oma Ainunsa. Kaisatta olisi Ainu Helman jäljestä kylän kaunein tyttölapsi. Mutta raiska on tiellä. Sillä on suu pienempi, otsa ja kaula valkoisempi, kulmakarvat kauniimmat, säännöllisemmät. Ja niinkuin hyvälläkin, on sillä aina puhdas ja sievä puku, vaikka rohtiminenkin kelpaisi raukan ruumiin verhoksi. Sille sopii värikin mikä tahansa. Likaisenkeltainen kretonki, jota hän tahallaan sille keväällä kaupitti, näyttää nyt vaatteena peräti sievältä. Ja Ainulle kuin ei tahdo mikään väri sopia. Entä käytös sitte? Se vasta vihaksi pisti, sillä siinäkin oli hän Ainun täydellinen vastakohta; ei koskaan pyrähdellyt eikä töllistellyt suu auki. Ujosti, mutta vapaasti puhui ja nauroi, tuli ja meni. Jos se poloinen olisi varakkaasta kodosta, ei olisi kellään sanan sanomista, mutta…
— Mitä sinä tahdot? rouva melkein tiuskaten kysyi Kaisalta.
— Virkkaneulan ja yhden kyynärän tuota kangasta esiliinaksi.
Jukka oli monissa ajatuksissaan ja hän ihan sävähti kun rouva repäisi kankaan poikki.
— Entä sinä? Rouvan ääni oli jo ystävällisempi, ja hän katsoi nauraen Jukan rohtuneita käsivarsia. Onko sinullakin rahaa ostaa jotakin?
— On minulla yhtä paljo kuin Kaisallakin. Paljoko nuo vaaleanharmaat lakit maksavat, nuo, joissa on lipun päällä pumpulat.
— Neljä markkaa?
— Voi sinun pojat! Entä nuo mustat samettilakit?
— Ne ovat helppoja. Rouva valitsi joukosta sopivan samettilakin ja pani sen Jukan päähän. Markka niiden oikea hinta on, mutta sinulle myön halvempaan; saat yhdeksästäkymmenestä pennistä.
— Taitaa näyttää sievältäkin.
— Näyttää maarkin. Sitä sopii pitää suven talven kanssa, eikä se tunne likaansa niin pahasti kuin nuo vaaleanharmaat.
— Mutta ei ole pumpuloita. Neljäkö rahaa siihen sitte menee? Jukka avasi vasemman nyrkkinsä, jossa piti hopearahoja.
— Neljä siihen menee, ja takaisin saat vielä kymmenen penniä.
— Antakaa sen edestä vaikka rintasokuria. Rouva antoi Jukalle nyrkinkokoisen sokurinkappaleen. Lähteissä muisti Kaisa jättää hyvästi, mutta rouva vaikeni, käänsi selkänsä lapsiin, ja rupesi puhelemaan Ainun kanssa.
Kotiin mennessä murenteli Jukka sokuristaan kappaleita Kaisalle; yhdessä tuumivat mitä jäljellä olevilla rahoilla ostaisivat. Kaisallakin oli vielä joku penni taskussa, ja hän ehdotteli, että ostaisivat jäännöksillä jonkinlaisen kuvakirjan yhteiseksi omaisuudeksi. Tottuneena suostumaan Kaisan tahtoon kaikissa vaikeissa seikoissa, sanoi Jukka:
— Se sopiikin. Klaus menee tällä viikolla kaupunkiin Karun juottovasikkaa ja kanoja myömään, annetaan sille rahat.
— Kyllä se osaa ostaa.
Toramäen lähellä yllätti heidät sade; suuria pisaroita alkoi putoilemaan taivaasta.
— Juoskaamme, ett'ei kastu sokuri ja uusi lakkini.
He juoksivat kaikin voimin kotoa kohden.
— Tule meille sateensuojaan, sanoi Jukka, kun ehti kodin ovelle; katsellaan tarkemmin sun kangastasi.
— Kyllä.
Kaisa meni Jukan kotiin. Lattialle oli ripustettu tuoreita lepän ja koivun oksia; hyvä haju lemusi huoneesen.
— Mummo on taas käynyt täällä.
— On se käynyt.
— Istumme nyt lattialle ja katselemme sun kangastasi.
He asettuivat istumaan lattialle; Jukka katseli ja kiitteli kangasta, Kaisa samoin lakkia. Sokurilohkare oli heidän välillään, ja siitä molemmat haukkoilivat tuon tuostakin.
Mutta ulkona rupesi satamaan yhä rankemmasti; moniaan minuutin perästä juoksi vesi virtana maantiellä.
Minä olen täällä niinkauan kun sade menee ohitse. Kaisa laskihe kyljelleen ja asetti kätensä päänalaiseksi.
— Ole vaan… ja syö sokuria niin paljo kuin mielesi tekee. Jukan silmät olivat jo ummessa, ja hän hetkahti Kaisan viereen.
Vielä muutama silmänräpäys, niin nukkuivat molemmat sikeintä unta.
* * * * *
Loppupuolen kesää ja koko syksyn sateli melkein lakkaamatta. Ken kiirehti, hän ehti saamaan rukiin kunnolliseen kylvöön, mutta ken hidasteli, odottaen poutaa ja kylvöpeltojen valahtamista, hänen täytyi lopulta pöpertää siemenen läpimärkään maahan. Taivas oli kummallisen hereä satamaan. Ohuesta ja pienestäkin pilvestä, josta poutaisilla ajoilla olisi ollut turhaa toivoa pisaraakaan vettä, riitti runsas sade kastelemaan maita ja viljoja. Kylän pelloilla orastuivat ruiskuhilaat, ja kaura ja ohra, jotka aroissa ja laihemmissakin maissa olivat versoneet jotakuinkin kauneiksi, homehtuivat ja mätänivät syksyllä keoissa.
Mutta Herttalan viljat saatiin hyvissä ajoin korjuun. Talossa oli kaksi suurta riihtä, vankka työväki ja järkevä isäntä. Kun pahimmat syksysateet alkoivat, olivat pellot tyhjät ja hinkalot hyvää viljaa täynnä. Ruis oli myös ennätetty kylvää kuivaan maahan. Heti leikkuun loputtua käytiin kylvöön käsiksi, vaikka vähä satelikin joka päivä.
— Rikkaalla on rikkaan onni, sanoivat ne, jotka turhaan odotettuaan poutaa, lopulta kylvivät sateessa ja kurassa.
Perunain kanssa oltiin tekemisissä Herttalassakin. Niitä oli kylvössä paljo, ja päiväväkeä oli milt'ei mahdoton saada, sillä ketään ei haluttanut mennä rypemään kuraisille saroille; jokainen kiitti Luojaansa, että sai omat vähänsä pois maasta mätänemästä.
Mutta kun Jukka kuuli Oskarin lähteneeksi kansakoulua käymään kirkonkylään, meni hän Herttalan pellolle perunoita kaivamaan. Paljasjaloin ja vanhat vaaterievut yllä hän siellä ryömi mullan ja saven sisässä, huolimatta tuulesta tai sateesta, kylmästä tai kurasta. Muista oli työ surkeata, mutta Jukasta se oli vallan hauskaa. Milloin löysi tavallista suuremman perunan, heti sitä näytteli muillekin, hokien samassa:
— Katsokaapa tämmöistä, tässä vasta on poikaa.
Väki nauroi hänelle, ja isäntärenki vakuutti useat kerrat, että
Jukatta kuolisivat he pellolla ikävään ja lokaan.
Kyllä olikin työ kurjaa. Jos tunnin oli poutaa, niin jo toisen satoi roiskui. Suojaan meneminen ei auttanut, sillä sitte olisi suurin osa päivää mennyt hukkaan, ja perunat olisivat kentiesi jääneet lumen alle. Ikäänkuin kiusantekeiksi oli sää mitä epävarmin. Joskus oli aamulla kirkas ja kaunis pouta, mutta jo ennen puolta päivää oli taivas yltänään pilvessä, ja ehtoopuolen sitte satoi tihrutti levähtämättä.
Osalta vietiin perunoita kuoppaan, osalta kannettiin niitä nurmelle suuriin läjiin, jossa sade ne huuhtoi toisaalta puhtaiksi.
Kun sitte olivat pari viikkoa kömpineet pellolla, ehtivät vihdoinkin viimeiseen sarkaan. Siitä riitti vako kullekin. Jukka kilpaili yksin ja voitti kaikki muut; kysyi sitte:
— Hoilataanko myös?
— Emme viitsi, vastasi isäntärenki. Olemme niin perhanasti yskässäkin joka mies.
— Työnsä oli Jukka tehnyt hyvin, mutta kylläpä sai palkankin työn mukaan. Isäntä antoi hänelle käteen ihka uudet, mitan mukaan tehdyt saappaat, ja emäntä toi koko kertamuksen Oskarin vanhoja puolipitoisia vaatteita. Jukka kiitti kerran jokaisen kappaleen osaksi ja virkkoi sitte:
— Missä Helma on? Hän lupasi minulle koiranpennun.
Helma haettiin tupaan ja isäntä kysyi:
— Oletko sinä luvannut Jukalle koiranpennun?
— Olen, vastasi Helma arastelevasti ja hieman häpeissään.
— No tuo tänne se nyt. Ei sanastaan saa minnekään mennä.
Emäntä aikoi ruveta nuhtelemaan Helmaa, mutta onneksi kauppiaan rouva samassa astui portista pihaan. Emäntä meni vierasta vastaanottamaan, ja nuhteet jäivät toiseen erään; Helma sai rauhassa etsiä koiranpennun Jukalle.
— Hoida sitä hyvin, varotti hän. Muista se.
— Hoi, voi! Minä pidän sen niin hyvänä, ett'et uskokaan.
— Minä sitte tulen teille katsomaan.
Tullen juuri kamarista tupaan kuuli emäntä Helman lupauksen. Ylpeästi ja tuiskahuttaen kysyi hän:
— Minne sinä menet?
Helma punastui ja pyörähti vasemman kengän korolla ympäri.
— Piloja minä puhuin, sanoi hän nauraa virnistäen. En minä teille tule.
Jukalta heti katosi rohkea iloisuutensa. Typerän näköisenä katseli hän kiiltonahkaisella ruusulla koristettua, pientä kenkää ja sen korkeaa, kaartavaa korkoa.
— Mene kamariin tervehtimään rouvaa, emäntä taas tuiskahuttaen sanoi.
Helma heitti päänsä kauniisti kenoon ja meni. Samassa Jukkakin muisti, että hän oli ollut päivämiehenä rikkaassa Herttalan talossa ja saanut monenkertaisen palkankin käteensä.
— Kiitoksia nyt kaikesta, sanoi hän vielä emännälle ja lähti tuota pikaa ovesta ulos.
Pihalle näkyi Toramäki, petäjä ja Annin tupa. Heti meni Jukan mielestä pois emännän ylpeä ääni ja Helman pienet kengät, korkeine korkoineen ja kiiltonahkaisine ruusuineen.
— Joka joutuisi pian Kaisan ja mummon luo.
Juosten koko matkan ehti Jukka pian kotiin. Siellä pesi hän silmänsä, kätensä ja jalkansa, muutti ylleen vaatteet ja veti jalkaansa uudet saappaat. Otti sitte käsivarrelleen koiranpennun ja lähti käymään polkua ylös mäelle. Klaus oli menossa myllyyn, mutta nähtyään Jukan, jäi hän seisomaan paikalleen.
— Siinä poika, joka ei pelkää sadetta eikä poutaa. Klaus paiskasi kättä Jukalle. Terve nyt.
— Terve, terve.
— Perin ovat uudet nuo saappaat, ja varret ulottuvat lähes polviin asti. Klaus koetteli käsin saappaita. Kyllä sinä olet kova mies.
— Aina vähäsen.
— Tuletko näyttämään Kaisulle ja Marillekin.
— Tulen, jahka ensin käyn mummon luona. Ilo syntyi Annin tuvassa, kun Jukka sievissä tamineissaan astui sisään.
— Ei nyt ihmeempää, miten sievät ja sopivat ovat, huudahti Anni tuon tuostakin.
— Taitaa ne olla sievät.
— Ja omaa ansaitsemaasi on kaikki. — Kaikki mitä näkyy.
— Ja nyt sinulla on koirakin, sanoi Kaisa. Annatko minunkin pitää sitä omanani?
— Annan kai. Ei se täällä saa haukkua muita kuin…
— Karua! Kuinka kauniilta nuo mustat täplät näyttävät sen valkoisessa rinnassa.
— Kaunis se on koko elävä.
— Sillä on jo silmätkin.
— Se on jo monen viikon vanha. Klaus sanoi, että se elää jo vellilläkin vallan hyvin.
— Keneltä sen siellä sait?
— Helmalta. Se on toisinaan hyvin hyvä tyttö.
— Oletko jo pannut sille nimeä?
— Enkä ole. Jos sanoisimme sitä vaikka Jukaksi. Kun täällä
Toramäellä kerran on kaksi Kaisaa, olkoon kaksi Jukkaakin.
— Eihän ihmisen nimi koiralle sovi. Mutta eiköhän Hukka sopisi sille nimeksi?
— Miks'ei sopisi? Ei nimi miestä pahenna, sanoo isä usein.
— No sanotaan sitä sitte Hukaksi, tästä päivästä alkaen, että tottuu. Hukka, Hukka!
— Minä lasken sen lattialle, niin ruvetaan leikkimään sen kanssa.
— Laske.
Sydämellinen leikki ja nauru alkoi. Anni herkesi työstään, laski silmälasinsa pöydälle ja katseli lasten iloa. Jukka ja Kaisa eivät kuulleet, kun hän hiljaa virkkoi:
— Oi onnellista lapsuuden aikaa!
III.
Miekkosella oli mielessä niin suuria tuumia, että Herttalan isäntä vallan hämmästyi. Uusi tupa piti rakennettaman ja perunamaata raivattaman tuvan ympärille kokonainen tynnyrinala. Mieluinen asemakin oli jo tiedossa. Kotosuon rannalla oli kaunis tilkka nurmea, joka oli Miekkosen mieltä kutkuttanut kymmenkunta vuotta. Kuokalla ja auralla saisi siitä paremman perunamaan, kuin kellään koturilla koko kylässä. Nurmen takaa alkoi tyyni väkevämultainen ja kaunis lehtimetsä, josta saisi tekomaata vaikka pienen torpan tilukset. Suonkulmakaan, joka nurmeen pistäikse, ei ole mikään raaka rahkasuo, joten siitäkin voisi tulevaisuudessa hyötyä. Työtä siellä vaan olisi yhdelle ihmiselle ijäksi. Lehtimetsässäkin on paikoittain kivi kiven kyljessä; mutta ne eivät ole suuria. Rautaseivästä tottelisivat kaikki muut, paitsi ne kaksi suurta siellä kulmassa, pellon aidan lähellä, ne täytyisi hypittää ruudilla. Ehkä Jukka, tultuaan mieheksi, tekee lehtimetsästä pellon, ehkä korjaa vielä suonkulmastakin viljaa. Häneltä itseltä jää se kaiketikin tekemättä. Jos hyvää terveyttä riittää, voi tuparakennus valmistua asuttavaan kuntoon neljän tai viiden vuoden kuluessa, perunamaasta voi tulla sato vuotta kahta aikaisemmin. Mutta niissäpä onkin sitte vanhan päivän vara. Kun ei enää kykene työhön, veistelee kotona lapioita, tadikkoja ja muita senlaatuisia kaluja; niitä joka talossa tarvitaan. Isänisän rakentama hökkeli siellä Toramäellä ei pidä enää korjaamallakaan tuulta eikä sadetta. Ja mitään ei saa kylvöön ikkunan alle. Kun asuu semmoisessa kanervamäessä, tuntuu siltä, kuin ei olisikaan vakituinen mies eikä olisi mitään huolta huomisesta; tuntuu niinkuin olisi aina matkalla ja eläisi vaan päivästä päivään. Jukankin tähden ovat tuumat välttämättä toteutettavat. Hän voi sairastua ja kuolla minä päivänä hyvänsä, samoin kuin vanhan hökkelin voi mikä tuulenpuuska hyvänsä vierittää maantien ojaan. Sitte on pojan elo ja elämä arvanpeliä. Yksi kova, sydämetön isäntä ja yksi kevytmielinen tytönhepsakka voi tehdä nuoresta rengistä, jolla ei ole mitään vakavaa maan päällä, heittiömen, maailmankulkijan. Mutta antaapas että on itsellä huoneet ja perunamaata. Jopa katsoo kaikkia maailman asioita syvemmältä; ei keikailekaan tanssituvassa viimeiseen asti eikä liioin lähde ensimmäisenä yökenkään. Perunamaan laventaminen ja muut senlaatuiset vakavammat kysymykset painavat aina mieltä. Sitte kun kukin kohta on paikallaan, sitte vasta tulee naiminen mieleen; aikanansa kukin asia…
Moista tervejärkistä esitelmää ei Herttalan isäntä ollut ijässään kuullut. Hämmästyksissään kysyi hän, josko Miekkonen vaatii häntä heti kontrahtia tekemään ja lähtisikö sitte kylään pyytämään isäntiä hirsitalkoosen.
Miekkonen naurahti omaan tapaansa, hiljaa ja pehmeästi. Hän ei ole hätämiehiä, ja talkoota ei aio ensinkään pitää, se kun olisi puolinaista kerjuuta. Omalla työllä piti kaikki ansaita. Hän ostaa hirret isännältä ja ajaa ne Kotosuon rantaan isännän hevosella; kohtuullisen makson eteen kaikki. Kun Jukkakin jo kokee ansaita minkä syömisellään kuluttaa, ja kun hän itse kaksikin vuotta kihnaa joka päivä työssä, lie saamista karttunut sen verran, että riittää sadan kuussylisen hirren hinnaksi. Suusanallinen kauppa riittää panemaan asian alulle. Mitä hänellä on vanhoja saatavia, merkitköön Oskari kirjaan, paperille; alle sopii sitte aina jatkaa ja lisätä mitä päiväpalkoista juoksee ja jää yli tarpeiden. Kerta viikossa tai pari kertaa kuussa tehtäköön tili, ett'ei mikään unhotu. Sitte kun saatavat kohoovat hirsien hinnan tasalle, ilmoittakoon isäntä hänelle. Sen pitempiä puheita ei tarvita. Jo ensi kesänä, kun vaan tulee sadepäiviä ja muuta joutoaikaa, kilkuttelee hän kiviä irti lehtimetsästä ja sommittelee niistä vähä vähältä kivijalkaa. Siten on kauppa vahva kahdenpuolen…
Herttalan isäntä ei voinut puhua sanaakaan ehdotusta vastaan, väärää ja itsekästä ajatusta kun ei huomannut koko jutussa; talon ainaiseksi eduksi oli alku ja loppu. Miekkosen kanssa menisi sitäpaitsi kauppoihin kuka isäntä tahansa, sillä hän on työmiesten paraita, sen tunnustaa jokainen, jonka työssä on vaan päivänkin ollut. Ihan sama, jos tekee yksin tai muiden kanssa, tarhassa tai metsässä; silmiä ei palvele koskaan. Hyvä työmies kuului isäkin olleen, siihen asti kuin kylkensä ja kätensä ruhjoi. Vahingot ovat Miekkosia tahtoneet aina seurata. Mikä niistä kuolee veteen, mikä ruhjoo luitaan, mikä muuten usein sairastaa. Heistä on kylään tullut ihan sananlasku: Huono onni kuin Miekkosella. Ehkä poikaa rupee onni seuraamaan paremmin. Ei se Oskarin kanssa ainoastaan itseään alakynteen jätä. Mutta mitäpä lasten riidoista! Yhden kerran on syy yhdessä, toisen kerran toisessa. Kun kääntävät selkänsä, ovat jälleen hyviä. Miekkosen suuret tuumat voivat toteutua, voivat jäädä vähempäänkin, mutta talon hyödyksi ovat aina. Kyllä Kotosuon rannasta leipää lähtee, kun on vaan mies, joka ottaa; tulisi sinne pieni torppakin, mutta niitty tekee kiusaa. Ei siellä riitä maata nurmeksi jättää…
— Kyllä minä suostun kauppaan. Et kai pelkää sinäkään veropäiviä.
— Hm! Mitäpä minä, vanha mies, noita pelkäisin?
— Mutta eihän yhteen huoneesen sataa hirttä tarvita.
— Minäpä aionkin tehdä kaksi, Jukalle toisen. Jos elän vanhaksi, ett'ei sitte tule ahdasta. Samalla vaivalla tulee suurempikin rakennus harjaan. Ja olkoon Jukan huone aikansa keskentekoisena.
— Niinhän tuokin on. Enkä minä ota sinulta hirsistä kalliimman jälkeen, kun olet ikäsi tehnyt meidän työtä. Mitä löydät kuivia, ne saat ilmaiseksi.
— Hyvä on, hyvä on. Eikä tämän kaupan tarvitse kylään ääneksi tulla. Miekkonen löi polveensa rukkasella ja nousi lähtemään. Näette, se riippuu vielä monesta seikasta. Vilu voi viedä viljan ja leipä voi kallistua, niin ett'ei palkaksi jää mitään; voi tulla tauteja ja muita koettelemuksia. Sanotaan, ett'ei linnullakaan ole kaikki kuvussa, mitä on nokassa. Pysyköön kauppamme salassa niinkauan kuin pysyä voi, ett'ei kelvottomat sekaannu asiaan.
— Olkoon niin. Meidänhän kauppa onkin. Huomenna ruvetaan tarhan kimppuun, ja Jukka saisi tulla ajamaan Sukkajalkaa. Vanha musta kulkisi välissä ohjaamattakin, joten saisitte kahdessa miehessä lyödä tukevia kuormia.
— Sitähän se on odottanutkin enemmän kuin joulua. Se on niin hassunahkera hevosille.
— Tulkoon sitte aamulla kanssasi.
Jukka oli onnen kukkulalla, kun pääsi Herttalaan työhön, lantaa ajamaan isäntärengin kanssa. Sukkajalka oli vielä nuori hevonen, mutta varsin hyväntapainen ja helläsuinen; sen kanssa tuli Jukka hyvin toimeen.
Ilma oli puolipakkasta, joten lumi ei kastanut ja vaatteet eivät rähjääntyneet. Isäntärenki, mies parhaallaan, kajahutteli laulunpätkiä ja pani tupakiksi mennen tullen. Jukkakin oppi polttamaan. Ensin väkevät savut häntä pyörryttivät, mutta pian luontonsa tottui; toisena päivänä hän jo savutteli kuin aikamiehet.
Iltasin oli hauska tavata Kaisaa ja Hukkaa. Viimeksi mainittu itki ja vaikeroi ilosta, niin että polvelle piti ottaa, siinä silitellä ja hyväillä hyvän aikaa, ennenkuin tyyntyi ja malttui. Kaisalle piti kertoa Herttalan oloista. Niistä oli tärkein Hurtan haikea suru Helman perään, kun tämä maanantaisin lähti kouluun Oskarin kanssa. Kerran raukka karkasi kotoa kirkonkylään ja odotti koulun portailla Helmaa. Kun lapsilaumasta sitte kaivatun löysi, niin jalkoihin heittihe, kenkiä nuoli, itki ja viukui.
Lannan vedon loputtua ajettiin tarhaan havuja, ja Jukka pääsi niitä pienentämään. Palkkaa maksettiin viisi penniä kuormalta ynnä talon ruoka. Sitte vedettiin tarhaan Kotosuolta multaa monta sataa kuormaa, ja Jukka sai taas ajaa mielihevostaan, Sukkajalkaa. Mullan päälle tuotiin taas havuja, ja kun ne olivat pienennetyt, oli sydäntalvikin mennyt. Mutta ajotyötä riitti vielä kevätpuolellakin, jolloin navetat tyhjennettiin; kaikissa helpommissa ajotöissä oli Jukka mukana.
Kesällä teki hän Herttalassa yhtä ja toista pientä askaretta. Karjan käydessä Takahaassa ajoi hän ne aamusilla perille; iltasella saattoi hän karjan kotiin, tuoden mukanaan piioille luudaksia ja vispilänvarpuja. Paniko isäntärenki aitaa, heti siihen tuli Jukkakin, aidaksia kantamaan ja vitsakeppejä hakemaan. Yleensä oli hänellä erinomainen onni olla tarvittaissa saapuvilla. Jos hevosia vietiin niitylle tai lähdettiin niitä tuomaan, puikahti Jukka nurkista esille juuri paraasen aikaan.
— Taas tulit niinkuin käsketty, olikin isäntärengin tapana sanoa.
Oskarin kanssa sattui riitoja usein, mutta harvoin ne enää tulivat Jukalle yksin syyksi, sillä Helmalla oli tarkka oikeudentunto, ja hän oikasi monta asiaa toisenkin riitakumppanin osalle. Eikä Oskari niin paha ollutkaan, kuin päältä näytti. Jos Jukka pani kovan kovaa vastaa, sammui riita pian. Mutta jos kauppiaan Franssi oli kolmantena joukossa, silloin ei auttanut muu kuin karku tai armojen alle antautuminen. Hänen seurassaan yltyi Oskari puolta häijymmäksi. Kerrankin pistelivät takkiaisia Jukan hiukset täyteen, pieksivätpä vielä nokkosilla sääriin, ennenkuin päästivät käsistään.
Valittamatta kärsi Jukka vääryydet. Herttalan ja kauppiaan väki olivat niin paljon ylempänä muita ihmisiä, kuin taivas oli ylempänä maata. He tekivät mitä tahtoivat, eikä heihin kenenkään tullut mitään.
Rukiin kylvölle ruvettaissa käski isäntä Jukkaa tulemaan ojia luomaan.
— Tule ja tuo Kaisa kanssasi, sanoi hän. Saatte saman viisikolmatta penniä päivältänne.
— Kyllä tulemme.
Kun siis uusia rahatuloja oli tiedossa, osti Jukka vanhoilla säästöillään itselleen puodista siniraitaisen paitakankaan, vei sen Marille neulottavaksi ja meni sitte ilmoittamaan Kaisalle Herttalan isännän käskyä; Hukka jäi ulos mäelle loikomaan auringonpaisteesen.
— Onko teillä, mummo, siankarvoja? kysyi Jukka, vetäen samassa taskustaan mustan nahkatilkan, jonka oli puodista paitakankaan kera ostanut.
— On minulla vähäsen?
— Ei paljoa tarvitakaan. Tästä nahasta pitäisi tehdä pallo, jolla saisi heittää lyyryä. Oskari ja Franssi heittävät niin mainiosti.
— Helma ja Ainukin heittävät hyvin, lisäsi Kaisa. Tehdään mekin pallo itsellemme; mummo leikatkoon, kyllä minä neulon.
Kova meteli ja Hukan haukunta kuului samassa huoneesen. Jukka syöksyi joutuin ovesta ulos mäelle, siellä oli hirveä elämä. Hukka peijoona ahdisti Karun kanoja, kukko kirosi ja kanat kirkuivat surkeasti. Karu hyöri joukossa, tavoitellen lyödä rautaisella hiilikoukulla koiraa, mutta tämä hyppeli liukkaasti syrjään ja vältti siten joka lyönnin. Siunauksia ja kirouksia tuli tulvanaan Karun suusta.
— Herran Kiesusta! Nyt tuo pirulainen tappaa paraan munakanan. Huut, huut. Karu huimi hiilikoukulla Hukkaa, mutta ei saanut sattumaan; mäki sen sijaan tömähti joka lyönnille.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Jukka ehti Karun ja koiran väliin.
Kanatkin samassa pääsivät pakoon huoneiden alle, mutta hirveästi ne piilopaikoissaankin vielä parkuivat ja kirosivat.
— Etkö sinäkin ole pirulainen? Niinkuin ei jo siinä olisi kylläksi, että itsekin saat syödä, niin otat vielä koiran piinattavaksesi ja rääkättäväksesi. Pitäisit kiittämän Jumalaa, ett'et kuole nälkään ja…
— Hau, hau, keskeytti koira, joka vihasi Karua kuin kuolemaa.
— Sinä hylky ja pirulainen. En minä enää pääse ovestani ulos, ilman ett'ei sinun leukasi heti ole käynnissä. Sinä senkin…
— Hau, hau, ärähti koira taaskin.
— Etkö pidä kitaasi kiinni? Karu iski voimainsa takaa hiilikoukulla vihattua eläintä, mutta Jukka ehti pistää jalkansa eteen.
Kova lyönti sattui polveen.
— Kuinka te nyt noin suutuitte? Eihän tuommoinen pieni raukka mitään kanaa tapa, leikillään vaan haukkuu ja kirmaa.
— Kyllä minä sille kerran näytän leikit; vartoo aikaa vaan, kyllä minä tasaan sen leukaluut. Karu lähti nilkuttamaan tupaa kohden. Vartokaas te pirulaiset. Kerran tulee vuoro vääräsuullekin.
Yhä sadatellen ja kostoa uhaten meni Karu tupaansa.
— Hukka, ole hiljaa nyt. Minä sain kipeän sinun tähtesi. Jukka kiersi housunlahetta ylös ja katseli suurta mustelmaa polvessaan. Se löi niinkuin sutta. Hukka, mennään pois Karun maalta, mutta ei onnuta kiusallakaan, vaikka kuinka kolottaisi.
Seuraavana päivänä meni Jukka Kaisan kanssa Herttalaan kylvöpellon ojia luomaan. Työtä kesti neljä päivää. Lauantai-ehtoolla saatiin suuri pelto kauniisen kuntoon; siemen oli kylvetty ja kynnetty sekaisin, ojat ja pientareet luotu puhtaiksi.
Auringon laskeissa lähtivät lapset iloisina käymään kotiin; kumpaisellakin oli hopeamarkka kädessä. He menivät Miekkosen mökkiin, mutta Hukka ei ollutkaan kotona. Jauholiemikin, jonka sille olivat aamulla tehneet kotkeloon maitoon, seisoi nurkassa koskemattomana.
— Kas sitä junkkaria, sanoi Kaisa, kun on raastanut itsensä etehisen oven alta ulos ja mennyt…
— Mummon luo, keskeytti Jukka. Minä tulen kanssasi teille.
Suuri oli lasten hämmästys, kun ei koiraa ollutkaan Annin luona. Heti alkoi tarkka etsiminen. Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin; Kaisa käsin koetteli kanervain juuretkin. Yhtenään kuului mäellä huuto:
— Hukka, Hukka.
Mutta koiraa ei näkynyt eikä kuulunut. Jukka kynsi itsensä nurkkia myöden huoneiden katolle ja huuteli siellä, että kitalakensa väsyi. Turhaa työtä kaikki! Koira ei hiiskahtanutkaan isäntänsä huutoihin.
— Ei se kätkössä ole, sanoi vihdoin Kaisa. Tule pois katolta ja mennään maata; minä olen väsyksissä enkä jaksa enää etsiä. Ehkä se on mennyt kylään ja ehkä tulee kotiin yöllä tai aamulla.
— Ei se kylään yksin ole mennyt. Jukka pudottihe navetan katolta alas. Täällä se on jossain kätkössä; haetaan vielä joka loukko uudestaan.
He taas rupesivat hakemaan. Kaisa etsi koko kanervamäen ristiin rastiin, Jukka kiskoi itsensä huoneiden alle, väänsi kiviä ja kaluja ylösalaisin. Lopulta oli hän kuin mielipuoli, tunkiotkin kuopi pohjia myöten.
Turhaa työtä oli kaikki etsiminen.
Väsymys lopulta tuli, ja molemmat lähtivät kotiinsa maata. Sinä iltana itki Jukka ennen nukkumistaan polttavan kuumia kyyneleitä.
Aamulla meni hän kylään, kävi jokaisessa talossa ja töllissä kuulustamassa, oliko kukaan nähnyt Hukkaa. Viittä viisaammaksi eivät kyselyt ja tiedustelut häntä tehneet. Semmoista täplärintaista koiraa ei kukaan ollut kylässä nähnyt, ja vasten silmiä väitti vielä joku irvihammas, ett'ei hakijallakaan ole semmoista ollut; aikansa huviksi muka vaan käy narrailemassa ihmisiä ja hälyä pitämässä itsestään.
Suuttuneena palasi Jukka kotiin, otti pallon ja meni mäelle heittämään lyyryä. Kyläläisiä ajoi Toramäen ohitse kirkkoon, mutta he saivat mennä hevosineen, sillä Jukka ei viitsinyt edes vilkaistakaan maantielle. Hän vaan heitti palloa ylös ilmaan ja heitti vallan hurjasti. Taivaasen ja pilviin asti olisi heittänyt, jos vaan olisi voimia riittänyt. Olisipa hän mielellään tarttunut myllyynkin kiinni ja heittänyt sen ojaan, joka juoksi kaukana Herttalan takana ja aina keväisin paisui leveäksi virraksi. Myllyn perästä olisi tullut punaisen aitan vuoro, ja sitte…
— Kuinka korkealle sinä jaksat heittää! Kaisa tuli Jukan viereen; huulissaan oli hymy, silmissään ihastus. Oletko jo käynyt kylässä?
— Jo minä kävin.
— Eikä ollut sielläkään.
— Ei ollut.
— No mihin ihmeille…?
Jukka samassa heitti pallon korkealle ilmaan; mutta käsi pettikin, ja heitto meni vähän vinoon. Kun pallo tuli alas, putosi se Karun kaalimaahan.
— Mihin ihmeille se sitte on joutunut? Juokse ottamaan pallo, niin menemme petäjän juurelle; minäkin heitän.
Jukka juoksi Karun kaalimaahan. Se oli aidattu ihan ikkunan alle, ja oli siinä kolme pientä sarkaa, jotka huolellisesti hoidettuina aina kasvoivat hyvin kaaliksia. Jukka juuri kumartui ottamaan palloa nauriin lehtien alta, kun kuuli yrmeän äänen huutavan:
— Sinä ilkeänaikuinen! Sydänpäivällä kehtaat mennä varkaisiin minun kaalimaahani. Ja Herra nyt auttakoon! Paraan istukkaan niskaan vielä sittekin. Laitatko luusi sieltä, sinä ilkeänaikuinen, taikka… Karulla oli kädessä härkin, ja sillä hän löi aitaan, niin että mäki kaikui.
Jukka ei vastannut sanaakaan, vaan otti pallon nauriin lehtien alta ja näytti sitä Karulle. Mutta samassa hän irvisti.
— Ähä, sinä pirulaisen kyynysilmä.
Jukka hyppäsi aidalle vastapäätä Karua, heittihe aidakselle retkalleen ja huiskutteli itseään kuni tasapainossa oleva vaaka. Siinä sitte irvisti toisen kerran.
— Sinä pahuksen kyynysilmä ja irvisuu. Silmäsi ovat aina kyynyssä ja…
Jukka ei kuullut haukkumisesta muuta kuin jonkun katkonaisen sanan. Mielessään kuvaili hän kuinka Karu eilen aamulla vietteli Hukkaa lihalla ja leivällä. Koira ensin pelkäsi ja vältti, mutta vihdoin suostui ja laski liki. Sitte lie käynyt sillä tavalla, että Karu otti sukkasiteensä, teki siihen mutkan, jonka pani Hukan kaulaan. Tämä potki ja sätki vähän aikaa, sitte oli henki mennyt. Metsäsian pesä, Toramäen takimmaisella kupeella, oli sopiva kätkö, sillä sinne pääsi kiertämään maantien kautta, ett'ei nähnyt Klaus eikä kukaan…
— Kyllä on pallot ja seipäät kädessäsi, mutta etpähän ota kirjaa käteesi, et pyhäpäivänäkään. Jos olisit…
— Älä kaakota, kun et munikaan. Jukka pudottihe aidalta alas ja juoksi Kaisan luo.
Tämä nauroi ja puserteli käsiään.
— Rohkea varas sinä olit. Voi, voi!
— Älä viitsi nauraa. Minulla on jo pieniä tietoja niinkuin nokkahiirellä. Tule kanssani metsäsian pesälle, niin näet mitä…
— Voi, voi! Luuletko että Karu olisi tappanut Hukan?
— Ihan varmaan. Saat nähdä että se on unhottanut sukkasiteensä uhrin kaulaan.
Toramäen takimmaisella kupeella seisoi suuri kivi, ja kiven alla oli pieni luola. Vanhat ihmiset tiesivät kertoa, että siinä ammoisina aikoina piti metsäsika pesää. Miekkosen isänisä, Toramäen ensimmäinen asukas, oli sen ampunut piilukkoisella kiväärillä, jota vielä muuan isäntä säilytti tupansa seinässä.
Pian ehtivät lapset kiven luo. Kaisa heti huomasi, että sammaleita oli kynsitty kiven ympäriltä ja tiputettu luolan suuhun. Jukka ne potki pois ja katsoi kiven alle, mutta Hukkaa ei nähnytkään; oksia ja muuta rojua oli luola täynnä.
— Ei täällä mitään olekaan, vaikka minä niin varmaan luulin.
— Etkö näe tuota? Kaisa sormellaan osotti punaisen sukkasiteen päätä, jonka keksi sammaleissa, Hyviä tietoja sinulla olikin. Vedä jo kala maalle.
Jukka otti siteen päästä kiinni ja kiskasi; koiran raato tuli ulos.
— Oi, oi, sitä Karua! huudahti Kaisa. Jukka ensin parahti itkemään, mutta sitte hän suuttui, että huulensa vapisivat. Kostokin heti samassa tuli mieleen.
— Nyt minä vien sen salaa Karun kaivoon, uhkasi hän ja heitti selkäänsä raadon.
— Et saa viedä, kielsi Kaisa. Mummo ja Klaun väki eivät saa muualta vettä.
— No sitte minä heitän sen ikkunasta tupaan, että mätkähtää.
— Niin täytyy isäsi maksaa ruudun. Ei saa tehdä mitään pahaa, muista se.
Lasten palatessa istui Klaus Marin ja Kaisun kanssa rappusilla, ja tuvassa luki Karu ääneen jotakin hartauskirjaa; ikkuna oli auki, sillä kesäpäivä oli lämmin.
— Istu sinä tuohon kivelle, sanoi Jukka, kun ehtivät myllyn lähelle.
Minä menen tuonne.
Kaisaa jo nauratti, ja hän istui kivelle, mutta Jukka meni avattua ikkunaa kohden. Jääden niin etäälle, että hyvästi näki tupaan, rupesi hän kävelemään ikkunan ohi edes ja takaisin, roikattaen selässään koiranraatoa.
Kun Karu yhä luki hartauskirjaa yrmeällä äänellään eikä tullut ikkunan luo katsomaan, rupesi Jukka kävellessään laulamaan kovalla äänellä:
"Kukapa sen myllärin tyttären nais
Ja sen kippurasarvisen lehmän sais?"
IV.
Raittiusliike oli vielä yksi niitä ulkomaan monia ihmeitä, joista suomalainen talonpoika ei tietänyt niin iki mitään. Kun mies joi itsensä humalaan, niin hän oli humalassa, mutta kun ei hän juonut, niin ei hän tullut humalaankaan. Raittiita kyllä löytyi, mutta ei raitismielisiä; aatteen vuoksi ei kukaan kammonut väkeviä juomia. Toisen tottuessa nauttimaan niitä, tottui toinen elämään raittiisti, mutta molemmat olivat yhtä tyytyväisiä oleviin oloihin. Juominen ja juomattomuus eivät antaneet aihetta mihinkään ajattelemiseen; niiden suhteen nukuttiin suloista unta. Sitä ihmistä, joka olisi väittänyt väkijuomain valmistajan tekevän syntiä Jumalaa ja isänmaata vastaan ja valmistavan hautaa kansalaisilleen, olisi jokainen pitänyt mielipuolena.
Pitäjässä oli jo vanhaltaan viinapolttimo. Hellästä huolenpidosta talonpoikia ja rahvaskansaa kohtaan oli eräs suurisukuinen herra sen rakennuttanut. Kovan tarpeen vaatima se olikin! Kotipoltto oli lakkautettu, ja kaupunkiin oli matkaa kymmenkunta penikulmaa, syrjäkylistä enemmänkin. Polttimotta olisi kasvava sukupolvi ehkä kokonaan vieraantunut viinasta; juopumusta olisi ehkä pian ruvettu pitämään entisaikojen vitsauksena, niinkuin sotia ja ruttotautejakin. Mutta niin ei saanut millään ehdolla tapahtua. Talonpojan piti saada muutakin kaulankostuketta kuin kaljaa ja piimää, nuoremman sukupolven piti astua isäin teitä ja kärsiä juopumuksen kirouksesta niinkuin heidänkin.
Polttimo rakennettiin, ja sieltä kannettiin viinaa ympäri pitäjän.
Olojen väritys ei suurestikaan eronnut kotipolton kultaisista ajoista; jos yksi kylä oli salakapakatta, oli niitä toisissa sen sijaan kymmenen. Rahvaskansa kunnosti itseään juomisessa erinomaisesti. Nuorisosta nousevasta kasvoi viinamiehiä niinkuin sieniä sateen jälkeen; tappelut, joissa veri vuoti ja henki oli kilpana, kuuluivat päivän järjestykseen.
Mutta sivistyneiden ja säätyläisten mielestä oli rahvaan raaka elämä kumoamattomimpana todistuksena suomalaisen rodun eläimellisyydestä!
Polttimon jäljestä hommattiin pitäjään kansakoulu. Rovasti vanhus alusti homman, ja herrat myöntyivät tuumaan. Vanhan tottumuksen vuoksi eivät talonpojat käyneet kokouksissa. Kun saivat kuulla koulupuuhan, virkkoivat itserakkaasti:
— Hyvä että meidän pitäjä pysyy etunenässä.
Kansakoulun jäljestä tuli olutpanimon vuoro. Herrat olivat saaneet päähänsä, että ihmisellä, ollakseen onnellinen ja vapaa, pitää välttämättä olla tilaisuus pahaankin. Siten on laita kaikissa suurissa kaupungeissa ja sivistysmaissa. Molemmissa ovat hyvän- ja pahantiedon puut sikin sokin, mutta ihmiset ovat onnellisia ja vapaita!
Kirkonkylään, jossa kansakoulukin oli, päättivät herrat rakentaa olutpanimon.
Kaikki meni hyvässä ja laillisessa järjestyksessä. Kuntakokous, jossa panimon rakentamisesta päätettäisiin, kuulutettiin kirkossa kolmena pyhänä. Talonpoikia meni tusinan verran kokoukseen kuulemaan, mitä isällistä hyvää herrat taas puuhaavat. Asia ei jäänyt kovapäisimmillekään hämäräksi, sillä polttimon omistajan käly — hänkin oli rikas ja suurta sukua — valaisi sen päivän selväksi. Pullo-olut olisi terveellistä ravintoaineena ja helppohintaista juomana; sitä Saksanmaalla juovat vaimot ja pienet lapsetkin kaljan verosta. Oluen juonnin terveelliset vaikutukset näkyvät juojain kasvoissakin; iho on tervettä ja kaunista, kun sitä vastoin suomalaiset näyttävät kituvilta, taudin kalvamilta. Syy on yksinomaan juomassa, eli kaljassa ja piimässä. Paitsi että panimossa työmiehet saisivat työtä ja jokapäiväistä leipää, leviäisi siitä muutakin siunausta pitäjään. Ohran hinta nimittäin saattaisi nousta arvaamattomiin!
— Se oli viisaasti puhuttu, sanoivat talonpojat ja kumartivat syvään.
Paroni innostui puhumaan hyvän asian puolesta yhä kaunopuheliaammin. Mairittelematta tunnusti hän, että isäntäraukkain niskaan nojaa kaksikolmannesta koko yhteiskunnasta. Talonpoika tekee uudet maantiet ja ruokkii vanhat vaivaiset; talonpojan kukkarosta kouraa jokainen virkamies itselleen osan, niin unilukkari kuin maaherrakin. Mutta olutpanimo vaikuttaisi tuntuvan huojennuksen kunnallisissa verokuormissakin, ja sen se tekisi suorastaan rahassa. Seurakunnassa löytyi parikymmentä kylää, joka kylässä avattaisiin olutkauppa, ja jokainen olutkauppa verotettaisiin vähintäin sata markkaa. Siten vuodessa keräytyisi pariin tuhanteen markkaan rahaa kunnankirstuun.
Älykkäämmätkään isännät eivät osanneet odottaa niin loistavaa loppua.
— Se oli vielä viisaammin puhuttu, sanoivat he ja kumartivat syvempään kuin ensi kerralla.
Sitte piirtivät he puumerkkinsä kuntakokouksen pöytäkirjaan ja lähtivät pois, varmoina että ohran hinta kohdakkoin nousee arvaamattomiin, ja rahaa keräytyy tuhansin markoin kunnankirstuun.
Mutta suurisukuinen herra rupesi rakentamaan olutpanimoa kirkonkylään, ihan kansakoulun viereen. Raha teki ihmeitä tässäkin työssä. Ennenkuin kuntakokouksen päivästä ehti vuosi kulua umpeen, oli upea panimo valmis koneineen, jääkellarineen. Sitä päivää, jolloin ensimmäinen olutkuorma lähti pitäjälle, pidettiin panimossa suurena juhlana; miehiä kestailtiin runsaasti oluella. Hyvää se ei ollut, mutta hutikkaan siitä tuli.
— Se kai lienee tarkoituskin, sanoi muuan työmies, joka selväpäisenä ei puhunut kymmentä sanaa päivässä, mutta joka humalaisena oli iloisin mies maailmassa; eihän siihen muuten olisi pantu niin paljo humalan voimaa. Kun talonpojat polttavat viinaa tai panevat olutta, tarvitsevat he viljaa, mutta herrat ovat viisaampia, humalasta ja pihkasta panevat olutta ja perunoista polttavat viinaa. Mikäpä nyt eläessä ja iloitessa? Juokaamme, veikkoset ja sanokaamme: Eläköön herrat!
— Eläköön; huusi juopunut joukko. Ensimmäinen olutkuorma, joka panimosta lähti pitäjälle, kuljetettiin kauas syrjäkylään ja käännettiin Mikon pihaan. Olutkuorman jäljessä ajoi komeasti puettu herrasmies, ja hänkin, nähtyään puotirakennuksen toisessa päässä sinisen kyltin, jossa seisoi suurilla kirjaimilla: Olutkauppa, käänsi hevosen kauppiaan oven eteen.
Pari talonisäntää sattui seisomaan raitilla ja näkemään sekä olutkuorman että herran. Isäntäin uteliaisuus heräsi viimeksi mainitun suhteen korkeimmilleen.
— Ei se ollut pappi eikä vallesmanni, sanoi ensimmäinen isäntä, mutta suuri herra se oli.
— Koska kellonvitjat loisti niin, lisäsi toinen. Mennäänpä sanomaan naapureillekin.
Hetken kuluttua seisoi raitilla joukko isäntiä. He neuvottelivat äänettöminä tuokion, kunnes rohkein sanoi:
— Mennään hemmetissä katsomaan. Eihän Mikko mikään herra ole, ett'ei sen luo kehtaisi mennä.
— Mikä herra se on? sanoivat toiset ilvehtien ja halveksien. Vanha hevoshuijarihan Mikko on.
— Eikä se sitä häpee tunnustaakaan.
— Kun mennään, niin menty on.
Isännät tulivat puotiin. Kauppias otti kohteliaasti heidät vastaan, käski puotikamariin ja toi olutpulloja pöydälle.
— Tämä on niinkuin maistajaisiksi, sanoi hän ja kaatoi olutta lasiin. Ottakaa nyt.
Isännät nieleskelivät lasit tyhjiksi; sitä tehdessä meni monen suu väärään.
— No, minkämoista on?
— Karvasta, kovin karvasta on. Ei tätä olueksi kannata sanoa.
Humalavesi tälle sopisi nimeksi.
— Vika lie meidän suussamme. Kauppias kaatoi taas laseihin olutta. Emme ole vielä tottuneet. Astioistakin on ehkä imenyt itseensä vieraita makuja, mutta toivokaamme, että perässä paranee. Ja kun totumme, ehkä on hyvääkin.
— Ensimmäisen kerran iässäni minä sitä join, sanoi muuan vanhahko isäntä.
— Niin minäkin, kuului usea ääni.
— Mutta kyllä nyt joudutte useammin maistamaan. Kipataan nyt.
Ani harva isäntä joi lasinsa tyhjäksi; useimmat vaan kastoivat kielensä ja rohkein virkkoi:
— Eihän sitä juo hittokaan, niin karvasta ja humalaista.
Kauppias ei pannut pahakseen moitetta. Kun olut ei kelvannut
vieraille, toi hän sikaarilootan pöydälle ja käski panemaan savuiksi.
Isännät sytyttivät sikaarit palamaan, mutta polttaa eivät muistaneet.
Puhekin sammui yhtä usein kuin sikaarit. Vihdoin rohkein isäntä kysyi:
— Mikä herra tänne äsken tuli?
Kauppias rupesi hymyilemään viekkaasti vierailleen ja iskemään silmää.
— Mikä herra? Hm! Siinähän on salaisuus, velikullat, joka teillekin maksaa tuhansia.
— Meillekin! huudahtivat isännät. Mitenkä se on mahdollista?
— Voi velikullat! Vieras, joka meille äsken tuli, on suuri tukkiherra. Hän ostaa metsiä ja maksaa niistä korkeita hintoja. Teilläkin, velikullat, on metsiä.
— On jok'ainoalla sorkalla.
— Ja hyviä metsiä onkin. Te saatte tuhansia markkoja.
Isännät sytyttivät sikaarit palamaan ja puhaltelivat savuja toistensa silmille. Kauppias hieroi käsiään ja iski tuttavallisesti silmää heille jokaiselle.
— Iloitkaa, velikullat. Nyt tuli ilon aika. Kipataan taas.
Tarjousta ei ottanut kukaan vastaan. Rohkein isäntä sanoi:
— Mutta jos se tukkiherra tulisi tänne; onhan olut herrain juomaa.
Koettakaapa mennä käskemään.
— Menkää niin, pyysivät toisetkin isännät. Kauppias noudatti isäntäin pyyntöä ja meni toiseen huoneesen, jossa tukkiherra istui rouvan kanssa puhelemassa. Hän oli noita oman voiman miehiä, jotka rengin alhaisesta asemasta olivat kavunneet tukkiherran kadehdittavaan ja kunniakkaasen virkaan. Kasvonsa olivat raa'an näköiset, mutta puku oli kallista verkaa ja kellonvitjat kultaa. Rahaväsky kaulassa ja muistikirja taskussa oli hän aina, minne ikänä tulikin, suurimman huomion ja kunnioituksen esineenä; puoli maailmaa kumarteli häntä ja hänen väskyään.
Niinpä isännätkin, kun tukkiherra tuli kauppiaan kanssa puotikamariin, nousivat seisomaan ja kumartivat syvään. Kauppias kaatoi olutta lasiin ja pyysi nöyrin sanoin herraa juomaan.
— Molskis sitte! Rahaväsky heilahti ja herra tyhjensi heittämällä lasin.
Isäntäin mielestä oli hän käytökseltään ylhäinen kuin kuninkaan kamaripalvelija.
— Teidän kunnassa on se oluttehdas. Herra itse täytti lasin ja tyhjensi sen äsköiseen tapaan.
— Hm! Rohkein isäntä naurahti ylpeästi. Tämä meidän pitäjäs on melkein kuin kaupunki. Täällä on herroja, kouluja, tehtaita. Hm!
Kauppias johti puhelun oikealle tolalle, huomauttaen herralle, että vieraat olivat järjestyksessä talonisäntiä, joilla jokaisella oli hyviä, aataminaikuisia metsiä.
— Metsää maailma on täynnä, vastasi herra, Siperiaan ja Araapiaan asti. Mutta joll'ette kuuseen kurota ja tavattomia pyydä, ostan teiltä jokaiselta metsää ja maksan rahat paikalla.
— Älkää pyytäkö sudentavalla hintaa, virkkoi kauppias.
— Jos niin teette, menen minä väskyneni toiseen kylään. Raha on aina rahaa.
— Ja puu on aina puuta, lisäsi kauppias, kaataen samassa olutta lasiin. Ei metsistä puutetta ole.
— Eikä hädin tulekaan. Molskis sitte! Eikö isännätkin juo?
— Ei me olla opittu olueen, vastasi rohkein, joka tavallisesti puhui toverienkin puolesta. Mutta kyllä me kaupat teemme.
— Tuntomme mukaan, lisäsivät toiset. Yksin joi herra oluen viimeiseen pisaraan ja pyysi sitte uutta noilla sukkelilla sanoilla:
— Löytyykö talossa vieläkin juomattomia oluita.
— Kyllähän niitä löytyy, vastasi kauppias, mutta minulla ei ole oikeutta myödä omissa huoneissani nautittavaksi. Jos nämä isännät rupeevat koiriksi…
— Älkää toki semmoisia puhuko, vastasivat isännät. Ette meitä tarvitse pelätä. Pitäjän hyötyä ovat kaikki olutkaupat. Emme me koiria ole.
— Ei semmoisia puheita tarvita meidän kesken, sanoi herra. Ainahan ihmiset ihmisiä ovat. Minä jään tähän asumaan näiksi muutamiksi päiviksi ja sitte koko talveksi, jos kauppoja rupee syntymään. Isännätkin juovat kanssani lasin olutta.
— Juomme me lasillisen.
Mutta kun isännät näkivät, miten suuren röykkiön pulloja kauppias kantoi pöydälle, niin kylmäksi kävi mieli ja epäilys hiipi sydämeen.
— Nuo ovat ehkä ansaksi meille, ajattelivat he itsekseen.
Kun olivat juoneet lasillisen kukin, survasi rohkein isäntä naapuriaan varpaille ja katsoi samassa vinoon. Naapuri teki samoin naapurilleen ja kun sana ehti viimeiseen, nousivat isännät ylös kuin yksi mies ja lähtivät tiehensä. Raitilla sitte rohkein sanoi:
— Ei talonpojan pidä juoda herrain lasista, sillä siitä voi käydä huonosti.
— Ei pidäkään, sanoivat toiset. Herrat ovat aina herroja.
— Ei se meitä petä, olkoon niin suuri ja viisas herra kuin onkin.
— Ei petäkään.
Seuraavana päivänä meni tukkiherra kylän metsään puita lukemaan, eli oikeammin, arvioimaan vähä suunnille, sillä hän heti näki, että sieltä lähtee pölkky poikineen. Urakassa sitte osti isäntäin metsät ja maksoi rahat paikalla. Yksi sai enemmän, toinen vähemmän, mutta tuhansia saivat kaikki. Kantokauppaa tai kappalelaskua ei kukaan ymmärtänyt ehdotellakaan; lohkomyynti oli jokaisen mielestä parahin ja selvin, tuli sitte metsästä puita minkä verran hyvänsä; tuhatluvut olivat helppoja ymmärtää.
Kauppias matkusti kaupunkiin, toi kuormittain kankaita, kaikenlaista helyä ja sälyä puotiin. Isännille ja emännille hoki hän lakkaamatta:
— Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.
Tuli sitte syksy ja talvi, niin alkoi puiden kaataminen ja vetäminen ojan rannalle, Herttalan taakse. Kummaksi muuttuivat kylän olot. Ennen oli eletty hiljaista elämää, mutta nyt oltiin niinkuin markkinoilla. Naapuriseurakunnista, jopa kaukaa Pohjanperiltäkin, tuli kansaa tukkitöihin. Rehellisen rinnalla tuli varas, siivon sivussa raivopää riitamies, ja niin oli koko joukko mitä kirjavin. Humalaiset eivät päivän pitkään loppuneet raitilta, ja oluella oli tavattoman hyvä menekki; väliin ei tahtonut kuorma riittää päivääkään. Kauppias hieroi käsiään, iski silmää ja hoki hokemataan:
— Iloitkaa, nyt tuli ilon aika.
Raha liikkui hyvin ja sen arvo aleni mitättömiin; ennen pidettiin penni tarkemmalla, kuin nyt markka. Tukkitöissä maksettiin korkeita palkkoja; kymmenen markkaa ja enemmänkin ansaitsivat sahurit ja ajurit päivässä. Maantöitä ruvettiin, halveksimaan ja laiminlyömään; isännät ja täysikasvuiset miehet riensivät kilvan luomaan lapiolla rahaa kokoon.
Klauskaan ei jäänyt uinailemaan Toramäelle, vaan osti hevosen ja lähti pölkkyjä ajamaan. Joukon ahneimpana kääri hän rahaa kokoon enemmän kuin muut; kyynärääkään ei ostanut kalleita kankaita, pulloakaan ei juonut karvasta olutta.
— Nyt se onnenpotkaus tuli, sanoi hän Marille, jonka sävel minun rintani alla kolotti vuosikausia. Tuli, perhana vieköön, niinkin.
Mari hoiti myllärinvirkaa uupumatta ja setelitukko kasvoi kasvamistaan.
Kylässä ei niin eletty, siellä tuhlattiin tuhlaamalla rahoja. Ylellisyys vaatteissa ja yksin valjaissakin tuli vallalle. Puolivillaisessa puvussa ei enää kehdattu käydä nurkkatansseihinkaan, vaan piti olla yllä trikoovaatteet, kello lakkarissa ja kalliit valjaat hevosen selässä. Upeilijoilla olikin mielilauluna:
— Komiasti vaan, hei komiasti vaan! Toiset taasen joivat rahansa oluessa ja viinassa, sitä mukaan kuin ansaitsivat niitä, joten heillä työhön ruvetessaan aina oli matti kukkarossa. Mutta hepä lauloivatkin:
— Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!
Heidän kaikkein lisäksi säesti kauppias virttään, ett'ei raha ole enempi yhden sukua kuin toisenkaan, vaan että se on luotu vaeltamaan.
Pölkkyjä tuli metsistä niin paljon, ett'ei niitä kaikkia ensimmäisenä talvena ehditty ajaa rantaan, vaikka hevosmiehiä olikin laumoittain. Se oli ilahuttava tieto jokaiselle, sillä entiseen köyhään ja hiljaiseen elämään ei enää kenenkään tehnyt mieli palata.
Isännät luulivat saaneensa metsistään hyviäkin hintoja, mutta kun keväällä kysyivät tukkiherralta, paljonko arveli kannon keskimäärin tulleen maksamaan, vastasi tämä:
— Ehkä noin viisikolmatta penniä!
Isännistä tuntui siltä kuin olisi viskattu likaista vettä heidän silmilleen.
— Hievattu! huudahtivat he. Voi hievattu! Tukkiherra nauroi pilkallisesti. Se suututti isäntiä, ja rohkein sanoi:
— Sinä et tehnytkään kauppoja tuntosi mukaan; veit ilmaiseksi metsämme.
— Miks'ette pyytäneet enempää? Olisinhan minä maksanut.
— Viisikolmatta penniä kanto! Hievattu! Kymmenes osa hintaahan se on.
— Niin se on.
— Sinä olet petturi ja väärä mies.
— Unhotatteko, että pitäjässä löytyy lautamiehiä? Herra ei enää nauranut.
— Hievattu! En minä sillä mitään pahaa tarkoittanut sanoa. Rohkein isäntä oli myöskin mainio ketunkirjaa lukemaan.
— Mitä muuta sitte, joll'ei pahaa?
— Hä sitä että olet suuri ja viisas herra!
— Sitte se on vallan eri juttu.
Keväällä lähtivät kylän potrimmat pojat tukkijoelle. Siellä oli heillä korkea päiväpalkka, työ kevyttä ja elämä iloista. Aamusta ehtoosen kuului ojan rannalta laulu:
— Hurjasti vaan, hei hurjasti vaan!
Miekkonen oli yksi niitä harvoja, joiden luonto pysyi vanhallaan. Hän teki Herttalan työtä samoihin palkkoihin kuin ennenkin. Hänen mielestään nauroivat harakatkin sekä kylän isäntiä, jotka möivät viiteenkolmatta penniin satoja vuosia vanhan puun ja ostelivat sitte rahoilla kalleita kankaita ja venäjänvaljaita, että nuoria miehiä, jotka raskittivat jättää peltotyöt ikämiesten niskoille ja lähteä kävelemään keksi kädessä rantoja pitkin.
— Ei siitä hyvää seuraa, sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka hurjuudessa pyrkivät muiden edelle, kun tuolla tavalla alatte elämään.
— Voi sinua toukkaa, vastasivat hurjailijat. Etkö ole kuullut, että nyt Suomen pellot saavat levätä Ja kasvaa kasteheinää? Nyt ruvetaan elämään rahalla.
— Vai rahalla ruvetaan elämään. Miekkonen ei huolinut pitemmälle puhella heidän kanssaan.
Kesällä nähtiin hänen usein naurahtelevan itsekseen. Jotkut arvelivat hänen ihailevan kulunutta pukuaan, mutta jotkut osasivat naurahtelemisesta laatia vieläkin maukkaamman johtopäätöksen. Arvelivat Miekkosen salaa surreen vaimoaan siihen määrään, että oli tullut pehmeäpäiseksi! Sitä todisti sekin seikka, ett'ei katsonut omaa etuaan ja lähtenyt tukkitöihin, vaikk'ei mitään vuosikauppaa ollut hänen ja isännän välillä Herttalan töistä, vaan teki ja huolehti kuten pehmeäpäinen ainakin.
Levisi sitte syksytalvella kylään äkkiä huhu, että Miekkonen ajeli hirsiä Kotosuon rantaan ja mietti rakentaa itsellen torppaa ja torpanmaita. Suunpieksijät sanoivat heti:
— Mehän jo kesällä väitimme, että se on kummallinen mies, vaikk'ei puhettamme kukaan uskonut.
Ne, jotka pitivät tarkoin muistissa Miekkosen kuluneen puvun kaikki eri värit, päättivät että hän suurissa aikeissaan lyö päänsä pahasti kantoon.
— Tämmöisenä rahallisena aikana, sanoivat he säälien ja nauraen, jolloin mies ansaitsee markan, kun vaan vähäkin luitaan liikuttelee. Ja annas lähteä suon rantaan nälkää näkemään! Siellä, jos missään maksaa leivänkannikas. Ennenkuin sen kivikosta ottaa, siinä Luojansa tulee tuntemaan.
— Todellakin pehmeäpäinen mies, sanoivat suunpieksijät.
Kaikessa rauhassaan ajeli Miekkonen hirsiä Kotosuon rantaan. Sää oli jo kovaa pakkasta, mutta talvi ei ollut vielä vankka, sillä lunta oli maassa peräti ohuelta. Herttalan metsä oli tasaista korpimaata, joten ajo kuitenkin kävi laatuun. Vetomatkakin oli lyhyt, ja kun Miekkonen pari päivää pyöritteli hevosta, piirittivät hirsiläjät joka taholta kivijalkaa.
Siitä päivästä, jolloin kaupan teki, oli kulunut kaksi vuotta.
— Oikein minä laskuni laskin, sanoi hän, vieritettyään reestä viimeisen hirren. Nyt on minulla tarpeeksi puuainetta. Jos Jumala yhä edeskin päin suo terveyttä ja hyviä viljavuosia, ei tässä tule tuskaa. Taaskin pari vuotta kuluu, niin on rakennus harjassa ja katossa. Ehkä savukin jo silloin nousee tuvan katolta ylös ilmaan, ja ehkä silloin jo kylvän perunoita tupani ikkunan alle. Lähdetäänpä kotiin, onkin jo ilta.
Seuraavana päivänä rupesi satamaan lunta, ja talon töihin ryhdyttiin tulisella kiireellä. Aika rupesikin jo käymään tärkeäksi, kelin puute kun oli ollut näihin asti suurena haittana ajotöille.
Talvi, vihdoin tultuaan, tuli ankaranpuoleiseksi; lunta satoi liian paljon ja usein, joten tiet alituiseen olivat ummessa. Pakkastakin riitti melkein aina, koko talvisydännä ei ilma lauhtunut kertaakaan selväksi suojaksi.
Sinä talvena tottui Jukka kärsimään kylmää ja tuiskua, viikot pääksytysten kun oli Herttalassa työssä. Oli hän toki omalla tavallaan varustettu kylmää vastaan, sillä vyötäisten ympäri oli sidottu nuora pitämään vaatteita ihossa kiinni, ja kasvoja, suojasi äitivainajan villainen liina.
Kylmä talvi loppui, lumi suli, ja puihin puhkesi lehti. Jukan työmaa muuttui Kotosuon lähelle. Kaisan kanssa hän aamusta ehtoosen kantoi sammalia kivijalan lähelle, siksi että niitä keräytyi monta röykkiötä.
— Nyt niitä jo on tarpeeksi, sanoi Miekkonen kun tuli eräänä päivänä lasten työtä katsomaan. Kun vaan Klaus tulisi miehineen.
Ja samassa Klaus tulikin, kädessään kirves ja luotilauta, ja seurassaan kaksi miestä, jotka olivat olleet Miekkosen vaimoa hautaan kantamassa. Kotvasen aikaa miehet laskettelivat pilapuheita, silmäilivät kivikkoa ja seutua. Sitte Klaus virkkoi:
— Minkämoiselta tuo suora ja sileä puu näyttäisi seinähirtenä?
Samassa hän alkoi veistää kirveellä hirrenpäätä.
— Kas sitä ei vaan tiedä, ennenkuin näkee, sanoivat miehet ja seurasivat Klaun esimerkkiä.