Iloisia kilkahduksia rupesi kuulumaan samalla.
Jukka ja Kaisa istuivat sammalläjälle, jonka kevätilmat olivat kuivattaneet, ja katselivat miesten työtä.
— Nyt sinulle tehdään uusi koti, huomautti Kaisa.
— Niin tehdään, myönsi Jukka. Miekkonen pani nysäänsä tupakkia, nosti toisen jalkansa hirsiläjälle ja naurahteli itsekseen. Hän ei ollut mikään tunteellinen mies, mutta omituisen suloisia värähdyksiä nuo kilkahdukset panivat liikkeelle hänen sydämessään. Kaikukin, joka niihin vastasi, oli rakasta ja suloista. Ihan se jokaiselle kirveenlyönnille vastasi:
— Terve tänne tulemasta.
Koivumetsässä suhahteli hieno tuuli, lehdet räpisivät ja kuiskailivat hiljaa nekin:
— Terve tänne tulemasta.
Ja käki, joka kukkui korpimetsässä, kuului sekin ihan selvästi sanovan:
— Terve tänne tulemasta.
* * * * *
Syksyllä aurasi Miekkonen tuvan takaa pienen kappaleen nurmea ja ojitti sen sarkoihin. Klaus teki pärehöylän, ja hätä hätää saatiin uutisasunto vesikattoon. Korkea ja komea ei se ollut, mutta katsojaan se teki hyvän vaikutuksen. Silmä siirtyi mielellään ruskeasta tuvasta, jossa on aina jotakin toivotonta ja mieltä masentavaa, sievän ja vaatimattoman näköiseen rakennukseen. Valkoisine seinineen, pärekattoineen ja ikkuna-aukkoineen pilkisti se iloisena ja ystävällisenä katsojalle silmään.
Miekkosen mielestä oli se kuin kuninkaan linna laaksossa. Hiljaisuus, joka seudulla vallitsi, soveltui täydellisesti hänen mielenlaatuunsa. Elämä tuli täällä olemaan hiljaista ja rauhallista taistelua, jossa aseina käytetään kuokkaa ja auraa, ja jossa sotasäveleitä laulaa pyy ja muut metsän linnut.
Kylä oli muuttunut hänelle vastenmieliseksi siitä pitäin, kun kauppias siellä rupesi myömään olutta. Juopuneet eivät enää päivän pitkään loppuneet maanteiltä ja kujain kulmista; kauas Herttalan maille asti kuului kylästä alinomaa humalaisten räyhy.
Ja olutkaupan viereen oli tullut viinakauppa. Jo ennen tukkiherran tuloa kylään osti kauppias talon samalta köyhältä emännältä, jonka kerran olemme tavanneet puodissa, ja pani sen vuokralle. Talon eräs mökkiläinen, jolla oli papinkirjassa monta pahaa piirua, rupesi myömään viinaa. Kauppias tosin kävi todistajain kanssa häntä kieltämässä, mutta se tapahtui pelkän muodon vuoksi. Yleisesti tiedettiin, että liike oli tykkänään kauppiaan, ja myöjä hänen kätyrinsä, joka harjotti ammattiaan määrätyn palkan eteen.
Ylellisyys oli ihmeteltävässä määrässä höllittänyt siveyden käsitteitä. Muutama vuosi sitte olivat isännät keskuudessaan päättäneet, ett'eivät suvaitsisi kapakoitsijoita maallaan. He pitivätkin lupauksensa. Sittemmin kun Karua sakotettiin luvattomasta viinan myynnistä, ei kukaan koko kylässä yrittänytkään salakapakoitsijan ammattiin. Se olikin luonnollista, koska lain laatijoilla oli myöskin rankaisuvalta. Mutta nyt kun kauppiaan taloon ilmaantui salakapakka, ei sitä enää kukaan ihmetellytkään; kun se kerran tuotti hyvää voittoa, oli sen olemassaolo luonnollinen.
Vanhemmat miehet eivät nauttineet väkeviä arveluttavammassa määrässä, mutta nuoriso ei voinut välttää kiusausta. Sen riveissä teki juopumus hävitystyötään hirmuisella vauhdilla. Varsinkin olutta juotiin suurissa määrin. Rengit, niin hyvin kuin talollistenkin pojat, seurasivat kauppiaan kehotusta ja iloitsivat ilon aikana.
— Tuo olut on ihan kirottua, sanoi Miekkonen Klaulle erään kerran, jolloin Toramäellekin kuului hurja meno oluvilan pihalta. Jos tämmöistä elämää riittää vielä joku vuosi, ovat kylän kaikki miehet anturajuoppoja.
— Ovat ylikanteen, vastasi Klaus. Oluenjuominen päättyy viinanjuomiseen samoin kuin valhetteleminen päättyy varkauteen.
— Oikein minua hirvittää, kun ajattelen että nuoret miehet, joiden käsivarsissa on paras voima vallalla, huvittelevat itseään oluen juonnilla.
— Olutpanimo on kirottu laitos, ja kylän kauppias on kirottu mies.
Ei täällä kukaan muu olisi ottanut olutkauppaa.
— Ei olisikaan.
— Joka elää, näkee miten lopulta käy. Minä uskon, että kerran herätään nostamaan sulkua olutvirran eteen ja herätään niinkuin yksi mies.
— Ja minä uskon, että kerran tulee hetki, jolloin ei kauppiaalla ole jäljellä kaikesta tuosta rikkaudesta, jota hän oikein ja väärin kokoon käärii, muuta kuin vähä hapseita.
— Hm! Aioin sanoa sinulle, että saat minulta hevosen, jos itse rupeet tiiliä tekemään. Ostaen ne tulevat kalliiksi.
— Niin taitavat tulla. Kun vaan saan tupani valmiiksi, muutan heti täältä.
— Kesällä minulle tulee hyvää aikaa, silloin teen ikkunat ja ovet. Kyllä se valmiiksi saadaan. Mutta oletko kuullut, josko Herttalan isäntä myö metsäänsä.
— Kyllä ne vahvasti kaupoissa ovat, eikä riitaa kuuluu olevan muusta kuin myömistavasta; isäntä tahtoo kantokaupan mukaan.
— Sitte minä vuokraan hevoselleni vielä täksi kesäksi laitumen. Jos ajohinnat pysyvät entisellään, menen talvella tukin ajoon Herttalan metsään. Keväällä sitte myön hevoseni ja elän tunnustelen taas täällä Toramäellä niinkuin ennenkin.
— Sinulla lie jo myllynhinta koossa?
— On valehtelematta?
Hymy levisi Klaun kasvoille, ja Miekkonen naurahti pehmeästi. Molemmat he nauttivat kevätillan kauneudesta. Pohjainen ja itäinen taivas oli rastaansuomuksellisessa pilvessä, mutta lännen ja etelän puolella oli sininen saarto, josta aurinko heloitti ja loi suomuksiin purppurahohdettaan. Heikko tuuli, joka kävi Herttalasta päin, oli lauheata ja kosteata, lunta oli enää vaan ohuelta pelloilla, ja Toramäen päivänpuolinen rinne oli jo kokonaan paljas.
— Kohta tulee ihana aika, sanoi Klaus, silmäillen myllyä, jota heikko kevättuuli hiljaa pyöritti.
— Kohta se tulee, vastasi Miekkonen.
Sitte kumpikin lähti kotiinsa.
* * * * *
Herttalan isäntä osasi menetellä järkevästi metsänsä kanssa. Hän möi vaan suuremmat puut, joista sai kalliin hinnan, ja joiden pelkäsi mätänevän, jos ikuisesti saisivat seisoa paikallaan. Metsä siten harventui ja tuli parempaan kasvuvoimaan. Mutta kauppasumma nousi sittekin niin korkeaksi, että kylän isännät sanoivat ihmetellen:
— Rikkaalla on rikkaan onni.
Emännät toivoivat, että Herttalan isäntä ostaisi metsän hinnalla tyttärelleen silkkipuvun, pojalleen juoksijaoriin ja vaimolleen kultakäädyt, mutta pahasti he pettyivät toiveissaan. Herttalassa ei tuhlattu penniäkään komeuteen. Urkkijain kautta tuli ilmi, mihin tarpeisin tuhannet markat aiottiin. Karu sai emännältä ongituksi, ett'ei rahoja edes lainatakaan, vaan ruvetaan niillä rakentamaan kivinavettaa ja kuokittamaan suurta aroa.
— Onhan teillä hyvä navetta, ihmetteli Karu. Mitä varten uutta?
— En minä ymmärrä miesten asioita, vastasi emäntä. Ja kai se kivestä parempi tulee.
— Ja peltoakin teillä on niin siunatusti.
— Mutta eihän lisä pahaa tee. Lasten eduksihan kaikki tulevat. Ei vaan Oskari ja Helma koskaan voi syyttää vanhempiaan, että olisivat tuhlanneet heille kuuluvaa hyvyyttä.
— Ei maarkaan.
Samalla kertaa otettiin Kotosuon uutisasukaskin puheeksi.
— Kovin teillä tätä Miekkosta holhotaan, sanoi Karu. Nyt sillä on uudet huoneet melkein valmiit, ja keväällä se jo kylvää perunoita uuteen peltoonsa. Lyhyt aika taakse päin oli se köyhä kuin kirkonvaivainen.
— Köyhä se niin oli, vastasi emäntä, ja ilman meitä se olisi köyhä vielä tänäkin päivänä. Nuoremman ja terveemmän miehen minä olisin ottanut Kotosuolle torppariksi, mutta meidän isäntä kohtelee sitä Miekkosta niinkuin omaa veljeään.
— Ihan niin kohtelee.
— Kun se on talon vanha palvelija ja ahkera työmies.
— Ahkera se kyllä on, mutta on liian hidas. Teillä se saa olla niinkuin itse tahtoo; ei muissa taloissa niin oltaisi.
— Mutta jos se taas rupee sairastamaan, sitte siitä vasta harmia on.
Anna velkaa velan päälle.
— Eli Jumalan maksoon.
— Minä jo ihan väsyin paljaasen punnitsemiseen ja mittaamiseen, silloin kun sen vaimo sairasti kuolemantautia; niille piti antaa maitoon ja kaljaan saakka. Lopulta se jo kävi ihan kiusalliseksi; minä tulin oikein pahoinvoivaksi, kun kuulin vaan mainittavankaan Miekkosia.
— Suuttuu ihminen lopulta, vaikka olisi enkeli. Autoin minäkin niitä auttamistani, mutta kyllä sain kauniin palkan. Ei kymmenen kertaa riitä, kuin se poika on haukkunut minut ja minun lehmänikin.
— Kippurasarveksi. Herttalan emäntä päästi heleän naurun.
— Kuulittehan siitä koirasta, se raukka vasta päiviin joutui. Mitä niillä riitti antaa syödä sille? Ei mitään. Koira oli aina nälässä, että kylkiluut hohtivat nahan läpi. Minun tuli elukkaa armot, ja salaa toimitin sen hengiltä pois, ennenkuin ehti nälissään syödä kanani.
— Kyllä sen kahun koko kylä sai kuulla. Helma laps'hulluudessaan sille pojalle lupasi koiran, ja isäntä tahtoi, että lupaus piti täytettämän. Mutta se siitä sitte tuli. Tiesihän jokainen, ett'ei niillä ollut varaa koiraa ruokkia. Minä jo silloin heti mielessäni suutuin, mutta minkä enää tein; se oli annettu kuin annettu. Ei köyhille pidä koskaan ystävyyttä osottaa, sillä sitte he nostavat nenänsä korkealle.
— Oikein sanoitte, emäntä kulta. Hyvänä esimerkkinä siitä on Annin Kaisa meidän mäellä. Jokainen talo on osaltaan häntä ruokkinut ja elättänyt, ja nyt on tyttö hieno kuin herrain ryökynät. Ei kellään ole hameessa niin kauneita kettereitä kuin Kaisalla, ei talollistenkaan tyttäret näytä niin hennoilta kuin se. Sanoin minä sille kerran vasten silmiä, että joutaisi nyt palkita ihmisten hyvyyttä ja mennä joka taloon paimeneksi. Mutta jokos meni? Huiveja vaan virkkailee ja kaikkia turhia koruja neuloskelee. Kädet pysyvät pehmeinä, kasvot valkoisina, ja rahoja kuuluu tulevan hyvin.
— Se on kummallista että ne menevät kaupaksi, vaikka ei kauppiaan rouva ottanut niitä puotiin myytäväksi.
— Paljon tuo oli aiottukin. Ostettujahan niiden pitää olla, joita puodissa myydään. Mutta kaupaksi ne menevät. Koko sen tytön laita on vähän kummallista. Kun ei se vaan vielä kerran viettelisi häntäänsä jotakin talollisen poikaa; oikein minä pelkään niiden osaavan noituakin.
— En minä pelkää taikataitoja. Tiedetäänhän mitä siitä seuraa, kun köyhä tyttö pyrkii olemaan kaunis. Herttalan emäntä naurahti hienosti. Itku siitä lopuksi tulee.
— Se joutaisi Annillekin. Ihan ilettää sivullista se helliminen ja hyväileminen; ei koskaan vitsaa, ei koskaan kuria. Ja joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
Henkilöt, joista noin kovia sanoja puhuttiin, elivät hiljaa kuin myyrät, omissa iloissaan, omissa toiveissaan. Kaisa ja Jukka olivat vielä lapsia, ja yhteistä oli heillä ilot ja surut, Miekkosen hyvästä terveydestä ei kukaan enempää iloinnut kuin Mari, ja Klaus ei rajoittanut ystävyyttään pelkkiin kehottaviin ja tyhjiin sanoihin, hänen ansiokseen lie luettava rakennuspuuhani kaikinpuolinen onnistuminen.
— Nyt on uusi kotimme valmis, sanoi Miekkonen Jukalle eräänä iltana, kun tuli työstä kotiin. Tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.
— Minun tulee ikävä mummoa ja Kaisaa, vastasi Jukka. Tuleepa ikäväni
Klauta ja Kaisuakin.
— Vaikka olet jo iso poika. Kun vaan tulee kesä ja kuiva, niin muutamme.
Ja kesä tuli. Puissa oli taas vehreät lehdet, nurmi oli vihanta, ja käki kukkuili metsässä. Tuli Juhannuspäiväkin, ja silloin muutti Miekkonen Toramäeltä. Päivän merkitys oli hänelle suuri, siksipä kutsuikin ystävänsä muistojuhlaan. Niitä oli Klaun perhe, Anni ja Kaisa. Aamupäivällä lähdettiin astumaan Kotosuota kohden. Miekkonen käveli edellä Klaun kanssa; hän puheli käydessänsä ahkerasti ja valaisi usein sanojaan kädenliikkeillä, Klaus naurahteli ja lasketteli leikkisanoja vuoden vanhalle pojalleen, jota kantoi käsivarrellaan.
Jukka tuli naisväen seurassa, ja kullakin heistä oli kannettavaa juhlatarpeita. Kun joukko ehti Kotosuon lähelle, pilkisti uutisasunto ystävällisenä katsojille silmiin. Anni joutui vallan ihmetyksiin, kun näki uutisasunnon ja seudun.
— Kukaan ei olisi paremmin osannut valita asuinpaikkaa kuin Miekkonen, sanoi hän. Täällähän on niin kaunis nurmi ja lehtimetsä, että ihan ruokahalu menee, kun näkee ne. Eihän tämän kauniimpaa osaa ihminen ajatellakaan.
— Talvella täällä vasta kaunista on, sanoi Mari. Aurinko paistaa Herttalasta päin, ja lumihärmä välkkyy tuhansina kristalleina koivujen oksilla. Talvella on tuo korpimetsäkin kauneita kammioita ja saleja täynnä. Ei mikään ole niin kaunis kuin talvi.
Lapsia viehätti enin koivumetsä. Kaisu heti kysyi Jukalta:
— Laitatko minulle ja Kaisalle keinun tuonne koivujen väliin?
— Laitan, vastasi Jukka, sinulle pienemmän, Kaisalle ja itselleni isomman.
Tuvan lähellä kasvoi kahdessa sarassa perunoita. Suotuisia sateita oli sadellut kevätkesällä, joten perunan varsi oli mustaa ja lihavaa. Kun Miekkonen tuli Klaun kanssa sarkaa lähelle, valaisi hän jokaisen sanansa kädenliikkeellä. Klaus naurahteli, ja kun sai sanan vuoron, niin virkkoi:
— Hyvä perunamaa.
— Hyvä, peräti hyvä, varmensi Miekkonen.
Kamari ei ollut vielä valmis, ja raputkin puuttuivat rakennuksesta kokonaan, mutta kaksi puuta oli pantu kynnykselle portaiksi ja nuoria koivuja portaiden molemmin puolin, joten siihen oli tehty lehtokuja.
— Tulkaa sisään, sanoi Miekkonen vierailleen ja meni itse edellä.
Tupa oli suuri, valoisa ja jotenkin korkea. Huonekaluja oli Klaun tekemä suurenpuolinen pöytä, vanha kaappi, hylly ja muutamia tuoleja. Peräseinää koristi lähetystoimen kartta ja kaksi paperilehteä, kummassakin lyhyt raamatunlause punaisilla kirjaimilla. Kiertelevältä kauppiaalta oli Jukka ne omilla rahoillaan ostanut, ja Kaisa oli kalliit lauseet valinnut parhaan ymmärryksensä mukaan.
— Niinhän tämä on kuin talon tupa, sanoi Anni silmäillen huonetta, jonka keskellä lattiata seisoi suuri ja lehtevä koivu.
Marin ruvetessa keittämään kahvia, puheli Miekkonen Klaun kanssa kontrahdista, joka vasta vuosikymmenen kuluttua tehdään Herttalan isännän ja Jukan välillä, mutta jonka kaikista ehdoista oli jo sovittu. Huoneiden vuokraa tuli tehdä kymmenen jalkapäivää vuodessa, mutta tonttialaan kuuluikin sitte koko nurmi. Lehtimetsän verotus oli mutkikkaampi ja vaikeampi. Lopulta sovittiin siten, että jokaisesta sarasta tulee tehdä jalkapäivä samana vuonna, jolloin siitä korjaa ensimmäisen sadon. Sitte kun koko lehdikko on muuttunut pelloksi, vaihdetaan jalkapäivät hevospäiviin siten, että Jukka tekee päivän viikossa talon työtä omalla hevosellaan ja omilla eväillään. Suonkulman verotus meni samaan tapaan, mutta sillä erotuksella, ett'ei päiviä muutettu hevospäiviksi. Kun koko kulma on peltona, tulee siitä tehdä kaksikuudetta jalkapäivää vuodessa, eli päivä viikossa. Kaikki nuo ehdot koskivat Miekkostakin; niiden mukaan sai hänkin kuokkia ja kyntää torpan valmiiksi vaikka kuinka pian. Sitä parempi vaan Herttalan isännälle.
— Siis kaksi miehen päivää ja yksi hevospäivä viikossa, sitte kun torppa on valmis, sanoi Klaus. Ei se hullummasti ole.
— En minäkään luulisi olevan. Ja onhan Jukalla vara tehdä kontrahti tai olla tekemättä, miten asiat sopivat. Minä en tee kontrahtia enkä torppaakaan, elän vaan mökkiläisenä kuten Toramäelläkin. Mutta kun nurmi tästä ympäriltä on muuttunut pelloksi, käyn minä kuokkani kanssa tuonne koivujen lähelle. Tehköön Jukka sitte miten tahtoo, kyllä meidän isäntä puheensa pitää.
Klaus tahtoi tarkemmin katsoa suonkulmaa, ja kun olivat juoneet kahvia, lähti hän Miekkosen kanssa ulos.
— Tuosta noin tulee sitte raja kulkemaan, sanoi viimeksi mainittu, osottaen kiveä suonrannalla. Koko kulma tulee kuulumaan Jukalle.
Klaus haki seipään ja tonki multaa näkyville.
— Yhtä mustaa se on täälläkin.
— Ei tämä mitään suota ole, vaikka sitä siksi sanotaan.
— Ei olekaan. Mutta mistä tänne saa savea?
— Tuolta, josta kesällä käydään Herttalaan. — Vainenkin, muistanhan minäkin sen.
— Eikä sitä vielä moneen aikaan tarvitakaan. Jahka Jukasta tulee mies.
— Miestä täällä niin tarvitaan.
— Ja hevosta.
Päivällinen syötiin nurmella. Ruokia oli kuivaa lihaa, viilipiimää, mansikoita ja maitoa. Ennenkuin Miekkonen siunasi ruokansa, virkkoi hän:
— Minä toivoin saavani kerran viettää tämmöistä juhlaa vaimovainajani kanssa, mutta toivoni ei toteutunutkaan. Tuon tähden tuntuu rinnassani haikealta, onpa ilooni sekotettu näkymätöntä surua niin paljon, ett'ei kukaan arvaakaan. Te hyvin tiedätte, mitä vainajan osaksi tuli täällä elämässä. Kurjuutta, pelkkää kurjuutta ja kärsimystä. Joll'ei uskoisi tulevaista elämää ja kuolleitten ylösnousemista, haastaisin Luojani oikeuden eteen ja lukisin kannekirjasta, jonka muistan kannesta kanteen ulkoa, kaikki nuo hirmuiset vääryydet, joita Hän meitä vastaan harjoitti. Mutta nyt minä sen sijaan sanon nöyrästi: Kiitetty olkoon Hänen nimensä!
Kaksi suurta kyyneltä tipahti Miekkosen silmistä vihannalle nurmelle.
V.
Käytyään rippikoulun meni Jukka Herttalaan renkipojaksi. Isäntä lupasi hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa rahaa ja vuosivaatteet.
Ihka outoja eivät raskaimmatkaan työt enää olleet Jukalle. Keväällä oli hän jo kyntänyt kovaa sänkeä isäntärengin rinnalla, ja kesällä oli hän niinikään niittänyt heinää muiden miesten kanssa, mutta vanha toivo päästä Herttalaan rengiksi ja tehdä työtä aikamiehen tavoin oli viimeinkin käynyt toteen.
Miekkoselle koitti oikeat onnenpäivät, kun sai terveenä elää ja tehdä työtä poikansa kanssa. Kun tuli talvi, ensimmäinen Jukan ollessa renkinä, purki hän vanhan hökkelin ja ajoi ehjät hirret ja muut kelpaavat ainekset tupansa lähelle. Keväällä rakensi hän niistä pienen navetan niinkuin hätävaraksi, kesällä osti hän kylän isänniltä olkia ja heinämaata, ja syksyllä vaihtoi Jukka vuoden palkkansa nuoreen lehmään. Kauppa oli mieluinen isännällekin, hänellä kun oli karjaa navetassa paljon, mutta vielä mieluisampi se oli Miekkoselle. Tosin elukan hoitaminen ja lypsäminen olivat hänelle oudonpuoleisia toimia; jopa kamariakin, josta vielä puuttui lattia, ovet ja ikkunat, piti käyttää rehulatona, mutta sittepä olikin toivo saada lantaa vahvalti perunamaahan.
— Ne kuusi päivää, jotka teen veroa lehmän kesälaitumesta, eivät tunnukaan hyödyn rinnalla, joka siitä aikaa myöten viruu, sanoi hän Klaulle. Isännät eivät pidä heinämaita kalleina, joten elukan ruoka ei tule paljoa maksamaan. Mutta lannasta ja maidosta tulee rahaa.
— Sen minä tiedän omasta kokemuksestani, vastasi Klaus. Marin aina teki mieli lehmää, ja minäkin, saatuani tukuttain rahoja, ostin suuren sarvipään. Siten minusta tuli maanviljelijäkin. Elelen nyt kuin huhdassa.
— Samoin minäkin. Hm! Ei mikään ole pysyväistä auringon alla, ei köyhyyskään. Miekkonen naurahti hiljaa.
Kaisa sai palveluspaikan kylässä. Tansseissa ja Annin luona kohtasi Jukka hänet melkein joka sunnuntaina, joten ei tuntenut kovempaa kaipuuta kasvinkumppaninsa perään. Mutta kuitenkin tuli usein hetkiä, jolloin Jukan täytyi itselleen tunnustaa, että ajatuksensa julki ja salaa kulkivat Kaisan luo. Jos tuli iloa, jos tuli surua, aina oli asianlaita sama. Kaisan luo menivät ajatukset satoja eri teitä.
— Eihän tuo ole ihmekään, väitti Jukka usein ajatustensa kanssa, minulla kun ei ole ketään muuta tuttavaa, ketään muuta ystävää, jota muistella ja ajatella.
Kaisa oli saanut itselleen uuden ystävän. Jo rippikoulua käydessä mieltyi hän sokeasti nuoreen tyttöön, jolla oli iloiset sinisilmät ja kauniit keltaiset hiukset. Tytön nimi oli Anna. Hän oli talollisten lapsia ja kotoisin kirkonkylästä. Elämäkertansa oli yhtä surullinen, kuin hän itse oli kaunis. Kymmenen vuoden vanhana sai hän kotiinsa äitipuolen, joka piteli häntä pahemmin kuin orjaa. Viisi vuotta kärsittyään kovaa kohtelua lähti hän palvelemaan vierasta, ja sokea sattuma viskasi hänet Kaisan lähelle. Talot, joissa kumpikin palveli, seisoivat kylässä nurkka-nurkan, toistensa edessä ja haittana…
Toisena vuotena ylensi Herttalan isäntä Jukan rahapalkan sataan markkaan. Miekkonen kuokki nurmea pelloksi ja kylvi perunain ohessa sarkoihin nelikon rukiitakin. Ennen talven tuloa teki hän Klaun kanssa pienen vajahuoneen, jonne sai viedä säilöön veistelemänsä kalut. Mitä olikin jo jommoinenkin joukko, mutta yksinomaan semmoisia, joita tarvitaan maanviljelyksessä.
Jukan palvellessa toista vuotta Herttalassa riitaantui isäntärenki Oskarin kanssa jostakin vähäpätöisestä seikasta, eikä kukaan voinut rakentaa sovintoa heidän välilleen. Vanha ja kokenut mies ei kärsinyt, että poikanulikka tuli häntä nenästä vetämään, ja Oskari ei puolestaan pannut suurta arvoa rengille.
— Menköön matkoihinsa, sanoi hän ylpeästi, kun häntä käskettiin sopimaan loukatun kanssa. Rahalla saa renkejä vaikka seinänraotkin täyteen.
Emäntä oli salaa samaa mieltä. — Ei siitä pelkoa, että leipä jää syömättä, sanoi hän isännälle. Kyllä niitä toisia saa.
— Niin, mutta miehillä on suuri ero, väitti isäntä. Yksi on yhdenlainen, toinen toisenlainen.
— No tahtoisitko sinä, että Oskarin pitäisi panna polvilleen hänen eteensä?
— En, en minä sitäkään tahdo. Siihen juttu loppui.
Pyhäinpäivä tuli, ja isäntärenki erosi. Isäntää ja Helmaa jätteli hän kädestä hyvästi, mutta Oskarille ja emännälle ei lausunut luotua sanaakaan.
Jukalle alkoi kolmas vuosi.
— Kuinka nyt palkoista sovimme? kysyi isäntä, kun palvelusvuoden viimeinen päivä oli illassa. Minä olen tähän asti tarjonnut, ja sinä olet tyytynyt. Koeta nyt itse määrätä.
— Antakaa että mietin huomiseen asti, vastasi Jukka.
— Mieti vaan. Minä ajattelin, että jäät mielelläsi meille, ja sentähden en pestipäivinä puhunut mitään.
— Mielelläni minä teillä palvelen.
Yö kului, ja aamu tuli. Aamulla meni Jukka isännän kamariin ja virkkoi:
— Tahdotteko tehdä minun kanssani kolmen vuoden kaupan?
— Tahdon, vastasi isäntä, joll'et mahdottomia pyydä.
— Sepä hyvä. Annatteko minulle kolmesta vuodesta rahapalkan sijaan
Sukkajalan varsan?
— Siitä tulee hyvä hevonen. Kolmesataa, neljäsataa. Hm! No jos annan.
— Mutta sitte ei sitä saisi muut valjastaa kuin minä. Kolmen, vuoden perästä on se minun omani, mutta jos minä vielä sittekin jään teille rengiksi, on omassa vallassani viedä hevonen isälleni tai antaa sen olla täällä. Viimeksi mainitussa tapauksessa pitää sen saada syödä samaa ruokaa kuin muutkin hevoset, mutta ajaa ei sillä sittekään saisi muut kuin minä, ei askeltakaan. Suostutteko niihinkin ehtoihin?
— Suostun siinä tapauksessa, että sinä tästä lähin käyt ensimmäisenä työhön ja tulet viimeisenä kotiin.
Kaikki Jukan veri ryntäsi ylös poskiin.
— Isäntä, sanoi hän sammaltaen ja lattiaan katsoen. Minä olen vasta kahdeksantoista vuoden vanha.
— Vaikka, mutta sinä kykenet. Isännän ääni kuului päättäväiseltä ja lujalta. Huomisesta alkaen olet sinä meidän isäntärenki, ja kun semmoisena palvelet kolme vuotta, niin saat vaatteiden ja muiden etujen lisäksi Sukkajalan varsan. Päätä pian.
— No kun niin tahdotte.
— Tänä vuonna saat vapaaviikon, mutta tulevana vuonna et enää saa, etkä viimeisenäkään. Itse saat ruokkia varsan ja itse saat panna sille nimen.
— Olkoon Hukka. Minulla oli pienenä poikana sen niminen koira.
Vapaaviikon vietti Jukka taaskin kotona isänsä kanssa. He yhdessä perkasivat kiviä lehtimetsästä, panivat uutta aitaa ja kokoilivat metsästä tuulen kaatamia puita talven varaksi. Koko syksypuolen oli Miekkosta vaivannut selkäsärkö, mutta moisista helpoista töistä ei hän malttanut pysyä erillään. Kun Jukka häntä pyysi edes vähäsen säästämään itseään ja hoitamaan terveyttään, tuumaili ahkera mies:
— Ei luontoni salli. Tässä tulee kaikki työ omaan eteeni.
— Mutta jos kuolette.
— En minä sentähden kuole, että työtä teen. Kylässä elettiin toiseen tapaan, viina ja olut vuoti siellä virtana. Pahaisia poikiakin nähtiin oluvilan pihalla lasia kallistamassa, pulloja tyhjentämässä. Että pyhäinpäivinä, kuten muinakin juhlina ja joutoaikoina, piti juoda itsensä eläimeksi, oli juurtunut varsinaiseksi tavaksi siitä asti kun kauppias turmiollisen liikkeensä kylässä alotti. Viina ja olut oli ensimmäisenä ja viimeisenä kaikissa iloissa. Koko vapaaviikon kaikui kylän raitti juopuneiden julmasta elämästä.
— Nyt on nuorilla miehillä ilon aika, sanoi kauppias korjatessaan lootaansa raskaalla työllä ansaittuja rahoja.
Kun tieto Jukan kohoutumisesta isäntärengin asemaan levisi kylään, herätti se mieltymystä ja ihmettelyä. Kummastellen kysyi moni itseltään, mitenkä Miekkosella, tautein ja paisumain rääkkäämällä miehellä, saattoi olla poika, joka kahdeksantoista vanhana kelpasi isäntärengiksi Herttalaan, jossa muiltakin miehiltä vaadittiin tavallista enemmän.
— Isä kuin kuivettunut käpy, sanoivat he, ja poika semmoinen honka!
Vapaaviikon loppupuolella meni Jukka käymään Annin luona, jossa tiesi Kaisan ja Annan yhdessä viettävän hupaisia päiviä. Arkipäivä kun oli, ei hän huolinut muuttaa vaatteitakaan ylleen, mutta kaulaansa hän pani Kaisan virkkaaman keltaisen villahuivin. Se olikin kallis muisto lapsuuden ajoilta!
Kaisa oli yksin kotona, ja Jukka sai nyreän katseen tervehdykseksi.
— Et lainkaan ole tullut kylään, sanoi Kaisa, kun katsoi tyytymättömästi Jukkaa. Siellä on tanssittu joka ilta.
— Minä olen tanssinut työssä joka päivä. Entä mummo?
— Meni Klaun luo äsken. Kaisa neuloi hametta, ja hänellä oli niin kiire, ett'ei joutanut silmiään nostaa. Kaisa oli täällä ja vei väkisin.
— Entä Anna? Jukka meni istumaan huoneen perälle, eikä ollut tietääkseenkään kylmyydestä, jolla häntä kohdeltiin.
— Mitä sinä Annasta tahdot? Ethän sinä hänestä pidä.
— En pidäkään. Hän koreilee liian paljon ja…
— Ja mitä vielä? Kaisa ei malttanut olla keskeyttämättä puhelua.
— Hän peipottaa Heikkiä. Kun on muita rikkaampia lähellä, niin…
— Heikki on nahjus niinkuin sinäkin! Jukka rupesi nauramaan. Hän näki että tuo kaikki oli hetken kiukkua, joka pian menee ohi. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:
— Jos minä olisin saanut tanssia joka ilta, en kehtaisi olla noin pahalla päällä tutulle pojalle.
Sydämessään Kaisa jo nauroi, mutta tahtoen näyttää yhä suuttuneelta rupesi hän neulomaan eikä vastannut huomautukseen ensinkään. Jukka antoi hänen olla rauhoissaan ja vaikeni hänkin. Sitä ei Kaisa kauan kestänyt. Hetkisen perästä kysyi hän:
— Kuka tulee Herttalaan isäntärengiksi? Kun ei vastausta kuulunut, siirti hän katseensa Jukkaan. Tämän kasvot tulivat silmänräpäyksessä veripunaisiksi.
— Sinä siis. Kaisa nousi ylös ja läheni Jukkaa ikäänkuin aikeessa hypätä hänelle syliin, mutta samassa hän astuikin askeleen taakse päin ja asettui istumaan entiselle sijalleen.
— Kuinka ylpeäksi olet tullut sitte viimeisen, sanoi hän sitte äänellä, jossa todellisen suuttumuksen ohessa kuului mielipahaakin.
— Mitenkä niin?
— Vielä tuota kysyt. Sinusta on tullut Herttalan isäntärenki, ja sitä et tullut minulle ennen sanomaan.
— Jo minä sitte olisin mies, kun hyppäisin pitkin kylää kehumassa itseäni.
— Pitkin kylää, matki Kaisa, taistellen kyyneleitä vastaan. Olenko minä sitte sinulle niinkuin muutkin kyläläiset?
— En minä tiedä, onko se totta, mutta kyllä minulle on kerrottu, että sinä mielelläsi katselet … meidän Oskaria! Jukan pehmeä ääni kuului tyyneltä, mutta sanat tulivat yksitellen, niinkuin olisivat lohenneet kovan painon alta.
Kaisa ensin hämmästyi itsensä mykäksi, sitte hän suuttui sydämensä syvimmässä.
— Se on valhe, ikuinen valhe, huudahti hän. Uskotko sinä tuommoisia juttuja, tuommoisia valheita?
— En aina, mutta jolloinkulloin. Ja silloin heti tulee niin raskas ollakseni. Ei maita työ eikä ruoka.
— No mutta kun minä sanon, että se on valhe, hävytön valhe, etkö sitte usko minun sanojani enemmän kuin tuommoisia valheita, juoksujuttuja?
Kaisa nousi ylös istumasta ja tuli Jukan eteen. Kiihtynyt kiukku kaunisti häntä, kasvojen iho oli heleä, vartalo nuortea ja kukoistuksen alussa. Valkoinen esiliina, jota hän sattumalta tällä hetkellä käytti, teki hänet vallan tyttömäiseksi ja miedonsi säännöllisten kulmakarvain ja katseen kiukkua.
— Etkö luota minun sanoihini enemmän? jatkoi hän äskeiseen kiivaasen tapaan. Sano, etkö luota enemmän?
Suuttumus teki Jukan kerrassaan onnelliseksi.
— Luotan, vastasi hän naurahtaen.
— Ylpeä ja epäluuloinen poika.
Kaisa löi Jukkaa kankaalla kasvoihin ja meni jälleen istumaan paikalleen.
— Nyt ollaan sovinnossa eikä riidellä enää koskaan.
— Päätetään niin. Paljonko saat palkkaa?
— Hevosen kolmesta vuodesta, vähän enemmän kuin muut rengit, ja muita pieniä etuja.
— Vai hevosen saat palkaksi! Sukkajalan varsan, arvatakseni.
— Juuri sen.
— Tiedätkö mitä? Kaisa muuttui äkkiä vakavaksi. Kaaren Heikki möisi talonsa, maksaisi muut perilliset eroon ja…
— Se olisikin viisainta, keskeytti Jukka. Velka vielä kymmenenkin vuotta kasvaa, nielee se talon törkyneen.
— Ja ottaisi itselleen erikoismaat, jatkoi Kaisa, mutta siitä ei taida tulla mitään. Toisen tunnin Anna käskee, toisen tunnin kieltää. Sinä et saa tuomita Annaa, hän ei voi sille mitään. Jos kaikki voisi tapahtua parissa minuutissa, sitte siitä tulisi valmista. Anna raukka kärsii niin paljon, ett'ei kukaan ihminen. Monta kerta herää hän yöllä itkemään.
Keveitä askeleita kuului rapuissa, ja Anna samassa tuli sisään. Useinkin ne ihmiset, jotka enin ovat kärsineet, ovat pelkkää iloa ja hymyä. Niinpä Annakin. Hän näytti kokemattomalta ja hellityltä tytöltä, jolla ei ole heikkoakaan käsitystä, mitä sanat suru ja äitipuoli merkitsevät. Sinisilmissä näkyi vaan iloa, semmoista joka tulee sydämen pohjasta ja saattaa meidät unhottamaan kaikki, mitä maailmassa on ikävää, ilotonta. Keltaiset hiuksensa olivat kauniit. Pitkä palmikko ylettyi käsiranteiden kohdalle saakka ja näytti se maksanvärisen villapuvun rinnalla ihan kullalta.
— Kas karhua, kun on tullut suolta tänne kuivalle mäelle. Anna löi kättä Jukalle. Nyt viemme sinut tanssiin.
— Onko kylässä taas tanssit? Kaisa herkesi neulomasta, ja kasvoillaan näkyi, miten paljon hän nautti Annan läsnäolosta.
— On, sillä sinne tuli kulkeva viuluniekka. Se vasta osaa soittaa, sen viulu on kuin ihmisen sydän, jossa tuhannet eri jänteet väräjävät…
— Tulethan, Jukka?
— Tulen toki. Tosin jalassani on roimahousut, enkä muutenkaan ole tanssipuvussa, mutta tuntevathan minut. Ja kun eivät muuten tunne, niin kysykööt.
Anna teki tulen ja rupesi keittämään kahvia. Vasta äsken kuuli hän kylässä, että Jukasta oli tullut Herttalan isäntärenki. Siitä iloista puheen ainetta.
— Vaikka kuinka olen ikävissäni, sanoi Anna nauraen omalla sydämellisellä tavallaan, tulen heti iloiseksi, kun muistan minkämoinen pyöreä esine olit silloin, kun sinut ensi kerran näin. Ja nyt sinä olet Herttalan isäntärenki! Et tiedä, miten paljon sinusta kylässä puhutaan. Saisit kainaloosi vaikka jokaisen tytön, kun vaan viitsisit kumartua ottamaan.
Jukka nauroi, mutta nauru ei vähääkään ilmaissut, kuinka arka asia oli. Hän ei pannut suurta arvoa häilyvän tytön puheelle, vaikka se kuuluikin iloiselta kuin puron lirinä kodin lehtimetsässä.
Juotuaan kahvia lähtivät he. Mäellä tuli Anni heitä vastaan Marin ja
Onnin kanssa.
— Tanssimaanko taas? kysyi hän niinkuin nuhdellen.
— Oikein arvasitte, mummokulta, vastasi Anna. Emännät ja tyttäret tehkööt nyt työtä ja kantakoot raskaita saaveja navettaan, me laulamme ja tanssimme. Kenkäni puolipohjat ovat vielä eheät, vaikka löin vetoa tanssivani ne rikki vapaaviikkona.
— Kyllä minua vähän hävettää, sanoi Jukka. Olisi edes ilta.
Herttalan emäntä sattui juuri vierailemaan kauppiaan rouvan luona. Rouva oli hauskimmillaan, sillä jo ennen vieraansa tuloa oli hän nauttinut Oskarin ja Franssin kanssa pari lasillista viiniä. Semmoisena hetkenä kuin nyt oli hän selvimmästi entisen pesijättären tarkka kuva. Sisällinen saasta, joka muulloin pysyi kauniin kuoren olla hyvästi kätkössä, kuohui vapaasti ilmoille.
Herttalan emäntä huomasi heikkouden, mutta katsoi sitä sormiensa lävitse. Viini teki rouvan verrattomaksi seuraihmiseksi ja karsi liian hienouden pois. Puhelu sujui mainiosti, eikä sanoja tarvinnut punnita tarkalleen.
— Keitä siellä? kysyi rouva nähtyään Herttalan emännän katsovan maantielle.
— Nuo tämän kylän hienot ja kauniit. Jukka juuri silloin meni tyttöjen kanssa kylään. Rouvakin tuli katsomaan ikkunan lähelle. Halveksivaisesti hymyillen virkkoi hän:
— Ryökynät siellä onkin. Voi minun päiviäni, kuinka teissä on neitoa.
— Onhan niissä kahteen rekeen.
— Mutta ei hevosta kummankaan eteen. Siinä on yhdenkin kerran katsottu peiliin, miltä puvun ketterit näyttävät. Katsokaa emäntä, miten sieviä askeleita Annin Kaisa astuu! Vahinko, ett'ei isän silmä koskaan saa nähdä oikein sievää, oikein hienoa. Jos se miesraukka nyt tulisi noita hienoja neitoja vastaan, niin koulunkäyneiksi ryökynöiksi luulisi, eikä suinkaan navetta juolahtaisi mieleen. Ja tuo toinen kaunis. Äiti varmaan ei antanut vetää kureliiviä noin kireälle, siksipä piti karata kotoa maailmanselkään. Jukka vielä hempukoiden ritarina. Tervamiehen hevonen vaan puuttuu, sitte sitä nauraisi kylän siatkin.
— Paremman puutteessa kelpaa Jukkakin. Rouvan koko olento ja katsantotapa olivat Herttalan emännän ihanteita. Lie se ikävätä hienoille tytöille, kun eivät paremmat tartu onkeen.
— Kun minä olin nuori, oli pojillakin silmät, mutta nyt näyttää… Rouva äkkiä katkaisi lauseensa, astui kamarin ovea kohden ja veti oven auki.
Franssi ja Oskari istuivat sohvalla, hiljaa puhellen ja naureskellen. Heidän edessään oli pöytä, pöydällä seisoi tyhjä viinipullo ja täytettyjä olutlaseja.
— Te olette laiskoja poikia. Rouva nauroi ja näytti etusormellaan pitkää-nenää pojille.
— Miksi, saakeli soikoon! kysyi Franssi.
— Tulkaapa tänne.
Pojat tulivat vierashuoneesen. Veri oli syöksynyt heidän kasvoihinsa, mutta muuten ei näkynyt humalaisen vikaa kummassakaan.
— Katsokaa noita. Rouva osotti sormellaan tyttöjä, jotka jo olivat ehtineet kappaleen matkaa kauppiaan ohi.
Franssi katsoi Oskaria silmiin ja virkkoi:
— Siellä tanssitaan kai taas.
— Niin minäkin luulen.
— Laiskoja ja huonoja poikia! Rouva työnsi Franssin ja Oskarin jälleen kamariin ja sulki oven.
Toi sitte viinipullon pöydälle ja kaatoi lasiin. Hienolla hymyllä osotti Herttalan emäntä, että hän hyväksyi ihanteensa käytöksen ja menettelytavan.
— Juomme hienojen tyttöjen onneksi. Rouva kilahutti lasiansa
Herttalan emännän lasiin. Sulhasonneksi.
— Sulhas-onneksi niin, toisti Herttalan emäntä, jota monet syyt estivät etevyydessä ehtimään rouvan tasalle.
Vasta sitte kun näki Franssin ja Oskarin kiirehtivän kylään tyttöjen jäljessä, vaihtoi rouva puheen ainetta. Hän oli kovin harmissaan, kun ei Helmaa laskettu Ainun kanssa pääkaupunkiin ompelukoulua käymään.
— Ainun on siellä yksin ikävä, kuitenkin alussa, sanoi hän. Miks'ei teidän isäntä laskenut Helmaa?
— En minä tiedä, vastasi emäntä. Hän ei kärsinyt kuulla puhuttavankaan siitä. Eikä Helma itsekään kovin halunnut.
— Toisin teillä, toisin meillä. Mitä minä meillä sanon, se on sanottu. Rouva täytti lasit punaisella viinillä. Herttalan emäntä ei häntä estänyt.
Tanssit pidettiin kauppiaan talossa, joka oli vuokralla. Pareja pyöri jo lattialla, kun Oskari ja Franssi ehtivät sinne. Humalaisiakin oli joukossa, mutta elämä oli vielä siivoa. Kulkeva viuluniekka soitti uusia hypynsäveleitä, ja parit pyörivät lattialla keveiden tähtein mukaan.
Niinkauan kuin hyppyä kesti, seisoi Franssi ovenpuolessa, mutta viuluniekan herettyä hetkiseksi, astui hän perälle. Jokaisen tytön silmät seurasivat kylän sievintä poikaa. Ulkomuotonsa oli todellakin verrattoman kaunis. Hiukset olivat hieman kiharaiset, otsa valkoinen ja kasvojen tumma puna kadehdittavan tervettä. Sievä puku täydensi ulkomuodon hyvän vaikutuksen. Takki oli vartalonmukainen, ja, teräsvitjat pilkoittivat sen alta.
Anna istui Kaisan vieressä, mutta nähdessään Franssin tulevan tuvan perälle loi hän katseensa alas. Kuitenkin hänen sydämensä tunsi ja silmänsä näkivät, että kaunis poika tuli suoraan häntä kohden. Samassa oli hän hurmattu. Ainoastaan iloisella naurulla saattoi hän salata sydämensä ristiriitaiset, väkevät kuohut.
— Eikö tanssita purpuria? Franssi tervehti Annaa niin sydämellisesti ja vapaasti kuin omaa sisartaan.
— Kernaasti minä. Anna jäi seisomaan Franssin rinnalle, eikä hänellä ollut voimaa vetää kättään pois.
Franssin loistava menestys oli kehotuksena Oskarille. Hän hetimmiten silmäili tyttöparvea, mutta Kaisan vertaista kukoistavaa neitoa ei silmä tavannut; sievimmätkin näyttivät häneen verrattuina puolikuntaisilta.
— Minä tanssin sinua vastaan Kaisan kanssa. Oskarin ääni kuului yli tuvan ja hän tuli Kaisan eteen.
Oivempaa tilaisuutta kostaa kielikelloille ei voinut Kaisalle tulla.
Nauraa helähyttäen vastasi hän:
— Minä tanssin tämän purpurin Herttalan isäntärengin kanssa.
Jukan katse oli odottavaisesti kiintynyt Kaisaan. Kuultuaan eittävän vastauksen kuiskasi hän Heikille:
— Hae tyttö ja mene kiusallakin Franssia vastaan.
— Sen minä teen.
Mutta Oskari ei ollut keinoton. Ennenkuin Heikki ehti nousta istumastakaan, oli hän jo umpimähkään ottanut tytön ja asettunut Franssia vastaan. Kun Heikki sen näki, jäi hän purpurista kokonaan pois.
Katsellen nuorten hyppyä istui kaksi vanhempaa miestä lieden lähellä.
Purpurin aljettua kysyi toinen.
— Mikä pari noista sinun mielestäsi on pulskin?
— Hä Miekkosen Jukka ja Annin Kaisa.
— Niin on minunkin mielestäni.
Purpurin loputtua levähti viuluniekka hetken. Tytöt silloin asettuivat piiriin ja rupesivat laulamaan; kohta alkoi vilkas hyppy, johon kaikki ottivat osaa. Nähtyään miten Oskari kieppui Kaisan ympärillä, virkkoi Jukka hiljaa:
— Tanssi vaan sen kanssa.
Kaisa naurahti ja sovitti askeleensa niin, että Oskari pääsi häntä lähelle.
Franssi pyöri melkein yksinomaan Annan kanssa. He eivät huolineet, oliko poikain vaiko tyttöin vuoro pyytää, vaan tanssivat toistensa kanssa monet otteet yhtämittaa. Joku muu olisi heti joutunut pistopuheiden esineeksi, mutta Franssi käytti itseänsä aina niin vapaasti ja poikamaisesti. Sitäpaitse oli hän sieväkasvuinen, joten näytti paremmin neljäntoista vuoden ikäiseltä pojalta kuin täysin kypsyneeltä nuorukaiselta. Lisäksi oli vielä tupa jotenkin himmeästi valaistu ja pyöriviä pareja paljon, joten ei siinä voinut erityistä huomiota herättää.
Heikki kuitenkin huomasi mitä peliä Franssi ja Anna pitivät. Hitaana luonnoltaan malttoi hän mielensä ja tanssitteli muita tyttöjä, vaikka verensä rupesikin yhä enemmän kuumenemaan. Franssia piti hän tarkasti silmällä. Tämä ei ollenkaan pyörinyt puolikuntaisten tyttöjen kanssa; joskus kun heitti Annan kädet irti, otti sijaan jonkun peräti kehnon. Sitä tekoa tehden pääsi Heikki kerran Annan lähelle. Tämä oli juuri herjennyt pyörimästä Kaisan kanssa ja joutunut seisomaan ihan Heikin kohdalle; silloin oli poikain vuoro valita. Heikki riensi Annaa kohden, mutta kirous ja kiusaus! Franssi jo seisoi kilpailijana hänen rinnallaan. Epätietoisen näköisenä ojensi Anna kätensä, kaunis kilpailija tarttui niihin, ja Heikki jäi seisomaan niinkuin joku raukka. Tuo kiukutti Annaa … silmänräpäyksen ajan! Franssin kanssa pyöriessään lauloi hän iloisemmin ja heleämmin kuin muut tytöt:
Keikun, keikun kaunihisti kultani kiusallakin! Poimin maasta mansikoita kultani kiusallakin!
Laulun jokainen sana haavoitti Heikkiä enemmän kuin tyttöin pilkalliset katseet. Verensä ruvetessa kiehumaan yhä kiivaammin astui hän ovea kohden ja ulos, päässään sekavia ajatuksia ja mielessään kostontuumia.
Hyppyä jatkettiin yhä ja jotenkin vilkkaasti. Ihastus uusiin hypynsäveleisin oli niin yleinen, että Jukkakin pyöri päänsä hikeen. Hän jo mietti lähteä pois ja käskeä Kaisaa kanssaan, mutta Heikki samassa tuli tanssitupaan. Hän käveli hoiperrellen ja lauloi rivolaulua. Heti kävi tyttöparvessa kuiske:
— Heikkikin on kerran huippelissa.
— Ja aikalailla onkin.
Franssi tanssi Annan kanssa polkkaa ja muutamia muita pareja liehui lattialla. Silmänräpäyksen ajan katseli Heikki kaunista paria, mutta sitte hän meni perälle viuluniekan eteen ja rupesi haastelemaan riitaa tämän kanssa.
— Mitä siinä ijäksi rinkutat? kysyi hän ja vahvisti kysymyksensä kirouksella.
— Polkkaa niinkuin kuulet, vastasi viuluniekka, sitä
Pälkäneenpolkkaa.
— Mitä p—leen Pälkäneenpolkkaa? Heikki samassa sieppasi viuluniekan kädestä kaaren ja heitti sen lattialle. Kaari osui menemään Franssin ja Annan jalkoihin; molemmat kaatuivat. Tyttöparvesta kuului heleä nauru, mutta kun Franssi nousi ylös, oli tumma puna kadonnut hänen kasvoiltaan, ja musta vihan veri tullut sijaan. Katsottuaan Oskaria silmiin astui hän raivon näköisenä Heikkiä kohden; Oskari heti tuli perässä. He yhdessä aikoivat nähtävästi viskata humalaisen ulos pihalle ja siellä kurittaa häntä. Mahdotonta tuo ei olisi ollutkaan, sillä Oskarilla oli voimaa, Franssilla sisua, molemmat sitäpaitse olivat liukkaat ja molemmilla oli vihaa Heikkiä kohtaan.
Mutta Jukka menikin neljänneksi joukkoon. Joku vastustamaton voima veti häntä Oskarin lähelle, ja sydämessä ihan tuntui makea kihelmä jo pelkästä ajatuksesta, että saisi käsin kopristaa kylän komeita poikia. Ollen Heikin läheinen tuttava vihasi hän Franssia vielä enemmän kuin Oskaria.
— Jos riitelemään rupeatte, sanoi hän pehmeällä äänellään, niin tietäkää että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.
— Pysy sinä pois. Franssin ääni vapisi kuin haavan lehti, ja hän kurotti kättään tarttuakseen Heikkiin.
Mutta samassa Jukka iski paksuilla sormillaan häneen kiinni takin kauluksesta, oikealla kädellään kaappasi hän Oskaria rinnoista kiinni. Sitte nosti hän molemmat kätensä vaakasuoriksi.
Jos sinä silmänräpäyksenä olisi neula pudonnut jonkun tytön rinnasta lattialle, olisi se kuulunut yli huoneen, sillä niin hiljaa oltiin joka puolella. Jukka ei näyttänyt suuttuneelta. Naurusuin kohotti hän oikean kätensä, jolla piteli rotevavartaloista Oskaria, pystysuoraksi ja antoi vasemman kätensä, josta sievä Franssi rippui, jäädä vaakasuoraan asentoon.
Voimankoe hämmästytti kaikkia; toinen vanhempi mies virkkoi:
— Sillä on voimaa kuin jättiläisellä.
— Vaikka on vasta kahdeksantoista vanha. Samassa Jukan oikea käsi alkoi verkalleen aleta ja samassa Oskarin varpaat koskivat lattiaan.
— Jos riitelemään rupeatte, sanoi Jukka ja nauroi niinkuin leikinteolla ainakin, niin tietäkää, että minä olen Heikin kanssa yhtä poikaa.
Tuo kaikki tapahtui parissa silmänräpäyksessä.
Vihan musta veri pakeni Franssin kasvoilta, ja hän vaaleni pelkästä häpeästä. Mutta terve järki esti häntä joutumasta suurempaan häpeään. Käsi, joka äsken piteli häntä takin kauluksesta, ei tuntunut luulta ja lihalta, vaan raudalta ja teräkseltä. Semmoista kättä vastaan jäisi alakynteen koko kylän pojat…
Franssi antoi järjen voittaa ja malttoi mielensä. Hilliten vihaansa sanoi hän:
— En minä ole riitaa mielinytkään, mutta jotkut näyttävät sitä haluavan. Parempi, ett'ei tanssita enää askeltakaan. Minä kiellän … Oskari, tule pois.
Tytöt väistyivät tieltä, kun kylän komeimmat pojat yhdessä astuivat ovea kohden ja ulos. Samassa hiljaisuus loppui, kohinantapainen nauru ja kuiske täytti tuvan.
Tanssimista ei enää kukaan ajatellutkaan.
Jukka etsi Kaisan ja kiirehti lähtöä. Kukaan ei tietänyt, minne Anna oli joutunut.
— Tuossa on hänen liinansa, virkkoi muuan tyttö, heittäen punaisen villaliinan Kaisan käsivarrelle. Poika, joka seisoo tuolla ovensuussa, sanoi nähneensä ulkona Annan.
— Näitkö minne hän meni? kysyi Kaisa pojalta.
— Hän juoksi hurjasti maantielle, vastasi poika. Minä olin silloin pihalla.
Kaisa rauhottui pojan sanoista.
Syksy-ilta oli miedonpuoleinen. Ilma oli alhaalla tyyni, mutta taivaalla kiiti kuultavia pilviä ja pilvien takaa loi puolikuu kumeata valoaan kylän raitille. Kun silmä katsoi kauemmaksi, kätkeytyivät rakennukset ja maisemat hämärään huntuun.
Äänetönnä käveli Kaisa Jukan rinnalla, mutta henkäyksissä varastihe rinnasta ulos tuon tuostakin lyhyt huokaus; huokauksissa sitte sisällinen tuska ikäänkuin huojentui.
Iloisia joukkoja kulki kylän joka, kujalla ja niitä jäi joka talon pihalle. Melua ja naurua kuului kauas kauppiaan ohi.
Toramäen lähellä näki Kaisa naisolennon makaavan katajapensaan juuressa.
— Herran tähden, Anna makaa tuolla. Kaisa hyppäsi yli maantien ojan ja kosketti Annaa. Anna kulta.
— Jätä minut rauhaan.
— Tule kotiin, Anna kulta!
Anna nousi äkkiä ylös ja lähti juoksemaan Toramäelle. Keltainen hiuspalmikko oli auennut, ja hajanainen tukka valui alas hameen helmoille. Puolikuun kumeassa valossa välkkyi se kuin kaunis kulta.
Nähtyään Annan suuntaavan askeleitaan kotiin tuli Kaisa jälleen käymään Jukan rinnalle.
— Etkö menekään Herttalan kautta? kysyi hän, kun olivat ehtineet pelloille kääntyvän tien kohdalle.
— Nyt on niin paljon kuun valoa, että näen käydä oikopolkuakin.
— Minä tulen saattamaan sinua veräjälle asti.
— Tule.
Herttalan peltojen lopussa, josta metsäinen seutu alkoi, oli veräjä, ja siitä kulki oikopolku Kotosuolle. Tultuaan Kaisan kanssa veräjän kohdalle virkkoi Jukka:
— Sinun ja Oskarin välillä ei sitte ole mitään.
— Ei edes noin paljoa. Hymyillen näytti Kaisa lyhyeksi leikattua kynttään. Minun puoleltani, ymmärräthän. Eikä Oskarinkaan puolelta muuta kuin että hän pettäisi minut.
— Nyt puhut selvää totuutta. Katsokoon Annakin eteensä…
— Älä soimaa Annaa. Joll'ei sinulla ole muuta sanomista niin…
— On minulla puhuttavaa sinulle. Oletko minulle uskollinen, vaikk'ei minulla olekaan nyt vielä antaa kihloja?
— Olen. Kaisa nosti kätensä Jukan olkapäälle.
— Itse hyvin tiedät, ett'en ole tuhlannut rahojani ja ett'en saa rahaa nähdäkään kolmeen vuoteen. Mutta kun ne kolme vuotta kuluvat, ostan minä sinulle kihlat, sormuksen ja silkin.
— Kyllä minä odotan. Jos et sinä minulle niitä osta, olen ikäni ilman. Sido kaulaani Annan liina.
Lapsuudesta saakka tottunut täyttämään Kaisan käskyjä kumartui Jukka sitomaan liinaa. Kaisa silloin kiersi vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä äkkiä ja virkkoi samassa:
— Tuo kirkas tähti on todistajani, ett'en ota muilta kihloja.
Riuhtasi sitte itsensä äkkiä irti ja lähti juoksemaan Toramäkeä kohden. Muutaman askeleen päästä katsoi hän taakseen ja huusi nauraen:
— Hyvää yötä, Herttalan isäntärenki.
Jukka jäi seisomaan veräjän kohdalle. Kun Kaisa katosi illan hämärään huntuun, lähti hän astelemaan karjapolkua myöten kotiin. Polku kulki alastoman koivumetsän lävitse, metsä näytti kolkolta, surulliselta. Talvi oli jo lyönyt valtansa leimat ylös puihin ja alas maahan, elämää ja vihantaa ei ollut missään, kuollutta ja lakastunutta oli sen sijaan kaikkialla.
Mutta Jukan sielussa oli ihanin kevät. Maa viheriöitsi, kukkasia kasvoi kedolla, koivut olivat vihantia lehtiä täynnä. Ja koivuissa lauloivat tuhannet satakielet:
— Hoi, voi! Hoi, voi!
VI.
Halvaus löi Herttalan isännän vuoteen omaksi. Silmänräpäyksessä teki tauti jäntevästä miehestä täydellisen ramman sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän ei omin voimin päässyt vuoteellaan istuvalle ja käsitti vaan hämärästi kurjan tilansa.
Jukka palveli silloin toista vuottansa isäntärenkinä. Hänen asemansa tuli paljon vaikeammaksi. Vähällä työväellä ja lyhyillä käskyillä oli ponteva mies hoitanut suurta taloa mallikelpoisesti; kenelläkään ei ollut valittamisen syytä. Ja nyt tuli valta äkkiä emännän ja Oskarin käsiin. Mutta kumpikaan ei tahtonut tietää, että valta tuo mukanaan joukon velvollisuuksiakin. Tähän asti oli emäntä kulkenut kunniassa miehensä ansiolla; hänen puutteellisuuksiaan ja heikkouksiaan ei kukaan nähnyt, eikä niitä luultu olevankaan. Emännän askeleet olivat olleet yhtä hyviä kuin isännänkin, karjanhoito ja tupa-askareet yhtä hyvällä kannalla kuin maanviljelys ja ulkotyötkin.
Näihin asti ei Jukkakaan ollut osannut erottaa emännän tointa isännän toimesta, mutta kun viimeksi mainitun käsi lakkasi johtamasta, silmä valvomasta, näki hän ett'ei emännästä suoraan sanoen ollut mihinkään tositoimeen. Nautinto oli aina pääasia, kaikki muut sivuseikkoja. Kauppiaan rouva oli Herttalassa melkein jokapäiväinen vieras, ja häntä varten tuotiin kannuttain punaista viiniä kaupungista. Halvattu isäntä vietiin salintakaiseen kamariin, jonne ei kuulunut vieraan kevytmielisiä puheita ja iloisia nauruja. Kun Jukka jolloinkin uteli emännän mielipidettä esiintyvien töiden suhteen, vastasi tämä välinpitämättömästi:
— Tiedäthän sinä ne itsekin. Tee niinkuin olet oppinut.
Oskari tervehti ilolla vapautta, jonka isännän tauti hänelle äkkiarvaamatta toi. Jos rouva kävi usein Herttalassa, kävi Oskari vielä useammin kylässä Franssia tervehtimässä. Pian huomasi Jukka, ett'ei hän elänyt yhtään päivää vesiselvänä. Franssin luota tullessaan oli hänen poskissaan aina verta liian paljon. Samoin olivat puheetkin silloin aina jossakin määrin hävyttömiä. Naispalvelijat joutuivat monta kertaa hämille, kun nuori isäntä, joksi Oskaria jo sanottiin, antoi ilon leimahtaa ilmoille.
Kohtuullista nautintoa kesti ehkä noin puoli vuotta. Täydellinen vapaus rupesi sitte jouduttamaan perille joutuisasti kuin koskenkuohu venettä. Oskari ei enää tullut iloisena kylästä kotiin, hän tuli aika humalassa. Harvoin ja öillä se ensiksi tapahtui. Mutta kun puoli vuotta taas kului, sairasti Oskari säännöllisesti pari kolme kertaa viikossa kovaa kohmeloa. Se tuli ilmi yhdestä ja toisesta seikasta, vaikka emäntä sitä koki parhaan perästä varjota. Ensimmäisillä kerroilla häpesi Oskari itsekin eikä näyttäytynyt koko pitkinä päivinä palvelijoille, mutta jota säännöllisenä miksi kohmelot tulivat, sitä julkeammaksi ne tekivät nuorukaisen. Oskari ei enää hävennyt, vaikka heräsikin puolipäivän vaiheilla punaisin silmin, hän lähti joutuin kylään ottamaan uutta humalaa. Iloiseksi tuleminen ei ollutkaan enää tarkotusperä, sillä juominen oli jo muuttunut väkeväksi ja vastustamattomaksi himoksi.
— Noin heikkoa ja altista luontoa en luullut hänellä olevan, sanoi Jukka itselleen, kun näki miten liukkaasti Oskari kulki tietään. Enkä minä olisi uskonut kenelläkään ihmisellä sitä olevan.
Helmalle oli isännän tauti kova isku. Tyttö raukka itki joka päivä ja uskoi, että hervoton käsi vielä tulee jänteväksi, kylmä katse lämpimäksi ja järki entiseen toimintaansa. Alttius ja hyvä tahto, jota hän osotti isännän hoidossa, herättivät Jukassa kunnioitusta, jopa salaista ystävyyttäkin. Helma ensimmäiseksi aamusilla meni halvattua isäntää katsomaan ja Helma sieltä viimeiseksi tuli pois iltasilla. Kun todellisuus teki pirstaleita mielikuvituksen luomista paranemistoiveista, muutti Helma asumaan toiseen salintakaiseen kamariin, joten hänen ja isännän välillä ei ollut kuin ohut seinä ja ovi. Emäntä suostui muuttoon mielellään. Monta arkaa asiaa, jotka eivät kärsineet päivän valoa, saatiin siten vähällä vaivalla peitetyksi Helman silmiltä. Monta kevytmielistä naurua naurettiin, monta saastaista sanaa lausuttiin, joista ei kaikukaan kuulunut salintakaiseen kamariin.
Siten oli eletty vuosi.
Isännässä oli vielä henki, mutta pesäjako oli jo tehty, ja Oskari oli jo syyskäräjissä kuuluttanut Herttalan talon itselleen ensimmäisen kerran. Talvella lähti hän Franssin kanssa markkinoille, ja Jukan täytyi valjastaa talon paraan hevosen markkinamatkaan.
— Älä sitä millään tapaa hukkaa, sanoi hän antaessaan rapun edessä ohjat Oskarin käteen. Tiedät, että se juoksee ja vetää. Kun minä vien omani pois, ei talliin jää ainoatakaan Sukkajalan sukua. Älä sitä myö, ei sitä makseta rahalla eikä millään; se pitää talon hyvissä hevosissa aina.
— Kyllä rahalla toisia saa, vastasi Oskari ja ajoi pihasta ulos.
— Ei hyvää kukaan myö, huusi Jukka vielä lähtijäin jälkeen, joka vaan itse tarvitsee.
Oskari ja Franssi viipyivät markkinamatkalla lähes viikon. Vasta viidennen päivän iltapuolella palasivat he. Jukka sattui seisomaan kartanolla; hän tunsi jo kaukaa hevosen juoksun ja Oskarin äänen, kun lauloi:
Eikä mun taloni kymiin mennyt,
Vaikk' oli kymi läsnä.
Kuin lintu juoksi hevonen peltojen tietä Herttalaan, pian ehti se pihalle Jukan eteen. Oskari heitti ohjat kädestään, katsoi kelloon ja virkkoi:
— Hävisit vedon. Viisi minuuttia vielä puuttuu määräajasta ja nyt olemme jo kotona. Tule pois ja maksa rahat.
— Älä nuole, ennenkuin tipahtaa. Hevosen pitää käydä talliin.
— Houkka, luuletko että se tällä matkalla enää väsyy?
— Enhän minä väsymisestä vetoakaan lyönyt. Siitähän minä löin vetoa, ett'ei se enää astu kynnyksen yli talliin. Ja kun minä lyön vetoa, niin minä voitan.
Jukka oli tällä välin riisunut hevosen. Hevonen oli valkoisessa vaahdossa ja vapisi kuin haavan lehti; hengitys kohisi kuin myrsky.
— Et voitakaan, sanoi Franssi. Katso nyt. Hevonen astui Jukan perässä askeleen tallia kohden, mutta samassa polvet alkoivat taipumaan, ja verivirta syöksähti ulos suusta ja sieramista.
Julma kirous pääsi Oskarin huulilta.
Juuri samassa tuli emäntä ulos. Ilo loisti hänen kasvoiltaan, mutta nähtyään hevosen kykertyvän polvilleen ja syöksevän punaista verta lumelle, peräytyi hän askeleen taakse päin.
— Voi tuhatta helvettiä! kirosi Oskari uudestaan.
Rajusti hengittäen ojensi hevonen jalkansa suoriksi ja heitti henkensä. Jukka silloin sanoi:
— Nyt se kuoli, sen sydän pakahtui.
Mutta Franssi hymyili ivallisesti. Katsoen Oskariin sanoi hän:
— Kun minä lyön vetoa, niin minä voitan. Tule pois ja maksa rahat.
Emäntä ehti jo tointua. Hän tuli Franssin lähelle ja kysyi tuskallisesti:
— Millä nyt tukimme ihmisten kielet? Piikoja oli äsken kaivolla.
Kukaan ei vastannut kysymykseen, sillä jokainen mietti asiaa omalta kannaltaan. Kymmenen ajatusta ehti jo tulla emännän mieleen, mutta pelastusta ei löytänyt yhdestäkään.
Vihdoin tuli Helma ulos ja herätti heidät. Kävellen arasti, ett'eivät kangaskenkänsä kastuisi, kysyi hän kummeksien:
— Mikä hevosen tuli?
— Lento sen lensi. Emäntä samassa purskahti nauramaan.
Sukkelat sanat vaikuttivat kuin sähkö Oskariin. Kiukun puna katosi kasvoilta, ja sijaan tuli kevytmielinen hymy. Semmoisena hurjana hetken lapsena näytti hän vielä nuorelta ja miellyttävältä. Kasvojen piirteissä näkyi jo irstaan elämän jälkiä, ja katseessa paloivat ilmituleen syttyneet himot. Hetken nautinnossa, hetken huikentelevaisuudessa tuli niihin silmänräpäyksellinen kirkkaus.
— Lento sen lensi, toisti hän ja nauroi samassa kevytmielisesti; tauti sen tappoi.
— Eihän tuo suuri seikka ole, virkkoi emäntä, ei sen suurempi, kuin jos olisi nappi pudonnut takistasi. Ja minkä onnettomuudelle kukaan voi, se tulee silloin kun tulee.
Hän katseli ihastuksella Helmaa Franssin rinnalla. Helmasta oli tullutkin kaunis neito. Solakka vartalo, sointuva ääni, valkoinen iho ja kaino käytös korvasivat moneen kertaan sen, mitä kasvojen piirteissä oli ankaraa ja kovaa.
— Kaunis pari! ajatteli emäntä itsekseen. Oi kuinka kaunis!
Franssi kykeni kyllä hillitsemään itsensä, mutta hän oli jo tottunut julkisesti näyttämään, että antaisi henkensä Herttalan tyttären edestä. Tuokion aikaa naurettuaan hän äkkiä tarttui oikealla kädellään Helman vyötäisten ympäri kiinni ja lähti juoksemaan kuistia kohden. Vallattomuus huvitti emäntää siihen määrään, että hän hetkiseksi unhotti onnettomuuden. Lyöden käsiään yhteen nauroi hän:
— Rohkea rokan syö!
Lausuttuaan Jukalle muutamia käskyjä kuolleen hevosen suhteen lähti emäntä menemään Oskarin kanssa. Käydessä hän vielä virkkoi:
— Hyvä, että tulitte ihan vesipäällä kotiin. Hevosen lensi lento, ja
Jukan kieli ei ole kerkeä.
Oskari oli jo unhottanut koko asian. Hoilaten jotakin markkinoilla opittua rivolaulua asteli hän emännän rinnalla huolettomana rappuja ylös.
Hänen maineensa ei kärsinyt petomaisesta työstä, sillä vaikka arveluita ensin liikkui, sammuivat ne, kun Jukka vakuutti hevosen kuolleen äkkinäiseen tautiin. Jukan puhetta uskottiin kylässä paremmin kuin lakikirjaa. Viisaimmat arvelivat vahingon Luojan kädestä lähteneen, sillä perusteella, että onnettomuus tuo toisen.
— Herttalassakin ensin löi isännän halvaus, sanoivat he viisaudessaan, ja nyt lensi lento paraan hevosen. Kuka tietää, kuinka monta onnettomuutta vielä tulee. Harvoin ne yhteen ja kahteen jäävät. Franssilta osti Oskari uuden hevosen, kalliin ja uljaan. Emäntä kielsi, ett'ei sitä saa ensinkään valjastaa raskaan ajon eteen.
— Meillä on ennenkin ruokittu yksi kunniahevonen, sanoi hän Jukalle. On köyhemmilläkin isännillä oma hevosensa, jolla ajavat kirkolla ja vieraisilla. Katso perään, ett'ei kaurat ja apilaat lopu Oskarin hevosen edestä.
Keväillä tapahtui se kumma asia Herttalassa, että heinät ja pehut loppuivat, vaikka lunta oli vielä korttelin paksulta maassa. Kun Jukka ilmoitti asianlaadun emännälle, tuli tämä kasvoiltaan punaiseksi kuin tulen liekki.
— Että kehtaat tulla sanomaan minulle sitä, tiuskasi hän vihoissaan.
Jukka oli valmistautunut pahaa säätä varten, ja hän virkkoi tyynesti:
— Kenelle sitte, jos en teille? Oskari meni äsken kylään.
— Nythän on hukka kädessä. Maaria vasta mennyt, lunta vielä maassa, ja heinät ovat jo kaikki.
— Viittä naulaa ei löydy, vaikka vetäisitte minut hirteen.
— Ja kesällä sanoit heiniä tulleen enemmän kuin edellisinä vuosina.
— Tulihan niitä enemmän, viisikolmatta häkkiä.
— Ja karjakaan ei ole lisääntynyt.
— Päinvastoin se on vähentynyt. Muistattehan, että kaksi vasikkaa syksyllä joi kovaan janoonsa liian paljon ja halkesi kuin nauriit, muistattehan että yksi lehmä söi heinäin seassa neulan, toinen jauhojuomassa lasinsirmoja, ja molemmat piti tappaa, muistattehan että Oskari vaihtoi Franssilta ostamansa hevosen koniin, joka jo toisella viikolla kuoli vanhuuteensa. Lampaitten laatua en minä tarkoin tiedä, mutta arvelen, että niitäkin on talven kuluessa tapettu kymmenkunta. Kauppiaallekin on niitä viety lahja-antimiksi pari kertaa kuussa. Ei karja ole lisääntynyt, päinvastoin se on vähentynyt. — No mutta Jumalan nimessä, mihin heinät sitte ovat joutuneet?
— Lantaan ja eläinten jalkoihin, hyvä emäntä. Miks'ette uskoneet minua, kun vakuutin teille monta kertaa että navetoissa on huono hoito. Sen sijaan, että otitte minulta vallan pois ja käskitte rengin ajaa ajamaan heiniä kotiin, olisi teidän pitänyt mennä navettaan katsomaan; ei vieras ole koskaan oma ihminen.
— Heinät ja pehut jo kaikki! Voi sitä häpeätä!
— Häpeä kyllä, mutta vielä pahempaa seuraa. Älkää ollenkaan ihmetelkö, vaikka piika jonakuna aamuna tulee sanomaan teille, ett'ei lehmät jaksakaan nousta omin voimin seisovalle.
— Valhe, suuri valhe!
— Menkää navettaan katsomaan, niin näette että puhun totta. Lehmissä ei ole kuin luu ja nahka, niin heinillä kuin ovatkin ruokituita. Käskekää sitte renkiä, joka teidän tahtonne mukaan ajoi heinät kotiin viimeiseen karvaan asti, navettaan lehmiä nostamaan, mutta älkää minua käskekö, sillä minä en tule. Kuulkaa nyt, ett'en minä tule. Jukan hiljainen ääni oli vähitellen muuttunut kovaksi. Tyyneyskin oli kadonnut samassa määrässä ja hillitty kiukku tuli kärsimättömissä liikkeissä näkyville.