— Nyt on sitte hukka kädessä. Onneton asia kävi emännän voimien yli.
Samassa tuli Helma tupaan. Hän oli kuullut Jukan lujan puheen ja heti arvannut kysymyksessä olevan seikan. Sovinnollisella äänellä, mutta jotenkin pisteliäästi virkkoi hän:
— Vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan isäntärenki, en puhuisi noin kopeasti emännälleni.
Jukka, vaikka pitikin paljon Helmasta, vastasi vaan ivalla. Pehmeästi nauraen virkkoi hän:
— Ja vaikka minä olisin kymmenen kertaa Herttalan tytär, niin vetäisin joskus nahkakengät jalkaani ja menisin navettaan oppimaan tämän maailman ikävästä elämästä edes omien lehmien nimet ja syntymäpäivät.
Harmin puna levisi Helman kasvoille, mutta sydän sanoi selvästi, että iva oli täysin oikeutettua.
— Ihan sinä näyt nauttivan meidän tuskastamme, virkkoi hän haikeasti. Sen sijaan että osittelisit jotakin keinoa, jolla voisimme poistaa hädän, ivaat ja…
— Onhan minulla keinoja kaksikin, keskeytti Jukka, johon Helman olento aina vaikutti edullisesti: Ensimmäinen keino on, että lähdemme tänäpänä heinän ostoon.
— Se keino ei kelpaa, kielsi emäntä jyrkästi. Meillä on joka vuosi myöty heiniä, ja jos nyt itse lähtisimme hakuun, vetäisivät ihmiset viisi ristiä seinään. Se keino ei kelpaa. Kuolkoot lehmät ennemmin…
— Karjantautiin, aioitte kai sanoa. Toinen keino on, että renki lähtee myllyyn ja minä rupeen ajamaan olkia riiheen. Kelpaako se?
— Kelpaa.
— Mutta se tulee kalliimmaksi kuin ensimmäinen keino, kaksi kolme vertaa kalliimmaksi.
— Tulkoon, meillä on viljaa aitassa.
— Syötetään sitte eläimille suurusta ja olkia. Kyllä minä takaan hevoset, pitäkää te surullanne muu karja.
Siihen sanailu loppui. Renki lähti myllyyn, ja Jukka rupesi ajamaan olkia riiheen silpun tekoa varten. Syynalaiset piiat luulivat suoriutuvansa asiasta rangaistuksetta, mutta pahasti he erehtyivät, Jukka heille kosti ansionmukaisesti. Oskarin tullessa eräänä aamuyönä kylästä kotiin, kuului riihestä petkeleiden survonta. Moista ei oltu Herttalassa, hyvässä heinätalossa ennen kuultu.
— No helmetti! sanoi Oskari ja meni katsomaan mitä riihessä jyskättiin.
Omituinen näky levisi hänelle silmäin eteen, kun avasi oven. Piiat survoivat silppua, kiukaalla paloi suuri lasilamppu, ja sen kohdalla istui Jukka, haukotellen ja mukavasti uuniin nojaten. Pilkallisesta hymystä, joka leikki hänen kasvoillaan, näkyi että hän tekeytyi tahallaan uniseksi ja ikäänkuin oli nauttivinaan jyskeestä. Survojien kasvoilla näkyi tomun ohessa harmi ja häpeä. Työ oli heille raskasta, outoa, ja paras unen aika oli kulumassa.
— Vie helmetti! Piikain kiusalla nauroi Oskari täyttä kurkkua. Tuopa hauskaa työtä.
— Täytyy kokea tätäkin, virkkoi Jukka. Kokenut kaikki tietää. Minä en otaksunut tämmöistä työtä tulevankaan, jonkatähden se jäi laskuistani pois. Kun minä en saa mistään viikkoon lisää päiviä, niin käskin tyttöjä tänne survomaan, jott'ei miesten päiviä haaskaantuisi.
— Ja tytöt tulivat.
— Tulivat nöyrästi, mutta minullapa olikin kädessä isännän pitkä piiska.
— Vie helmetti! Oskari heitti Jukalle kourallisen sikaareja, sulki oven ja meni pois.
Ankarampaa kevättä, kuin nyt tuli, ei oltu miesmuistiin eletty. Sää oli selkeätä ja kuivaa, kylmä tuuli kävi yhäti, joten lumi suli hitaasti ja ikäänkuin raueten. Niityt ja nurmet eivät voineet elpyä vihannoimaan, sillä hanki ja jää oli polttanut ne ruskeankeltaisiksi. Kylmä tuuli harventi oraiden juuret, ja touot olivat surkastua ituihinsa.
Epätoivo jo täytti mielet.
Mutta äkkiä kääntyikin tuuli mereen, toi sieltä lämmintä ilmaa, pilviä ja sateita. Kolmessa vuorokaudessa vaihtui kylmä ja kolkko kevät lämpöiseen ja ihanaan kesään. Ruis kasvoi silmin nähden, lumen polttamat niityt ja nurmet vaihtoivat kolmessa yössä ruskeankeltaisen pukunsa uuteen viheriään verhoon, ja toukojen oraat virkistyivät täyteen kasvuvoimaan.
Epätoivo jo pakeni mielistä.
Herttalassa kovia koettiin. Helma kävi piikain kanssa navetassa auttamassa lehmiä aamuisin ylös, ja Jukka kävi tallissa kymmenen kertaa yössä. Omaa hevostaan vaivasi ankara ähkytauti; ruoan äkillinen muutos sen vaikutti. Tuskissaan eläin lakkaamatta telmi ja jyrsi pilttuun seinää. Uni ei tullut yhtenäkään yönä Jukalle silmiin. Hän odotti joka hetki sitä silmänräpäystä, jolloin Hukka kykertyisi polvilleen ja heittäisi henkensä.
— Jos Jumala näistä päivistä vielä auttaisi, huokaili hän joka askeleella.
Sitte tuuli toi merestä lämpimiä sateita, ja Herttalan talon kunnia oli pelastettu. Kolmessa yössä kasvoi Takahakaan pitkä ruoho, sinne vietiin karja ja hevoset. Kun Jukka palasi hevosia viemästä, heittäytyi hän vaatteissaan vuoteelle ja nukkui kylkeään kääntämättä toista vuorokautta.
Elettiin sitte pyhäinpäivään. Jukka oli palvellut kolme vuotta isäntärenkinä, ja hevonen oli nyt hänen omansa. Jo keväällä, sanaillessaan emännän kanssa, oli hän päättänyt erota, tuli elämän eteen mikä hyvänsä. Pyhäinpäivän aamulla rupesi hän kantamaan vaatteitaan aitasta tupaan. Oskari hankki lähtöä kylään, ja kun näki Jukan tulevan aitasta tupaan, meni hän perässä ja kysyi:
— Aiotko sinä oikein todenperästä lähteä meiltä?
— En minä leikin vuoksi ole tottunut mitään tekemään, vastasi Jukka tyynesti. Elämä on minulle aina ollut täyttä totta.
— Mutta nyt ei tule lähdöstäsi mitään.
— Miks'ei tule?
— Siksi että minä kiellän.
— Ole vaiti. Jukka näki, että Oskari oli vielä tavallisessa humalassa.
— Minä en tee sinulle mitään kontrahtia, jos nyt eroot.
— Ole ilman.
— Enkä annan sinun kuokkia enää yhtään uutta sarkaa.
— En minä pyydäkään. Jukan hidas veri rupesi kuumenemaan, ja hän ei enää miettinyt sanojaan. Pääseikka oli, että hän vaan puhui jyrkästi vastaan. Kuoki itse sarkasi tai anna vaivaisille.
— Ha haa. Mutta sinä täydyt vanhoistakin tehdä veroa, puolet enemmän.
— Jos kihlakunnanoikeus määrää, mutta en sinun käskylläsi.
— Kihlakunnanoikeus! Mitä? Vai semmoinen herra sinusta on tullutkin! Etkö tiedä, että sinun kihlakunnanoikeutesi on meillä. Sinun mökkisi, huoneittesi ja sarkojesi tuomari olen minä; minä annan ne kenelle tahdon. Antaakseen parempaa pontta sanoilleen löi Oskari jalkaa ja kirosi.
— Et sinä pahalla minulle suuriakaan voi, lausui Jukka vastoin parempaa vakuutustaan.
— Pian sinä näet, mitä minä voin. Ylen suuttuneena lähti Oskari ovesta ulos.
Emäntä samassa tuli kamarista tupaan. Hän virkkoi sävyisästi:
— Eikö sinun nyt kelpaa meillä olla, kun Oskarikin niin tahtoo.
Olisihan sovinto parempi kuin riita.
— Olisi kyllä.
— Jää sitte meille vielä vuodeksi. Sinä tunnet talon tavat ja…
— Miksi se yhdestä vuodesta paranee? Erottavaksi tässä kuitenkin tulee.
— Vaikka. Tulevana vuonna toimitan minä Oskarin naimaan; sitte hän vakaantuu ja jättää kylänkäymiset ja muut liiallisuudet.
— Kenen Oskari nai?
— Kauppiaan Ainun. Ainu saa myötäjäisiä viisikymmentä tuhatta.
— Ja Franssi nai Helman. Niinkö?
— Franssi ja Helma ovat syntymästään saakka olleet määrätyt toisilleen.
— Miks'ei Oskari nainut jo tänä vuonna?
— No kun Franssin ja Helman väli on sotkeutunut.
— Mitä se Oskarin naimiseen koskee?
— Koskee se. Sinulla on salaisuus kuin haudassa, siksi voin sen ilmoittaa. Rouva ei annakaan Ainua Oskarille, joll'ei Franssi saa Helmaa. Helmalle on juoruttu, ja nyt olemme kuin suossa. Jää meille vielä yhdeksi vuodeksi, ja jos Helma sattuu sinulta kysymään noita maailman juoruja, niin sano että ovat valheita, kateellisten ämmäin keksimiä. Helma luottaa sinuun, ja yksi ainoa sanasi vaikuttaa häneen enemmän kuin koko kylän juorut. Tulevana vuonna sitte tanssitaan kahdet häät…
Tällä hetkellä ei Jukka voinut olla muistelematta lapsuutensa aikoja ja erittäinkin sitä aikaa, jolloin äitinsä sairasti ja kuoli. Samanlainen oli Herttalan emäntä silloinkin ulkomuodoltaan. Sama notkea käynti, sama kaunis vartalo, sama nyt kuin silloinkin. Mutta missä oli ylpeys, kopeus? Minne oli kadonnut halveksiva hymy huulilta, joka heti Miekkosia mainitessakin oli ensimmäisenä tervehdyksenä? Miksi emännän kauniit kasvot, jotka aina ennen kävivät kylmiksi, nyt olivat pelkkänä hymynä, pelkkänä aurinkona? Miks'ei sanojen seassa kuulunut hyväilynimiä semmoisia kuin kerjäläinen, vaivainen j.n.e. Ennen niitä ja muita samanmoisia sanoja tuli kuin rakeita…
— En minä jää teille enää. Jukka astui pari askelta ovea kohden. Vietyäni ensiksi hevosen tulen ottamaan vaatteitani ja kiittämään hyvyydestänne. Ja Helman suhteen voin korkeintaan luvata, että olen vaiti, jos hän minulta jotakin kysyy; hyvällä omallatunnolla en sitäkään.
— Kiittämätön mies! Suuttumus ja mielipaha näkyi emännän kasvoilla, jotka vielä kilpailivat Helman kanssa kauneudessa, säännöllisyydessä. Niin paljon kuin olemme tehneet hyvää sinulle ja isällesi, ja yhtä kaikki kehtaat lähteä tuolla tavalla talosta. Tiedät että Oskarilla on kiukkuinen luonto, ja ett'ei hän tule laatuun kenenkä kanssa hyvänsä. Mene nyt, mutta vielä sinä monta kertaa kadut tämänpäiväistä kopeuttasi.
— Ehkä. Jukka työnsi oven auki ja tuli ulos. Katsottuaan että jokaisella hevosella oli apetta edessä päästi hän omansa irti ja toi sen pihalle. Hyvästi hoidettu eläin asteli tepastellen omistajansa jäljessä. Harja oli pitkä, silmät lauheat, luut tasaiset ja pyöreät. Vasemman jalan valkoinen sukka oli kulkenut perintönä äidin puolelta, samoin ehjät kaviot ja reipas liikunta.
Kaivon kohdalla astui hevonen pari väkivaltaista askelta ruuhta kohden.
— Janottaakohan sinua? Jukka vei hevosen ruuhen luo ja ammensi sille vettä.
Samassa Helma tuli ulos pihalle. Hän käveli kaivoa kohden hiljaisin askelin ja haikeamielisin katsein. Tosi-iloisena ei Jukka ollut nähnyt häntä siitä saakka, kun halvaus löi isännän; naurussa ja pilapuheissakin soi aina surullinen sävel. Ja milloin Oskari tuli pahasti humalaisena kotiin, sulki Helma itsensä isännän kamariin ja itki siellä tuntikausittain.
— Joko sinä nyt viet meiltä Hukan? Helma koetti hymyllään salata, että oli jo tänäkin päivänä itkenyt veljensä tähden.
— Menossa ollaan.
— Paljaita markkinahaaskoja jää meidän talliin.
— Niin jää. Enkä minä vihaa mitään sen enemmän kuin laihaa hevosta ja laiskaa miestä. Minun tulee ihan pääni kipeäksi, jos näen toisen tai toisen.
— Jukka, älä mene vielä pois meiltä. Jukka ei vastannut sanaakaan.
— Hevosesi nimi muistuttaa minulle erästä lapsuutemme aikuista tapausta. Sinä pyysit ja rukoilit minulta koiranpentua…
— Muilta en uskaltanut.
— Minä pelkäsin luvata, mutta lupasin sentään, syystä että pyysit niin kauniisti ja sydämellisesti. Nyt minä väitän, että se oli hyvä työ…
— Oli se, eikä vallan vähäpätöinen ollutkaan.
— Ja että se on kasvanut korkoja tähän päivään asti. Nyt voit maksaa sen takaisin korkoineen. Olen Annilta tiedustellut, ett'ei sinun ja Kaisan pappiloihin menosta vielä tule valmista tulevanakaan vuonna. Siis on sinulla lähes kaksi vuotta nuoren miehen päiviä jäljellä. Ole ne vuodet meillä, isäntärenkinä…
Jukka ei vieläkään vastannut.
— Herttalan emäntä jo nöyrtyi edessäsi, nyt tuli tytär. Ja vielä olet kahden vaiheilla. Se seuraa siitä, että sinä vihaat meidän talon elämää; muuten et puhuisikaan pois mennäksesi. Sinulle seuraa tappiota erosta, se kiusaa mieltäsi aina. Huomenna sinä jo vältät tulla ketään meitä kolmea vastaan, jos tuota päätä menet.
— Tappiota kyllä tulee erosta, myönsi Jukka; sen minä uskon helposti. Tulevana kesänä täydyn ehkä jo lähteä työn hakuun. Oskarin ei tarvitse keltään lupaa kysyä, kun tulee kylvämään isäni sarkoihin. Mutta minä olen mies, minä en aio elää kenenkään armoilla. Minä vakuutan, että kymmenen vuoden perästä minulla kuitenkin on tupa ja peltoa niin paljon kuin tarvitsen, purkakoon Oskari vaikka jo huomenna…
— Älä toki tuommoisia ajattele, keskeytti Helma nuhtelevaisesti; eihän Oskari mikään peto ole. Hyvempää ja hellempää luontoa, kuin hänellä on, ei ole sinullakaan. Mitä hän juovuspäissään ja suutuksissaan puhuu, ei merkitse mitään; selvänä ollessaan ei hän ajattelekaan pahaa. Mutta hän on niin altis vaikutuksille. Vahvempiluontoinen voi saattaa hänet tekemään minkä hurjan työn hyvänsä; jota hurjempi työ, sitä hauskempi Oskarille. Jo senkin tähden tahtoisin teitä eroomaan sovinnossa. Ja näethän minkälaista vauhtia tässä ajetaan. Mitä meidän elämästämme tulee, kun sinä lähdet pois? Ihan minua vapisuttaa tulevaisuus. Ajattele itseäsi minun asemassani. Isäni on kuin heikko lapsi. Veljeni palvelee himojansa, ja äitini ajattelee yöt päivät lapsilleen rikkaita naimisia. Minä olen ihan yksin, jää minun tähteni meille. Tosin minä nytkin annan sinulle sovinnon käden, mutta jos Herttalan talon häviö jo on päätetty auttamattomiin, niin kerran minäkin syytän sinua, että juuri pahimpaan ryöppyyn meidät jätit… Mutta vielä minä toivon pelastusta. Sinä johdat peltotöitä, minä käyn navetassa. Tottahan sitte tapahtuu jotakin, joka äkkiä muuttaa elämän; tottahan on ilta pilviselläkin päivällä…
Helman katse oli niin luottavainen, hänen olentonsa niin naisellisen puhdas, että Jukalta pääsi salainen säälin huokaus, kun muisti miehen, joka oli hänelle valittu elämänkumppaniksi.
— Mitä sanot, Hukka? Syömmekö sanamme?
Hevonen hörähti ja katsoi talliin päin. Hymyillen tempasi Helma äkkiä
Jukan kädestä marhaminnan varren ja heitti sen hevosen kaulalle.
— Hukka, lähde minne mielesi palaa. Kaarestaen kaulaansa lähti hevonen juoksemaan ympäri pihan, että pitkä harjansa häilyi. Tallia kohden sitte suuntasi juoksunsa ja jäi oven taakse seisomaan.
— Viisas hevonen! Helma nauroi ja löi hiljaa käsiään yhteen.
Viisaampi kuin isäntä.
— Melkein kyllä. Jukan ääni oli jo pehmeä ja myöntyväinen. Mutta työhön en minä mene, ennenkun saan kontrahdin käteeni.
— Sen saat vaikka huomenna. Aamulla on Oskari selvä, silloin valjastat hevosen, ja lähdette yhdessä kirjoitusmiehen luo.
— Niin se on tehtävä.
— Ja nyt tulet aamiaiselle, minä laitan ruokaa. Helma läksi kiireesti tupaan.
Laskettuaan hevosen talliin meni Jukka Helman perässä. Hän oli jälleen Herttalan isäntärenki.
* * * * *
Ennen vuoden loppua sairastui Karu äkkiä ja ankarasti. Hän ei kärsinyt kuulla kuolemasta puhuttavankaan, vaikka ne, jotka kävivät häntä katsomassa, vakuuttivat että yhdestoista hetki oli lähellä. — Onhan niitä köyhempiä ja vanhempia kuolemaan, sanoi hän ja lähetti hakemaan puoskaria.
Tämä valmisti lääkkeitä, jotka parantamisen sijaan edistivät tuonen työtä. Pian Karu itsekin tunsi, että lähtö oli edessä. Se tuli kovaksi ja hirmuiseksi, sillä sovinto jäi tekemättä Jumalan kanssa. Kaksikin kertaa noudatettiin pappi, mutta Karu ei kummallakaan kerralla saanut herranehtoollista. Kyynelsilmin ja tuskan hiki otsalla koetti sananpalvelija saada synnintuntoa hereille kuolevan sielussa, mutta turhaan. Karu ei tunnustanut olevansa mihinkään syntiin suuremmasti syyllinen, koska ei ollut tehnyt murhaa, väärää valaa, eikä mitään muuta kauheata rikosta.
Ja tekopyhyydessään hän kuoli. Perukirjoitusta pidettäessä löydettiin testamentti, jonka olemassa olevan Klaus kyllä aavisti, vanhan kuvaraamatun välissä. Testamentissa määräsi Karu omaisuutensa pakanalähetyksen hyväksi, eli sielujen autuudeksi ja Jumalan kunniaksi, kuten testamentin sanat kuuluivat. Vähempiarvoisten ehtojen ohessa, niinkuin kunniallisen hautaamisen y.m., oli siinä yksi tärkeäkin ehto, nimittäin että Klaus sai ostaa itselleen kiinteimistön, eli myllyn ja rakennukset; niiden hinnaksi oli pantu puolentoistatuhatta markkaa. Jos Klaus eväisi ehdon, piti kiinteäkin myytämän julkisessa huutokaupassa muun omaisuuden kera.
Rikkaana Karua pidettiin jo eläissäänkin, mutta vasta kuoleman jäljestä nähtiin rikkauden todellinen suuruus. Kitsas ämmä oli paljon rikkaampi kuin yleisesti luultiin. Rahasummia löytyi kymmenistä eri kätköistä; kultaa ja hopeata semmoista, jota ei koskaan oltu otettu käsille, löytyi hämmästyttävässä määrässä.
Huutokauppaan tuli väkeä summalti. Klaus luki viisitoista sadan markan rahaa pöydälle myllyn ja huoneiden hinnaksi, sitte alkoi irtaimen myynti. Aljettiin kullasta ja hopeasta. Kultasormuksia oli toistakymmentä, hopealusikoita kaksi sen vertaa, ynnä pikareja, rintasolkia ja korvarenkaita suuri joukko. Vasaramiehen ottaessa huudon alle paksuimman kultasormuksen lausui Jukka:
— Tuo on äitini sormus. Antakaa se minulle, minä maksan siitä täyden hinnan, viisikolmatta markkaa.
Jukan huutoon ei kukaan lisännyt. Vasaramies luki lukunsa, kopahutti sitte pöytään, ja sormus oli Jukan.
Samoin sai hän sinivierisen silkin.
Mari huusi höyhenillä sisustetut sänkyvaatteet, Klaus työaseet, Miekkonen karjanrehua, ja Anni huusi hartauskirjat. Kaisa yksin jättihe osattomaksi.
— Huuda toki jotakin, kaski Mari.
— Enkä huuda, vastasi Kaisa.
— Toivot ehkä saavasi lahjaksi.
Jukka samassa tuli vaatimaan Kaisaa pois.
— Vilja tulee vasaran alle, sanoi hän, mennään pois torkkumasta.
Kaisa lähti Jukan kanssa. Ihastellen katseli väkijoukko soreaa paria.
— Siinä poika kuin korven honka, sanoi yksi.
— Ja neito kuin meren heinä, lisäsi toinen. Maantiellä antoi Jukka silkin ja sormuksen Kaisalle.
— Nyt kihlaan sinut, sanoi, hän ja äänensä vavahteli kuuluvasti. Tuo sormus ja tuo silkki ovat minulle kaikkia maailman aarteita kalliimmat, syystä että ovat olleet äitivainajani omia. Kun muistan, millaiselta hän näytti kirkkopuvussaan, johon tuo silkki ja tuo sormuskin kuului, tulee sydämeni lämpimäksi vielä nytkin. Vaaleat kasvonsa säteilivät silloin niinkuin kirkon kynttiläkruunu jouluaamuna. En nyt enää muista kertoa, mitä tunsin; mutta jotakin sanomattoman suloista se oli. Sormukseen ja silkkiin liittyy myöskin muisto ensimmäisestä murheestani. Jäin äitini kanssa itkemään, kun Karu vei ne. Ken arvaa, kuinka paljon hyvää nuo ensimmäiset murheenkyyneleet ovat minussa vaikuttaneet? Miekkosen Jukka on nyt pitkä poika, ja hänellä on morsian, puolitekoinen torppa, ja…
— Kylässä sanotaan häntä Herttalan isäntärengiksi. Kaisa veti kädestään sormikkaan ja pani sormeensa sormuksen. Nimitys soi minun korvissani kauniilta.
— En ole kiitoksille kernas, mutta isäntärengin nimestä tulin kaksinkertaisesti ylpeäksi, kun näin, että se sinua miellytti enemmän kuin koreat vaatteet ja sukkelat puheet. Silloin kun sinä tuolla ylhäällä suutuit, olin minä onnellinen, hyvin onnellinen.
— Vai niin. Nyt sitte tuli minun vuoroni. Muistatko, mitä sinulla oli pienenä poikana tapana sanoa, kun ilo oikein kävi sydämellesi?
— Muistan kyllä. Minä heti sanoin: Hoi voi!
— Niin sinä juuri sanoit. Minäkin sanon nyt: Hoi, voi! Kaisa löi
Jukkaa sormikkaalla kasvoihin ja lähti sitte käymään kylää kohti.
Jukan tie vei alas Herttalaan.
* * * * *
Kylän olot olivat metsäliikkeen loputtua muuttuneet monessa suhteessa. Raha oli kahta tiukemmalla kuin ennen, sillä elojen hinnat yhä laskeutuivat; siitä huolimatta kohosivat työmiesten palkat. Vaikeaksi kävi velkahisen talonpojan pysyä edes tasapainossa, edistymisestä ja rikastumisesta ei voinut olla puhettakaan, vaikka kiitettävää intoa oli ruvettu osottamaan maanviljelyksessä.
Komeilemisesta oli jo herjetty. Kotona kudottu kangas rupesi jälleen miellyttämään silmää, ja yksinkertaisia elämäntapoja ruvettiin suosimaan yhä enemmän. Ei rahan puute yksin mielien muutosta vaikuttanut. Huomattiin jo, että talonpojan paras edistymisen keino on koettaa tulla omillaan aikaan. Toinen yhtä terveellinen kokemus oli niinikään saavutettu, nimittäin ett'eivät suuret tulot rikastuta, vaan pienet menot. Tuhannet markat, joita metsäliike tuotti, olivat huvenneet kuin tuhka tuuleen. Se karvasteli alituiseen isäntäin mieltä.
— Jospa edes olisimme osanneet säästää näiden päivien varalle, päivittelivät he sata kertaa vuodessa, mutta emmepäs osanneet. Ensin möimme metsämme niinkuin juomarahoista ja rahojen kanssa menettelimme sitte niinkuin lapset; ostimme kaikkia mitä mieli teki ja sydän halusi.
Sanotaan, ett'ei mitään niin pahaa, jotta ei siinä jotain hyvääkin. Puheenparsi toteutui nytkin. Kylän oloissa, joita ennen oli pidetty paraimpina ja täydellisimpinä taivaan kannen alla, ruvettiin näkemään epäkohtia. Pahin epäkohta oli Mikko, kylän kauppias ja kapakoitsija. Kysyikö joku itseltään, mihin rahansa olivat joutuneet, kuului aina vastaus: Mikon kukkaroon!
— Juoppous oli levinnyt kylän nuorisossa kuin tarttuva tauti. Miksi? Siksi että kylässä löytyi olutkauppa ja viinakapakka. Viinan ollessa ahtaalla ei sitä juotukaan. Jos humalainen nähtiin kylän raitilla, katseltiin sitä niinkuin kummitusta, mutta nyt ei ihmetelty, vaikka nähtiin nuorukaisia hoipertelevan kauppiaan pihalla. Juoppous ei ollut enää yksityinen heikkous, se oli olojen vamma, kirous ja vitsaus.
— Ja kaikki on oluen ja viinan syy, sanoivat isännät, vihdoinkin huomattuaan, mihin oli jouduttu. Oluen ja viinan valmistaminen on hirmuisimpia vääryyksiä maan päällä, ja niiden tyrkytteleminen ihmisille on kirottua työtä.
Syttynyt tuli ei humahtanut palamaan suurella, silmää hurmaavalla liekillä, se kyti niinkuin suossa, hitaasti ja melkein salaa, mutta se poltti kypsäksi. Kuitenkin tunkeutui karvas haju kauppiaan nenään. Silloin tällöin kuuli hän puhuttavan, miten ihminen saattaa omaksi edukseen ja muiden turmioksi vääntää väärän oikeaksi, mustan valkoiseksi. Hän heti arvasi, ketä moisilla konkkapuheilla tarkoitettiin. Luullen seisovansa lujallakin pohjalla, ei hän pitänyt puheista suurta lukua. Mutta kuitenkin hän vaistomaisesti vihasi niitä, koska ne koskivat hänen omia etujaan. Ja tuo sokea viha esti häntä näkemästä, että uusi aika oli tulossa; myöskin lihavaksi paisunut kukkaro esti häntä panemasta suurta arvoa siihen, mitä kourallinen kateellisia isäntiä hänestä ja hänen keinottelemisestaan ajattelivat.
— Köyhät raukat! ilkkui hän itsekseen. Mitä minä huolin teidän mustista ja vääristä asioistanne? Juotte ja tuhlaatte rahanne ja sitte vihaatte ja kaunaatte minua. Niinkuin minä menisin kaatamaan kenenkään kitaan viinaa ja olutta. Itse himoatte juoda. Olutkaupasta maksan minä kunnalle veroa, ja viinasakot ottaa myöjä niskaansa. Kun yhden panen viralta, on sijaan pyrkijöitä kymmenen. Itse ette osaa katsoa eteenne ja se kasvattaa kiukkua teissä. Nyt kun olette köyhiä, saarnaatte yksinkertaisuutta, mutta jos taas saisitte tuhansia markkoja, tuhlaisitte ja eläisitte niinkuin ennenkin. Köyhät raukat!
VII.
Anna salasi häpeällisen tilansa viimeiseen hetkeen saakka. Sitä tehdessään sai hän kokea, että helvetti löytyy jo täällä maan päällä; hänen sielussaan oli aina tuhat tuskaa, sydämessään sata surua.
Ja vihdoin löi hetki, jolloin häpeän täytyi tulla ilmi. Kevätyö oli silloin kylmä, illalla satoi rakeita, yöllä tuiskutti lunta, ja kylmä pohjatuuli puhalsi nurkissa.
Kurja oli langenneen kohtalo. Haluten ensi sijassa päästä pois ihmisten näkyvistä lähti hän yöllä, kun rupesi tuntemaan kipuja, alas viinatupaan. Kädessä oli hänellä alushame ja joku muu vaate, jonka hädissään oli ehtinyt kaapata. Tuskissaan meni hän tainnoksiin. Herätessään viinatuvan lattialla oli hänen kylmä, että sydän vapisi. Kului silmänräpäys, ennenkuin ajatukset ehtivät toimintaan.
— Missä minä olen? Anna silmäili arasti ympärilleen.
Katse samassa keksi lattialla lapsen.
— Armahda minua, taivaan Herra! Polttava tuska kuului sanoissa, polttava murhe näkyi katseessa, kasvoissa. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Tupa oli niin hatara ja kylmä, että Annan sydän vapisi, ruumis värisi.
— Elääköhän se vielä?
Heikko, valittava ääni kuului lattialla.
— Kiitos, taivaan Herra!
Anna otti syliinsä lapsen, avasi hameensa napit, ja kätki lapsen rintaansa vasten. Heikko ja valittava ääni rupesi hetkisen perästä kuulumaan kovemmin, hengitys selvemmin.
— Voi kaikkivaltias, kuinka minun on kylmä! Annan ruumis rupesi värisemään, sydän vapisemaan. Aamuruskon valo, joka pienestä ikkunasta tulvi huoneesen, muuttui mustaksi. Armahda minun syntiäni, minun häpeääni!
Anna kaatui lattialle ja meni uudestaan tainnoksiin.
Silloin häntä jo etsi isäntä ja emäntä. Viimeksi mainittu näki takapihalla Kaisan ja huusi hänelle:
— Oletko nähnyt Annaa?
— En. Kaisa pelästyi ja pudotti lyhteen maahan. Onko hän hukassa?
— Yöllä se on hukkunut.
Isäntä samassa tuli alhaalta viinatuvasta päin emännän luo. Harmi ja suuttumus näkyi hänen kasvoillaan, kun virkkoi katkeran ivallisesti:
— Älkää enää hakeko, minä löysin jo. Lumessa oli jäljet, jotka veivät viinatupaan, ja minä menin jälkiä myöten. Siellä se on, mutta sillä on lapsi rinnoilla. Semmoinen sinun kiitetty tyttösi olikin.
Kajeessa aamuilmassa, kuuli Kaisa jok'ainoan sanan, ja tuntui, kuin olisi häntä pistetty sydämeen terävillä neuloilla.
— Mitä sanoit? Emännän silmät suurenivat, ja hän katsoi hämmästyneenä isäntää. Ei suinkaan Anna, Jumalan tähden…
— Ei suinkaan, ei. Anna on enkeli, mutta yöllä on hän synnyttänyt lapsen. Mistä saamme piian sijaan, tulee kesä ja kiireitä.
Kaisa seisoi kuin kuvapatsas. Suojaten silmiään nousevan auringon säteiltä ja nojaten navetan seinään ahmi hän jokaisen sanan, joka kuului heidän takapihalle.
— No mutta Jumalan tähden… Emäntä ei vieläkään voinut uskoa todeksi, mitä kuuli miehensä suusta.
Isäntä oli niitä karkeapintaisia miehiä, joiden suhteen helposti erehtyy. Emännän seisoessa vielä paikallaan ehti hänen vihansa jo mennä ohi.
— Mene nyt kaiken nimessä sinne pian, käski hän hämmästynyttä emäntää. Ei niissä raukoissa enää taida olla henkeä kumpaisessakaan. Juutaksen tyttö, millä lailla kykeni pettämään ja salaamaan! Päälle päätteeksi meni kylmään viinatupaan kuolemaan ja paleltumaan. Riennä nyt sinne.
Emännän ja Annan välinen suhde oli ollut kuin äidin ja tyttären. Ensi näkemästä saakka mieltyivät he toisiinsa, vaikka heidän ulkonaiset olentonsa olivat täydelliset vastakohdat. Anna oli iloinen ja lämmin, emäntä tyyni ja kylmä. Hyväilemisiä ei käytetty. Emäntä puheli Annan kanssa lyhyesti ja asiallisesti, Anna oli kuin palkattu palvelija konsanaankin; teki nöyrästi, mitä hänen tuli tehdä, eikä kunnioituksetta koskaan lähennellyt emäntää. Mutta sittekin oli heidän välinsä hellä. Yksi sana, yksi katse riitti kummallekin päiväkaudeksi.
— Jumalan tähden. Tämmöinen kylmä yö ja… Emäntä lähti kiireesti alas viinatupaan.
Kaisa jätti askaroimisen sikseen ja lähti juoksemaan emännän jälkeen.
Kun Anna uudestaan heräsi, tunsi hän makaavansa olki vuoteella, monen peiton alla. Takassa paloi suuri tuli, ja tulen lähellä istui emäntä, sylissään lapsi, vieressään Kaisa.
Anna vapisi sydämessään silmänräpäystä, joka hänellä oli edessä.
Sulkien silmänsä kuiskasi hän:
— Kaisa!
— Anna kulta! Kaisa heittihe olkivuoteelle, kätki kasvonsa Annan rintaa vasten ja rupesi nyyhkyttäen itkemään.
Emäntä istui tyynenä ja tuuditteli käsivarrellaan lasta. Mitään liikutuksen tapaistakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan. Turhaan odotettuaan ensimmäistä sanaa, ponnisti Anna kaikki voimansa ja katsoi emäntää silmiin. Silmäykset kohtasivat toisensa ja sulivat äkkiä kuin salama sydämen kieleksi, sielun sisimpäin ajatusten ilmoittajaksi. Siinä tapahtui sanaton anteeksipyyntö ja sanaton anteeksianto.
— Oletko kylläkin kipeä? kysyi emäntä, ja hänen äänensä sointu oli sama tunteeton ja melkein kylmä, johon Annan korva hyvästi oli tottunut.
— En erittäin.
— Minulla on tässä lasillinen kuminaviinaa, johon on sekoitettu ruusuntippoja ja jotakuta muuta rohtoa. Emäntä nousi ylös ja tarjosi lasin Annalle. Sinun täytyy juoda se kaikki. En tiennyt varoa mitään parempaa.
Anna totteli eittämättä. Pian tulikin hänen lämmin ja hyvä olla.
Annettuaan lapselle rintaa nukkui hän terveelliseen uneen.
Kaisa silloin nousi ylös ja virkkoi emännälle:
— Minä menen hakemaan mummoa, olkaa te täällä niin kauan.
— Mene, mutta joudu pian. Kaisa lähti kiireesti.
Katuen aamuista kovuuttaan käveli isäntä rauhatonna pihalla. Kun
Kaisa sanaa sanomatta aikoi mennä sivutse, kysyi hän:
— Jäävätkö ne henkiin?
— Jäävät kai. Älkää, hyvä isäntä, olko vihainen Annalle.
— Minäkö olisin vihainen? No olinhan minä aamulla, mutta silloin en muistanutkaan, että minulla itselläni on lapsia. Maailman rantaa ei kukaan näe päähän, ei kukaan tiedä edeltäpäin, mitä omaan kohtaan voi tulla. Sitä paitse näyttöä moni valkoinen asia meidän silmissämme mustalta, ja moni musta asia valkoiselta. Minä luulen Annan suhteen että…
— Kuulkaapas, keskeytti Kaisa. Minulle tuli mieleen eräs ajatus. Huolisitteko Klaun Kaisusta Annan sijaan, edes syksyyn asti? Nuori hän vielä on, mutta helppoja töitä hän kyllä tekee.
— Minä otan mielelläni Kaisun; onhan se pitkä tyttö ja siivosta kodista.
— Hyvä. Kaisa lähti kiireesti Toramäelle päin.
Kylässä sillä ajalla kulki viesti talosta taloon, tuvasta tupaan. Tunnin kuluttua ei sitä ihmistä koko kylässä, joka ei olisi tietänyt, että Annan kunnia oli mennyttä. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta oli tapahtuma yleisesti mieluinen; ja yksitoikkoisen elämänkin vuoksi oli uutinen tervetullut joka mökkiin. Se ilahutti mieliä niinkuin ukonilma kesällä luontoa. Tapahtumasta keitti jokainen vatiinsa hyvää lientä, söi itse ja tarjosi tuttavilleen. Kadehtijat — niitä oli Annalla paljon — nauroivat ilosta; ne jotka olivat olevinaan hänelle hyviä ystäviä — niitäkin oli paljo — sekä surkuttelivat että iloitsivat; ainoastaan ne, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan joukkoon — niitä oli peräti vähä — tunsivat todellista sääliä.
— Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, sanoivat kadehtijat. Kuka käski olemaan kauneudessa ja käytöksessä muita parempi. Nyt siitä meni kunnia.
— Onhan kauneus jäljellä, sanoi ystäväjoukko, joka osasi nuolla ja purra yht'aikaa. Kaunis aina kelpaa.
— Niin kaunis ja iloinen tyttö, sanoivat puolueettomat, että sääliä täytyy.
Anna oli monta päivää heikkona sairaana, mutta pian terve luonto voitti taudin. Hellä hoitokin vaikutti edullisesti paranemiseen, etenkin henkisen sairauden suhteen. Annilla oli aina varastossa joku koristelematon sana, joka lähti sydämestä ja löysi sydämeen. Siten ei päivä päässyt muuttumaan yöksi, eikä katumus epätoivoksi.
Lapsen tila oli arveluttavampi, ainakin hoitajan mielestä. Raukka yski että oli kuolla, ja keuhkoissa kuului omituinen ääni, niinkuin olisi henki käynyt ahtaan olkipillin lävitse. Anni pelkäsi kuolemaa joka päivä, mutta äidille ei hän lausunut pelkoansa. Kun Jukka kevätkesällä joutui Herttalan kuormaa ajamaan kaupunkiin, toimitti Anni salaa hänen käymään lääkärin luona. Tämä kyseli juurtajaksain asianhaarat, antoi helppoja yskänrohtoja ja vakuutti, ett'ei keuhkojen vika ole rintatautia eikä siis hengenvaarallinen, kuten Jukka itsepäisesti väitti. Ne kyllä lakkaavat soimasta, kun lapsi tulee suuremmaksi, vanhemmaksi.
Nähtyään että rohdot helpottivat yskää, ja että lapsi päivä päivältä jäi elämään, uskoi Annikin lääkärin vakuutukset.
Klaun Kaisu tuli palvelemaan Annan edestä, syksyyn asti. Neljäntoista vuoden vanhaksi oli hän varsin pitkä tyttö. Vallaton ja iloinen oli hän sitäpaitse, joten ei tuntuvaa muutosta tapahtunut piian vaihdossa. Muiden hyvien ominaisuuksiensa ohessa oli hänellä kauniit valkoiset hampaat ja hyvä päästötodistus kansakoulusta. Pahimpia virheitään eli huonoja tapojaan oli makea nukkuminen aamusilla. Häntä vuoroin herätteli emäntä, vuoroin Kaisa, joka usein aamusilla noin hätäkättä pujahti takapihan kautta kaimatyttöä katsomaan.
Anna jäi asumaan viinatupaan. Siellä sai hän elää rauhassa, tarvitsematta nähdä pilkallisia katseita, tai kuulla pistäviä ivapuheita. Rauhallisuus vaikutti terveyteen hyvin. Kesän tullessa Anna jo halusi itselleen työtä. Hän ei siitä vielä ehtinyt ilmoittaa emännälle, kun jo eräs pieni seikka saattoi asian puheeksi. Kaisa nimittäin tahtoi sulostuttaa Annan yksinäisen elämän niin hupaiseksi kuin mahdollista, mutta emäntä oli toista mieltä. Molemmat salaa vetosivat asianomaiseen, ja eräänä sunnuntaina tuli emäntä alas viinatupaan. Ottaen lapsen syliinsä ja hyssytellen sitä virkkoi hän:
— Nyt saamme olla yhdessä puolenpäivää. Minä ja Kaisu teimme jo kaikki askareet. Kaipaatko, Anna, parempia huonekaluja, juttukirjoja tai muita hupia?
— Miksi sitä kysytte? vastasi Anna.
— Muutoin vaan. Kaisa tahtoi, että sinulla olisi hupaista.
— Kaisa on paras ystäväni. Annan ääni hieman värähteli. Hän tahtoo minulle hyvää.
— Minä tuon sinulle huomenaamulla työtä, neulomista ja kehräystä.
— Aioinkin jo pyytää.
— Minä sen jo arvasin.
Omituisen kylmällä äänellään rupesi emäntä sitte puhumaan talon töistä ja tupa-askareista.
Herttalan emännälle ja kauppiaan rouvalle oli Annan häpeä polttavan arka. He ymmärsivät, että Franssin ja Helman naiminen nyt riippui hiuskarvasta, ja että hiuskarva katkeaa samassa silmänräpäyksessä, kun Helma kuulee totuuden. Lupauksella että ennen vuoden loppua päättää sinne tai tänne oli hän vähäistä ennen Annan äidiksi tulemista ottanut Franssilta kihlat, sormuksen ja kellon. Kihlauksen johdosta loisti tulevaisuus Herttalan emännalle kullankirkkaana. Oskari oli tosin tullut sairaanpuoleiseksi ja tilapäisesti väkijuomain karttajaksi, mutta kun häitä aiottiin viettää vasta jouluna, niin toivottiin hänen siksi parantuvan. Jouluna piti sitte lyötämän kaksi kärpästä yhdellä kerralla, tyttärelle rikas mies, pojalle rikas vaimo.
Mutta Annan häpeä tuli synkäksi ukkospilveksi kullankirkkaalle taivaalle. Jos salama siitä lyö, iskee se Herttalan taloa perustuksia myöten, sillä Oskari oli siksi elänyt maailmaa, ett'ei kukaan muu rikas tyttö kuin Ainu enään katsonutkaan häneen. Emäntä kyllä tiesi, että Ainu oli tyhjä porsliinivauva, jossa ei ollut muuta haluttavaa ainesta kuin silkkiä ja hajuvettä, mutta suuret myötäjäiset tekivät tytöstä miellyttävän miniän. Helmallekaan ei voitu toivoa Franssin vertaista miestä rikkaudessa, eikä miellyttäväisyydessäkään.
Pilvi oli todellakin uhkaava.
Sopivin keino tehdä se voimattomaksi oli että Anna maalattiin Helman silmissä mustaa mustemmaksi. Moiseen kurjaan keinoon turvattiin. Kyläläisten ivapuheet olivat hienoa kuin silkkilanka sen suhteen, mitä Herttalan emäntä ja kauppiaan rouva puhuivat Annasta Helman kuullen; he tallasivat hänet ilkeimpään lokaan ja saastaan.
Alusta alkaen se onnistui. Kylmänä kevätpäivänä, jolloin Anni tuli Kaisun seuraamana kylään, lähetti kauppiaan rouva hakemaan Herttalan emäntää. Itse meni hän seuraavana päivänä Herttalaan, eikä ottanut Ainuakaan mukaansa, vaikka tämä oli julkikihloissa Oskarin kanssa. Helman kuullen rouva sitte otti uutisen puheeksi. Hienosti hymyillen virkkoi hän:
— Emme vielä eilen tietäneet, mitä kylässä toissa yönä tapahtui.
— Mitä siellä on tapahtunut? kysyi emäntä erittäin uteliaasti. Ei tänne mitään kuulunut.
— Sepä ihme. Kaunis Anna synnytti toissa yönä pojan.
— Älkää ihmeitä. Liekö tuo totta?
— Totta se on. Klaun Kaisu on jo sijaisena, ja Annikin sinne meni eilen aamulla.
— Sekö siitä koreilemisesta ja alituisesta tanssimisesta palkaksi tulikin?
— Se siitä tuli.
Helma ihan tulehtui kasvoiltaan. Anna oli hänessä herättänyt syvintä myötätuntoisuutta kauneutensa, iloisen olentonsa ja surullisen elämäkertansa vuoksi.
— Kukahan konna vietteli semmoisen tytön? Vanha epäilys heräsi äkkiä Helman sydämessä; hän katsoi rouvaa terävästi silmiin ja toisti kysymyksensä.
Rouva ei joutunut vähääkään hämille. Hymyillen hienosti, kuten tapansa oli, vastasi hän ystävällisesti:
— Hyvä Helma! Sinä aina katsot tämmöisiä tapauksia novellien ja kertomuksien kannalta; niissähän on tavallisesti viettelijä ja vietelty. Mutta minä vakuutan sinulle, että tämä tapaus ei mitenkään sovellu novellien ja kertomuksien aineeksi, viettelijätä on mahdoton kenenkään tietää.
— Miksi?
— Suoraan sanoen siksi, ett'ei Anna itsekään kuulu olevan varma hänestä, arvelee yhtä yhden kerran, toista toisen kerran.
Myrkyllisillä sanoilla oli toivottu vaikutus. Helma punastui pelkästä häpeästä, ja hänen täytyi itselleen myöntää, että rouvan sanat sopivat kylän yleisiin siveysoloihin kuin valetut.
— Nyt on sitte maailma nurin narin. Tahtomatta enempää kuulla likaisesta asiasta meni Helma isänsä luo salin takaiseen kamariin.
Emäntä ja rouva nauttivat voitoniloa ja viiniä!
— Tuo luullakseni vaikutti, sanoi rouva.
— Vaikutti se, myönsi emäntä. Nyt ei Anna enää ole tiellämme; sen liehakan tähden tässä onkin jo oltu kuumassa ja kylmässä.
— Emme toki nukkumaan saa ruveta. Helmalla on kivikova sydän, se sietää vielä enemmän.
— Ehkä niin.
— Täydymme jatkaa tähän tapaan.
— Mutta se voi herättää hänessä epäilystä.
— Emmehän me tarvitse puhua mitään. Kyllä minä panen kellon kylään, ja joku sitä sitte soittaa Helmallekin.
— Siten se käy laatuun.
— Sitä liehakkaa vihaa moni.
Rouva täytti lupauksensa. Kohta ruvettiin kylässä kertomaan, että Annalla oli ollut yhtä monta rakastajaa, kuin vuodessa on kuukausia, ja että hän oli jokaista pettänyt, kunnes tuli oma vuoronsa tulla petetyksi. Uutuuden vuoksi jauhettiin juttua niin kauan, että sitä toisin hetkin epäilijätkin uskoivat todeksi.
Herttalaankin sitä tuli joku kertomaan. Emäntä erisin epäili, mutta kun kertoja viittasi Annan suhdetta Kaaren Heikkiin, niin oli hän sillä näyttänyt väitteensä toteen.
— Pettihän se Heikinkin, sanoi hän vakuuttavalla äänellä. Ja joka kerran pettää yhden, se pettää toisenkin.
Väitteen todistus vaikutti Helmaan vielä enemmän kuin kauppiaan rouvan myrkylliset sanat. Heikin ja Annan suhde toisiinsa ei ollut hänellekään salassa, niin vähän kuin hän tiesikin kylän nuorten rakkausseikoista.
Tapahtuman, joka äkkiä muuttaa Herttalan olot, luuli Helma jo tapahtuneeksi. Ajatus tulla Franssin vaimoksi oli kasvanut ikäänkuin hänen toiseksi olennokseen, ja hän ei ollut voinut koskaan täydellisesti irtautua ajatuksesta, vaikka Franssi olikin paljon muuttunut viimeksi kuluneina viitenä vuotena. Kasvojen tumma puna ei enää ollut kadehdittavan kaunista, silmät, ennen niin puhtaat ja kirkkaat, näyttivät hävyttömiltä ja kyllääntyneiltä, ja äänestäkin oli raikas sointu kadonnut; mutta sittekin oli Franssi yhä ajatusten esine.
— Väärin minä häntä Annan suhteen epäilin, sanoi Helma itselleen, kun oli saanut tukahutetuksi pahimmat epäilyksensä, ja suotta niin monta unetonta yötä vietin. Franssi on semmoinen kuin kaikki muutkin, oi parempi eikä pahempi. Mikä oikeus minulla on uneksia ja vaatia itselleni puhdasta, jaloa miestä? Ei mikään. Tuskin itsestänikään on tosielämään. Kun muistelen, minkälainen Franssi oli kahdeksantoista vuoden vanhana, voin unhottaa ja antaa anteeksi kaikki. Paitse jos hän olisi vietellyt ja pettänyt Annan, sitä en voisi antaa anteeksi. Mutta minä olen erhettynyt Annankin suhteen. Kaikki puhuvat hänestä yhtäänne päin. Ja sanotaan, ett'ei savua, jos ei tulta.
Niissä mietteissä eläen päätti hän mennä Franssille vaimoksi. Peläten enempiä taisteluita sydämensä kanssa, astui hän toisenkin askeleen varmuutta kohden; hän ilmoitti äidilleen päätöksen.
— Minä olen valmis milloin hyvänsä, sanoi hän päättäväisesti. Minun tähteni ette tarvitse häitä viivytellä.
Siten uhkaava pilvi, jonka pelättiin lyövän hankkeet pirstoiksi, vaan kiirehti niiden toteutumista. Herttalan emäntä oli seitsemännessä taivaassa; naimisien kautta suuri rikkaus ja mahti tulevat vielä monta vertaa suuremmiksi.
— Kun Herttalaisia mainitaan, sanoi hän itselleen, kuuluu sanoissa sama korkea kaiku, jota kyläläiset ovat elämänijän tottuneet kuulemaan.
Lujatahtoisuudellaan luuli Helma saavuttaneensa sydämelleen levon ja rauhan, mutta surkeasti hän pettyi. Hänelle tuli elämä yhä tukalammaksi, yhä tuskallisemmaksi, vaikka vuoden ihanin aika läheni yhä lähemmäksi. Elämä oli lintujen laulua, kukkien puhkeamista, nurmen vihannoimista. Luojan onnellisia lapsia olivat nuoret ja vanhat, rikkaat ja köyhät. Kaikki he elivät onnellista elämää. Silmä nautti, sydän nautti, veri suonissa virtasi vilkkaammin ja hellät tunteet tulivat kernaasti rintaan.
— Minä yksin olen onneton, sanoi Helma, kun sydämeensä tuli uusi tuska, rajumpi ja vaikeampi voittaa kuin kaikki edelliset. Kaikki muut ovat onnellisia.
Äitinsä seurassa kävi hän jolloinkin sulhoaan tervehtimässä, mutta kotiin tullessa oli hän paljon onnettomampi kuin kylään mennessä. Tuntui juuri kuin joku musta olento seisoisi hänen ja Franssin välillä, ja mieleen tuli joka kerralla joku uusi epäilys, joka yksinäisinä hetkinä varttui tuskalliseksi varmuudeksi. Siten oli jokainen päivä hänelle pelkkää tuskaa, pelkkää taistelua.
Mutta kerran tuskan päivät loppuivat. Puheltuaan erään sunnuntain iltamyöhällä Jukan kanssa pitkiä piloja, lyhyitä tosia, meni Helma maata. Hän oli edellisenä yönä nukkunut huonosti, joten heti vuoteelle heitettyään nukkui sikeään uneen. Ennen heräämistään näki hän ihmeellisen unen. Heillä oli häät, hän oli valkoisessa morsiuspuvussa ja Anna sitoi seppelettä. Suuri sali oli hääväkeä täynnä, ilo loisti kaikkein silmistä, mutta Jukka ja Kaisa näyttivät surullisilta. Vihkituolia tuotaessa esille laski Anna hänelle seppeleen päähän ja hän ojensi kätensä Franssille. Mutta samassa tämä muuttuikin ilkeäksi kääpiöksi. Hääväen joukossa syntyi suuri hälinä, mutta Anna rupesi laulamaan vihkiysvirttä. Samassa kääpiö muuttui kauniiksi mieheksi, jolla oli suuri vartalo kuin Jukalla, mutta silmät siniset ja hiukset keltaiset juuri kuin Annalla. Häävieraiden kasvoilta näkyi suurin kummastus, mutta Jukka ja Kaisa muuttuivat iloisiksi. Heidän yhtyessään laulamaan Annan kanssa astui hän vihkituoliin pitkän ja kauniin miehen rinnalla.
Siihen kohtaan hän heräsi.
Kello ei ollut vielä kuuttakaan, mutta aurinko paistoi jo korkealla. Pukeuduttuaan avasi hän ikkunan ja katseli ulos puutarhaan. Pensaiden juurilla näkyi vielä kastehelmiä, mutta hiedoitetut käytävät olivat jo kuivia.
— Kummallinen uni!
Pienempään ruusupensaaseen, joka kasvoi ihan ikkunan alla, oli yöllä puhjennut kaksi uutta kukkaa. Helma huomasi no ja hymyili niille iloisesti.
— Kummallinen uni! Montakohan ruusua tuohon suurempaan pensaasen on yöllä tullut? Pitää käydäkseni katsomaan.
Helma hiipi isännän kamarin kautta ulos puutarhaan. Elämä tuntui kevyeltä, suloiselta. Mikään tuska ei painanut mieltä, mikään ahdistus ei raadellut rintaa, sillä elämän todellisuus oli vielä unhotuksissa. Virkistävän unen jälkeen leijuilivat ajatukset keveinä, vapaina ja silmä ihasteli kaikkea mitä edessään näki.
— Kummallinen uni! ihmetteli Helma. Hän nautitsi kaikesta ihanuudesta, joka häntä ympäröi.
Karjatarhassa piiat jo lypsivät, ja sieltä kuului naurua ja vilkasta puhetta. Ilma oli vielä kevyttä, joten joku sana kuului aivan selvästi puutarhaan.
— Mitähän moinen kummallinen uni merkitsee? Helma rupesi lukemaan suuremman pensaan ruusuja, mutta samassa kuuli hän nuoremman piian mainitsevan Franssin nimeä. Sitte vanhempi nauroi ja virkkoi:
— Maailman velikulta; yhden jättää, toisen ottaa.
Franssin nimen kuuleminen viskasi Helman todellisuuteen. Tuskahisia tunteita tuli heti sydämeen, rauhattomuutta rintaan. Ajattelematta, tekikö oikein eli väärin, hiipi hän karjatarhan aidan taakse. Piiat istuivat selin häneen ja jatkoivat vapaasti puhelua:
— Mitä meidän Helma sanoisi, jos tietäisi toden, virkkoi nuorempi piika. Hän oli idealisti. Helman pieni kirjasto oli vaikuttanut hänen katsantokantaansa paljon, ja koko hänen henkiseen kehittymiseensä. Mutta Helma ei käy missään eikä ole erittäin tuttava kenenkään kanssa, paitse ehkä isäntärengin, mutta se mies on kuin mykkä.
— Mitäpä siihen sanoisi? vastasi vanhempi piika. Hänkin oli idealisti, mutta hänellä oli jo ikää enemmän, kuin itse olisi suonut. Hän ihaili rikkautta ja arkkiveisuja; molemmat liikuttivat hänen pyhimpiä tunteitaan. Franssi on kaunis ja rikas, parempia ei tule, eikä niitä ole.
— On niitä parempia maailmassa; ei kaikki rikkaat sillä lailla hyppele yhden tytön sylistä toisen syliin. Enkä minä niistä muista, mutta Anna raukankin kehtasi vietellä ja se nyt oli varmaankin synti. Syöjättären hampaista joutui Anna Franssin pauloihin, petettäväksi, häväistäväksi.
— Miksi antoi pettää itsensä? Pitihän hänen ymmärtää, ett'ei Franssi häntä nai kuuna kullan valkeana.
— Miksi sille lupasi ja miksi oli aina Annan kimpussa kuin takkiainen?
— Aina pojat silloin lupaavat naida. Anna kyllä tiesi, että Franssi oli meidän Helman oma, mutta ketä itseäkin haluttaa tulla petetyksi…
— Etkö häpeä puhua tuolla tavalla Annasta? Ei Anna ole kuin kylän muut tytöt. Kaikki häntä sotkevat lokaan, jokainen panee kiven kuorman lisäksi, mutta minä uskaltaisin tehdä valan, että Anna on puhdas kaikista muista pojista. Hänen sijassaan ampuisin minä ensin Franssin, sitten itseni. Se on tosi.
— Puhut niinkuin lapset.
— Meidän Helmaakin minä oikein säälin.
— Mitä varten?
— Hän kun huolii sulhasekseen tuommoisesta, joka on maannut kymmenen tytön käsivarrella.
— Voi, voi sinua! Elät kymmenenkin vuotta, jo veisaat toista virttä. Jos sinun silloin käy kuin Annan, niin pyyhit muutamalla kyyneleellä surusi. Mutta jos sinulla on sulhanen kuin meidän Helmalla, ja sitte joku kajoo häneen, niin silloin sinä pikemmin ajattelet ampua, et toki sulhastasi, vaan…
Enempää ei Helma jaksanut kuulla. Hiipien käveli hän rappuja kohden ja painoi kädellään rinnan alle, ikäänkuin olisi pelännyt sydämen pakahtuvan siinä silmänräpäyksessä. Kamariin tultuaan asettui hän jälleen ikkunan luo ja istui siinä liikahtamatta kuin kuvapatsas. Silmäin katsoessa kirkkaasen avaruuteen hengitti rinta rajusti, jokaisessa hengityksessä tuli raskas kuorma sydämen tuskaa ulos.
— Voi minua onnetonta! Kaikki epäilykset, joita olen koettanut väkisin tukahuttaa, ovat tosia.
Kun sydän oli purkanut tuskansa, tasautui hengitys; veren kiivas kulku asettui, ja sydämen lyönnit eivät enää koskeneet kipeästi. Kun emäntä tuli kamariin, oli taistelu loppunut.
— Miks'et tule juomaan kahvia? Oskari on tullut yöllä sairaammaksi.
Ääni ilmaisi, että emäntä oli liikutettu ja huolissaan Oskarin tähden.
Helma huokasi raskaasti ja meni emännän kanssa.
Juotuaan kahvia teki hän nuoremman piian kanssa tavallisen aamukorjuun isännän kamarissa. Ikkunat avattiin, joten raitis ilma pääsi huoneesen, vuoteen alusvaatteet vaihdettiin ja tehtiin kaikinpuolin puhdasta. Kului runsas tunti ennenkuin työ oli tehty ja halvattu isäntä ravittu. Sitte Helma siisti itsensä ja sanoi piialle:
— Minä menen kylään ja viivyn siellä ehkä kauemminkin. Älä mene minnekään täältä ennenkuin joudun takaisin; emäntä ei jouda tänne Oskarin tähden. Ota tuolta kamarista joku uusi kirja, että saat aikasi kulumaan.
— Saatte huoletta mennä ja olla, kyllä minä… Vastausta kuulematta tuli Helma ulos. Ensin suuntasi hän askeleensa Toramäkeä kohden, mutta äkkiä hän seisahti, nosti otsalleen käden ja mietti pari sekuntia. Sitte lähti hän kiertämään peltojen kautta kylään. Ketään tiellä kohtaamatta saapui hän vihdoinkin takapihojen kautta erään vanhan hökkelin lähelle. Se oli viinatupa, jossa Anna asui lapsensa kanssa.
Helman sydän rupesi lyömään yhä ankarammin, jota lähemmäksi mökkiä hän ehti. Ja kun piti avata ovi ja astua sisään, eivät kädet ja jalat tahtoneetkaan totella. Hengittäen syvään jäi hän oven taakse seisomaan.
— Entä jos Anna vihaa minua? Ajatus tuli kuin pilvistä. Entä jos hän luulee minun ryöstäneen häneltä Franssin?
Säikähtäen ajatuksen mahdollisuutta aikoi Helma jo pyörähtää takaisin, mutta samassa kuuli hän vienon äänen lausuvan:
— Ensiksi rikoin kasteen liiton.
Toiseksi hylkäsin Jumalan.
Ääni kuului erinomaisen kauniilta ja tunteelliselta.
— Joka noin kauniisti laulaa, hän ei voi vihata. Helma avasi äkkiä oven ja astui sisään.
Anna istui lyhyellä lavitsalla, tuutien lasta ja neuloen villaista vaatetta. Luullen emännän tai ehkä Kaisan tulleen sisään katsoi hän hymyillen ovea kohden … ja näki Helman kynnyksellä seisomassa.
— Herttalan Helma! Tekö se olittekin? Annasta tuntui, kuin rupeisi hänen jalkainsa alla maa vajoomaan.
Helma hengitti rajusti, ja mielen kuohu kuvastui kasvoissa. Hetkiseen aikaan ei hän kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa. Hän ei ollut osannut ajatella niin paljon kauneutta ja niin paljon kurjuutta voivan löytyä saman katon alla. Sinisine silmineen ja keltaisine hiuksineen oli langennut Anna äitinäkin kaunis; kauneus oli sielullisempaa ja puhtaampaa kuin ennen neitona. Silmäin vallaton kirkkaus oli vaihtunut tyyneen, surumieliseen kaihoon, ja kasvojen piirteistä oli kadonnut silmänräpäyksellisyys; niissä kuvastui nyt sielun kauneus ja koko sisällisen olennon ylevyys.
Niukka valo, joka pienestä ikkunasta tuli huoneesen, olkivuode ja mustuneet seinät olivat kauneuden jyrkkinä vastakohtina. Helman silmissä näytti huone luolalta, eikä ihmisasunnolta.
— Älä minua säikähdä, Anna. Helma hiljaa astui kangaskengissään ovelta perälle. Minä tulin sitä varten luoksesi, että olen yhtä onneton kuin sinäkin.
Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan Franssin kihlattuun, rikkaasen Herttalan Helmaan, vaikka vihan ja inhon sijasta kuuli helliä, lempeitä sanoja. Yhä lattiaan katsoen vastasi hän:
— Ettekö tulleetkaan sanomaan minulle, että olen kurja…?
— Et saa puhua noin, keskeytti Helma melkein tulisesti. Sinä olet ainoa nainen, jota kohtaan sydämeni on tuntenut kiintymystä, rakkautta. Ja sinun onnettomuutesi on tullut minunkin onnettomuudekseni.
Tulisia hiiliä nuokin sanat! Leppymättömän vihan luuli Anna olevan hänen ja Herttalan Helman välillä, semmoisen joka sammuu vasta tähtien tuolla puolen.
— Ovesi takana taistelin minä äsken rajun taistelun. Ajatus, että ehkä sinä syytät onnettomuudestasi minua, tuli mieleeni kuin salama. Olisin kääntynyt pois oveasi avaamatta, mutta kuulin äänesi, kun lauloit. Anna, sinä et voi vihata minua.
Kyynel tuli Annan silmään.
— Tiedän varmaan, ett'et vihaa minua. Helma asettui istumaan lyhyelle lavitsalle ja otti Annaa kädestä kiinni; molempain kädet hiukan vapisivat…
— Minäkö vihaisin teitä? Ääni värähteli, mutta sinisilmäin katse oli rukoilevainen.
Lyhyen silmänräpäyksen oli kumpikin vaiti, mutta sitte Helma virkkoi:
— Minä olen sydämessäni vakuutettu, että hän petti ja vietteli sinut kuin konna, mutta kuitenkin tahtoisin kuulla totuuden sinun suustasi. Sitä varten tulin tänne.
Hieno puna levisi Annan kasvoille. Hengitettyään muutaman kerran raskaasti virkkoi hän:
— Se on vaikeata, mutta…
— Ehkä kuitenkin teet sen minulle. Vastalahjaksi saat ystävyyteni. Helma katseli Annaa yhä enenevällä mieltymyksellä. Kohtalommekin on sama, petetyt olemme molemmat.
Hieno puna Annan kasvoilla yltyi väkevämmäksi. Luoden silmänsä lattiaan alkoi hän puhua:
— Syy ei ole yksin hänen, sitä jää minunkin osalleni, sillä minä kyllä tiesin, että hän oli teidän omanne, mutta sittekään en voinut välttää kohtaloani. Hänellä oli suuri voima minuun, ja vihdoin hän käytti sitä väärin. Mutta tuo voimakaan ei ollut minulta salassa. Jo ensi kerran tavatessamme tunsin, että hän vaikutti minuun ihmeen väkevästi, hänen lähellään olin minä aina lumottu, sydämeni oli hurmattu, tahtoni vangittu. Käsitin vaaran täydellisesti ja aioin jo mennä Heikille vaimoksi, mutta…
— Heikki rakasti sinua, ja minä olen kuullut että…
— Kyllä hän rakasti minua, kiirehti Anna keskeyttämään, mutta lumottuna ollen oli minulla tuhat syytä häntä vastaan. Hän näytti silmissäni kokonaan ala-arvoiselta. Ulkonaiseen olentooni, ilooni ja nauruuni oli hän muka ihastunut, mutta sydämeni sisään ei hän muka nähnyt. Lienee tuossa hiukan tottakin, mutta minä vielä suurentelin sitä ja menin sokeudessani yhä edemmäksi. Tein Heikistä oikkujeni orjan. Hän mukautui aina. Jota turhamaisempi olin, sitä enemmän koetti hän palvella minua. Siten hän muuttui silmissäni arvottomaksi raukaksi, ja entisen kunnioituksen sijaan tuli halveksiminen. Lumousta kesti yhä. Sen sijaan, että minun olisi pitänyt mennä kauaksi pois, jäin tänne tulen lähelle. Päivä, jolloin tuli vihdoin poltti, läheni varmasti. Siitä on tänäpänä vuosi; täällä kylässä tanssittiin kuten tavallisesti ainakin pyhäiltoina. Anni oli silloin kipeänlainen, Kaisa meni häntä hoivaamaan ja jäi sinne yöksi. Minä olin yksin. Tyytymättömänä Heikkiin ja itseeni läksin tanssista pois ennen muita. Ilta oli ihana ja lämmin, mutta minun rinnastani oli rauha kadonnut. Täällä takapihalla sitte näin hänet, hän nojasi aitaan ja katsoi minua. Kohtaloni oli päätetty. Lumottuna, voimattomana katselin sormusta, jonka hän sanoi ostaneensa minulle, hurmattuna kuuntelin hänen siloisia sanojaan. Pelto, tuon ojan takana, kasvoi ruista, ja me lähdimme kävelemään sinne. Hänen valojansa en kertoile. Sinä hetkenä uskoin ne kaikki. Onnemme tiellä ei enää ollut esteitä. Isänsä, äitinsä ja siskonsa olivat vihdoinkin myöntyneet. Linkkuveitsen terävällä kärjellä piirsi hän nimensä sormukseen ja…
— Hyvä Jumala! Saman sormuksen toi hän minulle kihloiksi.
— pani sen sormeeni. Minä unhotin kaikki. Anna pysähtyi silmänräpäykseksi, hengitti muutaman kerran raskaasti ja jatkoi sitte:
— Mutta jo aamulla itkin minä ensimmäiset kyyneleeni. Kun heräsin, ei sormus ollutkaan sormessani.
— Konna, näki minkälaisessa mielentilassa olit, ja vei sormuksen tietämättäsi.
— Pudota se ei voinut, sillä se oli ahtaanpuoleinen.
— Ja kallista kultaa.
— Niin oli. Se oli paksu ja raskas, ja hän kirjoitti siihen ristimänimensä täydellisesti ja sukunimestään ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen.
— Hyvä Jumala! Sama sormus on nyt minulla.
— Sitte en tavannut häntä moneen viikkoon. Tunsin jo tilani, kun pääsin häntä niin lähelle, että voimme vaihtaa sanan. Vastaus tuli semmoinen, jommoista olin odottanutkin. Hän lupasi minulle rahaa, jos en syyttäisi häntä sanallakaan.
— Voi konnaa!
— Ja te olette ainoa, jolle olen puhunut totuuden. Löytyy vielä yksi, jolle olen velkapää tekemään samoin, jos nimittäin hänen silmiään koskaan näen.
— Kuka se on?
— Se on veljeni.
— Olenhan minäkin kuullut, että sinulla on veli, kovia kohtaloita kokemassa.
— Hän lähti kotoa kahta vuotta ennen kuin minä. Mitään tietoa ei hän ole lähettänyt itsestään, ja moni luulee hänen kuolleeksi, mutta minä uskon, että hän elää ja tulee tapaamaan minua. Lapsina ollessamme päätimme, että hän ostaa talon, jossa minä sitten olen emäntänä, hän isäntänä.
Anna oli tähän asti ollut tyyni, mutta nyt hän äkkiä muuttui rauhattomaksi. Kyyneleet rupesivat juoksemaan virtana, ja ruumis värisi tuskan vallassa.
— Joku asia vielä painaa ja polttaa mieltäsi, sanoi Helma, ottaen käteensä Annan keltaisen hiuspalmikon. Puhu se minulle, minä olen ystäväsi.
— Nyt vasta kun olen päässyt lumouksesta irti, sanoi Anna, kyyneleiden juostessa ja ruumiin värähdellessä tuskan hiestä, nyt vasta tunnen kuinka paljon rakastan Heikkiä!
— Anna raukka! Se oli ystävän hellää ääntä eikä ylpeää halveksimista.
— Tiedän, että se on synti, suuri synti.
— Rauhoitu nyt. Minun täytyy jo lähteä. Kohta tulen luoksesi toisen kerran ja silloin viivyn kauemmin. Kaikki mitä minulle olet puhunut, pysyy salassa. Rauhoitu nyt.
Helma ei enää kiertänyt peltojen kautta, vaan suuntasi askeleensa kylän läpi. Hän oli tyyni ja tervehti iloisesti vastaan tulijoita ja muita, joita tapasi tiellään. Kauppiaan kohdalla kiirehti hän käyntiään ja veti liinan enemmän kasvojen yli; pääsi siten kauas ohi, ennenkun hänet huomattiin. Ainu tuli ulos rappusille huutamaan, mutta Helma astui yhä kiivaammin eteenpäin, eikä katsonut taakseenkaan. Vasta sitte kun ehti käänteen ohi, hiljensi hän tulista käyntiään.
Osaksi hänelle jo selvisi suunnitelma, jota äitinsä ja rouva olivat käyttäneet niin mainion onnellisesti, mutta kun Riston ämmä tuli häntä vastaan Herttalan pelloille kääntyvän tien haarassa, nousi esirippu kokonaan ylös. Helma näki, että panettelemiseen käytettiin palkatuita henkilöitä. Ämmän muoto oli nimittäin inhottavan imelä, kun tervehti Helmaa:
— Te olette nuori ja kaunis, minä olen vanha ja viisas.
Tietäen hänet käärmettä kavalammaksi nauroi Helma viattoman näköisenä ämmän tervehdykseen.
— Sulhastanne varmaan kävitte katsomassa.
— Ketä muuta sitte? Helma tiesi, ett'ei ämmä milloinkaan tyhjän tähden piekse kieltään, ja siksi hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Se olikin hyvä keino.
— Jouluna minä jo sanoin, että tänä vuonna tulee häitä parittain.
— Ristiäisethän nykyään ovat enemmän muodissa. Helma aavisti, että Annan kunnia taas tuli kysymykseen, ja siksi hän tahallaan joudutti ämmää asiaan.
— Te olette nuori ja kaunis, mutta minä olen vanha ja viisas. Inhottavan imelä hymy leikki taas ämmän huulilla. Mutta kerran te kiitätte minua.
— Miksi teitä kiittäisin?
— Haa, te ette sitä tiedä. Minä se olin, joka autoin sulhasenne eroon kultahiuksisesta tytöstä.
— Sanokaapa miten, muuten luulen että valhettelette.
— Minä olen vanha ja viisas. Talvella juotin minä villitylle pojalle juoman, joka hänet paransi. Nähkääs, nuori ja kaunis ystäväni, silloin oli pimeä aika, me menimme yhdessä kolmena iltana kettuja vahtimaan.
— Näittekö myös?
— Näimme maarkin. Ensimmäisenä iltana tuli Kaaren Heikki, ja häntä varten oli ovi jätetty haasta auki; toisena iltana tuli naapurin poika, hän löi hiljaa lasiin, pyysi ja pääsi sisään; kolmantena iltana tuli renkimies. Useampaa lasia ei villitty poika sietänyt, vaan lähti kaupunkiin ja osti kihlat teille, armas ystäväni. Enkö ollut viisas?
Hävyttömyys pani nousemaan punan Helman kasvoille. Ämmä näki, että se oli vihan punaa, mutta erhettyi, keneen se kohdistui.
— Tottahan sitte, kun pääsette rikkaaksi rouvaksi, muistatte Riston ämmää, joka paransi villityn sulhasenne kolmella ryypyllä. Ämmän varsinainen elinkeino olikin kielien kantaminen ja panetteleminen. Palkan edestä hän puhui, mitä hänen käskettiin puhua. Ollen tavattoman viekas ja ammatissaan edistynyt osasi hän ottaa palkkaa kahdenpuolen. Nytkin oli hän menossa Annan luo parjaamaan Herttalan emäntää ja kauppiaan rouvaa, joiden asiaa parhaallaan ajoi. — Tottahan muistatte.
— Te tavallisesti otatte makson jo etukäteen, vastasi Helma purevan ivallisesti ja peräytyi ämmän edestä pari askelta. Hyvin teille nytkin on maksettu, muuten ei kielenne keittäisi käärmeensylkyä noin halukkaasti.
Ämmä päästi käheän naurun.
— Tämä maailma on niin hullua, sanoi hän. Toiset täällä itkevät, toiset nauravat, mutta te olette viisas kuin isänne ja kaunis kuin äitinne.
— Sotkekaa vaan suutanne, miten parhain haluatte. Helma jätti ämmän nauramaan ja meni tietään eteenpäin.
Pellolla aitasi Jukka kylvöheinään pientä syönnösmaata lypsylehmille.
Helma meni hänen luokseen, istui aidaskuormalle ja virkkoi:
— Hyvä ruis on tänäkin vuonna Herttalan pelloissa; pyrkii yli kylän.
— Vanhalla siemenellä kylvetty menestyi tänä vuonna paremmin, arveli
Jukka. Isäni saa huonon ruissadon.
— Kylvikö hän uudella?
— Kylvi, vaikka minä tahdoin vaihtamaan meiltä siementä. Mutta touot ovat sen sijaan hyvät. Sanotaankin, ett'ei kunnon maamiehelle tule katovuotta usein elämässä.
Jukka käytti vielä lammasnahkaista talvilakkia, vaikka Juhannus oli jo mennyt. Siksipä kasvoissaan ja kaulassa olikin ahavaa vahvasti, mutta otsa, josta hikiherneet juoksivat alas, oli valkoinen. Hänen lähellään tunsi Helma aina kevyttä sielun rauhaa ja hyvinvointia, Jukan olento ikäänkuin puhdisti ilman.
— Tuommoinen on mies, ajatteli Helma nytkin, jolla on takanaan tahraton elämä ja edessään loistava tulevaisuus.
Sitä todistikin Jukan koko olento. Vartalo oli varttunut täyteen kokoonsa, ja suhteet olivat sopusoinnussa keskenään. Reipas liikunto ja käsivarsien voima todistivat, että työ oli hänelle nautintoa, elämä rakasta; silmäin kirkkaasta katseesta näkyi sielun miehuus, sydämen puhtaus; huoleton kasvojen hymy todisti, ett'ei omaatuntoa kalvanut mikään rikos, mikään synti.