Kreivi ja karhuntanssittaja

— Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan oli häntä sukkelampi. — Tuuma on hyvä, — voitamme sen kautta aikaa, mikä on pääasia, — vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa nuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa minun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on se oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, — vaan kaikki on vaan teeskenneltyä.

— Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan tyytyväisenä. — Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!

Tämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan, hänen renkinsä palasi krouviin.

Sokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä toimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän puheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti hän suostuen.

— Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. — Herra kreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen luottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi Feliks'in kanssa tulen luoksenne.

Ivan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti krouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.

— Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha huoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni suojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua vielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.

— Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen. Olen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella jalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän sen jälleen pois.

— Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä vastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään tulee.

— Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen akkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu poika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä vastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän muistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!

— Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, — sukkelasti, he ovat jo aivan läsnä.

Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.

— Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi karhuntanssittajalta.

— Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.

— Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä, etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?

— Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen nuori herra!

— Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi.
Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!

— Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen karhuntanssittajaan päin.

— Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.

— Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.

— No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna minulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.

Feliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei vieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat. Oven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan, vaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa osoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä, heinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo, kärsimättömästi ja kovasti möristen.

— Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja hymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos uskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.

— Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.

— Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä olis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi teille ystävyyttä.

— Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota hetkinen! kohta tulen takaisin.

Muutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata. Karhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja antoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen ja lempeästi poikaa katsellen.

Feliks'in täytyi lystilliselle, suurelle nallelle nauraa. Pala palan jälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja karhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira, joka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle hunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään makeasta ruuasta näkynyt.

Totta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin mieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua, silittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti joka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla suurta päätänsä Feliks'in rintaan.

— Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi karhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen eläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa eikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä viimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä hätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran, armollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän huoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte nähdä, miten Pets päällenne karkaa.

Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.

— Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada!
Myytkö sen, mies?

— Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni? Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.

— No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle, mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.

— Aivan mielelläni, sydämestäni nuori herra, vastasi Ivan Ivanovitsch teeskennellen. Tulkaa tänne, niin usein kuin herra kreivi, teidän isänne, sen sallii. Pets ja minä aina iloitsemme, kun meillä on kunnia teitä nähdä.

— Hyvä, niin tulen huomenna tähän aikaan päivästä, sanoi Feliks. Mies, ota ensi aluksi nämät taalerit kiitollisuuteni osoitteeksi. Ja nyt, Hyvästi! Minun täytyy isälleni kertoa mitä olen tänään nähnyt ja kokenut!

Vielä kerran hän karhua hyväili ja Steinin kanssa linnaan palasi.
Iloisesti hymyillen karhuntanssittaja häntä katseli.

— Sinä, nuori kreivi olet vitaan mennyt, hän mumisi itseksensä. Pian kyllä tulee tilaisuus läppää läpsäyttää ja silloin olet vangittu!

Niinkuin Feliks oli sanonut, niin tapahtui. Joka päivä hän tuli krouviin, syötti karhua erityisillä makupaloilla ja leikitteli niinkuin koiran kanssa. Vaan poikaa seurasi aina vanha hovimestari häntä silmällä pitäen.

Viisi, kuusi päivää kului näin. Ivan rupesi jo levottomaksi ja pelkäsi sukkelasti keksityn keinonsa tyhjään raukeavan, kunnes Feliks seitsemäntenä päivänä tuli odottamatta yksin.

— Minne olette, nuori herra, saattajanne jättäneet? kysyi hän innokkaasti iloiten.

— Vanha Steinikö? Hei, hän ei tänään jaksa hyvästi, hänellä on pääntauti ja kenties mitä, lyhyesti, hän ei voi mennä ulos ja sentähden olen yksin tullut.

— Vaan onko se oikein, nuori herra? Tietääkö herra isänne että olette yksin mennyt ulos?

— Ei kenkään sitä tiedä. Miksi niin kysyt? Eikö minulla kerrassaan ole lupa tänne tulla. Tulen vanhan Pets'ini luokse! Tänään toin sille jotain erityisen hyvää syötävätä.

Ivan saattoi Feliks'iä talliin ja jätti hänen sinne, sanoen kiireen tehtävän syyksi ja lupasi kohta palata.

Feliks ei ollut siitä milläänsäkään. Hän oli Pets'in kanssa jo niin hyvä ystävä, ettei hän ensinkään sitä pelännyt eikä hänellä ollut siihen syytäkään, sillä karhu seurasi ja totteli häntä yhtä hyvin kuin omaa isäntäänsä.

Sillä aikaa kuin hän Pets'iin kanssa leikki ja kaikellaisia kepposia teki, kiirehti Ivan renkinsä huoneesen. Petrovitsch oli koko ajan ollut kammarissaan piilossa ja ravintolassa luultiin hänen olevan kuumetaudissa. Ei kenkään hänestä huolta pitänyt, eikä välittänyt. Vaan kun Ivan tuli hänen luoksensa, hän hypähti virkeänä tuolilta, terveenä ja rotevana niinkuin ainakin.

— Mitä kuuluu? kysyi hän.

— Luvatun palkinnon ansaitseminen kuuluu, vastasi Ivan.

Vähän kahden kesken haastettuansa Petrovitsch salaa hiipi ravintolan ryytimaan takaportin kautta ja Ivan meni jälleen Feliks'in luokse, joka hänen poissa oloansa tuskin oli huomannutkaan.

Poika jonkun aikaa karhun kanssa leikittyänsä, väsyi ja tavallisuuden mukaan annettuansa taalerin Ivanille poistui linnaan palataksensa. Kotimatkallansa täytyi hänen linnan lähellä olevan metsän kaitaa polkua kävellä. Kun hän huoletonna sitä myöten kuljeskeli, heitettiin äkkiä suuri villa-peitto hänen päällensä, kohta hän kaatui ja käärittiin niin vahvasti peittoon, että tuskin tukehtunut ääni voi kuulua, sitten häntä, kuten hänestä tuntui, jonkun ihmisen olkapäille heitettiin ja kiirehtivin askelein poiskannettiin.

Hetken kuluttua Petrovitsch ravintolaan palasi niin salaa kuin hän oli mennytkin ja pujahti kammariinsa kenenkään näkemättä.

— Kaikki reilassa, hän sanoi Ivanille, joka hetken kuluttua tuli hänen tykönsä, — poika on niin hyvin peitetty, etteivät tuhannen urkkijan silmät voi häntä löytää.

Muutamilla sanoilla Ivan ilmoitti tyytyväisyytensä häpeällisen työn onnistumisesta ja meni sitten jälleen ulos, missä hän huoletonna ravintolan edessä olevalle kivipenkille istahti. Ravintolan isäntä tuli hänen luoksensa ja molemmat juttelivat keskenänsä, kunnes he näkivät miehen mitä kiireimmiten linnasta tulevan ja ravintolaan päin käyvän.

— Vanha Stein, sanoi isäntä, hänellä on kiire! Mitä hän tahtonee?

Hän sai sen kohta tietää.

— Missä kreivi Feliks on? kysyi hovimestari, pikaisesta kävelemisestä raskaasti hengittäen.

— En sitä tiedä, herra! vastasi ravintolan isäntä. Hän oli täällä leikkimässä karhun kanssa, vaan enempi kuin tunti on hänen linnaan poislähtemisensä jälkeen kulunut, — niin ainakin hän minulle sanoi, kun hän täällä ovella kävi jäähyväisillä.

— Laupias Jumala, minne hän on joutunut? huudahti syvästi liikutettu vanha Stein. Linnaan ei hän ole palannut ja puistossakin olemme häntä jo turhaan etsineet. Meidän täytyy kutsua koko väki kokoon ja antaa häntä metsässä ja kedolla etsiä. Ymmärtämätön poika! Miten hän ilman saattajaa meni linnasta! Vaan nyt ei meillä ole aikaa valittamiseen, nyt täytyy toimittaa! Kutsu kaikki kylän miehet kokoon, hyvä isäntäni, ja lähetä ne linnaan! Sieltä tahdomme ruveta etsimään. Hyvä mies, älkää viivytelkö, kreivi teitä palkitsee.

Näin sanoen Stein kiirehti linnaan ja viipymättä isäntä toimitti saadun käskyn pikaiseen täytäntöön. Ei puolta tuntiakaan ollut kulunut kun jo kaikki miespuoliset kylän asukkaat linnassa olivat. Epätoivossa olevan isän ja uskollisen hovimestarin johdolla tarkimmat ja laajimmat tiedustelemiset tehtiin myöhään yöhön, vaan, surkea kyllä, löytämättä Feliks'iä. Seuraavinakin päivinä sadat ihmiset kulkivat linnan ympäristöissä, — vaan Feliks oli ja pysyi kadonneena.

Onneton isä piti epäluuloa serkkuansa kohtaan ja ratsasti itse Gotsyyn, — hän ei kuitenkaan täälläkään poikaa löytänyt, eikä muutakaan, joka olisi voinut hänen epäluuloansa vahvistaa, tarkimmat tiedustelemiset vakuuttivat, ettei kreivi Albin viikkokausiin ollut vanhasta linnasta poissa ollut. Tosin kreivi Normann sai senkin tietää että hän oli karhuntanssittajaa puhutellut, vaan Albin selitti sen niin, että karhuntanssittaja oli ollut sotamiehenä hänen entisessä rykmentissään ja oli hänelle monellaisia tietoja antanut.

Huolimatta tästä varsin yksinkertaisesta ja uskottavasta selityksestä kreivi Normann kuitenkin epäili karhuntanssittajaa, että hän hyvin olis voinut serkkunsa aseena olla ja tultuansa kotiin hän tarkoin tiedusteli karhuntanssittajaa ja hänen seuruettansa. Vaan ei silläkään mikään seurausta ollut. Ravintolan isäntä, täydellisesti luotettava ja kreiviä todellisella uskollisuudella suosiva mies, vakuutti, ettei Ivan eikä kukaan hänen miehistänsä ollut ravintolaa jättänyt sinä aikana kuin pieni Feliks oli kadonnut ja niin ravintolan palvelijatkin vakuuttivat. Näin sammui viimeinenkin toivon kipinä saada tietoa pienen kreivin vaiheista ja täytyi pitää sitä surullista luuloa totena, että Feliks ehkä jonkun varomattomuuden kautta oli metsän joen syvään ja virtavaan veteen hukkunut.

Isä parka oli suuresti surullinen ainoan rakkaan pojan kadottamisesta ja tuli niin kovin sairaaksi, että hän monet viikot kuolemaisillaan makasi. Tosin hän tohtorin avulla ja etenkin hovimestarinsa uskollisen hoidon kautta jälleen parani, vaan sielu pysyi toki sairahana, vaikka ruumis parantui. Elämänsä kukoistus oli rauennut, — sydämensä ei enää iloa tuntenut eikä hymy enää surevaisen kalpeita ja riutuneita kasvoja kirkastanut. Muutamissa kuukausissa vanha Steinkin näkyi tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi. Hänen surunsa pienen Feliks'in kadottamisesta ei ollut vähempi, kuin murretun ja runnellun isän, sillä hän toden todella rakasti tuota vähän raisua ja vallatonta, vaan kuitenkin hyväntahtoista poikaa enemmän kuin mitään ja ketään muuta mailmassa.

NELJÄS LUKU.

Ruhtinas Voronzov.

Viisi eli kuusi päivää pienen Feliks'in katoamisen jälkeen Ivan Ivanovitsch varusteli jatkaaksensa matkaansa. Ei kenkään häntä estänyt, sillä ei kukaan pitänyt vähintäkään epäluuloa häntä kohtaan, että hänellä oli osaa Feliks'in henkeä tarkottavassa työssä.

Muutaman viikon kuluttua tapaamme hänen jälleen puolalaisessa kylässä, missä hän tavallisuuden mukaan antoi kokoontuneille uteliaille lapsille karhunsa tanssia ja kamelin temppujansa tehdä. Petrovitsch löi niinkuin ennenkin suurta rumpua ja Aleksia säesti kumisevaa bum-bum-bum'ia pillin kimeillä äänillä.

Vaan seurue olikin yhdellä jäsenellä lisääntynyt. Turkkilaisen tavalla haaveksivaisiin vaatteihin puetettu kaunis poika kulki horjuvin askelein kokoontuneen uteliaan väen edessä, pitäen kädessä lautasta, johon hän kokosi pienet lahjat, joita katselijat hyväntekeväisyydestä tahtoivat antaa.

Poika lienee ollut kuusivuotinen ja hänellä oli sangen kauniit, melkein tummanruskeat kasvot, kuten mustalaisilla useasti on. Pitkä, musta kiherä tukka hänen kirjavan käärelakkinsa alla aaltoeli, riippuen hänen olkapäillensä. Muuten poika parka näkyi sanomattoman kärsiväiseltä ja hänen kauniit kasvonsa olivat niin alakuloisen näköset, että jokainen tunteellinen sydän täytyi hellään surkutteluun taipua. Moni karhea käsi, pantuansa lautaselle pienen lahjan, sivelsi vienosti hänen poskeansa, moni ystävällinen sana pojalle puhuttiin, jota hän ei ymmärtänyt, sillä puolan kieli oli hänelle varsin vierasta. Hyväilyjä hän palkitsi kyynelillä, jotka hänen ruskeilla poskillansa vierivät loistavina, kirkkaina pisaroina.

Ystävällinen lukija on toki jo pojassa pienen kreivi Feliks'in tuntenut ja huomannut, että karhuntanssittaja on hänen suhteen tarkoituksensa perille päässyt. Hän oli vienyt hänet monta penikulmaa kodista eikä mikään ystävän silmä voinut aavistaa, että mustalaispoika parka olikin rikkaan ja ylhäisen aatelismiehen lapsi. Oma isä tuskin olisi lasta pojaksi tunkenut, niin rumensi häntä ruskea poskiväri ja mustan kiperä valetukka, joka oli hänen ruskeain hiuksiensa yli pantu ja jota hän ei tohtinut ottaa pois.

Pahoin, sangen pahoin, onnettomalle poikaparalle tapahtui. Renki
Petrovitsch vihasi ja kohteli häntä usein potkuilla ja lyönneillä.
Aleksia ei häntä paremmin kohdellut ja Ivan antoi kaiken tapahtua,
huolimatta siitä sen enempää.

Pienen, ennen niin hemmotellun Feliks'in täytyi valittamatta ja nurisematta nälkää, kylmää ja lyöntiä kärsiä. Ei ihme, jos hän vähitellen riutui ja viimein koko entisyyden muisto hänestä hävisi, niin että hän muutaman vuoden päästä ei enää isäänsäkään muistanut. Hänen nimensä ja sukunsa oli hän kokonaan unohtanut.

Enemmän kuin kaksitoista vuotta kuluu, eikä mitään erityistä ole kerrottavaa. Näitten vuosien kuluessa Ivan kulki ristin rastin Puolassa ja Venäjällä ja kaikkialle hän kuljetti Feliks'iä, joka sillä välin oli vahvaksi nuorukaiseksi kasvanut, mukanansa. Ruumis oli varmistunut ja vahvistunut, vaan mieli tuli vuosi vuodelta raskaammaksi. Onnellisen lapsuutensa päivistä hänellä tuskin oli heikko, hämärä muisto. Jäykällä järkähtämättömyydellä hänen hyvä ja onnellinen luontonsa oli jotain säilyttänyt, nimittäin oikeuden ja suoruuden myötäsyntyneen, järkähtämättömän tunteen. Ei mitkään uhkaukset, ei nälkä eikä lyönnit voineet häntä pakottaa jotakin tekemään, mitä hänen olisi täytynyt hävetä. Petrovitsch ja Aleksia sekä Ivan Ivanovitsch'kin, varastivat niinkuin korpit, missä vaan tilaisuutta oli, heidän ristin rastinmatkoillansa ja usein he tahtoivat pakottaa Feliks'iä vierasta tavaraa omistamaan ja varastamaan, vaan siihen Feliks ei milloinkaan taipunut.

— Tappakaa minut, sanoi hän, kun hänelle jotakin sellaista käskettiin, — tahdon kymmenen kertaa ennen kuolla, kun tehdä häpeällistä rikosta.

Alttiisti hän usein kärsi hirveät rääkkäykset, vaan järkähtämättömänä hänen oikeudentunteensa pysyi. Muitten täytyi viimein jättää hänet rauhaan, vaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa he raa'an kohtelun kautta puskivat kiukkuansa ja vihaansa järkähtämätöntä vakavata poikaa kohtaan.

Feliks paralla ei ollut muuta kuin yksi ainoa ystävä eikä sekään ollut mikään ihminen, vaan vanha ja kömpelö, mutta hyväntahtonen eläin, vanha Pets, jonka rakkauden poika sille tuotujen makupalojen kautta jo lapsena, ennenkuin hän oli poisviety, oli saavuttanut. Kunnollinen, uskollinen Pets oli hyvä häntä kohtaan ja totteli häntä paremmin kuin omaa isäntäänsä ja hänen palvelioitansa. Jo usein se oli suojellut häntä näitten rääkkäyksistä ja lyömisistä ja kerran antanut Petrovitsch'ille aika kurin, kun hän tahtoi poikaa kurittaa, — kurin, joka oli liki lopettaa raa'an ihmisen elämän. Sen jälkeen hän kyllä kavahti karhun läsnäollessa ruveta Feliks'in kanssa ottelemaan, jota vastoin Feliks kiitollisella suosiolla kunnon Pets'iä hyvitteli ja hoiteli ja näin näitten molempain ystävyyden liitto vuosi vuodelta tuli lujemmaksi.

Kertomustamme jatkaaksemme Ivan oli seuruenensa liki Puolan rajaa pienessä kaupungissa, missä hän seuransa kanssa sivukadulla tavallisia näytäntöjä antoi.

Ehtoopuolella hän eläiminensä palasi likaiseen ravintolaan, missä hän juutalaisen, hirsipuuhun ripustettavan näköisen isännän luona oli majaa pyytänyt. Vierashuoneessa hän vilkkaasti keskusteli kahden kesken isännän kanssa, kunnes Petrovitsch ja Aleksia ympäri katuja kuljeksivat jättäen rasitetun Feliks'in huostaan nälkäiset ja väsyneet eläimet. Feliks oli koirat, apinan, kamelin ja karhun syöttänyt ja juottanut, hyvin puhdistanut ja sukinut ja oli jo aikomuksessa lähteä pimeästä tallista, missä karhu makasi, kunnes tallia lähestyvät askeleet selvästi kuuluivat. Feliks tunsi kohta isäntänsä ja raa'an Petrovitsch rengin ja välttääksensä heitä vastaan tulemista hän meni piiloon karhun taakse seimen alle, missä oli niin pimeä, ettei kukaan voinut häntä nähdä. Täällä eivät suinkaan Petrovitsch'in alituiset lyönnit ja potkut olisi häntä tavanneet. Feliks tiesi saattavansa luottaa nelijalkasen ystävänsä suojelukseen.

Ivan ja Petrovitsch avasivat tallin oven ja katselivat sisään, missä eivät mitään muuta nähneet eikä huomanneet, kuin kunnon Pets'in, joka makasi seimen edessä, söi ja suurella ruumiillansa peitti ystävänsä Feliks'in hoikan ruumiin.

— Hyvä on, mennään tänne, Petrovitsch, kirottu poika onneksi ei ole täällä, sanoi Ivan, astuen edeltäpäin talliin.

Renki seurasi häntä ja Ivan pani varovasti oven lukkoon.

— No, mitä tahdotte, isäntä? kysyi Petrovitsch tavallisella toruvalla äänellä. Mitä täällä teen? Miksi olette niin salaperäisen näköinen?

— Saat sen kohta kuulla, vastasi Ivan. Juutalainen tuolla ravintolassa on esittänyt hyvän työn, jota pienen vaaran ohessa seuraa rikas voitto ja nyt kysyn, josko tahdot tuohon työhön ottaa osaa ja ansaita kädet täyteen keltasia imperialeja?

— Mikä työ se on? Petrovitsch virkkoi. Tietämättä minkätähden, en tuleen mene.

— Varsin viisas ja ymmärtäväinen, Ivan vastasi. Saat tietää kaikki, mitä juutalainen minulle kertoi. Kysymyksessä on sangen rikas, venäläinen ruhtinas, joka jurossa yksinäisyydessä elää melkein yksinään tunnin tai puolentoista tunnin matkan päässä täältä. Se on ruhtinas Voronzov, miljoonain omistaja, jolla on se käsittämätön mieliala, ettei hän tahdo mailmasta mitään tietää. Vanhalla, seitsemänkymmentä vuotiaalla nuorella miehellä ei ole vaimoa eikä lapsia, eikä hänellä ole muita luonansa, kuin vanha, harmaahapsinen kammaripalvelia ja vanha emännöitsiä. Tosin on pehtorille, rengeille ja piijoille kaksi suurta asuinrakennusta, vaan nämät ovat pyssylaukauksen päässä linnasta, jonne ei kukaan muu kuin mainittu kammaripalvelija ja emännöitsiä saa yön aikana tulla. Juutalainen sanoi vanhalla ruhtinas Voronzovilla olevan makuukammarissansa summattomat rahasummat, hän kun ei kahtakymmenettäkään osaa tuloistansa kuluta, — hänellä täytyy olla satoja tuhansia kirkkaita hopearuplia ja kultarahoja koossa, luuli hän. Vielä hän luuli linnaan pääsön ei olevan erityisen vaikeata, koska sangen helposti voi särkyneen linnan muurin yli kiivetä ja yhtä helposti jonkun etäisemmän, asuttoman sivurakennuksen ikkunasta mennä sisään. Eteläisessä sivurakennuksessa, jonne esteettömästi voi tulla, ovat ruhtinaan asunto- ja makuuhuoneet toisessa kerrassa. Alimmaisessa kerrassa kammaripalvelija ja piika makaavat. Vielä juutalainen luuli sen olevan varsin helppoa parille vahvalle miehelle allensa heittää ja sitoa vanhan väen alikerrassa ja vielä helpompaa on voittaa seitsenkymmen-vuotista vanhusta. Siten olisi aivan mukavata tulla hänen aarteittensa omistajaksi. Ja nyt, Petrovitsch, kysyn mitä sinä tästä kaikesta luulet?

Säihkyvin silmin ja ahneudesta vapisevilla käsillä renki kuunteli ja nyt syvästi huokasi.

— Onko kaikki totta? hän kysyi äänen painolla.

— Totta! juutalainen on sen minulle vannonut ja tahtoo meiltä vaan kymmenennen osan lihavasta saaliista, Ivan virkkoi.

— Siis eteenpäin — tänään — vielä tänä yönä, sanoi Petrovitsch.
Muuten muut voivat meidän edellemme rientää.

— Ihmettelen vaan, ettei se ole jo ennen tapahtunut.

— Juutalainen sanoi vanhan ruhtinaan rakastavan paljon alamaisiansa ja orjiansa, joille hän tekee paljon hyvää ja siitä seuraa ettei kukaan ajattelekaan häneltä varastaa, Ivan selitti.

— No, meille se on yhden tekevä, Petrovitsch virkkoi. Siis tänä yönä!
Millä tunnilla?

— Kello kaksi yöllä, jolloin kaikki umpi unessa makaavat, Ivan vastasi. Puoli yhden aikaan ole valmis lähtemään.

— Päätetty! En minä laimiin lyö! sanoi Petrovitsch iloisena. Saatamme saaliin saada, josta koko elämäksemme tulemme rikkaiksi.

— Niin se on, nyykytti Ivan. Ole siihen asti vaiti, ettei kukaan mitään huomaa, ei Aleksiakaan. Kylliksi kun kaksikin aarteen keskenänsä jakavat.

Näitten sanojen jälkeen molemmat tallista lähtivät ja menivät pois joutavia puhuen. Muutama minuutti myöhemmin Feliks heitä seurasi, katseli varovasti ympärillensä ja nähtyänsä, ettei kenkään häntä huomannut hän kiipesi pihan yli portin kautta kadulle. Pienessä kauppapuodissa hän tiedusteli ruhtinas Voronzovin linnaa, ja saatuansa sen asemasta tarkimmat tiedot, palasi hän kiireesti ja salaa ravintolaan.

Ei kenkään siellä hänestä huolinut. Hiljaa hän istui tuvan nurkkaan, kunnes Ivan kello kymmenen ehtoolla lähetti hänet talliin. Viipymättä hän nousi ja meni ovesta. Hän ei mennytkään pihan yli etsimään yösijaansa karhun viereen, vaan kuin varjo hän pihalta luikahki ja kiirehtien hän juoksi siihen suuntaan, missä ruhtinas Voronzovin linna oli.

Kuu paistoi kirkkaana valaisten tietä. Tunnin jälkeen hän jotenkin kaukaa näki suuren rakennuksen hämärät piirteet eikä epäillyt olevansa yöllisen matkansa perillä.

Eikä hän tuossa luulossa pettynytkään. Neljännes tunnin jälkeen hän seisoi ruhtinas Voronzovin linnan edessä ja kolkutti porttia. Akkuna avattiin alikerroksessa ja kysyttiin puolan kielellä, jota Feliks jo oli oppinut ymmärtämään:

— Kuka näin myöhään kolkuttaa?

— Ystävä, Feliks vastasi. Päästäkää, hyvä mies, minua sisään! Minun pitää välttämättömästi kohta puhutella ruhtinas Voronzovia. Mitä pahin vaara on tulemassa.

— Odottakaa silmänräpäys, — tulen porttia avaamaan, kuului vastaus.

Vähän ajan jälkeen portti avautui ja vanha mies lyhty kädessä astui
Feliks'in eteen.

— Oletteko yksin? kysyi hän.

— Vallan yksin.

— Hyvä, niin tulkaa sisään!

Feliks seurasi käskyä. Vanhus pani portin taas lukkoon ja saattoi
Feliks'iä tilavaan, hyvin varustettuun huoneeseen.

— No puhukaa, hän sanoi. Mitä ruhtinaalta tahdotte?

— Ei mitään häneltä, vastasi Feliks, — tahdon vaan hänelle ilmoittaa, että hänen rikkautensa, ehkäpä hänen henkensäkin on tänä yönä vaarassa.

Vanhus pelästyi, vaan pudisti epäluuloisena päätään.

— Mahdotonta! hän sanoi. Ei kukaan ruhtinaan alamaisista ja orjista sellaista yritystä rohkene tehdä?

— Vaan muut miehet sitä aikovat, Feliks vastasi innokkaasti, — rohkeat, pelkäämättömät konnat! Viekää minut, Jumalan tähden, ruhtinaan luokse, ennenkuin on myöhäistä!

Nuorukaisen joka sana ja käytös todisti niin selvästi kiihkeätä surua, että vanha kammaripalvelija päätti hänen pyyntöänsä noudattaa.

— Niin tulkaa siis, hän sanoi vähän mietittyänsä. Ruhtinas ei ehkä vielä ole levolle mennyt.

He astuivat leveitä rappuja myöten ja minuutin jälkeen Feliks seisoi ruhtinaan edessä, joka, vaikka vanha, vielä oli reipas ja voimakas mies, joka lempeästi häntä tervehti.

— Istukaa vastapäätä minua, ukko sanoi, ja kertokaa nyt minulle, mikä on syynä että olette keskellä yötä minua etsineet.

Feliks totteli, kuvaeli lyhyesti kohtalonsa ja kertoi sitte mitä hän oli karhuntallissa kuullut.

Kertoessa ei ruhtinas muotoansa muuttanut, vaan kuunteli levollisena
Feliks'iä.

— Uskon teitä, hän sanoi, saatuansa kaikesta tiedon, — vaan mikä teitä on taivuttanut aiotusta ryöväyksestä minulle ilmoittamaan?

Näin kysyttyänsä Feliks ihmetellen katseli suurilla silmillä ruhtinasta.

— Mikä minua on taivuttanut tänne tulemaan? hän virkkoi, — no, ei mikään muu kuin huoli teistä, herra, ja teidän palvelijoistanne, ei muu ollut tulemiseni tarkoitus ja nyt, kun olette varotetut, tahdon lähteä. Ivan ja Petrovitsch minut pian tappavat, jos he huomenna minua kaipavat ja tulevat siihen epäluuloon, että minä heidän pahoja tarkoituksiansa olen ilmaissut. Siis, jääkää hyvästi, herra! Ja katsokaa vaan eteenne, teillä on hirmuisen pahojen ihmisten kanssa tekemistä.

— Pidätäs! ruhtinas huusi, kun Feliks viimeisien sanojen jälkeen kumarsi ja tahtoi mennä, jääkää! Sinä, Paul, kiirehdä pehtorikartanoon ja tuo puoli tusinaa renkiä, jotka saavat puistossa lurjuksia väijyä. Lähetä neljä muuta tänne. Niin olemme kaikessa tapauksessa lurjuksia vastaan varustettuina.

Vanha palvelija jätti herransa Feliks'in kanssa.

— No, rakkahani, sanoi ruhtinas viimeksimainitulle, nyt tahdomme vähän teistä jutella. Miten on kohtalonne karhuntanssittajan suhteen! Sanokaa suoraan minulle.

Feliks kohotti olkapäitään.

— Monta, monta vuotta tuo ihminen on minua ympärikulettanut, hän virkkoi. Miten hänen luoksensa tulin, en voi sanoa. Monta kertaa olen ikäänkuin unissa nähnyt suuren linnan kauniine puistoneen ja hyviä ihmisiä, jotka olivat minuun sydämellisellä rakkaudella mielistyneet. Josko todella olen niin hyvässä tilassa elänyt, en tohdi varmaan päättää.

— Se on tosin sangen paha, rakas nuorukainen, sanoi ruhtinas Voronzov ajattelevasti, — kaikessa tapauksessa ette siltä näytä kuin olisitte alhaista säätyä, teidän käytöksenne minua kohtaan sen todistaa. Jos karhuntanssittajan käsihimme saamme, ehkä tulemme paremmin tuntemaan todellista sukuperäänne ja kotoanne. Vaan teidän mahtaa nälkä olla — nauttikaatte jotain virvoitukseksi.

Hän soitti ja kohta tuli vanha neitsyt, joka sai tarpeelliset käskyt.
Palvelijatar toi ruokaa ja juomaa. Feliks nautti sitä.

Sillä välin tuli yö. Linnaan käsketyt neljä miestä tulivat ja ilmoittivat että kuusi muuta miestä oli puistoon piiloutunut. Ruhtinas antoi aseet miehille ja asetti ne makuuhuoneesen, vaan hän itse ja Feliks jäivät asuinhuoneesen.

— Siis puoli yksi, te sanotte, lurjukset aikovat lähteä tänne, jatkoi ruhtinas. Nyt on kello yksi, — meillä on vielä hetkinen odotettavana. Sammutamme kaikki tulet, etteivät miehet pelästyisi. He luulevat sitte meidän levossa makaavan.

Hän teki niinkuin sanoi ja meni sitte Feliks'in kanssa suuren uuninvarjon taa, mistä he kaikki näkivät, vaikkei heitä nähty.

Aika kului. Vähää ennen kello kahta kolina kuului asuinhuoneen käytävässä. Kohta sen jälkeen ovi ulkoapäin varovasti avattiin ja huoneesen astui kaksi miestä, joita kuunvalossa voi selvästi tuntea.

— Tässä tätä ollaan, sanoi yksi heistä hiljaa. Tuolla oikealla puolella, Petrovitsch, pitäisi kammarin oven olla. Jospa ruhtinas vain makaisi!

— Jos hän makaa tai ei, se on minulle yhdentekevä, vastasi toinen. Jos hän tahtoo itseänsä puolustaa tai meteliä nostaa, niin teen hänen paikalla veitselläni mykäksi. Siis eteenpäin, Ivan! Saalis ei voi enää käsistämme päästä!

Varpaillaan lurjukset huoneen ovelle hiipivät, ja menivät sinne. Muutaman hetken perästä huuto kuului, pistoli laukesi, joku lankesi maahan vaikeasti vaikeroiden. Pian ruhtinas kynttilän sytytti ja meni Feliks'in kanssa taistelukentälle. He löysivät Ivanin ja Petrovitsch'in vangittuina lattialla makaavan. Viimeksi mainitun kasvot olivat veriset, hän kun oli saanut otsaansa pienen haavan. Kun he näkivät Feliks'in ruhtinaan sivulla, he vimmastuneina huusivat ja heidän silmänsä säihkyivät vihasta, jotta Feliks kovin vapisi.

— Älkää noita lurjuksia peljätkö, sanoi ruhtinas hänelle — te saatte varsin vahingotta olla. — Ja te, kääntyen vangittujen puoleen, tiedättekö, että minä teidän murtamisenne rangaistukseksi voin lähettää teitä Siperian vuorikaivoksiin?

— Laupeutta, armoa! pahantekijät pelästyneinä änköttivät, hyvin tietäen ruhtinaalla olevan vallan ja voiman uhkauksensa täyttämiseen.

— Ainoastaan yhdellä ehdolla voin teille armoa osottaa, vastasi ruhtinas ankarasti. Sanokaa, kuka tämä nuorukainen on ja miten hän on teidän seuraanne tullut. Vaan puhukaa totta, muuten Siperia on ainainen palkkanne!

— Oh, herra, te saatte totuuden kuulla, Ivan sanoi pian. Feliks on sisareni poika, kuollut sisareni oli emännöitsiänä erään ruhtinas Demidoffin tilalla. Hänen isänsä ja äitinsä kuolivat, kun hän oli vaan viiden vuotias lapsi ja silloin armeliaisuudesta otin orvon luokseni. Hänen isänsä nimi oli Stein ja äitinsä Susanna. Hän ehkä vielä näitä nimiä muistaa.

Feliks todella säikähti, kun hän kuuli nämät nimet, jotka hänelle lapsuudessa olivat niin rakkaat olleet. Liikutettuna hän ruhtinasta katseli.

— No, nuori mies, kysyi hän, vieläkö muistatte?

— Tosin se niin on, vastasi Feliks. Nimet sydämessäni kaikuvat ja nyt se selkenee, miksi aina unissani linnan ja puiston näen.

— Voitko puhettasi todeksi vannoa, mies? kääntyi kreivi karhuntanssittajaan päin.

— Kaiken uhalla, mikä minulle on arvokasta ja kallista, hän vastasi.

— Hyvä, siis tahdon teitä päästää enkä enää rikostanne rangaista, sanoi ruhtinas. Tämä nuorukainen jää tänne ja te lähdette kiireesti huoneestani, ettekä milloinkaan tiluksilleni tule. Jos vielä kerran käsihini joudutte, lähetän teitä Siperiaan, niin totta kuin Jumala taivaassa elää. Miehet, päästäkää heitä irti, — menkää nyt matkaanne!

Lurjukset olivat iloiset päästessään niin vähällä. Ruhtinaan miehet saattoivat heitä puiston portille ja antoivat heidän sitte mennä.

— Eipä keinomme onnistunut, sanoi Ivan kumppanillensa, kun he taas kahden kesken olivat, — vaan olen toki pettäjää kostanut. Ei hän milloinkaan saa tietää, kuka hänen oikea isänsä on!

Ihminen päättää, Jumala säätää. Saamme kohta kuulla, jos karhuntanssittajalla oli oikein tai ei.

VIIDES LUKU.

Kosto.

Noin puolen neljättä vuoden kuluessa ei ole mitään muuta erityisempää kerrottavana kuin että Feliks päivä päivältä pääsi enemmin ruhtinas Voronzovin suosioon ja että hänen suosionsa yhä eneni. Kiitollisuudesta täytetyn sydämensä ja miellyttävän käytöksensä kautta Feliks tosin ansaitsikin isällistä huolta, jonka ruhtinas hänestä piti.

Sangen pian ruhtinas Voronzov oppi tuntemaan kasvattinsa valitettavaa taitamattomuutta, sen vuoksi hän toimitti hänelle kotiopettajan, joka opetti hänelle tarpeellisimmat tiedot. Päästyänsä huonosta seurastansa Feliks helposti ja pian oppi, lyhyessä ajassa hän ihmetyttävällä tavalla edistyi, etenkin saksan kielessä, jonka tähden ruhtinas luuli että karhuntanssittaja Ivan olikin Feliks'in sukuperän suhteen valehdellut ja että Feliks oli saksalaista sukua. Jotain varmaa tietoa ei tosin siitä saatu.

Kun Feliks aina vaan ahkerasti opintojansa jatkoi, tuli eräänä marraskuun päivänä kirje ruhtinas Voronzoville, josta hän tuli totiseksi ja miettiväiseksi. Ehtoolla hän Feliks'ille sen sisällön ilmoitti.

— Preussin Puolassa asuva vanha ystävä, sanoi hän Feliks'ille, pyytää minulta lainaksi kahtakymmentä tuhatta taaleria, hänellä kun on edullinen tilaisuus saada ostaa kauniin herraskartanon pojallensa. Ilolla antaisin vanhalle ystävälleni, paroni Walbeck'ille, toista vertaa suuremman summan, vaan en tiedä, miten saisin ne hänelle menemään. Tavalliselle käskyläiselle en voi niin suurta summaa uskoa ja itse olen liian vanha ja heikko kahtakymmentä penikulmaa matkustamaan. Näin olen suuressa pulassa ja surussa, sillä paroni Walbeck kirjoittaa, että asialla on kiire.

— Armollisin herrani, virkkoi Feliks säihkyvin silmin, — voisinko teidän käskyläisenne olla? Uskollisuuteeni saatte luottaa.

— Luotan siihen kuni kallioon, sanoi ruhtinas iloisena; — vaan en tahdo sinua kehoittaa näin myöhäisellä vuoden ajalla niin pitkää matkaa matkustamaan.

— Olen jo lapsuudesta saakka kaikenlaisissa ilmoissa kulkenut, vastasi Feliks. Määrätkää vaan, miten ja milloin minun pitää lähteä. Joka hetki olen valmis.

— No siis, huomispäivänä tahdomme matkasuunnitelman tehdä. Ylihuomena saat Jumalan nimeen matkalle lähteä ja ottaa tallistani parhaimman hevosen. Ota silloin Paul avuksi, hän sen ymmärtää.

Vahvalla, vikkelällä hevosella Feliks seuraavana aamuna varhain ratsasti, sanottuansa sydämelliset jäähyväiset ruhtinaalle. Lämpysillä vaatteilla hän oli varustettu, sillä ilma oli jo kolkko. Satulansa taakse oli matkalaukku pantu, jossa hänelle uskottu rahasumma oli. Satulapäitsiin oli neljä ladattua pistolia kätketty; Feliks'in sivulla sapeli kalisi. Näitä aseita hän ymmärsi hyvin käyttää, ruhtinas oli vaatinut häntä näitä mukanansa ottamaan, jotta häntä ehkä vastaantulevat kerjäläiset ja kulkurit kammoisivat. Feliks ei toki sellaisia ihmisiä peljännyt. Hän luotti nuoruutensa voimaan ja mielenmalttiinsa sekä hyvän hevosensa voimaan ja nopeuteen.

Näin hän huoletta ratsasti suurien salojen, avaroiden, melkein poluttomien metsien läpi, missä hän ani harvoin jonkun ihmisasunnon tai sysimiehen mökin näki. Hän ei siitä huolinut. Hän jatkoi vaan matkaansa, lepäsi puolipäivän aikaan pari tuntia jollakulla metsäniityllä, missä hänen hevosensa, vaikka vuodenaika oli myöhäinen, sai kylliksi ruokaa, ratsasti taas eteenpäin ja auringon laskiessa hän tuli pieneen kylään, jonka ruhtinas oli hänelle ensimmäiseksi yösijaksi määrännyt.

Hänen majapaikkansa oli tosin sangen huono, vaan isäntä otti hänet ystävällisesti vastaan, antoi hänelle parhaimman kammarinsa ja pani hänen hevosensa parhaasen paikkaan ometassa. Vaatimatoin Feliks oli varsin tyytyväinen ja makasi kovalla olkisijallansa virvoittavata unta.

Uudistetuilla voimilla hän seuraavana aamuna heräsi ja kiirehti jälleen matkalle. Isäntä löysi hänen hevosen luona tallissa.

— Gospodin [herra], hän surunmielisenä sanoi, — taivas ei mitään hyvää tänään lupaa, vaan uhkaa myrskyä ja lunta. Pyydän teitä, älkää tänään lähtekö. Teillä on pahaa tietä kuljettavana äärettömän suurien kankaitten kautta, missä ette mitään suojaa eikä kattoa pahassa ilmassa löydä, jääkää, Gospodin, vielä täksi päivää tänne!

— Asiallani on kiire, hyvä isäntä, Feliks vastasi. Minun täytyy eteenpäin mennä, se on velvollisuuteni, enkä sen vuoksi tuulesta enkä lumesta huoli.

— Oh, Gospodin, ette tiedä mikä pelättävä luonnonilmiö lumimyrsky on täällä äärettömillä kankaillamme, virkkoi isäntä. Itse tähtenne pyydän teitä jäämään. Te eksytte teiltä ja poluilta, kun myrsky äkkiä nousee ja tupruavat lumijoukot peittävät silmänne!

— Pah, liikoja laskette, vastasi Feliks väliä-pitämättä. En ole mikään vasta-alkaja ja olen joka ilmaan tottunut. Taskukompassini ja hevoseni avulla en oikealta tieltä eksy. Tosin tarkoitatte parastani, rakas ystävä, — vaan asiani ei salli viivykettä.

Näin sanottuansa hän talutti hevosen tallista, nousi satulaan, antoi, ystävälliset jäähyväiset sanottuansa, hopearuplan ja ajoi niin pian luoteen päin, ettei hän kuullut isännän viimeisiä, hänelle huudettuja varoituksia.

Vähän ajan perästä hän hillitsi alussa pidettyä kiirettä ja katseli urkkien, tarkastellen taivasta ja maata.

Taivas tosin hänestä näkyi uhkaavalta. Pimeät, mustat pilvet peittivät kokonaan auringon. Ilma oli sangen synkkä ja kolkko, vaan tuuli ei puhaltanut. Harmaa, kostea sumu peitti kankahalla kaikkialla kasvavan kanervikon.

— Ilma ei tosin ole erityisen mukava, Feliks mumisi itseksensä; — yösijaani ei toki tänään ole enemmän kuin viisi penikulmaa ja Jumalan avulla sinne saatan saapua. Hevonen on levännyt ja hyvin syönyt, itse olen lämpymissä vaatteissa ja hyvissä voimissa, mitä minulla on pelättävää? Eteenpäin, siis Jumalan nimessä, eteenpäin.

Reippaasti oiva ukranilainen oris kankaalla juoksi. Vaan noin tunnin kuluttua se yhtäkkiä hämmästyen seisahtui, nosti pienen päänsä ylös ja haisteli ilmaa. Sen jälkeen se seisoi, ravisteli kuorsuen harjaansa ja tahtoi kääntyä juoksemaan täyttä laukkaa entiseen majapaikkaan. Tästä Feliks sen esti, vahvasti suitsia vetäen ja vastahakoista orista vähän kannustaen. Jalo eläin vielä vähän ponnisteli eteenpäin menemästä, vaan totteli vihdoin ratsastajansa vakavia puheita ja käskyjä.

Noin neljännes tunti lienee kulunut, kun Feliks yhtäkkiä tunsi tuiman pakkasen, kuullen samassa kumisevan suhinan koillisesta. Hän katseli sinnepäin ja näki suuren, melkein puolen taivasta peittävän, valkean pilven, joka kuni liikkuva seinä häntä kohden kulki. Kumiseva suhina joka hetki enentyi, jo taivahasta lumi tulla tuprutteli; tuulen puuskat voimakkaasti puhalsivat, tuima pakkanen tuli yhä tuimemmaksi ja samassa satoi lunta niin paljon yksinäisen ratsastajan päälle, että se ikäänkuin lavini tahtoi hänet peittää.

Hämmästyneenä Feliks katseli niin äkkiä nousnutta luonnon mullistusta; muutaman hetken hän tunsi itsensä ikäänkuin tunnottomaksi, vaan huomattuansa pikaisen paon tarpeelliseksi pelastuaksensa tästä kauhistavasta rajuilmasta käänsi hän hevosensa ja ajoi jäisen löyhäyksen saattamana samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli lähtenyt.

Oiva oris näkyi huomaavan vaaran yhtä hyvin kuin ratsastajansa. Rajusti se juoksi eteenpäin yhtäkkiä valkealla peittehellä peitettyä tasankoa. Ei se tarvinnut käskyä, ei kannustamista eikä piiskaa pannaksensa kaikki voimansa liikkeelle. Aina vaan suoraan se kiireesti juoksi. Feliks ei tietänyt, minne häntä vietiin, sillä lunta satoi niin paljon, ettei hän voinut nähdä kahta askelta eteensä. Hän antoi oriin juosta ohjaamatta sitä ohjaksista, joita pakkasesta jäätyneet kädet tuskin voivat kiini pitää.

Ja aina hän vaan eteenpäin ratsasti, ikäänkuin tuulen ajamana, joka vonkuen ja suhisten, voivottaen ja vinkuen lakaisi löyhää lumipeitettä ja laitteli aina uudelleen uusia lumijoukkoja lentävistä pilvistä.

Feliks'in laskun mukaan olisi hänen pitänyt jo kauan ennen tuleman jätettyyn majapaikkaan ja häneen tunkeusi hirveä ajatus, että hän oli niinkuin sokea sen sivu ajanut. Miten hänelle käymän piti, ellei hän löytäisi mitään muuta suojaa? Jo hän tunsi miten tuima pakkanen vähittäin tunkeusi hänen jäseniinsä ja uhkasi jäädyttää veren hänen suonissansa. Ellei hän pian löytäisi suojaa, täytyi hänen kuolla pelastusta toivomatta.

Hänen kelpo oriinsa vaan juoksi väsymättä ja lensi kuni musta varjo ilmassa kupruavien lumijoukkojen läpi. Vaan kuinka kauan mahtoi hänen voimansa piisata juosta pelättävässä ilmassa, hirveässä myrskyssä? Ei se mitenkään enää jaksanut niin täyttä laukkaa juosta puoltakaan tuntia.

Tosin Feliks huomasi, että se vähittäin lakkasi kiirehtimästä, nelisiin juoksunsa muuttui rajuksi raviksi, ravi vitkalliseksi kävelemiseksi. Feliks nosti silmänsä ja katseli ympärillensä. Hänestä tuntui myrsky masentuneen ja kuiva pakkanen tuntuvasti lauhkeammaksi tulleen. Ilon huuto kuului hänen huuliltansa, — kohta hän huomasi olevansa metsässä, jonka tiheät puut estivät tuulen voimaa! Täällä ei ollut niin paljon lunta kuin aukealla tasangolla, tuskin se ulettui höyryävän, kovasta juoksusta vielä purskuavan, jalon oriin kavioihin. Jalon eläimen luonnonvaisto oli sen vienyt metsään, missä oli melkein yhtä hyvä suoja kuin pienessä majapaikassa.

Hevonen ja ratsastaja pian tointuivat raivoavan lumimyrskyn rasituksista ja Feliks kiitti sydämestään armorikasta Jumalaa toivomattomasta ja odottamattomasta pelastuksestansa.

Antaaksensa jalon hevosensa hengähtää hän ajoi hiljaista juoksua eteenpäin. Hän luuli metsässä olevansa vaaratta ja toivoi ennemmin tai myöhemmin tulevansa johonkuhun kylään, hoviin tai mökkiin, missä hänelle vieraanvaraisesti yösijaa annettaisi.

Silloin hän kuuli kaukaa ulvomisen ja kuunteli sitä iloisena, sillä hän luuli kuulevansa koiran haukkumisen. Hevosensa ei sitä tehnyt. Jalo oris säikähtyi, kuorsui ja juoksi aika lailla.

— Oho, mikä sinulle, oiva Omarini, tuli, sanoi Feliks ja koetti sitä mairitellen rauhoittaa. Pelkäätkö koiran haukkumista? Ole huoletta, olenhan luonasi!

Hevonen näkyi ymmärtävän häntä ja rupesi tavalliseen juoksuun. Vaan kun muutaman minuutin jälkeen outo ulvominen taas aivan lähellä kuului, nousi se pystyyn ja rupesi uudestaan täyttä laukkaa juoksemaan. Vielä Feliks ponnisteli sitä pidättääksensä, silloin jalo eläin yht'äkkiä seisahtui kuin kivi, pani etujalat viistoon lumella peitettyä maata vasten ja nosti pienen pään pystyyn, kirskuttaen hampaita. Feliks katseli ja näki noin neljänkymmenen askeleen päässä kaksi sutta, jotka vertyneillä silmillä heitä katsella tuijottivat.

Ukkosen nopeudella hän veti pistolinsa satulan päitsistä ja ampui häntä vastaan juoksevia petoja. Eikä se myöhään tapahtunutkaan. Sudet tavottivat jo hänen värisevän hevosensa kurkkua, — silloin laukesi ja molemmat sudet lankesivat tunnottomina maahan. Feliks ampui vielä toisen kerran tehdäksensä peräti lopun pedoista ja ajoi sitten tuskasta kuorsuavaa hevosta eteenpäin. Oiva oris totteli ja varmuuden vuoksi Feliks taas latasi pistolinsa ollaksensa, jos tarvittaisiin, varustettu.

Muutama tunti kului eikä Feliks ensinkään nähnyt ihmisasuntoa. Jo hän valmistelihe ollaksensa koko päivän ja ehkäpä seuraavan yönkin metsässä, kun hän pienen metsä-aukion yli ajeli ja huomasi lumen kirstunkaltaiseen joukkoon kokoontuneen, josta jotakin mustaa, ikäänkuin ruskea, noin tuumaa leveä nahkapala näkyi. Feliks ehkä olisi sivu ajanut, paremmin tarkastelematta lumiläjää, vaan koska hänen hevosensa, sitä peläten sivutse juoksi päästäksensä läjää lähestymästä, niin hän katseli tarkemmin ja tunsi luultun nahkapalan saappaankärjeksi.

— Jumalani, olisikohan tässä ihminen uupunut! hän huudahti ja astui alas hevosen selästä tarkemmin tutkiaksensa asiata.

Hän loi lumen pois ja näkikin, ei ainoastaan tainnoksissa olevan ihmisen, vaan miehen, jonka hän aivan hyvin tunsi. Hänen edessään makasi entinen isäntänsä ja käskijänsä, karhuntanssittaja Ivan Ivanovitsch kalpein, riutunein kasvoin, suljetuin silmin ja toisiinsa puristetuin hampain ikäänkuin ruumis.

Feliks'iin tunkeusi vihan ja vastenmielisyyden tunne, joka kuitenkin pian muuttui paremmaksi.

— Ei, sanoi hän itseksensä, vaikka tämä mies on ollut paha minua kohtaan, niin en kuitenkaan voi sallia hänen täällä jäätyä tahi tulla susien ruoaksi. Jumala on suurta kurjuuttani armahtanut, kuinka voin häntä paremmin kiittää kuin siten, että itse olen laupias lähimmäisiäni kohtaan, olkoon se vaikka pahin viholliseni.

Hän laskeusi polvilleen Ivanin viereen, hieroi hänen otsakulmiansa viinalla, jota hänellä oli mukanansa putelissa, kaatoi muutaman pisaran siitä hänen suuhunsa ja tuli iloiseksi, kun Ivan muutaman minuutin perästä avasi silmänsä ja näytti vähän tointumisen merkkiä. Feliks auttoi häntä nousemaan, nosti hänen suurella voimalla hevosensa selkään, missä hän molemmin käsin piteli satulasta kiini.

— Eteenpäin! hän huusi oriille ja tämä juoksi taas iloisesti metsässä.

Puolen tunnin jälkeen metsikkö harventui ja tultiin aukealle. Feliks huusi ihastuksesta. Ei ainoastaan myrsky ja lumituisku varsin tauonnut, vaan nuorukainen näki lähellä suuren, komean hovin, missä hän toivoi saavansa itsellensä ja aina vielä tainnuksissa ja pyörryksissä olevalle Ivanille suojaa.

Hän lähestyi porttia ja kolkutti. Kohta se sisäpuolelta avattiin ja kumartunut vanhus lausui matkustavat tervetulleiksi. Feliks kertoi, kuinka hän oli löytänyt Ivanin metsässä, vanhus huusi ja pian muutama renki siihen saapui; he nostivat Ivanin hevoselta, kantoivat hänen hoviin ja jättivät hänen erään vanhan piian hoidettavaksi. Vanhus piti huolen vieraan hevosesta, vei Feliks'in kammariinsa, missä hän virvoitti häntä ruo'alla ja juomalla.

Osaaottavaisena ja surumielisenä hän katseli kaunista ja jaloa nuorukaista. Vaan ennenkuin hän kerkesi paljon hänelle puhua, kutsuttiin häntä ja Feliks'iä Ivanin vuoteelle. Molemmat kohta menivät ja löysivät Ivanin puettuna ja täydessä kunnossa.

— Jumalan tähden, onko tuo se nuorukainen, joka auttoi minua ja toi minun tänne? hän kysyi äkkiä.

— Tämä se on, vastasi vanhus. Te olette suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, mies!

Vanha karhuntanssittaja rupesi itkemään nyyhkien kuni lapsi ja laskeusi
Feliks'in jalkojen eteen.

— Jumala on meitä tänne tuonut! Ivan huudahti suuresti liikutettuna, Jumalan sormi on silminnähtävästi meitä ohjannut, Jumala itse palkitkoon sinua onnettomalle osoitetusta laupeudestasi! Feliks, sinä et ole sisareni poika, sinä olet kreivi Feliks Normann, ja katso, tämä hovi, jossa meitä on niin vieraanvaraisesti vastaanotettu, on isäsi oma!

Hän tahtoi puhua enemmin, vaan vanhus ja vanha emännöitsiä keskeyttivät hänet.

— Herra nyt sinä lasket minun rauhaan menemään! huudahti vanha Stein, purskahtaen ilmi itkuun. Niin, hän se on! Se on Feliks, meidän Feliks'imme! Mikä armo Jumalalta jalolle, surumieliselle herrallemme. Tule Feliks, minun täytyy viedä sinua isäsi luokse, muuttaakseni suurta suruansa taivaalliseksi autuudeksi!

Vastustelematta hämmästynyt nuorukainen meni hänen kanssansa; Ivan ja vanha Susanna seurasi heitä. Toinen toisensa näkemisen ja tuntemisen näytäntöä on kynäni heikko kuvailemaan. Lukija, isä löysi monet vuodet itketyn poikansa, poika isänsä ja kotinsa, vanhat palvelijat uskollisesti rakastetun lapsen. Harvoin on maan päällä suloisempia kyyneliä nähty, kuin ne, mitkä kreivi Normannin huoneessa silloin vuosivat.

* * * * *

Päivä oli laskeumaisillansa. Ivan kertoi, miten kreivi Albin oli lahjomisella hänet houkutellut Feliks'iä poisviemään, miten se tapahtuikin, miten Feliks monet vuodet kulki ympäri hänen kanssansa, miten vihdoin ruhtinas Voronzov otti nuorukaisen huostaansa.

— Sittemmin ovat monet onnettomuudet minua kohdanneet, hän kertoi. Eläimeni kuolivat; karhu surmasi Petrovitsch'in, Aleksia jätti minun. Olin yksinäni. Silloin tulin tänne, näille seuduille, muistuttamaan kreivi Albinille lupaustansa maksamaan minulle verohinnan Feliks'in poisviemisestä. Pilkaten hän ajoi minun huoneesta maksamatta minulle ropoakaan. Silloin koston pyynnöstä päätin ilmoittaa kaikki kreivi Normannille ja rupesin tännepäin kulkemaan. Tiellä lumimyrsky peitti minut maahan, jouduin tainnuksiin ja jos Jumala ei olisi lähettänyt Feliks'iä luokseni, niin makaisin nyt ruumiina metsässä. Tämä on, herra kreivi, tunnustukseni ja nyt otan vastaan nöyrästi rangaistuksen, minkä vaan minulle tahdotte antaa.

Muutama päivä kului, ennenkuin kreivi Robert oli suuresta innostuksestansa sen verran tointunut, että hän taisi Feliks'in kanssa lähteä Gotsyyn. Sillä välin Feliks oli ruhtinas Voronzov'in asian toimittanut uskollisen Steinin kautta, antoi siitä sekä viimeisistä onnellisista elämänvaiheistansa ruhtinaalle tarkan tiedon ja lupasi pian tulia isänsä kanssa lausumaan ruhtinaalle molempain suurimmat kiitokset. Huomautamme ohimennen että niin sitten tapahtuikin ja että ruhtinas kuolemaansa asti oli hyvässä ystävyydessä Normannin perheen kanssa.

Viikko Feliks'in kotiintulon jälkeen kreivi Normann vihdoin lähti Gotsyyn poikansa, vanhan Steinin ja Ivanin kanssa nuhtelemaan ja kostamaan mitä ilkeä ihminen oli likimmäistä sukulaistansa, hyväntekiätänsä vastaan rikkonut. Vaan Korkeampi oli jo antanut rikokselliselle tuomion. Huhu nuoren veljensä pojan takaisintulosta oli kreivi Albinin korviin tunkeunut, hän oli huhun totuudesta tullut vakuutetuksi ja oli omantunnon soimauksista sekä häväistyksen, pilkan ja häpeän pelosta hirttänyt itsensä rappeutuneen linnansa raunioissa.

Kreivi Robert syvästi liikutettuneena ja kauhistuneena sanoi:

— Katsokaat, näin Jumala väärät hukuttaa, vaan omansa hän ohjaa siunauksen tielle! Kaikkivaltias on tuominnut ja hänen tuomionsa on ankara, vaan oikea.

Kreivin anteeksi antamuksen Ivan palkitsi alituisella alttiudella ja uskollisuudella, jota hän ei milloinkaan hetkeksikään laimiinlyönyt eikä rikkonut. — — —

End of Project Gutenberg's Kreivi ja karhuntanssittaja, by Franz Hoffmann