language: Finnish

KRISTIINA KUNINGATAR

Vuosisatansa merkillisin nainen

Kirj.

Adolf Borstendörfer

Suomennos saksankielestä

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1929.

1.

Kuninkaallisen linnan vahtisotilaat tekivät kunniaa. Upeapukuinen lakeija riensi nopsajalkaisena vetäisemään vaununoven syvään kumarrellen auki, ja hintelä, yksinkertaisessa asussa esiintyvä, pienikasvuinen mieshenkilö, herra Schering Rosenhane, Ruotsin valtiokansleri ja kuningataräiti Maria Eleonoora erikoinen suosikki, nousi tutajavin askelin komeisiin vaunuihin. Hän oli tänäänkin menossa leskikuningattaren pieneen, syrjäiseen linnaan, joka kohosi ankarana ja koruttomana Fyrisvallin lehtojen keskeltä.

Mitään hyvää viestiä hän ei varmaankaan tuonut Upsalasta ja kuninkaallisesta linnasta, sillä hänen pitkä nenänsä kuumotti entistä murhemielisemmän näköisenä hänen ryppyisistä kasvoistaan. Kun hän tervehti Kustaa Aadolfin leskeä, sujui kolminkertainen kumarrus häneltä niin onnettomasti, että kuningattarenkin ankarille, ilottomille kasvoille liukui hymyn varjo.

— Kas niin, mitä uutta teillä on kerrottavana tyttärestäni, herra kansleri? Onko hän vihdoinkin tehnyt päätöksensä?

Maria Eleonoora viittasi keveällä kädenliikkeellä vierastansa istumaan.

— Hän ei ole sitä tehnyt, majesteetti! Juuri siksihän alankin olla aivan neuvoton!

Avuttomasti huoahtaen kansleri sipaisi kädellään arveluttavasti harvenneita hiussuortuviaan ja jatkoi sitten puhettaan.

— Mutta kunpa siinä olisikin kaikki! Siinä tapauksessa asiasta kyllä selvittäisiin, jos hänen korkeutensa Kaarle Kustaa kerran ikävystyttää kuningatarta niin sanomattomasti! Miksikäpä pitäisikään juuri zweibrückeniläisen kerran joutua kantamaan Ruotsin kruunua.

— Armollinen majesteetti, jalo serkkunne Preussin vaaliruhtinas Freedrik Wilhelm on tuonnottain tiedustellut, saisiko hänen poikansa suosiota kosijana — sillä tavoinhan keinot kyllä keksittäisiin! Kauheinta on kuitenkin — ah, minä tuskin tohdin toistaa sanoja, jotka hän tiukkaan ja miesmäiseen tapaansa tänään minulle nakkasi — että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kristiina aikoo — —, hän nielaisi pari kertaa sekä löyhytteli hatullaan viileyttä kuumenneille kasvoilleen — aikoo suorastaan luopua kuninkuudesta!

— Mitä se tietää?

Maria Eleonoora oli kavahtanut seisaalleen ja mitteli perin kiihtyneenä huoneen lattiaa. Varomattomasti vanutteli hän hienoa pitsikudosta luisevissa käsissään ja heitti sen sitten menemään.

— Mitäkö se tietää? Ah, olen aivan suunniltani, kun olen joutunut tuomaan näin onnetonta viestiä teidän majesteetillenne! Mitä se tietää? Niin — hänen majesteettinsa Ruotsin kuningatar Kristiina aikoo — luopua valtaistuimestaan, aikoo vierittää kuninkuuden raskaan taakan ainaiseksi harteiltaan!

— Mitä? Sellainenko tosiaankin on Kustaa Aadolfin tytär, hallitsijan, joka pakotti koko maailman jalkainsa juureen?

Brandenburgittaren rumat kasvot kuvastivat tavatonta kiihkoa, ja hänen terävillä poskipäillänsä paloi kaksi vastenmielisen näköistä punaista täplää hänen alkaessaan uudelleen astella edestakaisin.

— Tuo pahantapainen lapsi on saatettava järkiinsä, hänelle on selitettävä, että kysymyksessä on paljon enemmän kuin hänen mielettömät oikkunsa! Teidän velvollisuutenne se on, herra kansleri.

— Aivan oikein, majesteetti! Suvaitkaa kuitenkin ottaa huomioon, että tuo pahantapainen lapsi — on parahiksi täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta! Majesteetti, siinä iässä hänellä on oikeus toimia mielensä mukaan! Hänen majesteetillansa Kristiinalla on muuten miehekästä päättäväisyyttä siinä määrin, ettei minun kaikista suostutteluistani olisi suurtakaan apua. Yksi ainoa toivonsäde minulla vain on vielä, majesteetti!

— Ah, kaikki ei siis vielä ole hukassa, te siis vielä tiedätte keinon, jolla pahin on vältettävissä. Puhukaa, herra kansleri! Selittäkää se minulle! pyyteli kuningataräiti.

— Viimeisenä keinonani, armollisin majesteetti, on — — kreivi Tott! Tiedättehän, että viime juhlassa hän herätti hänen majesteettinsa Kristiinan erikoisen mieltymyksen. Kuningatar on osoittanut hänelle aivan erikoista suosiota ja lahjoittanut hänelle flandriaiaisen mielikkiratsunsa, suosionosoitus, joka on eittämättömästi harvinainen. Kreivi Tott miellyttää kuningatarta. Ja miksikäpä ei? Hän on kohtelias kavaljeeri, puhuu oivallisesti ranskaa sekä italiankieltä, tuntee klassikoita, laulaa, tanssii, soittaa ja on peloton miekkailija, kuten viimeksi pidetyssä juhlassa kävi ilmi. Kaiken kukkuraksi hän on ikivanhan suvun jälkeläinen. Hänestä voitaisiin tehdä herttua! Ehkäpä kuningatar suostuisi hänen tähtensä jättämään vallastaluopumissuunnitelmansa!

Maria Eleonoora oli astunut aivan kanslerin äärelle.

— Tarkoitatteko, että kreivi Tott tulisi, Kustaa Aadolfin perinnön vaalijaksi — — —

Lause jäi häneltä keskeneräiseksi. Hänen katseensa liukui etsivänä kautta koruttoman huoneen pysähtyen vaatimattomaan öljymaalaukseen, joka esitti hänen puolisoaan kuningas Kustaa Aadolfia ratsunsa selässä.

— Miksikä ei? Ainahan hän zweibrückeniläisen veroinen on, ja sitäpaitsi — — hän on kelpo luterilainen. Vain viittaus häneltä, ja Macedo etunenässänsä jesuiitat ennen pitkää kaikkoaisivat Upsalan hovista Roomaan. Hurskaiden isäin vaikutus — olkoon, että se kohdistuukin vain puhtaasti tieteellisiin kysymyksiin — hänen majesteettinsa Kristiinaan tuntuu minusta ylipäänsä perin turmiolliselta! Näin ollen minusta näyttää, että vain kreivi Tottin avulla kykenemme selviytymään pulasta! Entä teidän majesteettinne? Saanko lähtiessäni tästä linnasta mukaani armollisimman suostumuksenne ja myöntymyksenne?

— Kyllä, herra kansleri! Mitä suosiollisimmin Maria Eleonoora ojensi hänelle luisevan kätensä, jonka hän vei kunnioittavasti huulillensa. — Kaikki on siis päätetty! Jo iltapäivällä kutsun kreivin palatsiini ja keskustelen hänen kanssaan asiasta. Hänhän on suurenmoinen ihminen! Järkevä ja harkitseva mitä suurimmassa määrin.

— Hän ei varmaankaan tule kieltäytymään, jos näkee hyötyvänsä asiasta.
Olen siitä vakuutettu!

— Toivokaamme sitä, herra kansleri! Älkääkä unohtako, että teidän on kokonaan jätettävä tyttäreni huomioonottamatta laatiessanne suunnitelmianne ja laskelmianne. Kysymyksessä ei ole kuningattaren etu, vaan valtakunnan etu. Valtio on kaikki, sanoi suuri isänikin aikoinaan, kansalainen ei mitään! Älkää unohtako, että Kristiinakin on vain kansalainen, jos kohta maan korkein! Päättäkää miten hyväksi näette, mutta älkää milloinkaan unohtako, että kysymyksessä on Kustaa Aadolfin perintö!

* * * * *

— Meibom, vaikka teillä olisikin kymmenesti etusija puheillepääsyyn — niin minun täytyy saada puhutella kuningatarta ensiksi. Kuuletteko! Minun täytyy!

Kääpiömäinen oppinut, jonka rujoa vartta verhosi pitkä, musta kauhtana, mitteli paheksuvin katsein nuorta henkivartioston everstiä, joka halusi riistää häneltä etusijan. Jos kohta hänestä, Meibomista, ei ruumiinvoimiin ja ulkomuotoon nähden ollutkaan kreivi Magnuksen kilpailijaksi, jos kohta nuoren upseerin salamoiva haarniska miellyttikin kuningatarta enemmän kuin hänen kunnioitusta herättävä tiedemiehenviittansa, nautti hän hovissa sittenkin miltei yhtä suurta arvonantoa kuin toinenkin.

Olihan hän nuoren kuningattaren opettaja, ja tämä oli yhtä älykäs ja oppinut kuin mikä senaikainen oppiarvon saanut maisteri hyvänsä.

Ihan hiljattainkin oli Upsalan yliopiston holvikattoisessa aulassa pidetty henkinen voimanmittely, ja nuori kuningatar oli saanut väitöskirjallansa ensimmäisen palkinnon.

Ja hänenkö olisi pitänyt väistyä nuoren kreivin tieltä, joka ei. pystynyt muuhun kuin latelemaan Kristiinalle kohteliaisuuksia, joita tämä — Herra paratkoon — kaikeksi onnettomuudeksi kuunteli liiankin mielellään. Kamaripalvelija, jonka askeleita Praagin linnasta peräisin olevilla upeilla lattiamatoilla ei ollut lainkaan kuulunut, keskeytti hänen mietteensä.

— Kreivi Magnus Gabriel de la Gardie!

Nuori eversti suoristi ryhtihän.

— Älkää panko pahaksenne, oppinut herra — mutta koska kuningatar itse käskee!

Suupielet hymynkareessa hän katseli Meibomin suuttunutta ilmettä. Sitten hän seurasi kamaripalvelijaa, joka kunnioittavana avasi raskaan tammioven.

— Jätettäköön meidät kahden kesken ja muut odottavat eläkööt toivossa! Eversti ja kreivi Magnuksen selostus henkivartioston uusinnasta vienee aikaa kohtalaisen kauan! kuului Kristiinan ääni.

Kuningatar, joka nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja riensi ripein askelin everstiä vastaan, oli pituudeltaan tuskin keskimittainen. Hänen otsansa oli leveä, silmät kauniinmuotoiset ja tuliset. Nenän kaari oli jalo sekä rohkea, suu ennemminkin suuri kuin pieni, mutta hyvin viehättävä. Hänen äänensä helähti sointuvana hänen nyt kääntyessään everstin puoleen.

— Meibom kai oli taas joltisenkin mustankipeä, rakas Magnus! Miesparka ei yhä vieläkään käsitä, että nainen saattaa lukea Horatiusta sekä keskustella Platonin viisaustieteestä samalla kuin hänen silmänsä sekä sydämensä mieltyvät komeaan henkivartioston everstiin!

— Voi sinua!

Hämillään ja ryhdikkäänä Magnus seisoi hänen edessänsä vaaleahiuksinen pää painuneena kuin koulupojalla.

— Sinähän vain leikittelet minulla, Kristiina! Kuinka usein olenkaan istuessani yksinäisessä kammiossani sinua ajatellen sanonut itselleni: Magnus, olet aikamoinen aasi! Rakastat niin, että olet toisin ajoin rakkaudenkiihkosta aivan suunniltasi, mietit mitä ihanimpia sanoja, joita aiot sanoa rakastetullesi, kun taas saat katsoa hänen ihaniin silmiinsä — ja kun niin tapahtuu — seisot rakastamasi naisen ääressä ja — — ja — — —

— Ja olet kuitenkin aikamoinen jöröjukka, joka pystyy vain viisastelemaan sekä nurkumaan, niinhän?

Kristiinan kaunismuotoinen, suurehko käsi siveli hellästi hänen partaista poskeaan.

— Muut sinun sijassasi riemuitsisivat, Magnus, tietäisivätpä ehken myöskin, mikä kavaljeerin velvollisuus on!

— Kristiina!

Rajusti kietaisi toinen molemmat käsivartensa hennon kuningattaren hennoille uumille, pusersi häntä kuumasti rintaansa vasten.

— Kun tietäisin, että todellakin minua rakastat, että tämä ei ole vain oikkua, kanssani leikittelevän kuningattaren oikkua, niin — —

— Mitä sitten?

— Kristiina, manalaankin menisin tähtesi, jos minut sinne lähettäisit.

— Manalaanko? Niinkö todellakin, sinä jöröjukka?

Leppeänä hiveli kuningattaren katse toisen voimakasta olemusta. Sitten hänen äänensävynsä kokonaan muuttui, ja hän kävi vakavaksi.

— Istuhan, Magnus! Hän viittasi kirjoituspöydän äärellä olevaan tuoliin. Istuhan ja kuuntele, mitä minulla on sanottavana. Lausuit pelkääväsi, että — — mieltymykseni sinuun on vain kuningattaren oikkua. Voit rauhoittua! Vain muutamia päiviä vielä, enkä minä enää ole oleva kuningatar, ja silloin — —

— Mitä puhutkaan, Kristiina?

Nuori jättiläinen oli kavahtanut seisaalleen ja tuijotti kuningatarta tietämättä mitä ajatella.

— Sitä, että ensinnäkin on sinun käytävä taas istumaan! Ja kuuntelehan nyt rauhallisesti. Olen kyllästynyt hallitsemiseen. Olen perinpohjin väsynyt olemaan vain suuren isäni tytär, isän, jonka todellisesta suuruudesta Euroopassa sitäpaitsi toistaiseksi ollaan sangen erimielisiä. Sitäpaitsi — minulle tyrkytetään puolisoksi Kaarle Kustaata, tuota naurettavaa narria, jonka posliininsiniset silmät muistuttavat lammasta eikä suinkaan ihmistä. Brr — minua puistattaa ajatellessani, että hänen rakkautensa tulisi osakseni.

Kuten usein olen sinulle valitellut, tahtoisin avaraan maailmaan, tahtoisin tutustua henkilöihin, joille en ole pelkkä kuvatus ja kuningatar. Olen väsynyt hallitsemiseen enkä ole salannut asianlaitaa kansleriltakaan. Hän on kylläkin huikeasti ruikutellut sekä rukoillut vedoten manallemenneen herra, isäni kuvaan. Hyötynyt hän ei ole siitä. Ja käsitettyään, etten piittaa zweibrückeniläisestä lainkaan, on hän tarjonnut minulle toista sulhasmiestä!

— Ja hän on — — —?

Kreivin poskipäät punehtuivat arveluttavasti, kun hän teki ripeän kysymyksensä.

— Hän on — mutta suvaitkaa ensin hieman tyyntyä, jalo herra eversti, myhäili Kristiina. — Hän on — — ettehän te sitä kuitenkaan arvaa — kreivi Tott, eikä kukaan muu!

— Sitä ajattelinkin, puuskahti Magnus sanomaan vasten tahtoaan. — Puolisoksesi siis annettaisiin tuo naurettava narri, jolle osoitit viime juhlassa suosiotasi siinä määrin, että hän on siitä pitäen pitänyt nenäänsä monin verroin entistä pystympänä.

— Kanslerille, joka ryhtyi omasta alotteestaan kreivin puhemieheksi, olen ilmoittanut —

— Suostuvasi! puuskahti nuori eversti sanomaan nauliten katseensa kuningattaren keimailevasti hymyileviin kasvoihin ikäänkuin olisi toisen katseesta ollut luettavissa elämä tai kuolema.

— Kylläpä jöröjukkani osaa kiivastua! Enpä olisi moista uskonutkaan! Taas siveli Kristiina toisen vaaleita kiharoita. — Mutta rauhoituhan, Magnus, luonnollisesti olen antanut hänelle saman vastauksen kuin silloinkin, kun hän tarjosi minulle Kaarle Kustaata. Olen sanonut hänelle, että en ylipäänsä menekään naimisiin, vaan haluan noudattaa Englannin neitsytkuningattaren esimerkkiä. Ainoakaan mies ei ole ylpeilevä siitä, että on johdattanut minut alttarille.

— Enkö minäkään?

— Et sinäkään, ystäväni! Olen kuitenkin valinnut sinulle paljon paremman osan. Sinusta on tuleva matkamarsalkkani; kun lähden avaraan maailmaan, olet ratsastava rinnallani ja ainiaan jakava sekä suuret että pienet murheeni! Onko henkivartioston eversti Magnus Gabriel de la Gardie siihen suostuvainen?

Vastauksen asemasta jättiläinen hetkeksi nosti kuningatarta niin korkealle, että tämä oli miltei päänmitan häntä pitempi. Sitten hän pusersi Kristiinan rajusti rintaansa vasten.

— Olenko minä siihen suostuvainen, Kristiina! Olenko minä siihen suostuvainen! Kuinka ihanalta tuntuukaan, kun saa heittää vihatun hovietiketin kammitsat menemään! Päästä näkemään sinun kerallasi maailmaa! Sano, Kristiina, milloin asia ratkaistaan, niin että saan riemuita siitä!

— Ensimmäiseksikolmatta toukokuuta on valtiopäivät kutsuttu koolle Upsalaan, Magnus! Sen päivän jälkeen ei Ruotsin kruunu ole enää pusertava otsaani. Sitten käy matka Brysseliin, missä luovun isäini uskosta.

— Aiot — ruveta katolilaiseksi?

— Aion, Magnus! Älä kysy, minkä takia en enää tunne voivani hyvin luterilaisen kirkon helmassa. Riittää — niin on! Ota ajasta vaari täydentääksesi tietojasi espanjankielessä, sillä habsburgilaisen arkkiherttuan hovissa Brysselissä mainitaan vietettävän sangen iloista elämää! Ja jätä minut nyt yksin, Magnus! Minulla on vielä paljon huollettavanani, sillä hallitsijattaren velvollisuudet ovat vakavia. Suudelma vielä, kömpelö jöröjukkani, ja näkemiin valtiopäivillä! Kunhan ne vain ovat ohitse, tarvitsee minun enää — olla vain nainen!

2.

Toukokuun ensimmäinenkolmatta vuonna 1654 oli aurinkoinen kevätpäivä, ja koko Upsala sädehti heleässä päivänpaisteessa. Kaupungissa oli jo päiväkausia vallinnut kuumeinen kiihtymys, sillä valtiopäiväin avajaisethan olivat näytelmä, jonka näkemisestä Upsala ei saanut iloita kovinkaan useasti. Kaduilla tungeskeli ihmisiä, jotka ihmettelivät Göötanmaan herrain upeata asua, nauroivat kuollakseen vermlantilaisten nahkalakkeja ja tappelivat kultarahoista, joita muuan lihava ongermanlantilainen kauppaherra viskeli rahvaalle.

Ja peitsiniekkain airueiden ratsastaessa valkoisilla hevosillansa täyttä neliä kuninkaalliseen linnaan vievää jyrkkää katua pitkin oli innostus rajaton. Laulettiin, huudettiin, hurrattiin, nuoret tytöt heittivät uljaille ratsastajille lentosuudelmia, torailevat äidit pidättelivät tyttäriään vaaleista palmikoista pitäen, lapset kirkuivat joutuessaan väkijoukon jalkoihin. Uumajan lappalaiset kaupittelivat sokerihunajaansa, päihtyneet merimiehet tappelivat, sinipukuiset kaupunginvartijat erottivat riitaveikkoja ja veivät pahantekijöitä toruskelevan oikeudenpalvelijan pakinoille, koirat haukkuivat, sillä niistä ei piitattu, jäivätpä ne kiireessä vielä vaille ruokapalaakin, naurusuiset kapakoitsijat korjasivat taskuihinsa riikintaalereita, joita olutta janoava yleisö liiankin auliisti kantoi kapakoihin, professorit ja valtaherrat jauhoittivat kiharaisia tekotukkiaan vieläkin kerran, ennenkuin arvokkaasti asettivat ne päihinsä, sillä olihan valtiopäiväin sekä kuningattaren nähden toki esiinnyttävä kunnialla — — —

Kolme fanfaaria!

Koristeellisissa pinkokauluksissa upeilevat nuoret torvenpuhaltajat panivat parastansa. Sen näki heidän ankarasti punottavista poskistaan heidän laskiessaan torvensa huuliltaan. Kuninkaallisen linnan valtaistuinsaliin vievät raskaat tammiovet aukenivat jo. Verkalleen täyttivät juhlapukuiset valtiopäivämiehet salin.

Herrat jakautuivat juhlallisin askelin kahden puolen valtaistuinta.

Ruma Söödermanlannin herttua keskusteli kuiskaten holsteinilaisen herran keralla, joka arvoltaan oli Lyybekin piispa ja jonka ihraleuka tänään tärähteli kiihtymyksestä. Eräässä nurkassa seisoskeli nöyränä Sulim Pasha, Suur-turkin täysivaltainen edustaja, kun taas alituiseen tanssiaskelin liikkuva kreivi Tott oli kutsunut luokseen hovipojan, joka pyyhkieli viimeisetkin pölyt hänen korkeavartisista saappaistaan.

Salin parvekkeella, jonne veivät leveät, leijonain vartioimat kiviportaat, istuivat naiset samettilavitsoilla. Vaaleat tukkansa, joiden runsaus muulloin antoi heille niin paljon vaivaa, olivat he tänään sirosti sidelleet tiheäsilmukkaisiin silkkiverkkoihin, joihin oli kirjottu turkkilaista kultarihmaa, ja leyhyttelivät afrikkalaisen strutsin höyhenistä valmistettuja jättiläisviuhkojaan, vaikka silkkisen hipiän keveä värinä ei suinkaan todistanut heidän olevan kuumissaan.

Mutta siihen aikaan oli viuhkakieli Upsalassa muotina, ja alhaalla salissa seisoskelevat komeapukuiset herrat ymmärsivät siroa merkkikieltä liiankin hyvin, vaikka he silmäilivätkin parvekkeelle vain salavihkaa silloin tällöin.

Henkivartiosto marssi nyt saliin kilisevin kannuksin. Parvekkeella istuvain naisten viuhkat vaipuivat, ja salaamatta ihastustaan he ihailivat värikästä näkyä. Erikoisesti kääntyivät kaikkien katseet eversti ja kreivi Magnuksen nuorekkaaseen, raikkaaseen olemukseen.

Maan valtaherrat rykäisivät vieläkin kerran ja pyyhkäisivät hansikoiduin käsin juhlapuvustaan viimeisen pölyhiukkasen, sillä henkivartioston saapuminen oli merkkinä kuningattaren pikaisesta tulosta. Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa äskeistä mahtavampana, juhlallisempana torventoitotuksena.

Kumaraisena saapui kansleri Schering Rosenhane saliin. Hänen raihnainen olemuksensa upeili loisteliaassa puvussa, joka painoi niin raskaana hänen hartioitansa, että hän kykeni pysyttelemään pystyssä vain nojautumalla kultaiseen kanslerinsauvaan.

Nyt hän seisoi keskellä salia, ja kunnioittavasti tervehtivät valtaherrat häntä. Hän löi sauvallaan kolmasti marmorilattiaan, johon oli tänään levitetty raskaita flandrialaisia mattoja, Praagin linnasta peräisin olevaa ryöstösaalista.

— Hänen majesteettinsa kuningatar! — Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Zweibrückenin perintöprinssi Kaarle Kustaa!

Taaskin kolme fanfaaria! Tällä kertaa riemukkaasti, liikutetusti helähtäen!

Ja sitten saapui Kristiina seurassansa perintöprinssi, jonka ilmeettömät, nukkemaiset kasvot näyttivät tänään huomattavasti entistäänkin persoonattomammilta. Sirostellen, pöyhkeilevästi pidellen serkkuansa kädestä hän johdatti kuningattaren valtaistuimelle.

Kristiina oli pukeutunut valkeaan silkkipukuun, jossa hänen vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta ja suuremmalta. Hänen valkeilta olkapäiltänsä riippui raskas kuninkaallinen vaippa, jonka suunnatonta laahusta kaksi hovipoikaa kantoi. Hänen tuhkanvaaleat hiuksensa valuivat kaikessa runsaudessaan kuningasviitalle, ja hänen päässänsä oli kuninkaallinen kruunu, joka loi kalvaille kasvoille marttyyrin ilmeen. Oikeassa kädessänsä hän piteli valtikkaa, jonka päässä valtakunnanomena loisteli kultaisena pallona. Valtaistuimen ääreen saavuttuaan hän nousi sinne vievät askelmat verkkaisin, arvokkain askelin, sitten hän kääntyi seisaalleen jääden valtiosäätyjen puoleen:

— Jalot herrat, rakkaan isänmaamme neuvonantajat ja suojelijat! Kotikonnuiltanne, aurankurjesta ja peltosaraltanne olen kutsunut teidät tänne neuvotellakseni kanssanne maan asioista vielä kerran.

Astuessamme tänään eteenne haluamme julkituoda teille, etteivät heikon naisen voimat enää riitä johdattamaan rakkaan isänmaamme kohtaloita sillä tavoin kuin rakastetun isämme ja teidän unohtumattoman hallitsijanne kuningas Kustaa Aadolfin perintö velvoittaa. Siksi olemme päättäneet luopua kuninkaallisesta vallastamme jättäen sen ansiollisen kanslerimme Schering Rosenhanen käsiin, jonka kädestä sen aikoinaan vastaanotimme!

Tällä hetkellä en siis enää ole kuningattarenne, vaan ainoastaan valtakuntani kansalainen. Vallastaluopumukseni olen tehnyt teille tiettäväksi, ja niinmuodoin luovutan kuninkaalliset arvomerkkini käsistäni!

Hän astui saliin ja ojensi polvistuneelle kanslerille kruununsa, antoi raskaan kärpännahkaviitan valua hartioiltansa ja laski valtikan sekä valtakunnanomenan samettityynylle, jota polvistunut hovipoika piteli.

Sydänjuuriaan myöten liikutettuna kansleri ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Jumala, joka johdattaa niin hyvin ihmisten kuin kansain kohtalot, on säätänyt niin, että rakastettu ja ansiollinen kuningattaremme Kristiina on luovuttanut valtikkansa käsistänsä.

Valtiosäädyt, joiden puolesta tänään puhun, kiittävät eroavaa kuningatarta hänen suuresta tarmostansa, hänen yli-inhimillisestä velvollisuudentunnostansa ja hänen kuninkaallisesta rakkaudestansa Ruotsin valtakuntaa kohtaan.

Eroavan kuningattaren julkituotua minulle tahtonsa on minulla kanslerina velvollisuus johdattaa Ruotsinmaan uusi kuningas valtaistuimellensa. Vaasasuvun laki säätää niin, että Zweibrückenin perintöprinssistä Kaarle Kustaasta tulee eroavan kuningattaren seuraaja. Saman lain mukaan on uusi kuningas kruunattava vielä tänään iltapäivän toisella tiimalla. Tänne kokoontuneet valtiosäädyt, jotka ovat pyytäneet minua esiintuomaan eroavalle kuningattarelle isänmaan kiitoksen, yhtykööt kerallani julistamaan:

Kauan eläköön Kristiina, eroava kuningatar! Eläköön Ruotsinmaa!

Kanslerin sanat humahtivat kautta salin, ritarit kiskaisivat miekkansa huotristaan ja heiluttivat niitä korkealla ilmassa, hovinaiset viskasivat parvekkeelta tulipunaisia ruusuja, jotka putosivat Kristiinan jalkain juureen matoksi, jota pitkin entinen kuningatar lähti astumaan nopein askelin.

Kasvot hehkuen Kristiina kulki pää painuneena, kiihkeästi kohoilevin povin. Hänen katseensa etsi aaltoilevasta ihmisjoukosta vain yhtä ainoata, ja tämä ainoa kiitti häntä kumartamalla vaaleata päätään.

Kreivi Magnus, henkivartioston eversti, kaikkien kauniiden naisten suosikki, hymyili. Ketä mahtoikaan tuo hymy koskea, kuiskuttelivat kerkeäkieliset naiset. Vain muuan sen tiesi! Hänen katseestaan huokui turvallisuudentunnetta ja onnea, kun hän asteli armaansa ohitse.

* * * * *

Upsalan kaupungissa siinsi öinen taivas sinisenä, valaen kaduille ja turuille taikahohdettaan sekä karkoittaen aavemaisen hämärän loitolle salaisimmistakin sopukoista. Oli aika, jolloin kautta pohjoisen maan käy valtaisa aavistus kaiken heräämisestä, kun kevät laulaa sielläkin voitollista hymniänsä.

Linnassa helisivät janitsaarisoittokunnan säveleet. Päihtyneet miesäänet lauloivat uudelle kuninkaalle ikivanhoja loppukertoja, joita jo göötalaiset olivat laulaneet purjehtiessaan leveissä etelämaisissa aluksissaan Ruotsinmaan kallioisille rannoille.

Ihmetellen seisoskelivat upsalalaiset linnan ympärillä. Ken onneksensa pääsi vilahdukselta näkemään sisälle, kertoili siellä nähtävistä, kuultavista, maistettavista ja haistettavista ihanuuksista ällisteleville katsojille, jotka silkasta uteliaisuudesta painoivat nenänsä lysyyn linnanmuuria vasten.

Uuden hallituskauden alku tapahtui hurjan menon merkeissä.

* * * * *

Hämyisiä, piiloisia pylväskäytäviä myöten päästiin linnasta villiintyneeseen puistoon, jossa joutsenten kimakat huudot kaikuilivat öisin. Puiston helmassa piili salaperäisiä lampia, ja niiden kalvossa uiskentelivat lumpeenkukat muistuttaen lumottuja kuninkaanlapsia.

Päihtyneiden vieraiden pitäessä menoaan linnassa seisoi erään kallioluolan varjossa kaksi lujasti toisiinsa pusertunutta ihmistä.

— Kristiina, kuumasti kiitän sinua siitä, että heitit kuninkuutesi ollaksesi vain nainen, vain rakastava nainen! Kuuletko laulua ja soittoa? Noin juhlitaan uutta kuningasta, uskovat ihmishoukat! Meitä näin juhlitaan, Kristiina! Vapauttamme!

— Magnus, ei noin mielettömästi! Sinä aivan rusennat minät. Muista aina, että meillä on vielä edessämme suuri päämäärä ja että rakkaudellemme aukeaa avara maailma, torjui Kristiina. Muista, että vielä on voitettavanamme paljon vaikeuksia! Sinun ei kuitenkaan pidä olla huolissasi, jöröjukka! Enhän enää ole kuningatar, jonka oikkuja sinun on pelättävä, vaan heikko nainen, joka on liiankin suuresti tuen tarpeessa.

Tähtien karkelosta putosi äänettömänä tähti piirtäen tulisen juovan öisen taivaan lakeen.

— Olkoon tuo meille hyvän alun merkkinä, puhui Kristiina hiljaa.

— Sitä se on, armahin!

Silloin Kristiina painoi päänsä toisen olkapäätä vasten, ja hänen kuuma suudelmansa oli tämän vihkimyksenhetken pyhänä sinettinä.

3.

Brysselin muurit kumahtelivat kanuunanlaukauksista.

Nukkujat heräsivät niiden kuminaan hetkeksi säikähtyen, sillä heistä jo tuntui, että Alban herttuan verenjanoiset sotajoukot pommittivat taas kaupunkia.

Mutta sitten he hieraisivat unet silmistään, kiskaisivat yömyssyt päästänsä ja muistivat, että tämä aamutervehdys oli tarkoitettu Ruotsin entiselle kuningattarelle Kristiinalle, jonka dominikaanimunkki isä Guemes oli tänään Pyhän Mikaelin tuomiokirkossa ottava katolisen kirkon helmaan.

Kiireesti he pukivat nutun ja housut yllensä, piittaamatta työstä, työpajoista ja virkahuoneista tämän taivaallista! Olihan toki riennettävä hyvissä ajoin, jos mieli nähdä suurta juhlakulkuetta, joka oli juhlamenojen jälkeen vaeltava läpi kaupungin. Brysselin ahtailla kaduilla tunkeili jo näin varhain suunnaton väenpaljous. Vain vanhukset ja synnyttäjät olivat nurkuen jääneet kotiin. Kuka suinkin kynnelle kykeni oli rientänyt kadulle juhlapukuisena tervehtimään ruotsalaista kuningatarta.

Kaupungin toreille nelistivät ratsumiehet Utrechtista ja Nymwegestä raskaissa panssaripaidoissansa. He olivat kyrassiereja, jotka olivat tällä erää kuningattaren henkivartiostona.

Leveähousuiset jalkasoturit marssivat raskain askelin pitkin brysseliläistä mukulakivitystä, kolautellen tahdikkaasti pyssyjensä periä kumajaviin katukiviin ja laulaen flaamilaista sotalaulua. Loisteliaat vaunut toinen toisensa jälkeen — kahdeksan ja kymmenenkin hevosen vetäminä — ajoivat tuomiokirkon sisäänkäytävän äärelle, espanjalaiset palvelijat levittivät kalleita mattoja kirkon portaille, jotta ylimysten ei tarvinnut astua kivipaasille, kerjäläiset, rujot, sokeat vanhukset, joita lapsenlapset taluttivat, tunkeutuivat lähemmäksi, ojensivat kerjäten päähineitään ja häipyivät laskemaan aarteitansa holvikaaren varjoon saatuaan ne täyteen kuparikolikoita.

Tuomiokirkon mahtavat kellot alkoivat kumahdella, ja toisten kirkkojen kellot yhtyivät kuoroon. Pyhän Jaakopin kirkosta kuului valtaisa pauhina, ja Sablonin kirkon heleät kellot kilahtelivat vanhasta Katariinankirkosta kajahtavan malmisen kuminan lomasta. Parvittain astelivat nunnat nopein askelin tuomiokirkkoa kohden. Toisilla oli yllään avarat, mustat puvut, jotka pullistuivat katuja pitkin humahtelevassa tuulessa mustina purjeina, toisilla ruskeat kaavut, joiden valkoiset siivekkäät hilkat muistuttivat aallokon yllä liiteleviä lokkeja.

Litteähattuisia jesuiittoja, jotka kumartelivat tervehdyksiään joka taholle, hiiviskeli kiireisinä talojen seinämillä, paljasjalkaisia kerjäläismunkkeja kulki ruskeissa, karvaisissa kaavuissansa, keltaiset, palavat vahakynttilät käsissä vakavin, arvokkain askelin ja nöyrästi painunein päin uteliaitten, riemuitsevien katsojain lomassa.

* * * * *

Saman vanhan talon seinämällä, missä kreivi Egmont tuskin vuosisataa aikaisemmin oli joutunut elämästä kuolemaan, nojasi seinäsyvennystä vasten muista katsojista erillään seurue, joka jo ulkonäkönsäkin puolesta erosi muusta rahvaasta.

Nämä viisi henkilöä, jotka seisoivat syvennyksen suojassa innokkaasti keskustellen, saattoivat olla joko aatelisia tai sitten hovimiehiä. Heistä kookkain, jota toiset puhuttelivat nimellä "conte", oli noin kolmikymmenvuotias mies. Kvitteninkeltainen iho, sysimustat säihkyvät silmät ja mustansininen tasattu parta, joka valui leveänä espanjalaiselle kaulukselle, leimasivat hänet heti italialaiseksi.

Roomasta kotoisin oleva kreivi Sentinelli oli itse asiassa rientänyt Brysseliin kuultuaan ruotsalaisen majesteetin tulosta ja toivoi nyt saavansa kuningattaren hovissa joko kavaljeerina tai hovimiehenä aseman, johon arvonsa hänet oikeutti. Taskussaan hänellä oli sinetöity pergamenttirulla, jonka hän toivoi saavansa ojentaa Kristiinalle tullessaan julkisesti hänelle esitellyksi. Pergamentti sisälsi hänen pyhyytensä paavi Aleksanteri VII:n suosituskirjelmän.

— Conte Erminio, olette siis kirkon uskollinen poika, kun kuljetatte mukananne hänen paavillisen pyhyytensä omakätistä kirjettä! puhui tanakka, pienikasvuinen mieshenkilö kuiskaten kreiville.

Sentinellin ohuilla huulilla karehti arvoituksellinen hymy.

— Ainakin hänen pyhyytensä paavi pitää minua sellaisena! Onhan salaisen seuramme kunnioitettava mestari opettanut meitä olemaan viekkaita tullessamme tekemisiin vihollisten kanssa. Mutta sanonpa teille vakavasti, ystäväni, että tästä näytelmästä on ehdottomasti tehtävä loppu mahdollisimman pian! Katsokaahan vain, kuinka rahvas töllistelee suljettuja kirkonovia, joista Kristiina, ruotsalainen majesteetti, ilmestyy näkyville luultavastikin tuossa tuokiossa. Kuningattaren nujertaminen tuntuu minusta houkuttelevalta tehtävältä, ja Schering Rosenhane, tuon pohjoisen maan kansleri, on palkitseva vaivani kilisevin dubloonein! Kunhan vain pääsen hänen palvelukseensa, ystäväiseni, niin saatte nähdä, kuinka pian pohjolan jäinen neitsyt on sulava syleilyssäni. Mutta kuulkaa — juhlamessu on lopussa, kuningatar on tulossa!

Mikaelinkirkon molemmista torneista puhalsivat tulipunaisiin pukuihin pukeutuneet torvensoittajat kolme mahtavaa fanfaaria.

Tuomiokirkon ovi aukeni.

Ensimmäisenä hengellinen herra loisteliaassa messukaavussansa, jonka hohtokivin kirjottu kudos kimmelsi ja säihkyi aamuauringossa, niin että katsojat luulivat aivan heittävänsä henkensä ihmetyksestä, sitten kardinaali piispansauvoineen ja -päähineineen, ja vihdoin kultakankaaseen puettujen nuorten hovipoikain kantaman katoksen alla kuningatar Kristiina.

Hänen jalot kasvonsa, joita vaaleat, runsaat kiharat reunustivat, olivat tänään hänen juhlapukunsa silkkiäkin valkoisemmat. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän tuskin huomasikaan tervehdyksiä ja riemuhuutoja, joita kohisi häntä vastaan joka puolelta. Kreivi Sentinelli tunkeutui häikäilemättömänä esiin hälisevän joukon lomitse. Hänen kaidoilla huulillaan karehti voitollinen hymy, kun hän viskasi Kristiinan jalkain juureen heleän kukkavihon. Veripunaisia olivat ruusut, joiden terälehdet lennähtivät kuningattaren jalkain juureen.

Tahtomattaankin tämä hetkeksi pysähtyi. Hänen katseensa liukui yli kukkain, nauliutui pelottomasti lähemmäksi tunkeutuneen kreivin kasvoihin. Kaksi tulista hiiltä, jotka paloivat kvitteninkeltaisissa kasvoissa, upposi tuokioiden ajaksi Kristiinan sinisiin silmäteriin.

Sitten riisti aallehtiva kansanjoukko kreivin mukaansa. Muuan oli kyllä huomannut italialaisen. Kreivi Magnus, kuningattaren seuralainen, hänen henkivartiostonsa entinen eversti, tunsi kuuman punan valahtavan poskipäillensä. Mielihalusta hän olisi syössyt iskemään maahan tuon julkean roiston, joka oli rohkeine katseineen suorastaan ahminut kuningatarta. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä. Eihän hän ollut Ruotsissa, missä noudatettiin ankaria tapoja ja ankaraa kuria, vaan Espanjan Alankomaiden pääkaupungissa.

Ilma täällä oli niin kosteata ja painostavaa, että sitä tuskin saattoi hengittää. Ja yhtä painostavia olivat ihmisetkin. Entä kuningatar? Hänkin oli muuttunut Brysseliin tultuaan, habsburgilaisen arkkiherttuan kuihtuneen, sinisuonisen käden johdatettua hänet kaupungintaloon, jonka upeat suojat oli luovutettu hänen asunnoksensa.

Saihan hän, Magnus, kyllä vielä silloin tällöin katseen noista sinisistä silmistä, jotka toivat mieleen kotimaan keväisen taivaan, mutta viime päivinä kuningatar oli muuttunut. Melkeinpä kreivi rehellisyydessänsä häpesi sanoa asiaa suoraan: kuningatar oli muukalaistunut!

* * * * *

Laveassa kaupungintalon puistossa, joka ulottui tuntimäärien matkan aina Senneen asti, vietti Brysselin kaupunki illalla juhlaa. Puista riippui italialaisia paperilyhtyjä, joita peloton maailmanmatkaaja Marco Polo oli tuonut kaukaa murjaanien maasta, piiloisista puistikoista kaikuili huilun tai tirolilaisviulun valittavia säveleitä kohden öistä taivasta.

Hiljakseen hiipiväin parien varjokuvat piirtyivät valaistuja puutarhamuureja vasten silloin tällöin, kadotakseen sitten ikäänkuin maan nieleminä.

Brabanttilaisiksi talonpoikaistytöiksi puetut hovipojat tarjoilivat makeata, ryyditettyä muskatelliviiniä, Antwerpenin herkullisia hunajasämpylöitä ja virvoittavaa sorbettia, juomaa, jonka Suurturkin lähettiläs oli tuonut Brysseliin.

Tunnelma kävi vähitellen yhä huimemmaksi ja hillittömämmäksi. Ranskalainen juovuttava viini, joka kihahteli kielellä niin miellyttävästi, alkoi vaikuttaa. Miesten katseet kävivät rohkeammiksi ja naisten raukeammiksi, alistuvammiksi. Eräässä kohden puistoa seisoi kuningatar, jonka hahmo kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hänen poskipäillensä oli kohonnut vieno puna, ja hänen katseensa oli riemullisempi kuin koko päivänä.

Kreivi Sentinelli oli polvistunut hänen eteensä painaen oikeata kättänsä sydäntään vasten.

— Minun on tunnustettava teille, että rohkeutenne on saanut minut hämilleni! Kristiinan ääni kaikui epävarmana sekä hiljaisena, kun hän kääntyi polvistuneen puoleen — Pohjoisessa maassamme emme ole tottuneet sellaiseen! Puhukaa, mikä on saanut teidät lähestymään minua?

— Mikäkö minut on siihen saanut? Ah, teidän majesteettinne kysymys käy minuun kipeästi, sillä siitähän huokuu peittelemätöntä ivaa! Vai eikö kuningattarista kaunein tietäisi tänään viehkeydellään ja sulollaan vieneensä voiton kaikista Brysselin naisista?

Kun uskalsin heittäytyä teidän kuninkaallisen majesteettinne jalkain juureen, tapahtui se vain siksi, että olin suunniltani, siksi, että unohdin järjen äänen, jonka olisi tullut sanoa minulle: On mielettömyyttä, että lähestyt sitä ainoata, jonka katse sivuuttaa sinut ilman muuta! Tiedän kyllä, että mielettömyyttä se on, ja sittenkään — en voinut muuta!

Ajatuksiinsa vaipuneena Kristiina leikitteli helmillä, jotka valuivat kolminkertaisena ketjuna hänen valkoiselta joutsenkaulaltaan.

— Sananne ovat minulle outoja, kreivi! Kotimaassani miehet sovittavat sanansa painavammin kuin te! Puheenne kiihkeys yllättää minut, saa minut hämmennyksiin! En ole tottunut moisiin sanoihin. Ja sitäpaitsi saattaa olla niin, että ryytiviini on saanut teidät kuumenemaan, ja kun huume huomenna on haihduksissa, ette enää muistakaan maanneenne polvillanne ruotsalaisen kuningattaren jalkain juuressa!

Kreivi Sentinelli nousi verkalleen seisomaan. Suoristautuen hän sanoi hiljaa:

— Viidennestätoista ikävuodestani lähtien olen ollut sotilas. Olen otellut Suurturkkia vastaan ja ollut mukana suuressa sodassa taistelemassa unohtumatonta isäänne vastaan, jota silti pidän mitä suurimpana sotasankarina, vaikka taistelinkin Tillyn riveissä! Viisitoista kertaa olen haavoittunut, usean kerran miltei kuolettavastikin. Ainoakaan haava ei kuitenkaan ole vihlaissut minua niin kipeästi kuin teidän sananne, kuningatar! Sittenkin kykenen puolustautumaan. Kuunnelkaa minua!

Kuukausia sitten kuulin Roomassa nimenne ensi kerran. Kuulin kerrottavan, että Kustaa Aadolfin tytär, joka sulonsa ja kauneutensa puolesta muistuttaa enemmän enkeliä kuin maallista olentoa, aikoisi palata ainoaan oikeaan uskoon! Erään uutislehden puupiirroksesta näin kuvanne, kuningatar! Kömpelön ja karkeatekoisen vain, ja kauneutenne nyt virratessa olemukseeni tiedän, ettei se ollut näköisenne. Mutta sittenkin — kun kuvan näin, valtasi minut tunne, jonka kaltaista en ole kokenut milloinkaan! Sinun on nähtävä kuningatar, kajahti sielussani! Myin tilukseni Campaninassa, pyrin hänen pyhyytensä paavin puheille ja pyysin häneltä suosituskirjettä.

Hänen pyhyytensä on minulle sangen suosiollinen, sillä jo vuosisatain ajan on Sentinellin suku taistellut hänen viirinsä johtamana sotajoukkojen etummaisissa riveissä. Hän antoi minulle haluamani kirjeen, joka minun piti henkilökohtaisesti ojentaa teille, kuningatar. Tässä se on!

Kristiina tarttui sievästi rullalle käärittyyn pergamenttiin. Hartaana hän kohotti paavin sinetin huulilleen ja mursi sen sitten.

Tumma puna hulmahti hänen kasvoillensa.

Kirjeessä paavi kutsui häntä luoksensa Roomaan. Hän vakuutti "sangen rakkaalle tyttärellensä" erikoista suosiotansa ja suositteli hänelle kreivi Sentinelliä kunniallisena kavaljeerina ja hyvänä kristittynä. Lopuksi lähetti hän kuningattarelle kirjeellisen siunauksensa.

Sen jälkeen vaiettiin pitkään.

Yhä vain Kristiina tuijotti mietteissänsä avoimeen pergamenttirullaan, kreivin seistessä ristityin käsivarsin hänen edessänsä, enemmän muistuttaen kuvapatsasta kuin elävää ihmistä.

Kuningatar käänsi päänsä verkalleen häntä kohden.

— Teillä on hyvä suositus, conte Erminio, sanoi hän hiljaa. — Henkilö, jolla on suojelijana hänen pyhyytensä, on ehdottomasti hyvä kristitty. Ja kunniallista kavaljeeria saattaisin hyvin tarvita hovikunnassani! Sitä tosin johtelee minulle kreivi Magnus Gabriel de la Gardie, ruotsalaisen henkivartiostoni eversti. Hän on kuitenkin pohjoismaalainen jöröjukka ja vielä varsin tottumaton vieraiden hovien hovielämään.

Taas liukui hänen katseensa italialaisen norjaan olemukseen, ja hänen puolittain ummistuneisiin silmiinsä tuli ihmeellinen hohde.

— Kuitenkin — jos hän asettuisi poikkiteloin tiellenne — on teidän annettava hänen rauhassa murista, ettekä saa piitata asiasta sen enempää.

Onhan hänellä hyvä sydän, mutta hän ei pysty kuosikkaaseen keskusteluun. Hän astelee kuin sotilas eikä niinkuin hovimies, ja katujemme mukulakivet Tukholmassa ovat hänelle rakkaammat kuin jonkun juhlasalin parkettilattia. Olen teille suosiollinen, kreivi! Vastaanottakaa tämä kuningattaren vakuutus, mutta kaikki on tullut ylleni niin äärettömän valtavana — hänen rinnastansa kohosi kevyt huokaus — että minun on ensin perehdyttävä asiaan, mietittävä tätä kaikkea uutta. Varmaankin olisi mieluisaa lähteä teidän rinnallanne taivaltamaan kohti Roomaa, seitsemän kukkulan kaupunkia, mutta suokaa minulle aikaa huomiseen saakka! Silloin olen antava teille tarkan tiedon!

— Huomiseen siis!

Intohimoisesti vei kreivi hänelle ojennetun käden huulilleen.

Kevyt väristys kävi kautta Kristiinan olemuksen, kun hän tunsi italialaisen polttavan suudelman kädellänsä.

— Huomiseen siis, kuningattarista kaunein!

Vielä kerran hänen tulinen katseensa sivusi Kristiinaa; seuraavassa silmänräpäyksessä pimeys nielaisi hänet helmaansa.

Kristiina siveli kädellään korkeata, marmorinvalkeata otsaansa.

— Mitä tästä kaikesta on tuleva? valitti hän hiljaa.

Puistosta kajahti pikarien kilinää ja kaukaista soittoa. Jossakin nyyhkytti viulu hiljakseen, puun oksalla lauloi satakieli hopeanheleätä unelmaa. Sen viserrys oli kuin hyvästijättöä.

Puistotien valkoiseen hiekkaan lankesi leveä varjo. Hänen edessään seisoi kreivi Magnus, hänen ruotsalaisen henkivartiostonsa eversti.

Toisen silmät olivat murheelliset ja moittivat, kun hän katsoi kuningattareen.

— Sinua jo kaivataan, Kristiina! sanoi hän hiljaa.

— Niinkö todellakin?

Hänen äänensä tuntui Magnuksesta vieraalta ja ärtyneeltä.

— Brysselin säädyt ovat toimeenpanneet tämän juhlan minun vuokseni; olen kuningatar, johon tämä ilonpito sekä nämä kunnianosoitukset kohdistuvat!

— Kunnianosoitukset!

Katkerana Magnus toisti tuon sanan.

— Kristiina — siitä pitäen kuin lähdimme isänmaastamme, en enää tunne sinua entiseksi. Upsalassa sain viimeistä kertaa hyväillä sinua, siellä siveli kätesi viimeistä kertaa hyväillen poskeani. Sanoit silloin, että minusta tulisi matkamarsalkkasi, joka saisi jakaa suuret ja pienet murheesi — — mutta kuinka on asianlaita tänään?

— Toistaiseksi — Luojan kiitos — ei ole esiintynyt huolia, joiden tähden olisin tarvinnut osanottoasi. Olet muuten niin omituinen, niin raskasmielinen, ystävä! Neuvoisinpa melkein, että etsisit mielen lämmikettä ranskalaisesta kuohuviinistä; ehkäpä se auttaa sinua saamaan kepeyttä, jota vailla Euroopan hoveissa kerta kaikkiaan ei tulla toimeen.

— Eikö siis Upsalan hovi ole sinusta eurooppalainen, Kristiina? Oletko yhden ainoan vuoden kuluessa kokonaan unohtanut isänmaasi, oletko jo luopunut ruotsalaisuudestasikin niinkuin olet luopunut isäisi uskosta?

Kuningattaren kasvoille tuli torjuva ilme.

— Tänä iltana en mielelläni puhuisi, sinun kanssasi niistä asioista, Magnus! Sinä et kenties kykene käsittämään, että ihmiset ovat täällä aivan toisenlaisia kuin meidän pohjoisen maamme jäätiköillä. Oletko Upsalassa tai Tukholmassa konsanaan nähnyt sellaista riemua vaeltaessani kaduilla kuin Brysselin asukkaiden tervehtiessä minua tänään?

— Onko Ruotsissa ainoakaan kulkuri tai seikkailija konsanaan uskaltanut mitellä kuningatarta julkein katsein niinkuin tänään italialainen, joka heitti kukkia jalkaisi juureen? Kristiina, niin tervehditään maassamme porttoja, jotka asuvat kaupunginmuurin liepeillä!

— Magnus! Pidän kiihtymyksesi hyvänäni! Mutta kavaljeeri, joka oli siksi kohtelias, että lähetti minulle suureksi ilokseni ruusutervehdyksen — kuuletko, Magnus, suureksi ilokseni — on niin korkeasäätyinen ja polveutuu siksi vanhasta aatelissuvusta, ettei herjauksesi ylety häneen.

Tiedän, että mustasukkaisuutesi saa sinut parjaamaan häntä! Siitä huolimatta on minun pyydettävä sinua tästä puoliin jonkun verran varomaan sanojasi. Hänen pyhyytensä paavi on suositellut kreivi Sentinelliä minulle mitä parhaiten. Olen päättänyt koettaa saada hänet hovikuntaani kavaljeerikseni ja seuralaisekseni!

— Entä minä, Kristiina?

— Kreivi Magnus Gabriel muistakoon aikoinaan tekemäämme sopimusta, jonka mukaan pidätin itselleni täyden toimintavapauden! Vaikka conte Erminio ratsastaakin oikealla puolellani, on kaartineversti Magnuksella silti oikeus ratsastaa vasemmalla puolellani!

— Minun on mukauduttava! Kreivin ääni soinnahti katkeralta ja masentuneelta. — Mutta vielä on koittava päivä, Kristiina, jolloin muistat tämän hetken ja sydäntäni viiltäneen katkeran loukkauksesi!

Raskaat kyynelhelmet valuivat hänen poskipäitään pitkin vierien hänen kiharaiseen partaansa.

— Olen ollut mukana taisteluissa ja saanut haavoja, jotka ehkä olisivat pusertaneet tuskanhuudon jonkun toisen huulilta; minä en ole milloinkaan itkenyt! Tänään itken, sillä tänään minulla on haava sydämessä, joka on kaikkina aikoina sykkinyt vain sinulle ja tulee edelleenkin sykkimään!

Hänen sanoistaan huokui katkeruutta, kun hän jatkoi:

— Tiedän, että juuri nyt tarvitset tukeani paremmin kuin ennen konsanaan! Ja minä tulen olemaan paikallani, voit luottaa siihen. Antakoon Jumala sinulle sitten voimaa, jotta voittaisit pettymyksen, jota kohden niin sokeana juokset!

Tänään sinulla ei enää liene mitään sanottavaa minulle, ja minä en halua ratsastaa, vasemmalla puolellasi, sillä synkkä muotonihan voisi temmata sinut taivaastasi. Hyvästi!

Lehvikössä nyyhkytti satakieli yhä. Se lauloi katkeransuloista lauluaan lemmenhurmasta ja lemmentuskasta.

* * * * *

Erään kaidan syrjäkadun varrella Upsalassa, siellä, missä kuninkaallisen yliopiston kirjastot lavenevat Ylätorille päin, oli vanha, miltei tyyten rappioitunut talorähjä, jonka omisti kaupunginkirjuri Jens Tödering.

Kirjuria, sangen oppinutta herraa, joka piittäsi enemmän kaikenkaltaisesta tieteestä kuin kotitalonsa huonosta kunnosta, pitivät naapurit varsin omituisena eläjänä.

Hänen pukunsa oli enemmänkin kuin yksinkertainen, ja mitättömiä olivat hänen ruokavelkansa kauppasaksa Uve Tensdalelle, jonka saatavat hän kuun ensimmäisenä päivänä aina tunnollisesti suoritti, — eipä olisi ollut syytä piitata herrasta suuriakaan, ellei olisi ollut muuatta seikkaa, jota naapurit kelpo lailla kummastelivat.

Jens Töderingin luokse saapui — etupäässä iltaisin ja tavallisesti joka kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina — kaulaa myöten verhoutuneita henkilöitä, kannettiinpa kantotuoleja toisinaan aina hänen matalan ovensa äärelle saakka.

Keitä olivat oudot vieraat, jotka niin kiirettä pitäen pujahtivat rappeutuneeseen taloon, ja mitä varten he sinne kokoontuivat?

Eräällä naapurilla — hänen kannattajansa nimittivät häntä kaikkitietäväksi — oli tapana tärkeän näköisenä painaa etusormensa viinasta punottavaa nenäänsä vasten ja selittää:

— He kai manaavat siellä henkiä.

Talo oli nimittäin hautausmaan aidan vierellä, minne haudattiin niiden ihmispoloisten ruumiit, jotka kuoltuaan joutuivat tiedonlähteiksi tohtorinaluille ja anatomian ylioppilaille, näiden leikellessä heitä terävine veitsineen.

Toiset taas uskoivat, että kysymyksessä oli salaista aarteiden kaivamista, toiset epäilivät peräti alkemiaa ja kullantekoa, kolmannet taas hillittömiä juominkeja.

Mutta oikeudenpalvelija, jota huoveilleen asian olisi pitänyt ennen kaikkea askarruttaa, kävi vain hämilleen, jos siitä sattui tulemaan puhetta, ja näin ollen oli kai salaperäisten vieraiden jokakuukautinen käynti viranomaisten tiedossa, ja sellainen seikka taas on kaikkina aikoina saanut uteliaat porvarismielet rauhoittumaan.

Yksisilmäinen yövartija lauloi taas kerran yhdeksättä tiimaa, taas vetivät perheenemännän huolekkaat kädet turkkilaisesta verasta tehdyt poimureunaiset uutimet talon rikkilyötyjen akkunain paikkailtujen ruutujen eteen, kun Jens Töderingin talon vinolle ovelle kiiruhti joukko mieshenkilöitä, joista toisilla näytti olevan kiire puikahtaa sisälle.

He eivät vilkaisseet oikealle eivätkä liioin vasemmalle, vaan yrittivät parhaansa mukaan kätkeytyä kohotettujen kauluksiensa ja viittojensa huppukaulusten suojaan.

Pitkässä etehisessä seisoi jo palvelija, joka auttoi, tulokkaiden ylle pitkät, mustat viitat, joihin kuului samanlainen huppukaulus, missä oli vain aukot silmiä, nenää ja suuta varten.

Toisissa näistä viitoista oli mustalla pohjalla omituisia kirjokuvioitakin, kaikenlaisia puuta myöten matavia kiemuraisia käärmeitä sekä omituisenmuotoisia kolmioita.

Pitkä torvenpuhallus — synkeä sekä aavemainen kuten valmistelut etehisessäkin olivat olleet — kutsui läsnäolijat leveään, matalaan kokoussuojaan, joka laveni kellariksi hautausmaan alle.

Suojassa oli goottilainen holvikatto, ja se oli katettu kiviliuskoilla sekä kalkittu kauttaaltaan harmaaksi.

Sen leveällä sivustalla oli pitkä, musta pöytä, jonka yli riippuvaan pöytäliinaan oli maalattu omituisia kabbalistisia merkkejä kuten pääkalloja, ristissä olevia luita ja Merkuriuksen käärmeitä.

Pöydällä oli kaksi seitsenhaaraista kynttilää, joissa paloi savuavia keltaisia vahakynttilöitä; samaten mustiin verhotulla pulpetilla oli avoin kirja, ja sen edessä vaalennut ihmisen pääkallo.

Pöydän takana istui viisi salaperäistä olentoa, joiden huppukaulukset olivat punaista verkaa eikä mustaa, niinkuin muiden vieraiden.

Puoliympyrässä tämän pöydän äärellä — täyttäen koko suojan — oli kolme riviä istuimia.

Ensimmäinen rivi oli matalia jakkaroita, sellaisia, joita tavallisesti vain lapset käyttävät, toinen rivi oli nojattomia, kömpelötekoisia lavitsoita, kolmas taas koristeellisesti veistettyjä tuoleja, joissa oli sekä käsi- että selkänojat.

Nyt kuului tukahtuneena — paksut kiviseinät estivät äänen kuulumasta — kaupungintornin kellon kymmenen kumeata lyöntiä, samassa silmänräpäyksessä nousi hintelä, punaiseen huppukaulukseen verhoutunut henkilö seisaalleen. Hän oli istunut keskimmäisenä ja soitti nyt omituista, kiemurakoristeista hopeakelloa ryhtyen sitten puhumaan.

— Kaikkivaltiaan Mitrasjärjestön rakkaat veljet! Illuminaatit! Niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!

Maailmoiden rakennusmestari, joka lähetti valon sieluihimme ja antoi meille vapaan tahdon, olkoon kanssanne!

Veljet, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan vihollisiamme!

Kaikkivoipa Mitrasjärjestömme, jota myöskin nimitetään illuminaattijärjestöksi, pitää ylhäisimpänä tehtävänään maailman puhdistamisen kaikesta siitä pimeydestä ja tietämättömyydestä, jota valtaistuimet ja kirkot aiheuttavat! Mutta jos haluamme edelleen jatkaa tätä tietä, on meidän poistettava esteet, joita tiellemme tulee.

Sen, joka on meitä vastaan, on kaaduttava! —

Näinmuodoin kutsun veli syyttäjää lausumaan ilmoituksensa.

Jos hän voi nimittää jonkun henkilön, olkoonpa tämä mies tai nainen, vanhus tai lapsi, joka työskentelee meitä vastaan, astukoon hän esiin!

Istuvain joukosta nousi muuan tuntematon sekä astui pöydän ääreen.

— Syytän Kristiina Vaasaa, Ruotsin valtakunnan entistä kuningatarta!

Kuulkaa sanojani:

Kieltäytyessään avioliitosta Zweibrückenin Kaarle Kustaan kanssa Kristiina Vaasa on tehnyt asiallemme suurta vahinkoa, sillä zweibrückeniläinen ylimys, kunnianarvoisa veljemme, on jäänyt naimattomaksi, koska hän yhä vielä kantaa Kristiina Vaasan kuvaa sydämessään.

Jos hän kuitenkin kuolee lapsettomana, joutuu kruunu suvun eräälle sivuhaaralle ja näinollen raukeavat tyhjiin kaikki hänen ponnistuksensa Euroopan valtaistuinten kaatamiseksi ja yhtenäisen Euroopan luomiseksi, Euroopan, jossa me olemme herroja, aivan niinkuin ijäiseen valoon menneen veljemme Henrik IV:n bourbonilaisen suunnitelmat olivat tuomitut raukeamaan tyhjiin.

Sitäpaitsi syytän Kristiina Vaasaa eräästä toisestakin rikoksesta:

Hän on ottanut uskotuikseen jesuiittoja, jotka taistelevat mitä ankarimmin niin hyvin meitä kuin kaikkia muitakin salaisia järjestöjä vastaan! Hän, joka ei aikaisemmin tuntenut muuta raamattua kuin filosofinsa, on muuttunut jumaliseksi ja on siten huonona esimerkkinä kaikille niille, jotka näkivät ja näkevät hänessä esikuvansa. Hän lujittaa, kirkon valtaa!

Siksi hän on ansainnut kuoleman! — Pyyhittäköön hänen nimensä elävien riveistä niinkuin minä hajoitan tuuliin hänen kuvansa tuhan!

Puhuja vaikeni tuokioksi ottaakseen kaapunsa taskusta kokoonkäärityn pergamenttirullan, joka osoittautui karkeatekoiseksi hiilipiirrokseksi ja jonka hän vei seitsenhaaraisen kynttiläjalan liekkeihin.

Punaiset liekkikielekkeet nuolivat tuossa tuokiossa kuvaa, iskeytyen tulisina kynsinä sen silmiin, otsaan ja suuhun. Hiiltyneet hiukkaset lennähtivät hopealautaselle, jota ensimmäinen puhuja piteli varovaisena kynttilän alla.

Hänen käsistään otti syyttäjä maljakon ja puhalsi hiiltyneeseen pergamenttiin, niin että tuhka lensi joka puolelle. Sitten hän jatkoi:

— Niinmuodoin vaadin minä kunnianarvoisaa veli suurmestaria sanomaan sanansa, jotta kokous sen kuulisi!

Suurmestari — sama henkilö, joka oli avannut looshikokouksen — nousi vaivalloisesti seisaalleen ja tuki itseään molemmin käsin pöydän levyyn.

— Rakkaat veljet! Illuminaatit, niin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin!

Kaikki olette kuulleet veli syyttäjän sanat! Tuntemattoman veljen pääkallon edessä hän on lausunut syytöksensä ja polttanut syytetyn kuvan siroittaen sen tuhan tuuliin, niin ettei ainoakaan tuhkahiukkanen enää toista tapaisi!

Kristiina Vaasa, jota jo kauan olemme katselleet epäilyksellä — senvuoksi annoimme jo Brysselissä hänen seuralaiseksensa erään veljen — on vikapää kuolemanrangaistukseen, johon kaikkivaltiaan veljeskuntamme kokous hänet täten tuomitsee!

Tämän kirjan kautta — hän löi oikealla kädellään pergamenttikantista kirjaa, — joka on sinetöity Salomonin sinetillä ja joka sisältää kaikkivoivan veljeskuntamme lait, olkoon se vannottu!

Älköön veljeskuntamme käsi kirvotko hänen yltänsä, ennenkuin hänet on kaadettu! Jos kaikkeinrakkaimmat veljet, niin hyvin oppipojat, kisällit kuin mestaritkin, ovat samaa mieltä, niin odotan heiltä merkkiä!

Mykkinä kaikki kolmekymmentä nousivat ja veivät kätensä kaulalleen ikäänkuin olisivat leikanneet sen näkymättömällä veitsellä.

Taaskin puhuja soitti hopeakelloa.

— Kiitän veljiä! Kokous on päättynyt! — Pyydän kuitenkin veljiä tuomion täytäntöönpanijaa sekä tuomaria luokseni neuvotellakseni heidän kanssansa tähdellisistä asioista.

4.

Siellä, missä Hohensattelin ryhmyiset kalkkikiviharjanteet kallistuvat mahtavina Innsbruckin kaupunkia kohden Tiroolissa, seisoi eräänä heleänä kesäpäivänä vuonna 1655 eräs hintelä mieshenkilö, jonka olemusta olisi miltei voitu sanoa kääpiömäiseksi.

Hän oli talonpoikaispuvussa, päässä hänellä oli leveälierinen tirolilaishattu komeine teerensulkineen, ja ankarasta helteestä huolimatta hänellä oli vaippa toisella hartiallansa.

Miehen kasvot olivat kellahtavat ja hiutuneet. Matalan otsan varjosta nousi terävä nenä valtavana, miltei hipoen luisevia, ulkonevia poskipäitä. Tuuheiden, ylöspäin kaartuvain kulmakarvain alla liekehti pikimusta, luihu silmäpari tähyillen pahanilkisenä ja hiuduttavana kesäpäivän ihanuutta.

Tämä eriskummallinen miekkonen odotti kaikesta päättäen jotakuta, sillä tuontuostakin hän kaivoi lyhyen, vihreän nuttunsa taskusta kallisarvoisen kellon, "Nyrnbergin munan", jolla nimellä hovikelloseppä Vitzalter oli tuonut kellot käytäntöön Praagista.

Pikkumies astuskeli uupumattomana edestakaisin. Hänen leveästä, pöhöttyneestä suustansa kuului käsittämätöntä muminaa, joka ei varmastikaan ollut mitään siunausta, ja kiihtyneenä hän huitoi lyhytsormisia käsiään. Vihdoin hän totesi, että Brandjochilta päin lähestyi tomupilvi, ja ennen pitkää hän jo erotti miehenkin, joka ratsasti mustalla hevosella Hohensattelin solaan. Vain jokunen minuutti, ja ratsastaja oli ennättänyt hänen luoksensa.

Tulijan asu oli upea ja ylhäinen, mutta niin hyvin nuttu kuin saappaatkin olivat valkean pölykerroksen peittämät — merkkinä siitä, että hänellä oli ankara ratsastusmatka takanansa.

— Oletteko veli Jakobus Eisenlohr, keisarillisen Innsbruckin kaupungin kaupunginkirjuri?

Kitukasvuinen otti vaieten hatun päästänsä ja yritti kumarruksentapaista.

— Antakaa minulle siinä tapauksessa merkki ja tunnussana.

Taas kohotti kitukasvuinen oikeata kättään, painoi sen ensin matalaa rintaansa vasten ja asetti sitten sormensa haralleen.

— Tunnussanan on kaikkien maailmoiden rakennusmestari kirjoittanut näkeväin sydämiin, kähisi hän hiljakseen.

— Hyvä! Kuulkaa siis kunnianarvoisan mestarin käsky: Ruotsin kuningatar Kristiina lähestyy seurueineen ja hovilaisineen keisarin kaupunkia lausuakseen uskontunnustuksensa hampurilaiselle Luukas Holsteinille. Tehän tiedätte, minkä vuoksi salainen veljeskuntamme on ryhtynyt taistelemaan tuota kuninkaallista houkkaa vastaan! Vapaan ihmisyyden hän tahtoo pusertaa pakkopaitaan, niin ettei kehitykselle jää tilaa lainkaan. Korkea mestari on sitäpaitsi päättänyt, että hänet on raivattava tieltä! Kuitenkin niin, ettei veljeskunnan ylle lankea epäilyksen varjoakaan. Tuomio on pantava täytäntöön jo Innsbruckissa, mikäli tilaisuus sallii! Oletteko ymmärtänyt?

Taas kähisi kitukasvuinen hiljaisen myöntymyksensä.

— Kuningattaren hovikuntaan on lähetetty muuan veli, jonka mielipiteet teidän on tarkoin otettava huomioon! Hänen kanssansa voitte keskustella kaikista tähdellisistä seikoista. Onko asia selvä!

— Olen kuullut käskynne!

— Sitten on kaikki hyvin! Matkustan nyt kuningattaren luokse, niin ettei poissaoloni vaikuta silmiinpistävältä. Kaikkien maailmoiden rakennusmestari suojelkoon teitä!

— Olkoon hän niin teidän kuin kaikkien muidenkin veljien kanssa!

Vieras oli jo heilauttanut itsensä ratsunsa selkään.

Kannusten painallus vain — ja hän kiiti jo sinne, mistä oli tullutkin.
Mutta kitukasvuinen kietoutui entistä paremmin vaippaansa.

— Katsotaanpa, eikö tämä kuninkaallinen vieraskäynti vihdoinkin tuota niitä kiliseviä guldeneita, joita kirjuri Jakobus Eisenlohr niin kipeästi tarvitsee? mumisi hän itsekseen.

* * * * *

Innsbruckilaiset olivat kovapäistä väkeä, eikä heidän kalloihinsa juuri tahtonut mahtua sellaista, mitä he eivät voineet käsittää. Suhtautuen juhlimiseen vastahakoisesti he seisoskelivat nyreinä kaupungin kaidoilla kaduilla katsellen muurareita, jotka laittoivat riemuportteja kaikille toreille ja kadunristeyksiin ruotsalaisen majesteetin varalta.

— Maksaa taas kauniit rahat — — — ja me, kuiviin imetyt porvarit, joudumme suorittamaan laskut, mellasti punakkana muuan kunniallinen käsityöläismestari, joka tuli parhaillaan "Mustasta Karhusta".

— Ja mitä varten — mitä varten tämä kaikki? puuttui puheeseen muuan rento räätäli. — Koska joku luterilainen on palannut ainoaan oikeaan uskoon. Sehän on vain oikein ja kohtuullista eikä kaipaa minkäänlaista palkitsemista!

— Aivan oikein, herrat! — — Mutta uskaltakaapa vain esittää valituksianne keisarillisen hovikanslian herroille. — Kylläpä saisitte korvillenne! Sanon sen teille — ja kaupunginkirjurina olen asioista perillä!

— Ah — tehän siinä olettekin, herra sihteeri Eisenlohr? — Aivan oikein — tehän sen tosiaan tiedätte! Mutta mitä tässä mahtaisi, mihinkä voisimme ryhtyä?

— Mihinkäkö voisitte ryhtyä, kysytte!

Kaupunginkirjuri oli hypännyt ketteränä istumaan kaivon kividelfiinin selkään ja heilutteli hämähäkkimäisen laihoja jalkojaan ilmassa.

— Kuulkaahan! Te tiedätte, että arkkiherttua toimeenpanee ylihuomenna ruotsalaiselle kuningattarelle linnassa naamiojuhlan, josta pitäisi tulla suurenmoinen. Kuudelle päättäväiselle miehelle kykenen hankkimaan pääsyn juhlaan. — Kokoontukoot innsbruckilaiset sitäpaitsi juhlapaikan porttien ääreen. Sillä aikaa kuin nuo kuusi — minä huolehdin kyllä hyvistä naamioista — esittävät juhlasalissa vastalauseensa kuningattaren käynnin pitkittymisen johdosta, huutavat porvarit torilla yhteen ääneen: "Alas ruotsalainen kuningatar, hyvinvointimme hävittäjän Kustaa Adolfin tytär!" Saatte nähdä, hyvät ihmiset, miten nopeasti hän on matkustava matkoihinsa, tuo jäämaan neitsyt! — Ja te — te voitte sitten tyytyväisinä hieroskella kämmeniänne, sillä eihän teidän enää tarvitse maksella hopeaguldeneita, jotta ruotsalainen majesteetti saisi pitää iloa kustannuksellanne!

Myöntymyksen kohinasta, näkyi, että kaupunginkirjurin tuumaan suhtauduttiin myötämielisesti. Kuulijain ryhmä oli sillä välin niin kasvanut, että katu oli miltei sulkeuksissa. Uteliaita työntyi lähemmäksi yhä enemmän ja enemmän, lihamarkkinoilta tulevat tyytymättömän näköiset vaimot jäivät seisomaan ja nyökkäilivät myöntymystään.

— Oikeassa olette, miehet! Älkää unohtako, että ruotsalainen on huseerannut Itävallan maassa pirun lailla. Jos kerran mieheni täytyi antaa henkensä taistellessaan Tillyn joukoissa Kustaa Aadolfia vastaan, ei tyttären pidä täällä juhliman. Lähteköön hän kaupungista, jolle hänen isänsä on tuottanut niin suurta kurjuutta!

— Lähteköön hän kaupungista! innostui väkijoukko huutamaan.

— Aivan niin, ihmiskullat! — Muistakaa aina sitä, kuinka vilja on kallistunut suuren sodan jälkeen, kuinka lihanhinnat ovat kavunneet niin korkealle, että sunnuntainakin voitte keittää vain kuivia maaomenoita, joita meille on tuotu Amerikan maasta. — Mutta enpä halua kiihoittaa teitä tekoihin, joista ette itse vastaisi. Toimikaa niinkuin hyväksi näette! Jos kuitenkin punnitsette sanojani ja miellytte niihin, on teidän tarkoin niistä vaiettava! Mutta kaupunginkirjuri Jakobus Eisenlohria voitte puhutella joka päivä auringonlaskun jälkeen Puukupin kapakassa!

* * * * *

Innsbruckin linnassa työhuoneessaan, jonne hän lyhyen käyntinsäkin ajaksi oli koonnut latinalaisia ja kreikkalaisia klassikoita, oppineita kirkkoisiä ja muita kirjailijoita käsittävän huomattavan kirjaston, istui Kristiina iltapuhteella silmäillen miettiväisenä polvillansa olevaa pergamenttia. Upsalasta lähetetty hovikuriiri oli tuonut sen samana aamuna, ja sen sisällys oli kuningattaresta kaikesta päättäen tärkeä, sillä hän luki sitä yhä uudelleen ja uudelleen.

— Rakas kuningatar Kristiina, oli siihen kirjoitettu vapisevalla vanhuksen käsialalla, — vai saako vanha opettajasi entisten aikain tapaan sinutella sinua, hyvä, uljas lapseni? — Siitä pitäen kuin lähdit luotamme ja luovuit isäisi uskosta on kovakouraisesti käyty käsiksi iäkkääseen opettajaasi Johannes Matthieehen. — Älä kuitenkaan uskokaan vanhan opettajasi sentähden olevan sinuun vihastunut! Olenhan kaiken aikaa tuossa kauheassa sodassa, jonka sain elää miltei kauttaaltaan, alituiseen rukoillut Jumalaa yhdistämään kristikunnan! Ja koska raihnainen ruumiini ei enää tunnu vainoojaini mielestä heidän kostosuunnitelmiinsa soveliaalta, olen viime viikkoina saanut olla rauhassa! Mutta, sinulle he ovat aivan erikoisesti vihoissaan, hyvä, uljas lapseni! Ja hanhensulkani miltei kieltäytyy kirjoittamasta sanojani: he suunnittelevat sinulle turmiota!