Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman kiitoslauseen.

Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona, Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan. Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein — ja hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli oikeassa.

* * * * *

Vierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat yhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa ja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat matkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä, toivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan paikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten hän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin halata itseään — ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan saisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.

Isä istui etempänä penkillä ja katseli häntä.

"Emme mene tällä kertaa Skogiin?" kysyi Kristiina jotakin sanoakseen.

"Emme", vastasi Lauritsa. "Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä siinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta — etten käyttäisi väkivaltaa sinua kohtaan", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi häneen.

"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon olisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa."

"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille", sanoi Kristiina nopeasti. "Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua avioliittoon —"

"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua pysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko ajan", vastasi Lauritsa. "Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi, etkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen kuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että asia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi, niin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi."

Kristiina katsoi alas lieteen.

"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta", jatkoi isä saneluaan, "sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän on hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana —" Lauritsa lensi punaiseksi tätä sanoessaan, — "että hän on vihainen pojalleen ja valmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli — en tiedä olisiko ollut parempi toisin puolin — että jos korvauksesta oli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille kumminkin tavoin."

"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."

"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. — Mutta kerro nyt, miten kaikki on käynyt."

"Eikö Simon ole kertonut sitä?" kysyi Kristiina.

"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt rakkaammaksi toinen. — Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka asia on."

Kristiina mietti hiukan.

"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla — en vaikka hänellä olisi kaikki Engellandin kulta — ja että mieluummin ottaisin tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä —"

"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle", sanoi isä.

"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin vaan muuten — hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen toverina silkkipatjojen päällä —"

Isä oli ääneti vähän aikaa.

"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan miestä, joka on vasten mieltäsi — vaikka Jumala ja Pyhä Olavi tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja ymmärtämätön — eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle luvattu —"

"Sellaiselle ei itse mahda mitään", sanoi Kristiina kiihkeästi.

"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo loukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet kääntänyt selkäsi Simonille — kaikista vähimmin sellaiselle miehelle, joka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. — Toivon sinun nyt sanovan, kuka tuo mies on", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.

Kristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui hyvin vitkaan:

"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut luostariin ja jättää sinne ainiaaksi — en luule silloin eläväni kauan. Mutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin tiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä — sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, — et ennen kuin tulee ilmi, aikooko — aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa suostumuksella."

Lauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären tavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:

"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta hänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä."

"Mene nyt sänkyyn, Kristiina", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli tämän luokse ja suuteli häntä:

"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi, tyttäreni — mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi — Jumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen lempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin."

Levolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä, missä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä ei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin vanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään painoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan, estääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana. Ja pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi osaksi omalla ajattelemattomuudellaan.

III

LAURITSA BJØRGULFINPOIKA

I.

Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa — kun hämärä laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.

Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja hapahko nesteiden ja laihon lemu — oli kuin maa olisi huokunut pitkään ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta, kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.

Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö oli tehty — hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen — mutta hänellä ei tuntunut olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.

Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa — ja se tuntui vieläkin ilkeämmältä.

* * * * *

Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia, kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.

Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.

Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.

Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin. Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen tietorikas ja maailmaa nähnyt.

Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla — Aasmund Bjørgulfinpoika oli tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika", vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on pohjaanpalanutta."

"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa läskivateja noutamaan.

Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti — hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja puurosta.

Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.

Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet seuraavaan taloon.

* * * * *

Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot olivat tavallista laihemmat.

Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera
katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan.
Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen
Ramborgin päätä:

"Tämä tulee sinun arkkuusi, pienokainen."

"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun lähden luostariin?"

"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi — jos tahdot."

"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla äänellä, — "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."

Kristiina vilkaisi äitiinsä, mutta Ragnfrid oli vaiti.

"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista — hän oli hyvä, ja hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."

"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi
Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:

"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin minusta."

Äiti vastasi suutuksissaan:

"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut sinulle surevansa — sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan, tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai nuhtelematta sinua —"

"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista rakkaampana."

"Menkää te kotiin", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle, joka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.

"Tiedät varsin hyvin", hän jatkoi, "että aina on pidetty sievänä ja sopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta — tai istu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa —"

"Hohoo", sanoi Kristiina, "eivätköhän nuoret, jotka rakastavat toisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana."

"Varo itseäsi, Kristiina", sanoi äiti, "ettet sinä milloinkaan unohtaisi sitä." Hän oli hetken ääneti. "Taitaa olla siten, että isäsi pelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa."

"Mitä setäni on sanonut", kysyi Kristiina tovin kuluttua.

"Ei enempää", sanoi äiti, "kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on korkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan puolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä."

Mutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen sedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut itsestään tietoa.

Silloin virkkoi äiti jälleen:

"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut nunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan aitojen varsille."

"Entä sitten", kysyi Kristiina.

"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid. "Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä. Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli parempi sinulle."

Kristiina väänteli käsiään — väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta Kristiina vääntäytyi irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:

"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt paksummaksi uumilta —"

Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa — ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt häntä lapsuudesta asti.

"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava. Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä:

"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun pitävän erittäin paljoa sinusta — eli siten kuin isäsi sinusta pitää. Annoin asian olla — ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse saisit lapsia, ymmärtäisit asian —.

"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa — ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista, siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä, miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut sinua vähemmän kuin Lauritsa."

Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:

"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut samanlainen minulle, niin —.

"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi — että sinun piti tietää, mikä on oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit — luuletko minun saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen surun —.

"Tahdoin vain sanoa — että toivon sinulle sellaista miestä, jota voit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen — eikä annettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi onnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja kunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua — ei edes päästääkseen sinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan ratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi —."

Näin puhuttuaan äiti nousi ja jätti hänet.

II.

Bartolomeuksen-messun päivänä, 24:nä elokuuta, juhlittiin autuaasti kuolleen Haakon-kuninkaan tyttärenpojan valtaan-nousua Haugan käräjillä. Niitä miehiä, jotka lähetettiin sinne pohjoisesta Gudbrannin laaksosta, oli myös Lauritsa Bjørgulfinpoika. Hän kuului kuninkaan väkeen nuoruudestaan saakka, mutta oli koko täällä olonsa aikana harvoin joutunut tekemisiin henkivartion kanssa, eikä ollut milloinkaan koettanut hyötyä siitä korkeasta maineesta, jonka hän oli saavuttanut sotaretkellä Eirik-herttuaa vastaan. Ei hän ollut aikonut nytkään lähteä kuninkaankäräjille, mutta ei voinut kieltäytyä. Pohjoislaakson neuvosmiehille oli annettu tehtäväksi koettaa saada ostetuksi viljaa etelämmiltä seuduilta sekä lähettää se laivoilla Raumsdalin laaksoon.

Ihmiset odottivat tulevaa talvea toivoa vailla, pelon vallassa. Sekin oli talonpojista paha, että Norjan kuninkaaksi taaskin oli tuleva lapsi. Vanha kansa muisti ajan, jolloin Maunu-kuningas kuoli ja tämän lapset olivat jääneet pieniksi, ja Sira Eirik sanoi:

"'Væ terræ, ubi puer rex est.' Se on kansankielellä että 'siinä talossa eivät rotat suo yörauhaa, missä kissa on penikka.'"

Ragnfrid Ivarin tytär johti taloa miesten ollessa poissa, ja Kristiinalle ja hänelle oli hyvä, että molemmilla oli työtä korvia myöten. Koko paikkakunta oli tunturilla jäkälää ja petäjänkuorta keräämässä, sillä heinää oli tullut vähän eikä olkia senkään vertaa, ja lehdeksetkin, jotka oli taitettu Juhananmessun jälkeen, olivat kellahtaneita ja huonoja. Ristinmessunpäivänä, Sira Eirikin kantaessa ristiinnaulitun kuvaa tiluksia pitkin, oli kulkueessa monta, jotka itkien rukoilivat Jumalaa armahtamaan ihmisiä ja karjaa.

Viikkoa jälkeen Ristinmessun palasi Lauritsa Bjørgulfinpoika käräjillä.

Oli jo paljon yli maatapanoajan Rangfridin yhä istuessa kutomatuvassa. Hänellä oli niin ylettömästi puuhaa päivällä, että hän usein sai istua myöhään yöhön kangaspuiden ja ompelun ääressä. Ragnfrid viihtyikin hyvin tuossa huoneessa. Sen tiedettiin olevan kartanon vanhimman tuvan, sitä kutsuttiin rähjäksi ja ihmiset kertoivat sen seisoneen siinä pakanuuden ajoista asti. Kristiina ja Astrid-niminen palvelustyttö olivat Ragnfridin kanssa ja istuivat kehräämässä lieden luona.

He olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat hevosenjalan kopsetta — joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni eteiseen ja kurkisti ulos — sekä palasi samassa takaisin Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa.

Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään miekkavyötä.

"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"

"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin — en saanut rauhaa, ennenkuin lähdin — siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin Guldsveinenin ja ratsastin kotiin —"

"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten aamurupeaman —"

"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa ihmetellen. — Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:

"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut — mutta minulla ei ollut ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa — mutta — sitten ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun —"

Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin isännälle.

Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa nenälleen.

"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun tekevän sen hellästä sydämestä — hellästä sydämestä, niin aivan — tänään."

Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:

"Tiedäthän, tyttäreni — että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina — täytit seitsemäntoista tänä vuonna — kolme päivää Halvardinmessun jälkeen — seitsemäntoista —"

Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui jälleen jakkaralleen lieden ääreen.

Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta — kaikki oli ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa, olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.

"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi minut käsiinsä — tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.

"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme uskoa hänen pojastaan sellaista."

Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.

Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi vähän.

"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla puhumatta siitä, Kristiina — mutta sinun on parempi saada se tietää. Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on sinun koetettava unohtaa."

Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille kuuluvaa ääntä.

Lauritsa väisti tyttären katsetta; hän heilautti kättään:

"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin uskoa siitä olevan hyötyä sinulle."

"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?" kysyi Kristiina kirkkaalla äänellä.

"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika tulivat puheilleni Tunsbergissa", vastasi Lauritsa. "Munan-herra pyysi sinua Erlendille ja minä sanoin ei."

Kristiina seisoi hetken aikaa raskaasti hengittäen.

"Miksi ette tahdo antaa minua Erlend Nikulauksenpojalle", hän kysyi.

"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi", sanoi Lauritsa. "Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se minun suustani."

"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?" kysyi Kristiina taas.

"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa luotaan — että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta arkkipiispan käskyä vastaan — ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?"

"Tiedän", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. "Tiedän myös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon — jalkavaimoonsa."

"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani", vastasi Lauritsa. "Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista ikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten asioita."

Kristiina seisoi hiljaa.

"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt kymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia", sanoi Lauritsa vähän ajan kuluttua. "Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään tyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa haureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole haureutta sinun mielestäsi."

"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia", sanoi
Kristiina hiljaisesti.

"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän kanssaan", vastasi Lauritsa.

"Isä", sanoi nyt Kristiina, "oletteko te sitten ollut niin synnitön koko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? —"

"Jumala tietää", vastasi Lauritsa tuikeasti, "etten tuomitse ketään miestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän sovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle miehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me jokainen tarvitsemme Jumalan armoa."

"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin", sanoi Kristiina kiivastuen. "Isä — äiti — olettehan tekin olleet nuoria kerran — ettekö muista sen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka rakkaus synnyttää —"

Lauritsa kävi tulipunaiseksi. "En", sanoi hän lyhyesti.

"Silloin ette myös tiedä, mitä teette", huusi Kristiina epätoivon vallassa, "jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!"

Lauritsa istui jälleen penkille.

"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi ymmärtänyt — jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla —. Se, että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia —.

"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?

"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää riitoja ja vihaa suvussa — loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi — vaikea hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi —.

"Etkö ymmärrä, Kristiina — tuollaiset synnit — Jumala antaa ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu — ne hajoittavat suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin Bjørnia ja Aashildia ja — siinä seisoi Munan, hänen poikansa; hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä, elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.

"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun pääni on pystyssä."

Kristiina peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun:

"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"

"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."

Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään sitä, vaan lähti itkien tuvasta.

* * * * *

Vanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa vaimolleen:

"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta — ei, tuo vähän viiniä sisään", sanoi hän pyytäen. "Minua väsyttää —."

Ragnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi kädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös, koetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:

"Raukka, nyt sinä kastuit. — Juo kanssani, Ragnfrid."

Tämä asetti suunsa tuopin laidalle.

"Ei, juohan nyt, juo", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa polvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:

"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan on paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo mies."

"Se on oleva vaikeata lapselle", sanoi äiti.

"Minä huomaan sen", vastasi Lauritsa.

He istuivat hiljaa jonkun aikaa, sitten kysyi Ragnfrid:

"Minkä näköinen tuo Erlend, Husabyn herra, on?"

"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies — tavallaan. Mutta en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."

He olivat taas ääneti, sitten sanoi Lauritsa jälleen:

"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."

Äiti kulki levottomasti edestakaisin lattialla. Lauritsa jatkoi:

"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla — viemään salaa kirjeen Kristiinalle."

"Näitkö sen kirjeen", kysyi Ragnfrid.

"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä. Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan — minä en tiedä, mitä minun tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni. Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin päivinä — Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen syntyperänsä vaatisi."

Ragnfrid pysähtyi miehensä eteen:

"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan —"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, "sitä tärkeämpää on hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt —"

Mutta vaimo jatkoi:

"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen Erlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja isäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat kuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun isäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette ole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja silloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole sen kummempi kuin teidän."

"Ei se ole samanlainen", sanoi Lauritsa kiivastuen. "Erlendillä oli mahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille selkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni vastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on kunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen —"

"Sanoinhan vasta", lausui Ragnfrid kuohahtaen, "että minusta sinun ei tarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan alentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta — siitäkin, että tuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja hyljätä Simon Darren — etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan toisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän kulkee kuin vuoresta tullut —. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin kallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus."

"Mitä sinä tarkoitat sillä", kysyi Lauritsa ja katsoi terävästi häneen.

"Moni mies tervehtii vävyänsä tietämättä tätä siksi", sanoi Ragnfrid.

Oli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi:

"Sinä, joka olet hänen äitinsä!" sanoi hän käheästi. "Oletko — oletko nähnyt —? niin varmoja merkkejä — että uskallat syyttää omaa tytärtäsi —"

"En, en", vastasi Ragnfrid nopeasti. "En tarkoittanut sitä mitä luulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa olla tapahtumassa. Hänellä ei ole yhtään ainoata muuta ajatusta kuin se, että hän rakastaa tuota miestä — sen minä olen nähnyt — hän saattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin kunniaansa — tai henkeään!"

Lauritsa kavahti pystyyn:

"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua — siellä nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa — kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin, mutta täytyyhän siitä tulla loppu kerran!

"Henkeään, sanot, ja kunniaansa —. Omassa talossani minä toki voinen vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen, helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh — tuollaisestahan sitä ihmiset laittavat lauluja — mutta minä uskon, että jos joku neito tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä —

"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi olisi antanut sinun määrätä asiassa —?"

Nyt oli Ragnfrid käynyt kalmankalpeaksi:

"Jeesus, Maaria! Kuka on sanonut sinulle —"

"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista — heti kun olimme muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle siihen, mitä sinulta kysyin — luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"

Vaimo seisoi pää syvälle painuneena.

"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut minua." Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti — hän heilautti nyrkkiin puserrettua kättään.

Silloin Lauritsa laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

"Niinkö se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys tuntui hänen äänessään; — "niinkö se on ollut — nämä pitkät vuodet — että olet kantanut surua hänen tähtensä — Ragnfrid?"

Ragnfrid vapisi ankarasti, mutta ei virkkanut mitään.

"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin — kun Bjørgulf oli kuollut — ja silloin — kun sinä — kun sinä tahdoit — että olisin ollut sinua kohtaan — sellainen kuin en voinut olla. Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä ja kiusaantuneena.

"Miten saatat ajatella niin", kuiskasi toinen itku kurkussa.

Lauritsa pani otsansa vaimonsa otsaa vasten ja pudisti hiljaa päätään.

"En tiedä. Se on niin omituista — kaikki mitä sanoit tänään. Minua alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa —"

Ragnfrid hymyili kelmeästi ja laski kätensä miehensä kaulalle:

"Jumala tietää, Lauritsa — että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."

"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että meillä oli niin hyvä yhdessä — Ragnfrid?"

"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki kasvonsa miehensä rinnalle.

Lauritsa tarttui kiivaasti häneen:

"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri —"

Vaimo jäykistyi hänen sylissään ja vetäytyi loitomma:

"Nyt on paaston aika", hän sanoi hiljaa — kummallisen kovalla äänellä.

"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja nyt minusta melkeinpä tuntuu — että olisimme ehkä olleet iloisemmat, jos meillä olisi enemmän kaduttavaa —"

"Älä sinä puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän muuta kuin minkä oikeaksi näet."

Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä — hän ähkyi ääneen sitä tehdessään:

"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. — Minua väsyttää", hän sanoi ja päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"

Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen läpi kartanorakennusta kohti.

Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä. Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.

Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa — hän kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.

Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona hänen palaessaan tulena — joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut — ja niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen — nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista — miehen väsymätön, lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään kantaa hänen taakkojansa — mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä. — Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa ja laski sen omansa rinnalle.

Kristiina — hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä — sitä ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta, joka muistutti vihaa — unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.

Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen, ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä, miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen, koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.

III.

Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu ajelehti niin ylhäällä.

Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta, ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät varjot pimeydeksi.

Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa adventtiin.

Pakkanen Klemensinmessun aikaan — nyt oli tullut talvi todenteolla.
Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin —.

Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja yksinäisyys. — Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.

Rinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä ratsumiestä — keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät hitaasti lumessa — kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen. Tänneköhän nuo aikoivat —.

Neljä asetakkista miestä —. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla hänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli arkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua ulkosuojiin.

Hän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat vanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät hännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.

Hän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti lumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja kantoi sen porstuakamariin.

Aashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi läävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen aivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti päähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja veti jalkaan koplasolkikengät.

Sitten hän alkoi siistiä tupaansa — tasoitti patjat ja nahkat vuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän ja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.

Aashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien nostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten askeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti padan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.

Ulkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää huuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:

"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben trouvé!"

"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään, sillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin."

"Oletko yksin kotona", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin opastaessa miehiä.

"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä — hakemaan kotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä", sanoi Aashild-rouva. "Ja palvelusneitoa minulla ei ole", hän sanoi hymyillen.

Vähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin pöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti ruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle palavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean pinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa kellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä käski heitä alkamaan.

"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille", hän sanoi hymyillen. "Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa — minulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on leipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan käydä vanhaksi, sisarenpoika."

Erlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän tuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti, ettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.

"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi sinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme kuin miltä sinä näytät vieläkään."

"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia", sanoi Aashild-rouva hiljaa. "Mistä sinä nyt tulet", kysyi hän tuokion kuluttua.

"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa", sanoi Erlend. "Olen pitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä liikun näillä mailla?"

"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan tytärtä Jørundgaardin kartanosta?" virkkoi Aashild-rouva.

"Niin", sanoi Erlend. "Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla, mutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä muuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme, kuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on — minulla on ollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä Klemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa on niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja Siliin."

Aashild-rouva mietti vähän.

"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend", hän lausui. "En luule neidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa."

"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa — hän on useasti pyytänyt minua viemään itsensä pois."

"Onko Kristiina —!" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: "Ei sinun silti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot pitää hänen sanastansa kiinni."

"Kyllä", sanoi Erlend. "Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä lähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi — viikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme Hamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi", selitti hän.

Aashild-rouva vastasi, koko ajan hymyillen:

"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun, kun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?"

"Olen", sanoi Erlend. "Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että neito oli suostuvainen."

"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa", sanoi rouva kiivaasti. "Lauritsa on ollut uskollinen ystävämme monta vuotta — hän ja hänen vaimonsa ovat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai häpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin jo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä maasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa —"

"Meidän on paras puhua kahdenkesken, täti", sanoi Erlend lyhyeen.

Aashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän perästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön pistettyinä ja katsoi alas häneen.

"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon vihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva Ingebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin."

"Vai siten", sanoi Aashild-rouva. "Oletko varma siitä, että
Ingebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?"

"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä", sanoi Erlend. "Hän kohteli minua rakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle palvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää hänelle kirjeen mukanani."

"Tiedät kai senkin", sanoi Aashild-rouva, "että jos voit saada jonkun papin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa taloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan sinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä katsomaan oikeaksi vaimoksesi."

"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista. Hänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa naimisissa neitsyt Bengtan kanssa — he eivät saaneet koskaan tämän veljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana —"

"Heillä ei ollut lapsia", sanoi Aashild-rouva. "Luuletko minun poikieni pitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina jäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä, ovatko ne aviossa syntyneet!"

"Tuomitset väärin Munania", sanoi Erlend. "Toisia lapsia tunnen vähän — tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan. Mutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni — hän on iloinen siitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. — Ja voinhan minä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät —"

"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi", sanoi Aashild-rouva. "Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn uskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin lakia."

"Minä ripitin itseni hänelle kesällä", sanoi Erlend alentaen ääntään. "Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot näyttäytyisivät turhiksi."

"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona — ja häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua olevan miehen kanssa."

"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut sopiva mies hänelle."

"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen sanonut niin paljon elämäni aikana. — En ymmärrä, miten olet voinut saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon neidon olevan helpolla otettavissa —"

"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä —."

Aashild-rouva kavahti pystyyn. Erlend taivutti päänsä vielä alemma.

"Ja siitä pitäen — hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva epäuskoisesti.

"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan — mutta syytön hän on silti. Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois — hän ei halunnut takaisin omaistensa luokse —"

"Mutta sinä et tahtonut?"

"En, tahdoin koettaa saada hänet vaimokseni hänen isänsä suostumuksella?"

"Onko siitä kauan", kysyi Aashild-rouva.

"Siitä tulee vuosi Laurinmessunaikaan", vastasi Erlend.

"Et ole pitänyt kiirettä kosinnalla", virkkoi toinen.

"Hän ei ollut aikaisemmasta kihlauksestaan vapaa", vastasi Erlend.

"Etkö senjälkeen ole ollut hänen likettyvillään", kysyi Aashild.

"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran" — jälleen kulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. "Eräässä talossa kaupungissa."

"Jumalan nimessä", sanoi Aashild-rouva. "Olen auttava sinua ja häntä niin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian vaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan. Ei kai siinä ole enempää?" kysyi hän.

"Ei, mikäli minä olen kuullut", sanoi Erlend lyhyesti.

"Oletko ajatellut", kysyi Aashild hetken kuluttua, "että Kristiinalla on ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?"

"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme", sanoi Erlend. "Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa, ennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti."

"Entä hänen setänsä Skogissa — mitä hän on sanova kuullessaan sinun hommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?"

"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle", sanoi Erlend. "Hän ei voi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä — meidän täytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja sitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi jumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan meitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät — vaan hänen on paras antaa suostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee sanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä mieleisensä sakot."

"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä asiassa", sanoi Aashild-rouva. "Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä, tuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan viimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion, jonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin huomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada pohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä."

* * * * *

Aashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa kamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten kalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa häntä vastaan pihamaalle.

Aashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän tarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli ja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli toisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen ja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.

"Kai te olette kuullut", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, "mitä täällä on tapahtunut syksyn jälkeen?"

"Siitäkö, että sisarenpoikani on kosinut sinua?"

"Muistatteko", kysyi Kristiina, "miten kerran sanoitte, että hän ja minä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja korkeasukuinen minulle?"

"Olen kuullut Lauritsan olevan toista mieltä asiassa", sanoi Aashild kuivasti.

Kristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota, ajatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin, täytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten tämä oli pyytänyt.

* * * * *

Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.

Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään, miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa — Aashild mietti, että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään — mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.

Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen, jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan voinut olla sanomatta:

"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."

"Pelkään, että isä silloin tappaisi Erlendin", sanoi Kristiina.

"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua kunniallisesti isältäni."

"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva, "kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi suostumusta."

"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."

Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:

"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena. Mutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi käräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras että kerran tulee loppu asiasta."

* * * * *

He ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat Haugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa pihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä palvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.

Tupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin molempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu ennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään pelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä ja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa tiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin myöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa alas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä pitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa korpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi levätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa, "sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka tuntee minut."

"Oletko varustanut rehua hevosille", sanoi Aashild-rouva. "Ette te voi rasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna — jos siellä mitään onkaan — tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna rehua myytäväksi asti."

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristiina. "Saatte lainata meille rehua ja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei meidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa — Erlend saa lähettää Jonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin että sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.

"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan,
Aashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni."

Bjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti päätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi Kristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:

"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina Lauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat muuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte se emäntä, jota Erlend tarvitsee."

Kristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi pysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä näyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että Munan oli siellä — heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.

"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa Munan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa Landiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu kulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni kertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä aikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä", sanoi Kristiina nauraen.