Erlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina nojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä. Aashild-rouva sanoi suutuksissaan:
"Kukaan ei voisi luulla sinun karkaavan ensi kertaa kotoasi."
Ja Bjørn-herra röhötti jälleen kuten äsken.
Vähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan ruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti maata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, "sillä minä tahdon voida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään hetkeä kahdenkesken minun kattoni alla", sanoi hän vihaisesti.
Kristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend sinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän tavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään edestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.
"Niin on kuin Ulv sanoo, että sinä olet se emäntä, jota minä tarvitsen."
"Niinpä kyllä", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, "sinulla saattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken — sinä et kadota paljoakaan."
"Aivan oikein", sanoi Erlend. "Mutta minä olen näyttänyt hänelle tahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen, Aashild-täti."
"Minun täytyy olla vihainen", sanoi rouva. "Tuskin olet saanut asiasi järjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa."
"Muistappas täti", sanoi Erlend. "Niin se on ollut aina, etteivät ne ole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden — niin kertovat sadut."
"Niin, Jumala paratkoon", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja nuorentuivat. "Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend" — hän tarttui tämän päähän ja tukisti häntä.
Samassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti takanansa:
"Taloon on tullut vieras, Erlend — sellainen, josta et välittäisi, luullakseni."
"Onko se Lauritsa Bjørgulfinpoika", kysyi Erlend ja hyppäsi pystyyn.
"Ei ole niin hyvin", vastasi renki. "Se on Eline Ormintytär."
* * * * *
Ovi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin tieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti siltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi itsensä ja tuli tummanpunaiseksi.
"Mistä helvetin kattilasta sinä tulet tänne — mitä tahdot täältä?"
Aashild-rouva astui esiin ja lausui:
"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär — sen verran tietoa tavoista meidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa."
"En osaa odottaa, Aashild-rouva", sanoi toinen, "että Erlendin sukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. — Kysyitkö mistä tulen — tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja Margretilta; he voivat hyvin."
Erlend ei vastannut.
"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi rahaa ja aikovasi takaisin etelään", hän jatkoi, "ajattelin sinun jääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun kosineen heidän naapurinsa tytärtä."
Hän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina oli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.
Kristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti, jolloin ilmoitettiin kuka oli tullut — että siinä se nyt oli, se jota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa sen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli koettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan aikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha taistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.
Hän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori, mutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän kaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin kerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat — mutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin sorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline käsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle. Kristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne olivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen kauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa olivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei pilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen vartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan sellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän oli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän vaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen vierellään.
"Onko hän ollut sinun luonasi Husabyssä koko ajan", kysyi Kristiina hiljaa.
"Minä en ole ollut Husabyssä", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui jälleen. "Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää."
"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend", sanoi Eline, "ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän vieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa taloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä."
Erlend seisoi jälleen vaiti.
"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan taloani", sanoi hän tukalasti.
"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä", sanoi Eline. "Minulla oli siksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin saavani huolehtia menestyksestäsi — vaikka Jumala tietää, ettet suinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua."
"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut", sanoi Erlend. "Ja tiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi Husabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et voi sanoa", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. "Olisi kai Gissur osannut hoitaa asiat ominkin neuvoin."
"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää", sanoi Eline hiljaa nauraen. "Mutta asia on sellainen, Erlend — että minä olen nyt vapaa. Jos sinä tahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle."
Erlend oli vaiti.
"Muistatko", kysyi Eline, "sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä lupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi".
Erlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. "Kyllä, minä muistan sen", hän sanoi.
"Tahdotko pitää tuon lupauksen nyt?" kysyi Eline.
"En", sanoi Erlend.
Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan — hymyili vähän ja nyökäytti päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.
"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."
"Ei kai ainoastaan siten!" sanoi toinen yhä hymyillen.
"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät — tiedät, että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi", hän melkein huusi.
"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä — aina."
"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend väsyneesti.
"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti sen vastaan. "Vie se sisään — Ulv, ota sinä toinen, — pankaa ne pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."
Kristiina ja palvelija lähtivät puurovateineen. Aashild-rouva sanoi toisille:
"Tulkaa nyt tekin; turha teidän on seisoa tässä sättimässä toisianne."
"Parempi, kun Eline ja minä saamme selvittää asiat heti", vastasi
Erlend.
Siihen Aashild-rouva ei enää vastannut mitään, vaan meni.
Kristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta kellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä kasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä ruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan sille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle maistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei puhunut.
Pitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva tarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi istumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan peitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.
* * * * *
Hetken kuluttua lähti Aashild-rouva kotaan käymään.
Tuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä, kumarassa ja pää käsien varassa.
Aashild-rouva meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
"Jumala armahtakoon, Erlend, miten sinä olet sotkenut asiasi —!"
Erlend katsoi ylös, hänen kasvonsa olivat juomuiset surkeudesta.
"Hän kantaa lasta", hän sanoi sulkien silmänsä.
Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin hartioihin.
"Kenenkä sitten?", kysyi Aashild raa'asti ja juhlallisesti.
"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin. "Mutta sinä et kai usko sitä — sitä ei usko kukaan —" hän vaipui jälleen kasaan.
Aashild-rouva asettui hänen eteensä lieden reunalle.
"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa.
Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"
Erlend kohotti riutuneet kasvonsa.
"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa —. Niin totta kuin toivon — toivon — Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen täytyi kestää maailmassa — minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.
"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."
"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan — voutini Husabyssä", sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä — ja sitten myöhemminkin ja —. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa. Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset —"
"Niin", sanoi Aashild-rouva. Erlend jatkoi:
"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi. Jos vannon itseni vapaaksi — luuletko kenenkään uskovan muuta kuin että minä vannon väärin —"
"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä", sanoi Aashild-rouva. "Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn hänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja päättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken."
"Niin", sanoi Erlend. Sitten hän viskautui suulleen ja itki ääneen.
"Etkö sinä ymmärrä, täti — mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan tästä —"
* * * * *
Yöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina
Aashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa.
Bjørn lähti talliin.
Seuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän lähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.
Siellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä laidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja siivilöi maidon siihen.
"Annatko minulle siemauksen maitoa?" kysyi Eline. Kristiina otti puisen kauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi laidan yli Kristiinaan.
"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut
Erlendistä", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.
"Tietänette itse, oliko tuossa mitään erottamista", vastasi nuorempi.
Eline puri huultaan.
"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella Erlendiä?"
Kristiina ei vastannut; silloin toinen nauroi ja sanoi:
"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi — heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend Nikulauksenpojan jalkavaimoa."
Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"
"Sinulle en viitsi valehdella", sanoi Kristiina.
"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."
Kristiinan posket kalpenivat. Kipeänä inhosta hän sanoi hiljaa:
"En tahdo puhua kanssasi —"
"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi
Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:
"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin harhateille — enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen —"
Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja ääni epävarmana:
"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina — vaikka olin ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine ymmärtää, miten kurjaa se oli."
Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla, pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:
"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella sinua vastaan — sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani, Kristiina?"
Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:
"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani — ja lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"
Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.
"Mitä tämä merkitsee", hän kysyi.
Silloin vastasi Kristiina, ja hänen äänensä oli viiltävä ja villi:
"Me juomme toistemme onneksi, me kaksi jalkavaimoasi —"
Erlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven.
"Ole vaiti", sanoi hän tuikeasti. "Sinä et saa juoda hänen kanssaan."
"Minkätähden en", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. "Hän oli yhtä neitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet —"
"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse", sanoi Erlend. "Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon lorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut toisen miehen kainalossa."
Kalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut tummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:
"Ei hän silti spitaaliseksi tule, vaikka juokin kanssani."
Erlend kääntyi vihaisena Elineä kohti — ja äkkiä hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:
"Jeesus!" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä käsivarteen.
"Juo siis hänen onnekseen", sanoi hän käskevästi ja vapisten. "Juo ensin itse, sitten hän on juova perästäsi."
Eline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin pitkin huonetta, toinen jälessänsä. "Juo", tämä käski. Hän tempasi tikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. "Juo se ryyppy, jonka olet varustanut Kristiinan juotavaksi." Hän tarttui Elineä käsivarteen ja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.
Eline parkaisi ja painoi päänsä käsiään vasten.
Erlend päästi hänet irti, seisoi ja vapisi.
"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona", huusi Eline, "sinä, sinä lupasit — mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!"
Silloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: "Yhden meistä on juotava — molempia sinä et voi pitää —"
Erlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin kiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.
Erlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten — hän seisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä päästä koetti pakoittaa häntä juomaan.
Eline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä ja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin vaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen jälkeen syrjittäin Erlendin syliin.
Kristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli
Elineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista
melkein heti — hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan.
Hän syljeksi sitä ulos ja sanoi:
"Sinulle minä olin aikonut — sen juoman — kaikista niistä kerroista — jolloin olet pettänyt minua —"
"Hae Aashild-täti tänne", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi liikkumatta.
"Hän kuolee", sanoi taas Erlend.
"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän", lausui Kristiina. Erlend katsoi häneen — hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään. Hän lähti ulos tuvasta.
"Mikä nyt?" kysyi Aashild-rouva Kristiinan astuessa kotaan.
"Me olemme tappaneet Eline Ormintyttären", sanoi Kristiina. "Hän kuolee —"
Aashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran hänen astuessaan sisään.
* * * * *
Aashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren hänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää vasten ruumiin takana.
"Ymmärrätkö, että tämä oli pahin, mitä saattoi tapahtua?"
Hän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden keskeen ja puhalsi tulen liekkiin.
"Voitko luottaa miehiisi", hän kysyi jälleen.
"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä —. Jonia ja sitä miestä, joka tuli
Elinen keralla, en tunne paljoa."
"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda Elinen sarvesta. — Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava sen, mistä minua syytettiin kerran. — Oliko hänellä sukua tai ystäviä?"
"Ei", sanoi Erlend hiljaa. "Hänellä ei ollut ketään muita kuin minä."
"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."
"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"
Kristiina nyökäytti päätään.
Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä — voisiko Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä, erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä — jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi ei ollut ajateltavissa — jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi — vaikkakin sen annettaisiin käydä täydestä.
"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja meni ulos.
Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.
"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä hänen itse surmanneen itsensä."
Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:
"Tarkoitat, että tuon jonkun tulisi olla minä?"
Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn, ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle —"
"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi — koko loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.
"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild. Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti kaiken yli — huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan. Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.
Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen, nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:
"Sanotko sinä, Kristiina, että hän teki sen itse?"
"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi
Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."
"Hän oli tarkoittanut Kristiinalle vielä pahemman kohtalon", sanoi
Aashild.
Bjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen siihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot seinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.
"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn viemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna heidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä ja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja Ulvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä siitä valan, jos sellaista kysyttäisi?"
"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet, jolloin asuimme siellä", sanoi Erlend väsyneesti, "voi todistaa hänen uhkailleen ottaa henkensä — ja myöskin minun henkeni toisin ajoin — kun puhuin tahtovani erota hänestä."
Bjørn nauroi karkeasti.
"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja istutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa —". Erlend horjahti. "Sitä minä en saata."
"Paljonkohan sinussa on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa asioitasi parikymmentä vuotta lisää", sanoi Björn. "Luuletko paremmin voivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava yöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan tiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan Roaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen sanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut elämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten myös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä syrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan, nähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan? Munkkien luona voit hommata hänet kirstuun — ja sitten saat ostaa papeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.
"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi niin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin ämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä tuntenut miekanterää kurkullasi."
* * * * *
Tunturilta puhalsi pureva tuuli — ilmassa lenteli hienoa, hopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli kuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.
Reen eteen oli valjastettu kaksi hevosta peräkkäin.
Erlend istui ajamassa. Kristiina meni hänen luokseen:
"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."
Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren purskahtavan kynsien juuresta:
"Vieläkö sinä rohkenet pysyä minussa, Kristiina?"
"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän olemme syypäät yhteisesti — minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen kuolemaansa."
Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa — ja tuli esille kauempana valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään varjoon ja katosivat kokonaan.
Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin, josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.
"Tahdotko nukkua kodassa yöllä", kysyi Aashild-rouva kerran.
"Eikö tuo liene sama, missä me nukumme", sanoi Kristiina.
Aashild-rouva lähti ulos ilmaa katsastamaan.
"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas ennenkuin joutuvat kiinni", sanoi Kristiina.
"Täällä Haugenissa tuulee aina", vastasi Aashild-rouva. "Ei siellä näy merkkiäkään ilmanmuutoksesta."
"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille", virkkoi Aashild-rouva taas kerran.
Kristiina vastasi hiljaa:
"Olisin minä voinut tahtoa samaa hänen sijassansa."
"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä spitaaliseksi", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.
"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei ihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla tehdä sitä."
"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti", sanoi
Aashild-rouva.
"Niin, en luule", sanoi Kristiina. "Mutta niin on, että minä olen jo tehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen, sentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä seuraa toisten polkeminen."
"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän tapasi sinut", vastasi Aashild kiihkeästi. "Jo sitä ennen noiden kahden välit olivat loppuneet."
"Tiedän sen", sanoi Kristiina. "Mutta hänellä ei liene ollut liikaa syytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin."
"Kristiina", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, "et kai sinä jätä Erlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että pelastatte toisenne."
"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi", sanoi Kristiina hymyillen hyytävästi. "Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en, vaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni."
Aashild-rouva nousi.
"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin", hän sanoi. "Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan."
Hän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi maidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.
"Anna minun tehdä tämä", pyysi Kristiina. "Minulla on nuorempi selkä."
He hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona kirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun Kristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi hän äkkiä:
"Aashild-täti — eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin teidän täytyy seisoa Jumalan edessä?"
Aashild-rouva nousi, tuli Kristiinan luokse ja asettui tämän eteen valoon:
"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin olen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä en ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen käskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni yhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan maallisessa kodissamme."
Vähän ajan kuluttua hän sanoi hiljaa:
"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin sellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet, lapseni, eivät —"
Kristiina vastasi hiljaa:
"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka päivä ja yö."
"On — sekin minulla on ollut", sanoi Aashild.
* * * * *
Vähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että heidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.
Pimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden ympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä, että hän oli nukahtanut.
IV.
Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.
Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla kolkallansa.
Jouluna pakkanen yltyi — tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin ankaraa talvea — ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa. Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat puolta taivaankantta — mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli uhkaavasti jääkuoren alla.
Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi yhden koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.
Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta, tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.
Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi, että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa. — Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä, sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin käsin talosta.
Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt, ei tiennyt, ken hän oli — luultavasti joku niistä poloisista, jotka elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä. Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.
Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:
"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.
Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen sukulaisensa kanssa — hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo, jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."
Kristiina vastasi paatuneena:
"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista, jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän on elänyt siinä."
"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"
"Ei", sanoi Kristiina. "En ole muuttanut mieltä."
Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin kanssa:
"En minäkään, Kristiina", hän virkkoi hiljaa.
* * * * *
Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia helpommin, herättäen luottamusta.
Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli nyt poistunut maasta.
Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa pysyä lujana vastustuksessaan.
Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä — niin lemmessä kuin surussa — ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista valoista.
Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä, vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin — että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan —.
* * * * *
Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin maidontippaa.
Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi Lauritsa tyttärelleen:
"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta. Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.
* * * * *
Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?
"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.
Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi, ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.
* * * * *
Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja kiiltävinä kuin hopea.
Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei näkynyt mitään mihinkään puoleen.
Sinä päivänä he ymmärsivät Ulvhildin kuolevan.
Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös. Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.
Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää, että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.
Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut voitetuksi.
— Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild Lauritsantyttärelle.
Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.
Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi — joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.
Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita. Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä ja lumi kovaa.
Hän nousi kirkkoa kohden — hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi, tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa — siellä oli joitakin talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.
Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään; he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.
Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.
Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti kuvilla ja astioilla.
Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa vasten.
Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson. Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla; pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka ilta auringonlaskun jälkeen.
Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja hereästi talven uinumisen jälkeen.
Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:
"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle — että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut suostumuksesi?"
"On", vastasi Lauritsa katsomatta häneen.
"Sitä sinä et sanonut Arnen eläessä", sanoi Kristiina.
"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta — mutta hän ei puhunut mitään — ja hän oli nuori — enkä minä huomannut sinun milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä olisin tarjonnut tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen —"
He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä — hän koetti pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen olkaansa vasten.
"Jeesus Kristus, pienokainen, noinko onneton sinä olet —"
"Minä luulen, että kuolen, isä", tämä vastasi hänelle.
Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan. Kristiina oli voittanut.
* * * * *
Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.
"Nouse ylös", sanoi tämä hiljaa, "kuuletko mitään —?"
Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä, kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi sade pehmeään, sulavaan lumeen.
Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle. Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön — heitä vastaan löi lämmin tuuli ja sade — taivas oli yhtenä ainoana harmaana myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui — ja tunturilta kuului kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.
Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen, niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.
Kun he menivät sisään paneutuakseen maata, sanoi Lauritsa:
"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."
"Mitä aiotte vastata, isä", kuiskasi Kristiina.
"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."
Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen kerran.
V.
Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas. Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.
Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.
Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.
Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.
Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa. Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä, oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen, niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä ennen että jälkeen avioliiton.
Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä varoissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät esteet ole pienet."
Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä, minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se, että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella luonaan Husabyssä.
Lauritsa ryhtyi puheisiin ja lausui:
"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät, Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson, kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä ja taipuvainen mieleltään — ja yksi niistä syistä, jotka minulla on ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen, olisi asia heti toinen."
Herra Munan purskahti nauruun ja sanoi:
"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän itsepäinen —" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:
"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu — kaksi vuotta hän on jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."
Lauritsa sanoi:
"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."
"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja sitäpaitsi herraansa."
Lauritsa kohautti olkapäitään eikä vastannut mitään.
Baard Petrinpoika sanoi silloin:
"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen, jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen, Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."
"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. — "Vaikka en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin kainalossa."
Munan Baardinpoika tarttui puheeseen:
"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä — että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies — ja yö on puolen vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies. Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää, mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. — On totta, että Erlend laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin —. Mutta asiasta täytyy kerran päästä irti — me hänen sukulaisensa olemme koettaneet kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana — tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa, tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa —.
"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä —! Muistakaa toki, ettei itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä alkoi kallistua loppuaan kohden — arvattavasti oli siis Jumalan tahto, että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on mielestänne sopimatonta —"
Baard-herra keskeytti hänet:
"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti miehillensä — he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut — mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa henkensä kuin luopua hänestä."
Lauritsa istui hiljaa vähän aikaa ennen kuin vastasi:
"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. —"
Molemmat toiset olivat vaiti ja silloin jatkoi Lauritsa:
"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului maan korkeimpiin — sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää pystyssä sukunsa kunniata."
Hän nousi kiihtyneenä, astui keskilattialle ja kulki edestakaisin.
Mutta Munan-herra syöksyi pystyyn:
"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä —"
Baard-herra pakotti hänet vaikenemaan; hän astui Lauritsan luokse:
"Ylpeä te olette, Lauritsa — olette samanlainen kuin nuo entisajan talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani, pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."
Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa kävivät ankariksi ja kylmiksi:
"En taida ymmärtää, mitä tarkoitatte, herra."
Miehet katsoivat toisiinsa hetken aikaa; sitten sanoi Baard:
"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne. Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. — Ja minä en ymmärrä asiassa muuta estettä kuin teidän ylpeytenne — ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse, Lauritsa Bjørgulfinpoika!"
Lauritsa vastasi epäröiden:
"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra.
Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että
Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."
"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."
Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti ja kätensä ojentaen:
"Jumalan nimessä, Lauritsa Bjørgulfinpoika, antakaa suostumuksenne!"
Lauritsa laski kätensä Baardin käteen:
"Jumalan nimessä siis!"
Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia, Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että isä katsoi häntä silloin.
"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa illalla.
Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen poskiaan eikä puhunut enää mitään.
Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi jälkimmäinen:
"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa
Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään.
Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa,
joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla —"
"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin, mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen sellaiseen paikkaan — äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."
* * * * *
Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi vuoden.