VI.
Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin ensimmäinen päätös kuului.
Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.
Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.
Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä; he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen. Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan, jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla — eikä muuta suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.
Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken. Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä. Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä — että ehkä heille jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se, että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet liian kauan erotettuina.
Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi olla ottamatta vastaan vävyään.
Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.
* * * * *
Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.
Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina — kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha, mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen — mutta hänen ihonsa oli vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin kivuloinen — oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.
Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa. Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä, sanoi ääneen: "Minä muistan sinut — minä tiedän kuka sinä olet." Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin mitään tapaamisesta.
Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi — mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend tehnyt vaikka mitä, hänessä hän oli pysynyt uskollisesti, eikä Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.
* * * * *
Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska miehillä oli kaikilla kiire.
Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja keväisen täytenä hämärässä.
Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään, hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja kohosi pystyyn.
Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä — ja pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies, ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?
Mytty käännähti vähän ja ääni sanoi:
"Taidat olla sinä, Kristiina Lauritsantytär —"
"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi. Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.
"Rakas isä — miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?" kysyi Kristiina ällistyneenä.
"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana", sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä kerran sinut, tyttäreni —"
Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.
Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut talvella — vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta, eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut yksin.
"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa —. Ja silloin minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta, että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan tieltä —"
Kristiina suuteli munkin kättä ja sanoi:
"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden puoleltanne."
Munkki vastasi hiljaa:
"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin, että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla hengellinen tyttäreni."
"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni —"
"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina —"
Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle. Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä mahdolliseksi.
Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona. Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan, miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä rakkautta Jumalaan.
Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta. Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä, läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet. Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. — Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena torstaiyönä peräkkäin.
* * * * *
Eräänä yönä istui Kristiina yksin veli Edvinin luona.
Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä, jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea siitä.
Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.
Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.
"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne —.
"— Muistan erään kerran, jolloin olin pieni — nelitalvinen epana — ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta päivää —. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin. Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle, mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.
"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään —"
"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva —"
Munkki hymyili:
"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta minä, minä rakastin tietä — en maailman pieniä näperryksiä, vaan koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan — pelkään eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta —"
Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta.
Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli
Edvin äkkiä vuoteestaan:
"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on johdettu hyvään loppuun."
Silloin Kristiina purskahti itkuun:
"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä — jos hän tietäisi kaiken, silloin hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."
"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi, että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle enempää surua siksi — ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."
* * * * *
Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.
Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi hänen elämänsä perustusta myöten — hän oli tuntenut tuon viattoman lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta, siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.
VII.
"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä", sanoi Ragnfrid tunnustellen haaleaa seosta saaveissa, "niin että voimme sekoittaa käytteen."
Kristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen jäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti vaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän verran.
"Sulje ensin ovi", pyysi äiti, "ettei käy veto. — Kuljet kuin unessa,
Kristiina", sanoi hän närkästyneenä.
Kristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. — Geirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden. Tämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. — Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli kertonut kerran hänen lapsena ollessaan.
— Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. — Kristiinaa äikötti kuumuus ja imelloksen haju pimeässä panimossa.
Pihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä lauloivat:
Kotka istui korkealla
Kultakynnet kiemuralla —
Kristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli tyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan solaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin. Sikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä lämpimästä mäskistä.
Kristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa vastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:
"Vähemmällä kuin kahdeksallatoista peuralla emme selviä."
"Luuletteko meidän tarvitsevan niin monta", sanoi tytär hajamielisesti.
"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä", vastasi äiti. "Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä tarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa henkeä — palvelijoiden ja lasten kanssa — ja vaikka kuinka paljon köyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin pois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita vieraita — vähintäin viikon loppuun."
"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid.
"Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."
Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin värttinän kera.
Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen ääni saaresta — toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä. Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.
Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan. Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi — hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.
Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma, saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä —.
Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. — Kyllä ihmiset saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin —.
Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita matoja — se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.
Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli sittenkin varma —.
Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta. Silloin se kai näkyisi jo päältä — äiti ja toiset emännät huomaisivat asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin, milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka — hän on käynyt niin kelmeän näköiseksi —. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.
Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran. Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa luvallisesti. Sitä katsottiin — niin häpeäksi kylläkin tavallaan ja synniksi myös — mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka eivät tahtoneet antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa, vaan puhuttiin heistä suopeudella. Hän ei olisi hävennyt. Mutta kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä — niin naurettiin sille ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä, piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista puhuttaisiin kauan — ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli sairas —.
Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.
Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen. Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. — Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen — hän ei eroittanut sanoja, mutta saarelta kuului naurua.
Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. — Oli parempi heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja — nyt kun oli tärkeintä vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen kantavan Erlendin lasta.
Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän, hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä ja sametissa — oli tahtonut sitä, ja myös tahtonut omistaa hänet noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.
Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia. Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä — hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo saattoi tuskin käydä päinsä nyt.
Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen — ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin —.
Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä, mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät. Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi pyyhkäisty pois suvusta.
Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli — se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai surua. — Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön, jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli tuottanut heille — joka ei ollut vielä päättyvä siihen —.
Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi hänet antamaan henkensä — hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa tähkäpäitään vieraille —.
Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella — minun olisi pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi — ja silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi auringonpaisteeseen — loistavan iloisena.
"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi; hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.
"Hyvä ihminen, oletko sinä tullut tänne", virkahti Kristiina ihmetellen.
Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä — hänellä oli vielä viitta hartioillaan ja miekka vyöllä — hän oli partainen, likainen ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti. Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä — Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa — hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.
Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan tavaroita — hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa toimittaa ne perille silloin — merivesi voisi pilatakin ne aluksessa. Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen laivalla — sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita Raumsdalin kautta niemelle.
Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen — hän oli täysin tyytyväinen itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.
Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen. Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi — päivä paistoi hänen paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi — mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan — kerkesihän tämä nähdä sen myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.
Hän rakasti Erlendiä rajattomasti — se täytti hänen mielensä, vaikka hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. — Kristiina huomasi myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin viemään sanaa vieraan tulosta.
Erlend seisoi hänen vieressään ja laski käsivartensa hänen olkapäilleen.
"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"
Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan — kaatoi rasvaa lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut sanoa sitä —.
* * * * *
Vasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle — yhdessä heinäväen kanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä oli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut samasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä hänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että hänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen olkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.
Lauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen — heidän täytyi raataa minkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka heinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä ilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.
Hänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend vastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa arveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi neito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu Kristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin niin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen keksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli vain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä, kun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla. Apotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. "Sen ne nyt muistavat kaikki", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt vaikuttavan häneen mitään.
Päätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä mukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi ensimmäiseksi uudessa kodissaan.
Seuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet kangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt — hänelle tulisi tuskin jäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat irti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta hienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty mustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina ja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina ajatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina — ja kauniskin, kun koristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.
Ompelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna matkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän oli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen samettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään morsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta ja sisuspuolta.
"Tämä on ollut kallis vaippa", sanoi Ragnfrid. "Milloin on Erlend antanut sinulle sen?"
"Hän antoi sen minulle luostarissa ollessani", sanoi tytär.
Kristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita lapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin levyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä, jota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan arkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä talven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten, että se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se tuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.
* * * * *
Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.
Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden, jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien takana — mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä auringonpaisteessa.
"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa, leikitellen Kristiinan sormilla.
Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja läkähdyttävä — hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä vetäessään.
Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa — mutta Jumala tiesi, eikö tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.
Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä. Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia — ne olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän jyrinän läpi — jos joukossa olisi joku hänen omansakin —.
Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven — kuului hirmuinen rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki kolme tekivät ristin merkin — silloin leimahti uusi salama; oli kuin taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas putosi heidän päälleen — he lensivät toisiansa vasten, seisoivat suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua — jyrinän tukkiessa heidän korvansa.
"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua", kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan — sitten siitä irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän uurroksen runkoon.
"Syttyyköhän se palamaan —. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa", huusi Lauritsa.
He katsoivat ja tuijottivat — ei — kyllä niinkin! Suomulautojen välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.
Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.
"Kirveitä, kirveitä — piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja —" hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend lähti perästä — kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja hulikoita kantaen.
Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden jyryä sillalta — miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.
Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.
Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.
Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan kuumuuden tähden — risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan kuin elävän ja kiemuroivan.
Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko seinään — kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli leviämään yli koko kirkon.
Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa — olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä, jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon, sekä surusta kirkkonsa tähden.
Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen — hän tuijotti henkeä vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.
Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin pystyseinää — joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti kohti.
Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua — samaa, jonka päällä Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.
Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin, ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään siellä — päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa paidassa, housuissa ja sukissa.
Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven kautta — tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä — ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.
Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.
Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden — hän horjui raskaan ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon pitempi häntä itseään.
Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä. Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan — pappi nosti sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien; hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella, ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.
Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit, murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.
Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta — palava hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.
Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa — koko toimitus ei ollut kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.
Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta — silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.
Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa
Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle —
Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään
tämän päätä ja kasvoja.
He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki, että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.
Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka kantoi ristiinnaulitun kuvaa.
Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä — hän ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.
"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen laulanut ja saarnannut sisälläsi — sinä Olavinkirkko, hyvää yötä, hyvää yötä —"
Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun kuumuutta — sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja. Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan kipunasateen.
Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin, ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.
"Ei kai se liene sen pahempaa — jotakin putosi hartioilleni", hän sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat. "Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.
Sira Eirik kuuli hänen sanansa ja laski kätensä hänen olalleen.
"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa — hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."
Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten — seisoi siinä ja tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.
Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli lähtenyt mukaan.
Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi, että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua vahinkoa tästä —.
Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä — miehet tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.
Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi ilman kunniajuhlia.
Mutta Sira Eirik kuohahti ja hänen silmänsä säkenöivät suuttumuksesta.
"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan. Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi —. on se paha sinulle, mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä, ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."
Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä asianhaaraa — mutta rauhoitti tuntonsa.
Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä, mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.
Erlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan. Kristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään tulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä. Silloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend Nikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin eikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli pelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen häntä vastaan.
VIII.
Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera — ja oli säästynyt pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin. Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.
* * * * *
Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta kylmässä — mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan — mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus — kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa. — Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi —. Hän sulki silmänsä ja puri kihlasormustaan — näki edessään Erlendin kasvot, kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.
"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat, todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki käskee."
Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi — pihlaja oli tänä vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.
Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen, pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen yhdessä vuoteeseen.
Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi. Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.
Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän oli määrä nukkua yönsä.
Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja päänahka oli hellä — äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.
Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy, ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.
"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.
Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä — he hyppäsivät hevosen selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä nuorukaisia.
Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.
Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot itseään kohti, suudellakseen häntä.
"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi
Aashild-rouva.
Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla. Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.
Aashild-rouva suuteli häntä uudestaan.
"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."
Kristiinan huulet alkoivat vavahdella.
"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen, että saan pukea sinut huomenna — sinun veroistasi morsianta ei ole monasti nähty."
* * * * *
Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa kanssa, jotka olivat siellä.
Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa — parempaa perjantairuokaa ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa, keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta, suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.
Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse — hänen omat ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet, jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä — hänen kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella, vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.
Yhtäkkiä kuohahtaa Lauritsa:
"Ne vaunut, kuulehan vävy — kysyn sinulta muistaessani, minne sinä olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä —"
"Mitkä vaunut —" sanoo Erlend.
"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä —. Jumalavita ne olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan pitänyt sanaasi —"
Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta
Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin
Erlend oli pannut hänen vaununsa.
"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin", sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko — se matka oli niin pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi —"
"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä", äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on — sinäkö se käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei —"
Erlend kohautti olkaansa:
"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi pitänyt. — Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun Kristiina ja minä saavumme niemelle —. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";
"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen kanssaan tästä pikku asiasta —"
"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.
Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat laittautuivat makuulle.
* * * * *
Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.
Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä syystä, että se oli pienin — he saattoivat majoittaa useampia vieraita uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon — se oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.
Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.
Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat. Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.
Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata tukkaansa.
"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen, solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua, Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.
Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.
He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä vapisivat hänen sitä tehdessään.
Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä kulta ja hopea tuntui! — Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, — morsiusneitojen aukaistessa oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.
"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan, näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin — luuli sitten pyörtyvänsä — ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.
Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan ulkoparvelle.
Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa. Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.
Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta puut olivat miltei paljaat — paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä hapahko syksyn haju.
Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin hiljaisuuden vuoksi — vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta. Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä eläimet kulkivat laitumella.
Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä — oli ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta — mutta se oli vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.
* * * * *
Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella syntyi levottomuutta.
Aashild-rouva seisoi morsiamen vieressä.
"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."
Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän oli.
"Minä olen liian kelmeä morsian", sanoi hän hiljaa.
"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa ratsastaa Erlend — kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."
* * * * *
Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.
Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan; toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.
Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös. Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä komeus — isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla, punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan Kristiinan hartioille.
Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan. Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä, saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen. Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja, kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä huutaen ohiajavia.
* * * * *
Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä, punaista loimua kohden.
Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen selästä ylistuvan parven edessä.
"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." — Hän pysähtyi — noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.
Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa — monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin jostakin kaukaa.
Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.
Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne olivat kesäisen tulipalon arpia.
Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä — nuo silmät eivät olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun — hän oli kuin kuollut, joka on manattu eloon.
Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa — tämä oli sulhasen lähin matkassa oleva sukulaisvaimo.
"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin avuttomalta."
"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän —"
"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän, luullakseni."
"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan, "mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana —"
"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."
Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.
"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti
Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.
"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi
Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. —