II

SEPPEL

I.

Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin, aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.

Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta valkeata juovaa.

Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.

Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos — hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan. Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia — hän ikävöi niin kauheasti heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria, Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin. Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella niitä.

Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä pahaa. — Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä, mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista; puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.

Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa — ritari Andres oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään hänen sukuaan parempina — Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen saanut tietooni, että hän oli kammantekijä — sinä joudut siis ihan kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti kun Simon vähänkin antoi aihetta — hänessä heräsi aavistus siitä, että isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään —. Mutta Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.

Pääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli huomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen ja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja puhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot täällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa asuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta kivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran, kun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä vastannut "hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa". Kristiina tarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: "Kyllä sinulle tulee hyvä olla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni — saat muuta ajattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme —"

* * * * *

He purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju tunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja taloja ja palstoja vesirajassa — Kristiina ei muistanut entuudesta mitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat kaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.

Kristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui tielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä, Simonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen apumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.

Nunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä, mutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot lirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja savenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla vihoitti ruohon juuri.

Kun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli koko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja soiton sävel.

Kristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat mustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja miehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli parvi nuoria neitoja — jotkut olivat vielä lapsia — värjäämättömiin sarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä ja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla nauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen, sillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja saamattomalta.

Luostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä. Kaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä; pohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten yli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha oli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka lakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas, Mater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.

Eräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa Guttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut kaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä. Hänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli suopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat ja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi ystävällisesti Kristiinalle:

Olen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin kasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta tyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle ja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä — ja on mielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua täällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta ja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon nyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi rukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa vaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä, jotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä, uskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan hoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet myös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä on jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja vaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään pöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja — mutta sinä et näytä sellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana, joka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.

Kristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva Kristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän kutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan hän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.

Ruokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset, lasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen huoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne paistoi aurinko.

Sisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat patjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja paljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä pöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli arvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan joitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he olivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.

Sisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä, mutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän päässä se oli tyhjänä tänään.

Kaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä, sisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori, kaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien huoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja juomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen pöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla äänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen Pyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.

Alussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä sievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät niin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet suurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa, mutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa nenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja kaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa tahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään kolinaa.

Kristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi kuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan ja valkeaan puettujen naisten keskellä — hän kuvitteli kaikkien katsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa lampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen sitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja kauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha räiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.

Se kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina lensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta tohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan tavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös leikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui käsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin vaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten — hän ei uskaltanut nostaa silmiään sylistään.

Vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. "Kun päällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä — tämä ei tahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään — käski hän viedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä muistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden päälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää rauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista jumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi."

Theodora vastasi pelottomasti: "Siveys on kuin lamppu, mutta rakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota paholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi enemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot minua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä senjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle. Kristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan häntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän on varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella ruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva minulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan vihollisten käsiin."

Kristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa muistutti kohtausta Benteinin kanssa — hänen päähänsä pälkähti, että ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään muistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia luki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta oli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta ystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi rahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran luo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti häntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan häntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule uskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki kuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna ympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti viitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen, joka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.

Kristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan. Hän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua — miten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas vuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla tämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka ensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana päivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna 304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän Ambrosiuksen kirjoituksen mukaan.

Kun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja taputti tätä ystävällisesti poskelle: "Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan minä." Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta nunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa tämän tuli asua.

Se oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli lasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella pitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin neidon vaatearkku.

Kristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön kanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle, täysikasvuiselle neidolle: "Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on sinun makuutoverisi — tehkää nyt tuttavuutta." Sitten hän meni.

Ingebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan — hänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket. Mutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa oli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä vääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko ajan kiharoita.

Toinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei milloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi itsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja upporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja mahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista — mutta tämä oli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin suurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta — merkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä hetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä. Sen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun — mutta aukaisi ensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan arkkujaan tuli sisar Cecilia sisään — tämä nuhteli heitä ja sanoi, ettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas tuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan nuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.

Ingebjørg ei ollut millänsäkään. — Heidän mentyään vuoteeseen illalla tämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi vanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät neidot riisuneet pois paitaansa yöllä — oli vasten sääntöjä riisua kaikki vaatteensa — ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan. Mutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa, eivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät makupaloja, joita heillä oli arkuissaan.

Kun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä puheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut puhua koko yön.

II.

Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.

Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä luvan, että he saisivat lähteä yksin — vaikka se oli vasten sääntöjä. Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä; tämän nimi oli Haakon.

Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.

Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä — soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti siitä huolimatta suutaan sekä silmiään — Haakon oli jonkunverran huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku — värjäämätön vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun, hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin kuva — hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.

Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle, oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja, vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.

Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä — ruohorinteelle oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan — vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista. Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat kengät kelvanneet juhlatiloissa.

Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä sellaisia paitsi.

Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa. Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja, joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä kädessään nähtäväksi.

Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja hän omisti yhden Miklegaardin taloista.

Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui rohkeasti esiin ja lausui:

"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on viljemmälti aikaa?"

Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on toinen neito — hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä — hänellä oli valkoisia ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan, sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-, kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden hintaa — siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa — se oli aiottu käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta. Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä saavan kovinkaan paljoa.

Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli punaiset kannat — otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja hänen sukunsa.

Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen herra oli lähtenyt pois — neidot olivat koetelleet kenkiään niin kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä, että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia — näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan — nauhat olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin, monet niistä.

Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.

Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa. Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle — joen toisella rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa, temppuilijoita ja soittoniekkoja — Ingebjørg oli kuullut, että sinne oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin alhaalla rantapengermällä.

Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.

Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä rupeaisi kyselemään kaikkea — hän oli ajatellut koettaa pujahtaa joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän — hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt, riittäisikö se sielumessun hinnaksi — ehkä hänen täytyi tyytyä uhraamaan paksu vahakynttilä.

Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä — sakea ihmisparvi näyttää myllertävän kuin myrskyssä — sitten hyökkää koko lauma ylös rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat irti —.

He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin —. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa käsistään. — Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.

Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus, että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät samassa laitaa myöten.

Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa — eihän petoja näkynyt missään — mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua hevosen alle — päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin nopeasti eteenpäin — hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa — ja hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi toisistaan.

He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin — pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle. He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille asti.

Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.

Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan, kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä, Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina maksaisi heille aurtuan.

Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia, mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä, kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien saattomiestensä ilmestymistä — hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän — eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.

Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan, enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas. Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa — hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta. Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.

Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä — he seisoivat korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie, jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.

Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea käteensä kymmentä rahaa:

"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle, tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka, josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."

Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla paha lähteä yksin.

"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa", vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin —" ja hän ojentaa rahoja.

Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel" — Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.

Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti. Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt Maariaa — ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta suunnalta.

Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä horjahti — sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi — Kristiina oli kaatua, mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi — nyt olivat tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä — Ingebjørg päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran, joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.

Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan purskahtamaan nauruun — hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.

Herra tuli hänen luokseen ja laski hiljaa kätensä Kristiinan olkapäälle.

"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua — jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä —"

Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät, kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.

Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan olalla, vastatessaan Ingebjørgille.

"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia — nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä — "meidän on vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin hihnoja, joilla voitte sitoa heidät —"

"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla tuulella ottelun jälkeen.

Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."

Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan, niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät. Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä ratsastaa.

Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.

Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään, kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä — kotona ei kukaan ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle, auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti kohoavan —.

Ritari — joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli hopeakannukset, — tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara — näin matkalla — kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa —. Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita —. Kristiina ymmärsi, että Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.

"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra", hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:

"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana — ja yö on läpeensä valoisa."

Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan vanhempikin Simonia —.

He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja märillä, tuoksuvilla oksillaan — laaksossa oli pimeämpää ja ilma koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.

He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen. Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti — Kristiinasta tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin — hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi. Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa — Akersaasin puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä — tieltä kuului vaununpyörien vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista. Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä kurkkua auringon laskettua.

Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio; sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista pimeyttä.

He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian myöhään — sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.

Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta, sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät — se muistutti hänen mielestään Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.

"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"

"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina kumartuen alemma.

"Minun nimeni on Erlend Nikulauksenpoika," vastaa ritari.

"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.

Yhtäkkiä leimahtaa hän tulipunaiseksi; hän tahtoo vetää kätensä pois.

"Onko rouva Aashild Gautentytär Dovresta sukulaisenne?" hän kysyy.

"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra." Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä enemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:

"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en tiedä, miten sanoisin —."

Toinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika heittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän kanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan hevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.

Luostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt sinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja etsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat kuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla kaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri — oli vain yksi sellainen — oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon miehet olivat saaneet sen käsiinsä.

* * * * *

Kristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar
Potentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti.
Ingebjørg itki ja koetti vastailla — hehän olivat lähteneet ulos sisar
Potentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet
mitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut —.

Mutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön lyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja kiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa. "Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta", hän sanoi, "pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia joka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja avuksihuutaminen."

* * * * *

Hän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä sisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa rukoilemassa aamupuoleen yötä.

Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan, täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen lempeää äitiään kohtaan — hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.

Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon — näiden pienten valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä uponneena —.

Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään. Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä etelänpuolisesta portista luostaripihalle.

Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta. Kristiina oli iloinen siitä — hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä — Ingebjørg oli niin paksu ja hikoili niin kovin.

Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.

Isä, hän ajatteli — isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys isää kohtaan — hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin vanhan mustan puukirkon — siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän —.

Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin — sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista, tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen mielensä sädeloiston rajamailla.

Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään syötävää —. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä — oli kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.

III.

Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta, joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli tapana juoda viisi päivää perätysten.

Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla; sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä luostarinpuvussa.

Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi; toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.

Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi ylleen — ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena — vei Kristiinan syrjään ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.

"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin — mutta sanon sinulle sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin, on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin — olen itse nähnyt ja kuullut — he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"

"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg —. "Kaiketipa hän ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.

"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he lähtivät kukin taholleen.

Mutta koko illan Kristiina taisteli hymyä vastaan, kun toisia oli läsnä.

* * * * *

Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän oli valmis.

Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:

"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa alempiamme kohtaan — mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä —"

Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä. Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa — se oli orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla, joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen, pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.

Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja sanoi hiljaa:

"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule minun halveksivan sitä —" ja hän ojensi Helgalle soljen.

Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli Kristiina ja häntä nauratti.

* * * * *

Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan, mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.

He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen. Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin ilmestyvän mäennyppylän takaa — näiden punainen silkkivaate läikkyi, hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.

Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia yhdellä kertaa — kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui ja lojui juhlapukuista kansaa — mutta kaikki nousivat tervehtimään, nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat syvään Groa-rouvalle.

Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen kuoriin — ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.

Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle muita — Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea, jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä — se ulkoni kasvoista kuin kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten kohdalta — hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi Kristiina hänet muisti — kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden — kaunis hän oli sittenkin.

Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista, odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.

Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos. Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon. Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, — vaate oli jotakin ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.

He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan, sai tuo paksu, punaverinen herra — hänellä oli kultaiset kannukset ja hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika — tartutuksi Ingebjørgia käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina jättäytyivät jälkeen — he kulkivat ääneti rinnakkain.

Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään ja alkaessa ratsastaa pois — hevoset tungeksivat toistensa ohi, ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen alla.

Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään.
He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:

"Molemmat mieheni ovat täällä — he voisivat ratsastaa samalla hevosella ja te saisitte Haftorsin — jos tahdotte?"

Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin paljon jälkeen toisista — eikä täällä näy miehiännekään, ehkä —" ja häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.

Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle; toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti siltaa kohden.

Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin, koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:

"En osannut odottaa tapaavani teitä täällä tänään, herra."

"Ettekö?" kysyi Erlend ja käänsi päätään. "Eikö Ingebjørg
Filippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole saanut mitään terveisiä — hän ei ole maininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme viime toukokuussa" — sanoi Kristiina ovelasti — hän soi ingebjørgin viekkauden tulevan ilmi.

Erlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään, että tämä hymyili kysyessään jälleen:

"Entä tuo pieni musta — nunnanalku — en muista hänen nimeään — annoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille terveiseni."

Kristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: "Minun täytyy kai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen palkkionsa", hän sanoi.

Erlend liikautti hiukkasen päätään — hän toi kaulansa lähemmäksi Kristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi olkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti suurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan tavallaan kuin vieraan kutsumana.

Vähän ajan kuluttua Erlend kysyi:

"Tahdotteko olla tanssitoverini illalla, Kristiina?"

"En oikein tiedä, herra", vastasi neito.

"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. — Siitä on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."

"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?" Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai vaimonne?"

Erlend kääntyi rajusti ympäri ja katsoi häneen kummasti.

"Minäkö? Eikö Aashild-rouva… Miksi punastuitte niin kovin tuona iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen kuluttua.

Kristiina punastui uudelleen eikä vastannut; silloin Erlend taas kysyi:

"Kuulisin mielelläni, mitä tätini on kertonut minusta teille."

"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että — hän sanoi, että teidän ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia — minun sukuni ja minä —"

"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole kertonut minusta muuta?"

"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, — hän ei ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.

"Hän olisi voinut kertoa —" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta —"

Kristiina oli kauan hiljaa. Sitten lausui hän hiljaa:

"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään — olen kuullut sellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän — mutta en saata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut — kunniaton."

"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina", sanoi Erlend, taivutti päänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen hypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi: "Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille kaikki asiani — mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?"

Kristiina vastasi "kyllä" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta mitään.

Mutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja
Kristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin
Aashild-rouvaa.

"Kaikki ovet eivät siis ole suljetut Bjørnilta ja Aashildilta?" kysyi
Erlend.

Kristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että
Lauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.

"Mitä piditte sukulaisestani, Munan Baardinpojasta?" kysyi Erlend hymyillen.

"En katsellut häntä paljon", sanoi Kristiina, "eikä hänessä minun mielestäni paljon katsomista ollutkaan."

"Ettekö tiennyt", kysyi Erlend, "että hän on Aashild-rouvan poika?"

"Aashild-rouvan poika!" sanoi Kristiina aivan ymmällä.

"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he ottivat kaiken muun", virkkoi Erlend.

"Minä en tiedä edes hänen ensimmäisen miehensä nimeä", lausui Kristiina.

"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta" sanoi Erlend. "Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä, äitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut enää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään — minä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin paljon kuin suinkin —. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja meni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä — kun Baard oli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi — heitä syytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen miehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata setäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä saivat pysyä yhdessä —. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa — Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan — äitini ja Aashildin, tarkoitan —"

Kristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti varoneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta — mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista Kristiina oli kuullut — siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt yhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi pahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen, ja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa oli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse, jos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille ei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat olleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa ja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön tai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei — ei vaikka tämän äiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden, jota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan ja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten Aashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka oli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen oli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle hyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan joi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi miestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän oli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui miettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi kertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi Kristiinan tietävän kaiken entuudesta —.

"Mieleni tekisi", sanoi Erlend tuokion kuluttua, "käydä tervehtimässä tätiäni joskus — kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn yhä vielä kaunis?"

"Ei", sanoi Kristiina. "Hän on kuin lumen alle jäänyt heinä."

"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä", virkkoi Erlend äskeiseen tapaan kirpeästi hymyillen. "En eläessäni ole nähnyt toista niin muhkeaa miestä — siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren suuri silloin — mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt —."

Vähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso ja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia — sairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo. Pihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin ruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava parhaimman mukaan tällaisena päivänä.

Juhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne yrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli hankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut tuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit, joita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin muualla — kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein nainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut norjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. — Groa-rouva oli ollut erityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun verran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.

Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta — siellä heloitti kypsiä kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat vihreistä hedelmistä.

Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja — ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut, mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä. Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden hän jätti käteensä — tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen, mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen sitten rintahelyynsä — hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa verille.

Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää, jossa lapset ja nuoriso istuivat.

Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien ja sisarien nimiä — näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.