Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille; tämän välillä oli rukouksia ja laulua.
Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä, kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.
* * * * *
Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen päällä vinguttaen viulujaan — kullakin piirillä oli oma laulun- ja soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä — pohjoinen tunturin harja törötti pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.
Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa — se oli Erlend, hän tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.
Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista puolikasvuista neitoa.
Kukaan ei laulanut juuri silloin — piirit keinuivat hiljalleen suuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku Tanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies, jolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:
Munkholman rannalla valkoisella hiekalla Ivar-herra tanssittaa kuningatarta. Tunnetteko Ivar-herran?
Soittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä täältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen — hänellä oli kaunis, vahva ääni.
Muistatteko, kuningatar, sitä kesä-aikaa, kun teidät tuotiin Ruotsista Tanskan rantaan?
Kun teidät tuotiin Ruotsista
valtaistuimelle
päässä kruunu loistava
ja kyynel silmän alla.
Kultakruunu kutreilla ja itkussa silmä. Tanskan rouva ihana, minun oletteko vielä?
Viulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua säveltä ja yhtyivät loppuun.
Jos ootte minun miehiäni, arvon Ivar-herra, niin totisesti hirsipuussa riiputte kerran!
Mutta Ivar-herra peloton
rautapaidassansa
nyt kultapurteen hypähti
ja lähti matkahansa.
Oi kuningatar Tanskanmaan niin monta hyvää yötä kuin taivaalla on tähteä mä teille toivon myötä.
Ja teille, Tanskan kuningas, niin monta hapanmarjaa kuin lehmuksess' on lehtiä — ja pirun päällä karvaa. Tunnetteko Ivar-herraa?
Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut — jotkut pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet. Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut jonnekin.
"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille. Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi kuiskaten:
"Eikö sinua peloita, Kristiina?"
Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa — tämä oli kuin houretta. Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä — mitä, se oli yhdentekevää.
He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle, otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin laski maahan.
Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään. Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille — Kristiinasta tuntui niin hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa — hän halusi tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.
Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon — se poltti sydänjuuriin asti.
"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina —"
Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten. Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.
Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni —"
Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen rinnalleen.
* * * * *
Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa kokonaan hänen ympärilleen — Kristiinan jalat olivat niin suloisen lämpimät sen nahkasisuksen alla.
"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen. "Jumala palkitkoon sinua, Kristiina — nukuit niin turvallisesti kuin lapsi äitinsä rinnalla —."
"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.
"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä vaipua uneen — en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. — Olen valvonut tässä — ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. — Sano minulle, tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"
"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte — ja sitten en tahdo rakastaa ketään —."
"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä, ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. — Sano se sinäkin", pyysi hän. Kristiina sanoi:
"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva vierelläni koko elämäni aikana."
"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, — "ennenkuin ihmiset heräävät."
He kulkivat kiviaidan ulkopuolista laitaa vesakossa.
"Oletko ajatellut", tiedusti Erlend, "miten tämä on järjestyvä edelleen?"
"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä
tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan
Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres
Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"
"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden." Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan näin helposti — mutta hän karkoitti tuon tunteen.
"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin. Hyvä Jumala — Kristiina — minä en saata kadottaa sinua — en voi milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."
* * * * *
He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.
Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.
"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina — luuletko, että Simon Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"
Kristiina löysi pesuvadin ja alkoi peseksiä.
"Entä sinun sulhasesi — luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi sinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava sen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä — meillähän oli Groa-rouvan lupa —"
Ingebjørg alkoi puhua:
"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään — hänhän on naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi — vaikka hauska ja sievätapainen — katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi", sanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt Munanin hatussa edellisenä päivänä. "Mutta tuo Erlend — hänethän tosin vapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline Ormintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka — herra Munan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän pelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän —"
Kristiina astui häntä kohden — kalpeana kasvoiltaan.
"Etkö tiennyt tätä?" virkkoi Ingebjørg. "Että hän houkutteli erään vaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella — ja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan kirousta — heillä on kaksi lasta — hänen täytyi paeta Ruotsiin ja hän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että Munan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna tapojaan —"
"Paljon sinä tiedätkin", sanoi Kristiina kankein kasvoin. "Mutta sehän on nyt lopussa —"
"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut lopetettu", sanoi Ingebjørg mietteissään. "Mutta samahan tämä lienee sinusta — sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo Erlend Nikulauksenpoika —"
Nunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän. Kristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan, samaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin pääsisi.
Erlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän näki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat kätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.
Kristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten sanoi Kristiina:
"Miksi sinä kerroit minulle Bjørnin ja Aashild-rouvan tarinan eilen?"
"Näen sinun tietävän kaiken", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan kädet. "Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina —."
"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin", sanoi hän kiihkeästi, "siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut matkalle Vargøyn kartanoon — ja sitten viivyimme talven yli Steigenissä — hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan kanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman ruma — enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille korvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan — hän oli monella tapaa kunnon mies — mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista tietä — minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa, ymmärrätkö —."
Se tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin — hän — hän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken — niin Elinen ja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä paljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin siellä, olen antanut sen Ormille, pojalle — mutta hän ei viihdy lasten luona —. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan — en tiedä mitä hän tahtoo.
Sigurd otti hänet luokseen jälleen — mutta Eline sanoo, että häntä kohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista — ja käski minun tulla kohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi isäni luona Husabyssä —. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen kanssaan Hallandiin — kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella — Saatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin moni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa — kun on rikas — Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin omaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja hän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai ryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen alainen — olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä, mutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin liian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa, eivätkä omaiseni tahtoneet auttaa — paitsi Munan, milloin vaimoltansa tohti —.
"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon.
Parempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa."
Kristiina laski käsivarret hänen kaulalleen:
"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend — jos olet yhtä mieltä kanssani."
Erlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: "Voit luottaa siihen, että minun asiani parantuvat — kellään muulla kuin sinulla ei nyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit sylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen yli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin kumppalini —."
IV.
Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä, että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän saisi olla messun yli.
Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä pitäisi lupaustaan — hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä, että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia vaatteita, käydessään sukulaistensa luona — ettei kansa erehtyisi luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.
Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera, ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan, että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko — vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa, mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä, Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen — sanoi tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti. Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia; nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta — "ja pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."
* * * * *
Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea katumusta — häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.
Hän koetti lohduttautua — Erlendin mielestä oli kai viisaampaa, ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli, saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin. Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku tyttärien kanssa.
* * * * *
Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa; se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi, että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.
"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi, "ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset puikahtamaan ulos —"
"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla minun setäni metsissä?"
"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat tämän" — hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle. "Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän lapsukaisen osaavan vaieta?"
He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt, ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki — hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.
Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.
Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä. Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:
"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi kantavat —"
"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan. "Tulet milloin pääset."
Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista — hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin vanhuksen luokse — hän kutsui tätä isoäidiksi — siihen asti kuin Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.
Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen hiljaa.
Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla kaunis tämän mielestä.
Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän oli pitänyt luonaan parvella — nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin eilenkin.
Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.
Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen, vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla ensimmäisenä kohtauspaikalla.
Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa, taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.
Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa. Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn — ja painalsivat sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään. Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.
* * * * *
Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto. Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta — hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä suukkosia suulle ja poskille.
Aurinko oli väistynyt niityltä — raskas väri puiden latvoissa oli tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.
Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato; he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan. Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.
Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa jymisi sen alla — hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja jyrähti, kuiskasi Erlend:
"Eikö sinua peloita, Kristiina —?"
"Hiukan —" kuiskasi tämä vastaukseksi painautuen häntä vasten.
* * * * *
He eivät arvanneet ajan menoa — rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi — jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.
"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Kristiina, ja Erlend vastasi:
"Jospa sitten täytynee."
Hän tarttui Kristiinaa jalkaan:
"Sinä kastut — sinä saat ratsastaa, minä kävelen — pois metsästä —" ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.
Kristiina vapisi — hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä — hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi — Kristiina muisti erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.
Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:
"Älä katso noin — Kristiina!"
Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen — eihän Erlend ollutkaan iloinen — hänkin oli onneton —!
"Kristiina, Kristiina — Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut väkisin —" kysyi hän kotvasen kuluttua.
Kristiina siveli hänen tukkaansa eikä katsonut häneen:
"Väkisinkö — ei kai se sitä ollut — kai sinä olisit päästänyt minut menemään, jos minä olisin pyytänyt —" sanoi hän hiljaa.
"En tiedä", vastasi toinen kätkien kasvonsa Kristiinan helmaan.
"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti. "Kristiina — vannon sen kristillisen uskoni kautta — sieluni autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen hengenvetooni asti —"
Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.
"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.
"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.
Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna hän tajusi — hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut toiselta — miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin. Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä — että tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä mahdolliseksi —.
Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään sanomista toisilleen.
Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät, heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.
"Kristiina — älä sure — se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan, jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni —"
Mutta Kristiinan sydän kutistui kokoon:
"Sinä siis aiot lähteä luotani —?" hän kysäisi pelokkaasti.
"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin — hän on varmasti lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."
Kristiina taivutti päätään — jokaiselta toisen lausumalta sanalta tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta — luostari, Jørundgaard — hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei hänet pois kaikesta entisestä.
"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend.
"Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"
"Kyllä", sanoi Kristiina. Ja niin he erosivat.
* * * * *
Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui arkulle, joka oli sen alla — hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.
Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin luokseen.
Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.
"Olen pelännyt, että sinä olisit suuttunut minuun", hän virkkoi.
"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen kuin maanlaki tässä asiassa —. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt sen minulle — jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa tätä, kun muistan — olenhan tiennyt sen ennen —"
Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että Erlendin veli oli sanonut noin — mutta hän karkoitti luotaan ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin toista — ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.
He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla — Erlendin luona oli ainoa paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.
Erlend puhui paljon ja kiihkeästi — sitten hän oli taas hiljaa kauan, ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän elämässä.
Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa, ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."
Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv oli nyt ulkomailla oppia hakemassa — hän oli ollut poissa jo kolmatta vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.
Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa jälkeen — Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään, miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat — Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.
"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi. "Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut hevosta talossa."
"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin täytyy tulla sinun luoksesi — enköhän minä ymmärrä paremmin talonpoikaiselämää kuin sinä."
"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo toinen yhteen nuottiin.
"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan — ja kylvössä minä olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen saran, sen piti tuottaa onnea" — tuo muisto teki kipeää ja Kristiina jatkoi nopeasti — "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon — sinun täytyy vuokrata lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta —"
"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin lasta.
Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.
Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:
"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella — ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua — voit huoleti kääntyä Sira Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät; ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."
Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.
Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä, mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta —." Kristiinan teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän hennonut kieltää.
Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt, milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä, missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.
Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään — Erlend kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin. Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.
V.
Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli — kukaan ei tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.
Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo — se hän nyt oli, hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon kaiken — Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä Skogin parvessa — joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta —.
Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään vai lähetettäisiinkö hänet kotiin —. Hyvin etäällä häämöittivät isän ja äidin kasvot —. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten, että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin — ainoaan paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.
Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta kuin tuskaa. Hän oli onneton — mutta tunsi rakkautensa Erlendiin olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen — se työnsi alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta. Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut — ja hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi — Inga oli syytänyt hänen silmilleen tuon sanan — hän otti sen nyt vastaan ja painoi sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne, jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä, muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille — ja vaikka ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.
Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä — hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi hänet.
Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi, hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset — oi siinäkö sinä lepäät, ainoa iloni —. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua —. Mutta Kristiina oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin —.
Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti — lapsi, se ei ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt — ja hänen sydämensä oli seisahtua kauhusta.
* * * * *
Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten hän ei iloinnut tästä — oli kuin hän olisi maannut itkien peiton alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta — tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.
Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa ja tietämättömyyttä — oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut; nyt häntä toden teossa peloitti — tälle oli voinut tapahtua jotakin, niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu — ja side, joka heitä kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että Erlend jättäisi hänet — mutta saattoi tapahtua niin paljon —. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.
Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia — ikävöi heitä, mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.
Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.
Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.
Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat vain joutavia huomioita — Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli olla.
Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli johtanut heitä.
Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille luostarin muurien sisällä — toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle. Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan karkeisiin askareisiin — kaikki tahtoivat olla oppineita ja taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret, joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta, vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.
Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan — näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta. Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes ja takaisin hänen puhetuvassaan — maalaistalonpoikia ja luostarin asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä, kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista, joista naiset harvoin ovat perillä.
Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska. Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.
Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat. Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt, paastosi yli määrän — niin paljon kuin Groa-rouva salli — ja vietti tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen aamujumalanpalvelusta.
Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen kaikista — ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä. Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää, sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.
Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä, joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista — sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.
Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn, sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.
"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut, vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan — että tämä katsoisi armollisesti puoleesi — kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi siksi, että saisit kunniaa meiltä."
Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat häntä — hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.
* * * * *
Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä. Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä — minoriittiveljesten ja muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava uskonveli — kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville, kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä — mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset, jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava ammatissaan — vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä lähimailla.
Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut. Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin — Edvinin kaksi veljeä olivat arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi — hän oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin. Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä pukareita — hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.
— Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin. Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta — ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.
Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.
Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen kättään heidän puhuessaan yhdessä — ja kiitteli Kristiinaa siitä, että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa, mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan kirkkoon.
Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä kovasti vanhentuneelta.
Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.
"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen, etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta — niin, niin —. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan syntisi teidän priorillenne."
"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille", sanoi Kristiina.
"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki ankarammin.
"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa tuntoani."
Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut asiasi minulle ripissä."
Kristiina nousi seisomaan hänen eteensä ja lausui:
"Asiani olisi, etten voi mennä Simon Darrelle vaimoksi."
"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän sen."
"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun", vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."
Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus — oli kuin hänessä itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.
"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle — minä en voi ripittää sinua —" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.
"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin kirkon portaissa —. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä. — Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen, alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen sisällä, Jumalan kämmeneltä —"
Kristiina sanoi hiljaa:
"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla — ja minä olen kuullut, että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."
Mutta munkki vastasi huolestuneena:
"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan; Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken… olit jo kihlattukin. Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut — mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä — sillä varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin heidän?"
"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta, että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä — enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin hänen nimiinsä."
"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.
Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään epäilleen asian onnellista loppua.
"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. — Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tehneet syntiä, kuin me —. Silloin kun olin kotona, en voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli, että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa, on taivas jäävä tyhjäksi. — Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt vihassa erästä miestä —"
"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä on kauan — olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan. Haakon-kuningas — hän oli herttua siihen aikaan — oli antanut paikan kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin rakentaa kirkkomme — muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme rakentaa kirkkomme niin kauniiksi — mutta me olimme niin iloiset kuin lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä, oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua kuulemaan — se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki — silloin nuo paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun kuvani särkyivät — ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille mitään —"
"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka voisivat olla sinulle esikuvaksi —?"
"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi Simon Andreksenpojalle annettu sana — odota kärsivällisesti osaa, jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi mukaan — äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa —."
"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan.
"Mutta rukoilla tahdon koko sielustani —"
Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.