VI.
Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen kirkkaus ja rauha.
Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä — vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys. Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa — ja sitten hänestä tuntui, ettei hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.
Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein — mutta hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta. Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli näyttävä, mihin pystyi.
* * * * *
Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.
"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi näkisit jo muita ihmisiä."
* * * * *
Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa — sen omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.
Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi sijan kaikessa.
Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten alakuloinen hän oli.
Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen — ja Kristiina hikoili vastenmielisyydestä.
Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä, ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi kuin se, joka oli ottanut hänet — vaikka hän tiesi, ettei Simon arvannut edes toisen olemassaoloa.
Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän kävi pitkäkseen taljalle.
Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.
"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.
"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi, ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.
"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä —." Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he makasivat hetken aikaa.
"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua, jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua minulle?"
Kristiina kostutti huulensa kielensä kärjellä, mutta oli sittenkin vaiti.
"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"
Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi "ei", mutta ei mitään muuta.
Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin.
Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:
"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla ole mitään minua vastaan — tänä iltana — ja olla iloinen siitäkin. Kylläpä olet ylpeä — saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa sinua kauemmin enää —"
Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle. Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava — mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli hänen riisuutuvan.
Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.
Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä. Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin — hiirenkarvainen ori, jolla oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.
"Ei se jaksa kantaa kauan täysivaruksista miestä", tuumi Kristiina.
"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa ulkona päivänpaisteisella kedolla.
Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:
"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin kaunaa."
"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."
"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon. "En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee — mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua kanssasi."
"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä ei tulisikaan paria."
"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen
Kristiinaan.
Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä virkkoi tuokion kuluttua:
"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä, kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä — tehän olitte kasvaneet yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi —."
Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava tähti sakaroiden välissä.
Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti — ehkä hän oli kevytjalkainen, huono nainen — vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi — hän vaikeroi mielessään oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend — saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.
* * * * *
Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston — he kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle. Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän isoäitinsä olivat olleet sisarukset — ja hän oli Erlendin jalkavaimo, hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.
Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan — tämä oli astunut kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa. Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.
Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen — mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.
* * * * *
Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.
Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina, että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan — tämä oli iso, muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan takaisin tanssiin.
Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan edessä.
"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä mistä alottaisin — Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.
Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut nostetuksi sitä ylös.
"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?" kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui Erlendiä vasten.
Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki — joku löi hänen kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.
Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana, ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä — mutta jossakin sen lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus — hänen täytyi saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle — tämä seisoi aivan hänen vieressään:
"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä — ja minä olen tottumaton juomaan paljon viiniä —"
"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. — Ehkä tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"
"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän — minä en jaksa tanssia enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta — sitten hän ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:
"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."
Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin hänen oli ollut — ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.
"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi
Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."
Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä katkeruus ja hän sanoi:
"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme —"
Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut — hän katui heti sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi hän Erlendiin.
"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet — sitä en olisi luullut."
"Minun on täytynyt oppia salailemaan", sanoi Kristiina synkästi.
Erlend hengitti raskaasti; hän oli vielä hyvin kalpea.
"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää, että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."
"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti. "Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä — etkö voi ymmärtää, että minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu —?" Kristiina keskeytti puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.
Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. —
"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi —."
"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:
"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon, jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"
"Ei kai heillä mitään ole", sanoi Kristiina. "Ingebjørg on lörppö."
"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.
Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin, sillä he varustautuivat kotimatkalle.
* * * * *
Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat sanoneet toisilleen viime tapaamisella — ei olisi pitänyt olla niin. Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet, mitä olivat puhuneet.
Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen, joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.
Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia, sanoi toinen odottamatta:
"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi — sanon kaiken niinkuin se on, niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs toinen — osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita — mutta minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin tietämättäsi."
Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:
"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina — mutta saat antaa minulle jotakin vaivastani — ritari lupasi minulle suuren palkkion, mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten voit muistaa minua illalla rukouksissasi — minua kutsutaan Brynhild Flugaksi."
Kristiina veti sormuksen sormestaan ja antoi sen vaimolle.
"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild — mutta jos tuo mies on sukulaiseni Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti — kiitos vain, että tahdoit varoittaa minua."
Brynhild Fluga kääntyi pois, peittääkseen hymyn.
Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.
"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko mielestäsi tehnyt hyvin pahasti — minun täytyy saada puhua kanssasi."
"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi
Kristiina.
"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun —. Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa häneen noin.
Brynhild Fluga oli mennyt edeltä. Erlend kysyi heidän saapuessaan pihaan:
"Tahdotko, että menemme tupaan, vai menemmekö ylisille puhelemaan?"
"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn —." Kristiina ainoastaan nyökkäsi.
Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään. Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten. Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja, jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:
"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, — en uskalla pidättää sinua luonani kauan."
"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina kuiskasi häntä kohden.
Erlend painoi poskensa häntä vasten:
"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."
Kristiina ei vastannut — mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä: hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan hänet tänne Brynhild Flugan taloon — hän ei tiennyt, mistä hän sen arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.
"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy minun viedä sinut pois väkisin — Ruotsiin — Ingebjørg-rouva otti minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme. Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden — olen kerran ennen jo karannut maasta, tiedäthän — enkä tahdo saattaa sinua ihmisten silmissä tuon toisen kaltaiseksi."
"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat sovintoon kanssamme —"
Erlend rutisti hänet itseään vasten ja ähkyi:
"En voi viedä sinua Husabyhyn, Kristiina."
"Miksi et voi", kysyi tämä hiljaa.
"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet talosta. Enkä saattanut tehdä sitä — hän oli tuonut mukaan molemmat lapsemme —"
Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä, joka oli pelosta hauras, hän sanoi:
"Minä luulin sinun jo olevan erossa hänestä —"
"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla. Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa — se oli kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan. Sen oli Eline saanut tietää —.
"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille — mutta Sigurdin, hänen miehensä, ei luulla elävän talven yli — ja silloin ei kukaan voi kieltää meitä asumasta yhdessä —
"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."
Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend jatkoi jälleen:
"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset juodaan, hänen on turha enää — hänellä ei ole enää oleva valtaa ylitseni —
"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen — ne ovat kauniit — ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."
Kyyneleet alkoivat juosta Kristiinan poskia pitkin. Silloin sanoi
Erlend:
"Kuulitko — minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin, että tahdoin sinut, enkä ketään muuta —"
"Eivätkö he sitten pitäneet siitä", kysyi Kristiina viimein arasti.
"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa muuta kuin yhden vastauksen — etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä, Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."
Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.
Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin
auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja
Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi
Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.
VII.
Seuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta, ja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten edellisellä kerralla.
Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin — tämä ei ollut Kristiinan mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla sanoillaan.
Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.
Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen sinne.
Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat", hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia metkuja."
"Sinun ei pitäisi syyttää minua siitä", vastasi Kristiina surullisesti.
"Enhän minä syytäkään sinua", sanoi Erlend hätäisesti ja arasti.
"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella.
Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."
"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."
Tähän Kristiina ei vastannut mitään, kosketti vain hiljaa Erlendin kasvoja.
Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli, kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan. Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat pitkiltä ja raskailta — Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa. Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään, — miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla hiuksillaan — kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.
"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.
Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet, voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen? Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset myöhemmät kerrat — omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla —"
Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti — Kristiinan ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä millään muotoa voinut menestyä kauan —. Mutta sitä hän ei pelännyt niinkään — paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana. Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan. Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen, eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään, mitä hänellä oli sydämellään.
Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä, jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.
* * * * *
Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti. Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti häntä kauhu — ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen ratkaisuun —.
Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi — mutta nyt oli kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien aikana — ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän, vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä matkalle hyvinkin pian — tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.
Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.
Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki Kristiina, että jotakin oli tekeillä — Simon ei ollut saman näköinen kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen. Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa — sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä kosteassa ilmassa.
He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli kaunis ja vikkelä.
"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa kihlajaisolutta sinulle ja minulle."
Kristiina ei virkkanut mitään, ja silloin Simon jatkoi:
"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan kanssasi asiasta."
Kristiina katsoi maahan ja lausui hiljaa:
"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi kahdenkesken tästä asiasta."
"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta, saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan —"
Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.
Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta. Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.
Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:
"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"
"Niin on asia", vastasi Kristiina hiljaa.
"Taidanpa tietää hänen nimensäkin", virkkoi Simon ankarammin. "Se on
Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?"
Hetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: "Se on tullut siis korviisi?"
Simon verutteli vastausta:
"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt asiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti olivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin tällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen — mutta minusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin joudumme yhteen.
"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla — tapasin sukulaiseni mestari Øinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen Klemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon seurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että hänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen uskova sanaasi."
"Pappi näki oikein", vastasi Kristiina uhmaten. "Teit väärän valan,
Simon."
Simon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: "Tiedätkö, Kristiina, kuka tämä Brynhild Fluga on?" Ja Kristiinan pudistaessa päätään hän sanoi: "Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä kaupungissa, mennessään naimisiin — hän harjoittaa luvatonta viininmyyntiä ja sellaista —"
"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Kristiina pilkallisesti. "Minusta ei ole milloinkaan aiottu munkkia tai pappia", sanoi Simon punastuen. "Mutta tiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten miesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen miehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa —?"
"Erlend ei ole viekoitellut minua", sanoi Kristiina punaisena harmista, "eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen ilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen — hän oli minulle kalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti."
Simon istui leikkien tikarillaan, viskellen sitä kädestä toiseen.
"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta", hän sanoi. "Ennustaapa se hyvää meille kahdelle, Kristiina." Kristiina veti syvään henkeä: "Sinä tekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon."
"Taivaan Jumalan nimessä, siltä se näyttää", vastasi Simon
Andreksenpoika.
"Minä voin siis luottaa siihen", sanoi Kristiina nöyrästi ja peloissaan, "että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra ja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?"
"Luota vain, sinä", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. "Herra nähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?"
"Tiedän kyllä", lausui Kristiina. "Tiedän, että laki on sellainen, ettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan; muuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä —."
"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua", sanoi Simon hymyillen tuikeasti. "Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa tapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne ansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi, jos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä — siitä on kaksi vuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan vastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin. Oletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot katkaista siteen, Kristiina?"
"Ethän sinä huolisikaan minusta", sanoi Kristiina.
"Kyllä", vastasi Simon lyhyesti. "Jos muuta luulet, olet näkevä toista —"
"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme kristillisen uskomme nimessä", sanoi Kristiina värisevällä äänellä, "että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole ottava miestä tahi vaimoa —"
Simon oli hyvän aikaa hiljaa. Sitten hän lausui tuskaisesti:
"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi, ettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään — hänhän on viekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. — Oletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin miehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon — ja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen —?"
Kristiina nieli itkunsa ja vastasi ääni paksuna:
"Tuon sinä sanot siksi, että tahdot minulle pahaa."
"Luuletko sinä, että minä tahdon sinulle pahaa?" kysyi Simon hiljaa.
"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä —" sanoi Kristiina viivytellen. "Ei sinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon — isäsi ja minun isäni sopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut —"
Simon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua hän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se ei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä sillä, heitellen sitä kädestä toiseen.
"Sinä tiedät", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, "tiedät, että nyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä —. Tiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi — monta kertaa — kun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin voinut puhua siitä, sanoa sen — jälkeenpäin — vaikka sitä olisi koetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä —. Ensin luulin tielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli annettava sinulle aikaa — sinä et tuntenut minua — muu olisi ollut minusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet sinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen — nyt — nyt — nyt —"
"En", lausui Kristiina hiljaa. "Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi odottaa, että olisit ystäväni enää."
"Ystäväsi —!" Simon naurahti kummallisesti. "Tarvitsetko nyt sitten ystävyyttäni?"
Kristiina lensi punaiseksi.
"Sinä olet mies", hän sanoi hiljaa, "Ja kyllin vanha — voit itse päättää naimisestasi —"
Simon katsoi häneen terävästi. Sitten hän taas nauroi kuten äsken:
"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä —. Että minun tulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? — Jos asia on niin, että pysyt tahdossasi — jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi perille — otan minä sen tehdäkseni", hän lausui hiljaa. "Kotona omaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta yhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen teet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin edulliseksi kuin voin — mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää, etten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle antanut."
Kristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen kipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja peloissaan hän vilkaisi häneen.
Simon nousi.
"Menemme sisään nyt", hän sanoi. "Meitä taitaa palella kumpaistakin, ja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. — Annan sinulle viikon ajatusaikaa — minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan kanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen."
VIII.
Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin syliin.
Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä — lähettää sanan Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa. Ei ollut muita kuin Olav —. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.
Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta — muka karkean tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi — hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin — tämä oli pelkkä lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään, että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva — mutta kun sisar Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.
Erlend odotti häntä ylisillä — hän oli pelästynyt ja jännityksen vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä tämä näytti pitävän pahimpana.
Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin kauheasti peloissaan lapsen tähden — kun he nyt kuitenkaan eivät voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli, Kristiina sanoi sen hänelle — varsin kiivaasti. Erlend tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:
"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut rauhaan, Kristiina — etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot —"
Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli hän kuumasti kämmenen puolta.
"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti —."
"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.
Erlend peitti kasvonsa.
"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä sinua kohtaan", hän sanoi.
"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla —"
"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."
Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:
"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut Simon Andreksenpojan kanssa — ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."
Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan edessä.
"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän — Lauritsa, tarkoitan."
Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua Simonille.
"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.
"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "— kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."
"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"
"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin — mutta hän puhui jotakin sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."
"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä, en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."
"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina — nythän asiamme näyttää valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia, "ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon vaimokseni. — Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.
* * * * *
Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle — kuului siltä kuin ovea olisi hakattu miekankahvalla.
"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!"
"Se on Simon Darre", sanoi Kristiina hiljaa.
"Aukaiskaa, piru teidät periköön — jos olette mies!" huusi Simon lyöden uudelleen oveen.
Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit kätkeytyä — paitsi vuode —"
"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.
Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.
Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä — syvältä hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä — ja hän hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin silmin — sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi, vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä. Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja karata Simonin kimppuun.
"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi, pelon valtaamana.
Molemmat miehet kääntyivät häneen päin.
"Noutaakseni sinut kotiin", sanoi Simon. "Täällä sinä et saata olla —"
"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi
Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt —"
"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin —." Hän seisoi hetken aikaa huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti: "Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä — siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä — ainakin ihmisten silmissä —"
"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse —" Erlend leimahti jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä miekankahvaan.
Simon vei kätensä selän taakse.
"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi, Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa hänen isältään oikeaan aikaan —"
"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.
"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se parempi Kristiinalle."
Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki jalkaa:
"Mene, etkö jo mene, Simon — mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme kanssa!"
"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."
Kristiina lysähti kokoon:
"Mene, mene, tulen paikalla perästä —. Herra Jeesus, miksi sinä kiusaat minua näin, Simon — en kai minä omasta mielestäsikään enää ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani —"
"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend — ettekö tahdo sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"
Erlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:
"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen kerran —"
Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella. Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona — hän muisti ne, mutta ei voinut vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.
* * * * *
Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku — hän toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa — hän oli kokenut miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.
Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois pyyhkäistyt. — Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:
"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. — Miten sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen edelleen.
Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät — sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet; hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.
He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin vastapuolen rinnettä.
"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan saaman tietää."
"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.
"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa. Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. — Kuulitko mitä sanoin?"
"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon —"
"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän oli — ja tuo toinen —. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä pahimmalta häpeältä."
"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.
Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi — Kristiina näki hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.
"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling — vaan mitäpä hän välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan miehiä! Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet — ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä — isäni tunsi hänet Baagahusin ajoilta. —
"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt laaksoon, eläen kuin talonpoika —. Liian nuorena hän tuli naitetuksi — ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös sen — mutta luuletko, että hänellä on yhtään, joka kelpaisi hänen rinnallensa —. Poikia hänen ei ole suotu pitää — teidän tyttärien piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa — ja jos hän on näkevä sen päivän, jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi —"
Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta — hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.
"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? —"
"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala, Kristiina — muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. — Mutta piru minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon silmiä!"
"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän saapuessaan portille.
"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.
"Silloin hänen on luvattava se", sanoi Simon.
"Minä lupaan olla tapaamatta häntä", vastasi Kristiina hätäisesti.
"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi — ne pitävät niin paljon siitä — ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.
"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa heitä.
* * * * *
Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen, puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut puhtaaksi kullaksi — ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden — se oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun mellastajan kanssa Flugan ylisillä — äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana Jørundgaardissa uskoen — ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä polttavalla tuskalla ja häpeällä.
Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta, mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa — kerran illalla tiellä.
Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä, olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo toinenkin tiesi, arvon Simonimme."
Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä. Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen —, tuossa seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha tositeossa — hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa, silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.
* * * * *
Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan tytärtänsä.
Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen — mutta hän oli nähnyt tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden kukoistusta — mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta — kuten keltaisen tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan — mutta hartioiden asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan, mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat. — Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää — alakuloisuuden — joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän purskahti itkuun.
Lauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.
"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi", sanoi hän lempeästi.
"Oletteko vihoissanne minulle, isä?" kysyi Kristiina hiljaa.
"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea. "Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten nähden", sanoi Lauritsa, — sillä Kristiina itki niin, että hänen täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä, missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi — tai sisariasi —?"
"Mitä äiti sanoo tähän?" kysyi tytär.
"Kyllähän sen tietää — mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten —" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.