Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois — hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella, etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja. Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään kehumista.
"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."
Haftor oli katsonut häntä silmiin — ja varmaan ne ilmaisivat jotakin hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen sanoessaan:
"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain — lauluissa."
Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille. Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut — mutta Kristiina ei voinut oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin ollut koettanut lähennellä häntä — istui vain merensiniset silmät ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.
* * * * *
Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä toiset herrat eivät koskaan unohtaneet — varovaista oveluutta, jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.
Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla. Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo aavisti hämärästi — ja tunsi nöyryytystä sen johdosta — minkä tähden kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.
Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan — vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään, seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.
Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä. Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut — kuten hän katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.
Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen, joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti — sen hän oli kuullut Gunnulfilta — mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan, ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä — ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa sukulaistaan.
Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden. Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen kreivi Jaakon palveluksessa — Erlend oli ainakin kokeneempi kuin useimmat muut kartanoiden omistajat — voisi se koitua hyödyksi Erling Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle. Mutta niin ei ollut käynyt.
Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle, hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja ottanut vangiksi — vain kourallisella miehiä — kahdeksantoista rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille, ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä. Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan; ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.
Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta — kun siitä tuli puhe, silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.
Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin, vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin, sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin — mutta vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.
Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina. Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei, sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun — kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä. Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten isännyyden alle.
Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend muutti puhetapaa alkaen kujeilla — mutta Erling Vidkuninpoika ei etsinyt omaansa, ei suinkaan. — Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas ritari kuin kukaan — parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.
Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta — nykyään, kun hän kuitenkin oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta huolimatta — silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu — ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät — hän oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.
Mutta — Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin — hän kohautti keveästi olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin —
Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina itse —?
Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.
Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen — huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli Jumala suonut hänen synnyttää — joka vuosi Hän oli lahjoittanut Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää pikkulasta seudulta. Ja Gaute — Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän luotti varmasti.
Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi — että hänen täytyi esiintyä komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.
Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen kietomana tuon toisen — ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina — surun runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli. Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.
* * * * *
Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla. Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa hirveän raskaasti — mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.
Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt isäänsä — kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta — tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.
Äkkiä parahti poika kovaan itkuun — isän rintasolki oli raapinut naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.
Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta — niinkuin hän nyt vasta olisi muistanut sen.
Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka — tämä oli niin kurjan näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän — hän veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän — oli hyvä panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.
Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle patjojen alle — siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves, majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.
"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän kertoi tärkeimmän uutisensa.
Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä, joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä linnassa — sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien rajojen sisällä.
Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän säikähtyneeltä — mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät, Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli — eikä puhunut enempää siitä asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.
Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne — ei siellä istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa. Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.
Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman sekalistoa — noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha — ehkä sekin kerran saataisiin säilymään siellä — mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä kurissa omat hurjimuksensa — kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla. Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena poikana. Ehei — ei siinä joutanut lojumaan kyljellään —!
Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä piti olla asiain hoidossa — muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi — hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.
Ingolf oli pystyvä mies — kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista, onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen —.
* * * * *
Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa tyynnyttäen — Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä — silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.
Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla — se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä — oli tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä ja leviltä.
Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt — yön pimeydessä, maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa — nyt hän tunsi, miten hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita — pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä —!
Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa nyt niin heikko ja voimaton — sitä näkyi saattavan odottaa millä hetkellä tahansa — oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei hän jaksanut elää yhdessäkään — ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.
Herra Jeesus, Vapahtajani — millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä — ja sittenkin, oikein syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.
Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä — sinä päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.
Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se, mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten —. ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa hänelle surua.
Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.
— Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen sielun kuin ruoste — sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa herttaisen ystävänsä luona — pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen hommistaan hän kaipasi.
Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.
Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."
Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa takapuoleen — ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä ollut sattunut hänen elämässään.
"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina." Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä, paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon — mitä varten sinulla muuten on lapsenpiikasi — nukkukoot kakarat heidän kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"
"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa, joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.
Erlend ei tahtonut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.
"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä rauhaa. Mene nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.
Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat pojan leikkiessä vyöllä.
"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään, ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.
Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon — mahtoikohan
Gautella edes olla älyä.
Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut — eihän hän toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.
Heidän kauniit poikansa. — Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän oli varmaan kauhea mies — sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän liepeissä.
Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! — Erlend oli ollut jo silloin niin kyllästynyt Elineen — väsynyt tämän itsepäisyyteen ja kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan — kun tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa tulevaa asemaa — sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.
Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm — ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa, jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja epätoivoonsa oli ollut se — tämä selvisi hänelle vähitellen —, ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.
Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.
Oi voi — hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki — ja silloin tuntui kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.
Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois, eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. — Hän muisti mitä Munan oli kertonut — että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei ilmaiseksikaan.
Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen tappaessaan vaimonsa — Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan sydämeen.
Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.
Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun — mutta Munan Baardinpoika ja hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. — Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat — Haugenissa ei muuten sellaisia ollutkaan — ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.
Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta.
Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle
Kompostellaan heti sen jälkeen.
Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu, että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä, jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään. Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.
Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä oli ollut silloin yksi ainoa toive — että hän vielä kerran saisi nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet ennen — sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina, jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin koettaessa hymyillä hänelle.
Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän nyt oli siellä missä oli rauha — hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.
Rauha —! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran elämässään — sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen sylissään — levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi rauhan hänen lähellään.
Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen, näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä, omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.
Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas — mitä hän olikaan uneksinut — Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin kanssa — muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.
Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan tuntien sydämensä takovan — ja odotti sarastuksen vapautusta.
Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän, sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan. Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret — hennot, mutta niin pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan sinertävä.
Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää onkimatoa — hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia lieroja.
Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.
Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi lapsenhoitajia — nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta, toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.
Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita, joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan. Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten — joka jouluksi kristityn miehen reisi — se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen, joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.
"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.
Erlend veti pojan korvasta polvelleen:
"Niin — ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran —"
Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo — Gaute ei ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä — tämän ei toki pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas, naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.
* * * * *
Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut. Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli vähällä saada maksaa ne hengellään.
Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa — Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi, ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä nuorimmalla.
Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden vuoden aikana — johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli Vargøyssa.
Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.
Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä — tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön. Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa — hän antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.
IV
Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.
Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen, jota oli kaivannut näinä vuosina — toimen, joka kerran oli ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja — hänen erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.
Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä — hän sai istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.
Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua — neuvotteluja pitkin vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena vuonna oli taas hiljaista.
Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa. Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän herrojaan — eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja jättää rauhaan näiden naiset — koska he olivat noitia kaikki tyynni ja koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.
Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja kotilaaksoa ja lapsiaan — kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.
Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja harhaoppisten keskuuteen.
Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.
* * * * *
Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen — ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen. Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä. He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.
Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.
Yö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä parvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin tunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä ihan kahden kesken.
Meren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien läpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin ja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista sisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi majan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta mustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf oli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut; pysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja, ilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja — mitä sattui johtumaan Erlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa — se oli nimeltään Sunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan retkensä suojeluspyhimykseksi.
"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä", sanoi
Erlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.
"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf", ryhtyi Erlend taas puhumaan. "Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja lännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät papinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen penikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä he ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin minä."
"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani", sanoi munkki. "Minä olen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut itsesi, sinä."
"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei mitään ole."
Gunnulf vastasi:
"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies siitä."
"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää minua — mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni —"
"Älä ajattele noin, hyvä veli", sanoi Gunnulf hiljaa. "Muuten voi käydä niin, että pian kadotat ne."
"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.
"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan", sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään — eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."
Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla. Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä, pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin vahvemmalta — vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin. Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.
Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti — ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle oluelle.
"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend taas kysellä.
"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he odottavat vain sinun suostumustasi."
"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut", sanoi Erlend hitaasti. "— Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi —"
"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki. "Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne minulle."
"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi valta kuin hänellä", sanoi Erlend.
"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja sinä — sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän omituisen heikolla äänellä.
Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."
"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.
"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi hän sitten keveämmin.
"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on parasta", oikaisi hän sitten.
Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa, harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin, että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja kalpeiden kasvojen ympärillä — mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen itsekin äänensä syvää katkeruutta.
"Niin ei ole laita — vaikka pitäisi olla."
"Herra armahda — minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen, lappalaisten luo!" sanoi Erlend.
Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.
"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja nopeasti.
He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.
Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut sieltä paljoa näinä vuosina — kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta — Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti, mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut oppimattomalle naiselle.
Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies, jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi, että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde. Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa kirkossa.
Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen. Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan, vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.
Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi itsensä suoraksi — se se taisikin olla suurin onni, mikä heille saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle. Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen — kuten äiti. Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö — jolle olisi pantu nimeksi Magnhild. No niin — kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.
Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän tapasi jonkun talon miehistä — talon emäntä ei ollut kotona, tiesi mies ilmoittaa — hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.
Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä; savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja syvänä maan ruohovaippaan.
Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla. Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla — mutta Kristiinaa ei näkynyt näiden joukossa.
Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa. Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.
Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi. Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.
Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä, hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi, että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis seuraamaan.
Mutta nyt hän olikin huomannut — tahtoneensa voittaa tämän luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi. Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa saattoi hyödyttää ketään.
Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä, kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata — sen, että salama oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi Pyhän Olavin kirkon — oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen sisällä.
Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta, mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi, jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin omistan sinut. — Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon — "minä olen rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa —"
Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään. Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.
* * * * *
Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa — hänkin oli Erlendin sukulaisia, vaikka kaukaisia.
Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä — pienet täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.
Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa — heidän silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja hymyilleet salaa — oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi hänen mielensä — ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.
Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan — hän oli auttanut rouvan ylös — sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin, synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken, minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut — jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti — ei hän ollut aikonut lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut, että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt itsellään vaimo — hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä, jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti — yhtä ja toista pientä, jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään naiseen — siten. Hän tiesi sen itse — ei kehenkään norjalaiseen naiseen, heidän vertaiseensa — hänellä ei saattaisi olla hetkenkään rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. — Mutta tämä etelään johtava matka laivalla — saattoi sentään käydä vaaralliseksi.
Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin Sunniva huusi hänet luokseen — sanoi kadottaneensa sormuksensa tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan — itse hän ryömi polvillaan paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja paikka eivät sitä sallineet — mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni. Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.
Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä — toista joutua vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin — siinä hän seisoi kuin Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.
Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään — erään, jonka tunsi. Tämä oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan — tullut yhtä siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.
Herra siunatkoon sinua, Kristiinani — minä en ole rikkova sanaani, jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei ole mihinkään.
Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona, missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki — he olivat veikeilleet kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka — hänen miehensä ei ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.
Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään ikävästä — Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein liljansa ja ruusunsa — ja aivan hänen omansa!
* * * * *
Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan. Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.
Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen — lapsekas hentous ja nunnamainen hauraus — oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli — ei hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi ja valkoisemmiksi.
He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.
* * * * *
Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.
He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina vallaton ja iloinen — eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran virkaan — hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen — sen oli Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.
Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi liikkuessaan ihmisten ilmoilla — sillä hän tunsi nyt olevansa peräti kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen. Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.
Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan — nämä olivat hulluina ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan. Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei niin, poikaseni — näin sitä on pidettävä" — muuttaen pikku nyrkin asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.
Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät, mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin toisella silmällä — hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi, ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten. Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota lasta — Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti eniten tästä pojastaan.
Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää — nyt varttuivat jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli kovin tätä poikaa — Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen lempilapsensa — mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine harmaine silmineen — ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että seurasivat hoitajiaan.
Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa, vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät — jättää ne palvelusneitojen paimennettaviksi — molemmat vanhemmat pojat juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana — vaan leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä heidät ympärilleen.
Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla ristinmessun aikoihin keväällä.
Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein ajatelleensa, että niin saattoi käydä — hän oli ajatellut tätä siitä asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.