V
Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi. Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen — jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä, kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään ollessaan tasavertaiset.
Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta — jolloin ihmiset tahtoivat tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei paljon ajatellut asiaa — hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita — ja sitten ilta Flugan parvessa.
Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan maailmassa enää nykyisinä aikoina — kunniallisten ihmisten ja hyvän suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan — mutta oli ollut kylmä ja tyyni käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan isälle.
Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan: edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan pitävän hänestä — tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja ritari Finn Aslakinpojan leski — hän oli kaunis ja hänellä oli niin hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja. Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi mikä tämä oli — piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon —!
Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut vähän oppia isänsä kotipapilta — joten hänestä kyllä toisinaan saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin isäänsä milloin sattui — mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi käsitetty — terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa. Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin luonnollisena.
Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.
Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen tullut, — sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka oli hyvin sievä suljettuna ollessaan — eikä hän ollut nähnyt kenenkään naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden — Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut mieltyä vaimoonsa.
Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi, ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää, täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän kuin hän itse — hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut yhtä ja toista — hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä millainen hyvänsä.
Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon, joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein enemmän maita kuin Rooman valtakunta.
Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid rouvaksi ensimmäisen miehen, ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin vain Mandvikin voudiksi.
Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä. Halfrid seurasi häntä katseellaan.
"Olen ajatellut", hän sanoi — "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä kesänä —"
Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:
"Niin saa. Ja se on minun."
Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut omaansa.
Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän ei ollut siitä edes varma — Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia. Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty — ei hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.
Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo, missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:
"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."
"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.
Rouvan kasvot värähtivät vähän:
"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme, hallitset sinä Mandvikia", lausui hän.
Simon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:
"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän luonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta."
Simonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa — se oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen tai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan itseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan, että tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan, kysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä. Tämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville, otti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja mitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää siitä — hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa sen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan sen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis olla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään, parasta ja kunniallisinta.
Heidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen täysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti synnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian ymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa ollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: "Nyt sinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja minun sukuni parhaaksi."
Tämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää tietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt poikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei hän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän Erlinginsä, ajatteli Simon.
Simon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat maanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon laidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua, ja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi kirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut nukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti — hänestä tuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi surra.
Hän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.
* * * * *
Kesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig Haakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli siellä talven.
Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena; loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon — elämä ei enää ollut lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi — Gyrd ei uskaltanut röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa — ei sinä ikänä hän olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena — naurun ja laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle olikin pitänyt syntyä tuo lapsi — eikä Simonille yhtään. Gudmund oli pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä häneltä kaiken luonnon.
— Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy —; vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut — ja samassa oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre, oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia — ilmielävän lapsen joka yhdestoista kuukausi kertoman mukaan —
"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä — tämä oli tullut tallustaen sisään.
"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi jakaantuu liian pieniin osiin — kuka sen jakaneekin", sanoi Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa, mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"
"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain — mutta eihän sillä ole niin kiire."
Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja — makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.
Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön, ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.
Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen tuleen.
"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan huudon ja hälinän, kun isä on poissa — ja hän on saanut Gudmundin puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä perintöosaa —"
"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet pidämme huolen."
"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin kuolee", tuumi Gyrd.
"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa", sanoi Simon. "Emmeköhän me kaksi osaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä siksi, että häntä on kohdannut onnettomuus —"
* * * * *
Ja niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa epäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa lähtiessään — ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt odottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon — hoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.
Hän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä lumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän ruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd käsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:
"Miksi sinä hymyilit, Simon?"
"Hymyilinkö minä?"
Hän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli luullut odottavan itseään kerran — sen päivän ollessa käsissä, jolloin hän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä hänen osansa.
* * * * *
Ensimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä — hän vältti näitä tietensä.
Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden täyttämistä.
Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli kädestä pitäen.
Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova, joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan vuorenseinän — silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira vierellään — nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.
Hän näki tytön olevan isoisten lapsia — tämä oli ilman vaippaa ja paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta, kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle. Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle. Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret, loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin hän olisi juossut kovaa.
Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen nimensä.
"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"
Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän ratsastaessa.
Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä. Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli Simon.
Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa — hän oli ollut hyvin levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.
Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi — vanhempienko vieressä vai toisessa talossa.
"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni", sanoi lapsi. "Enkö minä saa nukkua sinun vieressäsi, Simon?" pyysi hän.
Isä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden annettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että hän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti, että tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.
"Ei isä, en minä ole", kärtti toinen. "Eihän Simon, enhän minä ole liian iso?"
"Sinä olet liian pieni", sanoi Simon nauraen. "Pyydäpäs päästä nukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane vastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja paksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!"
Lauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi, että nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien sänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:
"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!"
"Oikein on", vastasi Simon nauraen. "Mutta minä pelkään, etten minä kelpaa sinulle, Ramborg."
Tuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset alituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin suinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut hänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa, istui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin peuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin Ramborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.
Simon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika Krukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa suurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut kuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet tunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä naimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään Geirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti luonaan sisarensa häät.
Eräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat valmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten hänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi Ramborg:
"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on neito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi."
"En minä huoli sinua", sanoi Simon nauraen. "Minä pelkään, etten osaa pitää aisoissa noin villiä neitoa."
"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä", lausui Ramborg. "Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo unohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?"
Simon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten ja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki. Kauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin käsistään — tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla tapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä, puolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien yli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja juoksi ulos.
Jørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.
* * * * *
Ramborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat kilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta, joka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä polvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että heillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat loppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun vanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon oli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille. Ivar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon kautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa ja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän olisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan ja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi — puhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä koko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan —.
Mutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä Jørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä, ja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut Lauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa oli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään ennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.
Tällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg täytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa Simonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se oli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi muistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli kumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:
"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon,
Ramborg!"
"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua häneltä", sanoi tyttö. "Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi huoleti naittaa tänä vuonna."
Simon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:
"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!"
"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole", sanoi tyttö luoden suuret silmänsä häneen. "Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä mieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua vähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?"
"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella, että niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen seitsemäntoista vuotta sinua vanhempi — sinä et varmaan muista, että sinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet parhaassa iässä —"
"Minä olen parhaassa iässä nyt", sanoi Ramborg säteilevänä, "etkä sinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!"
"Rumakin minä olen — sinä väsyisit pian suutelemaan minua!"
"Sitä sinun on turha uskoa", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja kurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.
"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä. Lauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut mieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa — mutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg."
* * * * *
Simon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä samana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa kautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien eteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan. Mutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen, alkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin kaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas rinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua ja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui tupaan.
Lauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he puhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja voitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan uudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden lintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa oli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa — se kuului romahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat sieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon sanoi:
"Enpä oikein tiedä — onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä asiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?"
Lauritsa vastasi hitaasti:
"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon — tiedäthän, minkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin — kyllähän minä ymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle ensin — eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon miehen käsiin."
Eikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon. Ihmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut ajatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt sitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi ollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:
"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut tytärtäsi sinun selkäsi takana — pidin itseäni niin vanhana, etten luullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi veljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun mielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä antava sen rikkoa ystävyyttämme."
"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!" sanoi Lauritsa. "Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän kuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa." Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend Nikulauksenpoikaan. "Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin miksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä, onko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja minä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa."
"Niin hän nyt sanoo", vastasi Simon. "Mutta hän on melkein lapsi vielä. Enkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään edelleen —"
"Enkä minä", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, "aio tyrkyttää sinulle tytärtäni — sitä sinun ei pidä uskoa."
"Sinun pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa, minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.
Lauritsa hymyili hyvillään:
"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."
"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.
Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui kokoon, ja siihen koski.
Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa. Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja suloinen ja terve.
Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona — Erlendin nautittua tämän naisen nuoruuden — ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia kaupanpäälliseksi — niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa — niin herrat aina elivät.
Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä vähemmän miellyttävältä muistella sitä.
Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä satimeen.
"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.
"Nauroinko minä —? Muistin vain tässä hauskaa —"
"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon — jotta minäkin saan nauraa."
Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.
"Minä ajattelin — naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme — kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid, ensimmäinen vaimoni —. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan. Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista sen kaltaista tuskin on elänyt — olenhan kertonut sinulle, mille kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan —"
Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:
"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon —"
"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin naistemme kunniaan —"
Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.
"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.
"Sinun tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.
Lauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.
"Eikö Kristiinastakaan?" kuiskasi hän.
"Ei", vastasi Simon lujasti. "Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua kohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen. Hän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti enemmän kuin minusta."
"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään", kysyi Lauritsa hiljaa, "niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit — kuullut huhuja — hänestä?"
"Ei", sanoi Simon yhä. "Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä."
* * * * *
Päätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen seuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.
* * * * *
Kristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti sieltä morsiamena — siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän palasi suuren saattueen kera — siihen kuului mies, Margret, viisi poikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa oli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei enää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään isänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui Lauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas hevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä Erlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan jalkaisin ja kunnioittavin elein.
Seuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia sukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta heidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa talossaan, ja naisilla oli kova kiire.
Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi.
Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin — saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä, joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa sekä Simonin kihlat — ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen, että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan — Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina tuittupäinen ja äksy — hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.
Simon muisti odottaneensa — melkeinpä toivoneensa — että Kristiina olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.
Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja — Simon muisti nuhjailleensa kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.
Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika ja pikkulapset — ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän, koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.
Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa, kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin laidasta Simonin polven luota.
"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi, sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin lusikkaa ja kahta veistä.
"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"
"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi, sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti, kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita, innokkaita kasvoja.
Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa — kunnes tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta — eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla oman äänensä ylhäällä.
Husabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli kannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen lapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat tahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi ensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat räiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun jokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he kuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat elämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset ja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja koko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat niin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.
Ramborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä kevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin, ja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen jalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän syliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa ja onnellisena.
"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini — olet niin hieno ja hempeä — liian hieno ja kaunis minulle", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.
Ramborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon. Hän hieroi käsivarttaan — Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni, että se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli vain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin kanssa.
* * * * *
Lauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi miten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat olivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat raajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden iho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä tämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu tukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä, kauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti kasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä, etteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta ei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta. Lauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden päällä.
* * * * *
Sitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären kanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja sulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi juhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut — ei niin kuvankaunis kuin Kristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä tämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi Gjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.
Ja iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa morsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren parin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin käärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske kohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa miehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.
Ei sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta joutui naimisiin keskenään — kun piti tarkastaa suku juuria myöten, huomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät sen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.
VI
Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita, ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä. Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi — mutta ne voivat vaikka merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut — rengit eivät saaneet puuttua siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin kummulle juhlapyhä-iltoina — Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen syynsä, että hän oli pakana.
Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä vastaan turvautuen pappeihin.
Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta — mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön — mutta olihan hyvinkin mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden. Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan. Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.
Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin piispoja.
Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten; sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen tuossa vanhassa suvussa — saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja ystävyys — Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi, että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina, mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa — olihan aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä; mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.
Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa aavistustaan silmästä silmään.
Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja sittenkin — sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta, häikäisevän kauniista miehestä — hän muisti isän poskien raikkaan pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän hän ollutkaan enää mikään nuori mies — joskaan ei peräti vanhakaan.
Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä, tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi häipynyt jotakin pois.
Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin yhden ainoan kerran — eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan — juhla-aikojen ja pitojen suurista juomingeista — miten isä oli nauranut täyttä kurkkua ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon, ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli lähimpiensä paras ystävä ja tuki.
Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien nauttimisessa, — hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.
Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään — hänen mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.
Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen. Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.
Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen, jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan — mutta hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.
Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.
Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi, ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa — Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin, ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa mukaansa — mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan — ei hän olisi voinut neuvoa Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta — meritauti kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.
Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.
* * * * *
Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.
Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, — ja tämä tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.
Mutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin luo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja hopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat olivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet pyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä haudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon pyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän sanan. Mutta pappi kielsi — ja kerrottiin, ettei hänellä sitten itsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että hänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella kirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat näyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille vanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä vuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin, sillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.
Lauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:
"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka he olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät kuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä uskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon väkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa — siunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus —"
Kristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin. Kesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta, ettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.
"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle", sanoi Kristiina hiljaa.
"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien ajatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik sanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin huokaile tuskassa —"
Eräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla askelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti hevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta tätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta hevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska hänen matkansa sattui tänne päin — että ei kai sitä lammasta, joka oli Ramborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.
Kristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota niinkö —? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut tyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle tyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen olivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.
Simon naurahti: "Nuo Husabyn pojat ovat aika hurjimuksia."
Kristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja sanoi:
"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani löivät hengiltä hänen lampaansa — tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani —", hän oli puhunut kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa kasvot — nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.
Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti poikasen eteensä satulaan:
"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin — nyt sinä olet minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille sopimaan lunnaista —"
Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.
Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän pikku vieraan muassaan.
"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun vanhenee."
"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina — johan häistä olikin kohta kulunut kaksi kuukautta.
* * * * *
Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui, että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään. Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut korjata tätä.
Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan — osaksi sen vuoksi, mitä tämä tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin, ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.
Muutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi edelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja painostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella oli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin ajautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä ilman tähden.
Kristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja ikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä haukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa. Ragnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui pöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän välillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja harkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi kappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan heidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin pelin ääreen koira sylissään.
Kristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä olalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän hävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän tyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin huonosti. Kirstiina moitti häntä siitä — ei varsin leppeästi ja herttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:
"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot siinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina — ethän sinä ole milloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!"
"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään —"
"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän", sanoi Lauritsa terävästi, "ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos menisit hillitsemään vekaroitasi — nehän pitävät pahempaa meteliä kuin tapaninajajat —"
Kristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän luokseen.
"Olkaa hiljaa, poikani", hän sanoi, "isoisä ei tahdo, että te leikitte ja pidätte elämää sisällä."
Lauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua tulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät panemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin kanssa:
"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän välttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin — neuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen lapsistaan —"
"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee hoitaa ja vahtia lapsia?"
"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle hänen palveluspiioistaan — muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia —"
* * * * *
Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.
Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt jotakin pahaa — aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.
Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi Kristiina, mitä isä tahtoi.
Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina, suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.
"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit Erlendille eilen."
"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle tulisi osoittaa kunnioitusta."
"Hän on sinun miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."
"Te näytte olevan niin hellät ystävät", vastasi Kristiina. "Jos olisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt, olisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen."
Isä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:
"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä tiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää luotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista kaikesta sydämestäni —"
"Ette — mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin."
"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti kiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko hän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten Andres Darre tahtoi — ettemme olisi välittäneet teidän nuorten päähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan — nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen rinnalla, jonka otit uhmaillen —"
Kristiina nauroi ääneen ilkeästi:
"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan vaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta talosta —"
Lauritsa vetäisi henkeä — "talosta —?" pääsi häneltä vaistomaisesti.
"Niin — sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen omistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta sinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista — en tiennyt Erlendin olevan hänenkin sukulaisensa —", hän nauroi taas hurjasti ja ilkeästi.
"Vaikene!" sanoi isä.
Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus — hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin laella — näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen lehden — hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.
"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy —"
Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä — pelkäsi rajattomasti.