Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.
"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina — ettei Erlend ole puhunut tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin, pelokkaisiin kasvoihin.
"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua — en minä silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun tietää sen silloin.
"Hän tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli — jo oli — se, mikä sinä olit silloin."
"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille —"
"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:
"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina — on mielestäni sittenkin pahinta se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.
"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin tahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut sellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän on suonut sinulle myös vapautta — ja sinun tulee sovittaa syntisi hoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin varomattomuuden — sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.
"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut — ettei Erlend näyttänyt kelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää tuohon puheeseen — sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on osoittanut kelpaavansa muuhunkin — miehesi on hankkinut itselleen hyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun pojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean ja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön — sen tiennet parhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että kunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut —"
Kristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti kasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:
"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi — Simon pyysi, ja se oli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista ruminta —"
"Simon pyysi säästämään minua —" Kristiina kuuli miten isän ääni värähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi vieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias isälleen.
Nyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja laski sen polvelleen:
"Julmasti teit, lapseni", sanoi hän lempeästi ja surullisesti. "Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen, että voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen tähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin peloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua itsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen sidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi."
Itkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet lujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi aikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti tyttärensä päätä:
"Sinä olet tullut mustaksi", sanoi hän hymyillen. "Tuolla on liina nurkassa — mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin parantamaan asuasi — jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän sylissä —"
Hän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan paikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti istumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot koholla.
Hän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.
Eihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja kipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi jonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti kaulasuonissa.
Se meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa.
Mutta se palasi, yhä useammin.
* * * * *
Erlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun iltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa lähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa tunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että hänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi kiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös asiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.
Oli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling Vidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa he tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien kartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan ja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää ranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.
Mutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa ajatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin uusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa maisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.
"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen", sanoi Erlend hänelle.
Erling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän oli valvonut.
"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin Lauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian iloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?"
"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?"
"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan tervehdyksen äidilleen?" Erlend nauroi. "Vai onko piispa Audfinnillä jotakin asiaa rouvalle?"
"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt kokoontuvat Tunsbergiin", sanoi Erling-herra.
"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan minun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt sitten kun viimeksi olin Tanskassa — päästä taas kerran turnajaisiin — kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen Norjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään, paitsi Munan ja minä."
"Munan —" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: "Vieläkö tuossa vanhassa — siassa, olin vähällä sanoa — on niin paljon henkeä, että hän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen turnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?"
"Kyllä — on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä." Erlendkin nauroi. "Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan kutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen samanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä, että minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni osalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen hampaan —"
"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja ymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki oikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea hänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä sen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme sisällä."
"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä", sanoi Erlend synkästi. "Hän on vasta lapsi — ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa päätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet uskollisuudenvalan."
"Ole vaiti", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. "Tuo — tuo on valhetta —"
Toiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka kuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan erään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten parissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen lukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet harhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.
Erlend sanoi:
"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä kuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on arvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella —"
"Jumalan nimessä, Erlend — on tietymätöntä, onko se totta, sanon minä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi Jumalan silmissä. Hän saattaa nousta — — — Mutta sanoitko sinä meidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon Jumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti poikansa — äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, — muista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!"
"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä puhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä — sentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat riitaa kirkonmiesten kanssa."
"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole muuten vaiti —". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja Erlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.
Erlend irvisti inhosta:
"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon viskaamme koskeen."
"Erlend!" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. — "Sinulla on itselläsi poikia", sanoi hän hiljaa. "Miten voit sanoa tuollaista. Varo sinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet menossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen."
"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan asioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei sinun tarvitse pelätä" — hän murti suutaan — "minä — en suinkaan ryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan pitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? —"
Toiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua hyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli pikaria käsissään.
"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.
"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa hymyillen.
Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi puolittain itsekseen:
"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa — päättäen niistä miehistä, jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä — luotin siihen."
"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa lapsi — ja puolet ajasta toisessa maassa —"
"Niin. Toisinaan ajattelen — ettei ole mitään niin suurta pahaa, ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme keikkuivat kuin oriit — oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi; kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri —"
Lauritsa naurahti: "Niin kyllä —"
"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika, teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."
"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."
"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla —" Erling huitaisi hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy se, jolla on paras ruokahalu — ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy. Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan, isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."
"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön merkkiä."
"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. — "Te, Lauritsa Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä nimenne tunnetuksi."
"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin aikaisin naimisiin — vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."
Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi, mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi ainoastaan:
"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista väärin."
"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin ensimmäistä lasta synnyttäessään — tätini vei omansa kerallaan hautaan."
Sitten he jälleen vaikenivat.
"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi —", herra Erling työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä! Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."
Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen — hän näytti kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen värinen — se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies — vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata vilpittömästi ja säästämättä itseään — tuntui vähän liian pieneltä kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi, hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.
Lauritsa virkkoi hiljaa:
"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää — jos siellä etelässä jotakin vehkeillään — ettei hänellä voi olla Erlendistä huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."
"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."
Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä. Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi sormissa.
"Onkos teillä?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"
"Enpä kiellä. Herra tietää —
"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu nykyään monenlaisia tuumia — hänen poikansa on Haakon-kuninkaan tyttärenpoika."
"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."
Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta ja piti nyt sitä käsissään — kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei ollut — Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan isäntämunkin.
Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.
Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta, vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta — kun hänen oli jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.
Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla, mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut savua yhdestäkään räppänän aukosta — rakennusten katolla kasvava ruoho kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa — musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille — hytisten hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn, lähetti miehet nukkumaan — ja hytisi jälleen noustessaan portaita aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.
VII
Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen, palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä Hjerdkinniin asti.
Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä auringonpaisteessa — suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.
Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti — Lauritsa nosti ylös Kristiinan vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa sormellaan päähineen nurkkaa.
"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"
"Olette kyllä. En minä siitä syystä —"
"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.
"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:
"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian käymään kotilaaksossa?"
"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa", sanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. "Isä! Isä — voi isä!"
"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan käsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. "Älähän nyt, Kristiina!"
Hän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin käsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten luota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä eivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka katkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen puron yli.
Kristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut enää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen — ettei isä enää ponnahtanut satulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös parven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin ennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin — aivan kuin hänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet muistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen palatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut hänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan — ja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt isän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli retkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen nilkkojaan.
"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin sinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi", puhui Lauritsa tyynesti ja hiljaa. "Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina, etkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä. Erotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää kuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää kauankin — jos se on Jumalan tahto, Kristiina —"
"Oletteko te sairas, isä?" kysyi Kristiina soinnuttomasti.
"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja", vastasi isä keveästi.
"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta —"
"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän."
Siinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän alla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti tyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen pikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi vedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä kohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.
"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "— ottakaa minun viittani." Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan vyötäisille viitan sisällä.
"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa — parempi että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta. Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta. Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun itse olin poika — ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni — seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni, kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."
"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin —" Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni — tuskin olin varttunut neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille katkeran surun."
"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti
Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.
"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina. Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo — ja minä olen huomannut sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin, vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"
Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin ennen Kristiinan lapsena ollessa — Kristiinan käsivarret olivat isän kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.
"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan kun minä olin kasvava poika — kotona Skogissa ja alkuaikoina henkivartiossa — teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni. Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa — niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.
"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin — Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän miekan, jota aina käytän — ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani. Enkä minä hennonut luopua niistä. — Ajattelin, ettei isäni pitäisi siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.
"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä, jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni — rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on siittänyt jälkeläisiä, — sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun —"
Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä sylissään kuin pientä lasta.
"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän rakasti minua, näetkös — häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään —"
"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.
"Jumala minulle anteeksi suokoon — minulla oli niin vähän ymmärrystä. Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa lastasi?"
Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi — pari keltaista sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.
Sitten voitti taas itku.
"Ei, ei — isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin —"
"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä elämässä — ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja tulevaisessa valossa —"
Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.
Lauritsa sanoi hiljaa:
"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni, Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän hymyillen.
Lopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; "en tahdo, että sinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista", sanoi hän. He olivat tulleet notkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella kasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.
Kristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita, kättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin ja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli murtua Kristiinan suuresta surusta.
Lauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen häntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten Kristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän sanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.
Niin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki Kristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki ratsastaessaan pois hänen luotaan.
Hän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen jäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä, ja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli luullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo kadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen keskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien kasvot käsien peitossa.
* * * * *
Lauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen mielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä oltavan valveilla — pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko valo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.
Ragnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä — hänen vieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti hyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja juomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa sitten, — talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä paistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet tunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi Lauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli käytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli käynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid oli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja sanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi — sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.
Lauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta isäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä selkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka oli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu — toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja veisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli veistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä aikoina.
"Paikkaatko sinä tuon itse?" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä. Tällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli paikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten hankautuessaan. "Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid."
"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja pisteli reikiä naskalilla.
Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä, toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen. Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla koristettua sormustaan —. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen huomanneen sen.
"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut aiottu hänelle — minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."
Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle — mutta ei kumpikaan liikahtanut.
Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen — hänen täytyi koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi keskisormeen vihkisormuksen päälle.
"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta vaimoonsa.
Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.
"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta —"
Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.
"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."
"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan", sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun jälkeesi —"
"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid — lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä —"
"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.
Mies katsoi hänen silmiinsä:
"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika — koko miehuuteni ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä. Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.
"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani täältä.
"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille — ei tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.
"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa — onhan meillä ollut vaikeutta — eräässä suhteessa, mutta sittenkin me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut, että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi —"
Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa — hänen suuret, sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä. Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan — Ragnfrid katsoi kättään sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme sormusta toinen toisensa päällä — alimmaisena kihlasormus, sen päällä vihkisormus ja ylimpänä tämä.
Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli pannut hänen sormeensa ensimmäisen — se oli tapahtunut räppänätangon luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi — hiukan hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.
Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella
Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.
Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki, joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.
Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi, ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.
Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.
Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen puhumaan:
"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon —"
"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.
He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:
"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran — oletko unohtanut sen —?"
"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää, kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä niin paljon?-"
"En tiennyt sinun tehneen niin."
Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin sanoi Ragnfrid:
"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui, että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen — tuon mainitun yön jälkeen —, silloin sinun olisi täytynyt pitää minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa kerran juovuspäissäsi —, silloin olisin voinut kantaa suruni ja katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi —"
"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi —?"
Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:
"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja josta olisit ollut valmis taistelemaan — silloin sinä et olisi voinut olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan sanottu —"
Lauritsa ajatteli:
"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."
"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon
Kristiinastamme —"
Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:
"Miksi mainitsit Simonin?"
"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin hämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. "Te olette liian erilaiset."
Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti — ja sanoi sitten vielä hiljemmin kuin äsken:
"Jumala ei ole hylkäävä Simonia."
"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä", kysyi vaimo, "kuin
Jumala olisi hyljännyt sinut?"
"Ei."
"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa — jolloin sait tietää yhdellä kertaa, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut syvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin kuin mahdollista oli —"
"Enpä tainnut ajatella paljon", vastasi mies.
"Entä sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sitä — kuten sanot tehneesi —"
Lauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen päivettyneeseen kaulaansa.
"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen", sanoi hän matalasti.
Ragnfrid nousi — ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.
"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.
He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.
Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen sormensa.
Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö, ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan — kuoleman käsi oli koskenut häneenkin — ensimmäisen kerran.
Näin oli käyvä — kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut ystävällinen — vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan. Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä häntä — he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa — oli hän hypähtänyt pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.
Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön — ja myöhemmät yöt — jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne häntä miellyttivät.
Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa — silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta meri olisi hänet niellyt — ja nyt kantoivat aallot häntä niin ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan hänet elämästä pois.
"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt —"
Mies kuiskasi:
"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] — sanoo taivasten Herra."
Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid hiljaa:
"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni —"
Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:
"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni —"
VIII
Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut minnekään — hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään — hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista väsynein miettimään.
Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän — hän kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan — siitä oli jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä imetettävän.
Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin sylivauva, kuten Erlend sanoi.
Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen, mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja — se oli vain Musta.
Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan — ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä hänestä edes näkynyt vielä mitään — hän oli varmaan niin kalpea ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika — heidän välillään syntyi usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian. Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin, että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi — ja Kristiina oli sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo ollutkaan unohtanut.
Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään, mutta Erlend tiesi mitä hän — ja muut ihmiset — ajattelivat. Hän oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa, mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen — ja mietti, oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.
Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi; Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.
Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja kapea poskiltaan — ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan — isän sairaus ei tullut odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta, täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.
Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä, joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa — eikä Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan, uskalsiko tämä lähteä mukaan.
Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä. Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi Erlend — asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa tilassa — Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa kuolinvuoteella — ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää. Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja vakuuttavasti.
Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin — viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin Kertun-messun aattona.
Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli odottanut.
Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian ulkopuolelle, ja se koski häneen.
Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein joka päivä saapui kartanoon vieraita — ystäviä, jotka tahtoivat nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään, pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.
Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti, kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.
Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä juoda.
Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi, ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää. Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli aina iloinen ja leikkisä.
Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista, makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista — tehtiin kaikki mitä ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli. Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista — hänen viimeiset kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä; kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan. Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi kaikki voimansa. — Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä, hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä, miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai — eikä hän kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän oli aina mukana valvomassa.
"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän touhun jälkeen."
Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen; hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli saada ne omakseen — mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi, jos siitä tulisi poika — ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla ja vahakynttilöillä testamentissaan.
Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja — hän auttoi Ragnfridia sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.
Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa yhtä vapaasti kuin kotonaan — mitä Erlend ei ollut milloinkaan tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin. Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin — ja ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi — — —
Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta, sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi kateuden kalvavan sydäntään — Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.
Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän
Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.
Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi pitoja pidettäessä.
Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt, jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet. Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen sen tahallisesti — he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.
Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon — koska hän muka ei jaksanut.
* * * * *
Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta. Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän sydäntä.
Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää esikuvalliseksi — kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä, uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin erotti jokin — jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä. Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen sormuksiaan.
Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon, joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin pahoina päivinä — ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta — sillä hän muisti heidän itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän ei sittenkään toivonut, että se olisi ollut viimeinen.
* * * * *
Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä — hänen talossaan ei ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä puheen.
"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten tehneet oman päämme mukaan."
"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä —, silloin kun hän sanoi minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni, muistatkos?"
Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga Rolvintytär oli hänen kanssaan — tämäkin oli nyt naimisissa. Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.
"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.