IV
Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria, jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut kertaakaan yhdelläkään sanalla.
Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa, ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei tahtonut millään muotoa lähteä.
Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa; sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.
Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen, tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.
Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli asetuvassa.
Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle, ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.
"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"
"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta
Sira Eiliviltä —"
"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle, joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille — älä pitemmälle, muuten sinut nähdään."
Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä koskaan — tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä hänen tarkatessaan eteläistä tietä — koko pitkän, notkean vartalon hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi sen pojalle.
"Pistä se poveesi — ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä pensaiden välissä metsänlaidassa — tunnethan sinä ne paikat — ja hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti, onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona. Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa, niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani — nämä ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu monen kunnon miehen menestys ja henki — ymmärrätkö sinä, mistä on kysymys, Gaute?"
"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut."
Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.
"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa — hän tietää kyllä kenelle — että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan. Ymmärrätkö?"
"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."
"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."
Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä, sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa, repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti, missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon läheltä.
Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:
"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas — anna Skulen hakea se sieltä, hän on viisas — sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät —" hän pisti sinetin kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta —"
"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli levittänyt kätensä.
Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:
"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota Torea tänne ystävän asioissa —"
Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.
Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:
"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra Baard aamulla kaupungissa."
"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.
"Niin on asia, Erlend."
"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun —"
"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole ollut", sanoi Tore.
"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta matin — eikö niin, sukulaismies?"
"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg
Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.
"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven kuvia — mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien sukulaisten on tapana lähettää toisilleen — ja ne ovat kaikki vanhoja. Tämä Stein voi saattaa teidät sinne —"
Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.
"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.
"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."
Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös pari vierasta huovia.
"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra, heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."
Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:
"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi —"
"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita —", sanoi Erlend naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen keveästi.
Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja pyyhki sormellaan verijuovaa.
"Tällä miekallako sinä, Erlend —"
Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi kapeaksi viiruksi:
"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin hänet tyttäreni makuuparvesta."
Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:
"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii —"
Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki, jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet — se on se laki, että miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa —"
"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun", vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla —"
Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:
"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen entisiä nuoruudenaikaisia asioita —?"
"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi: "Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet housunvyössä. — Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja jolta olet saanut lääninherran toimen —"
Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa — silmänräpäyksen hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen. Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend etsi hänen katsettaan — hän näki siinä pelkkää rakkautta.
"Erlend — mieheni!"
Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden kahden luo ja sanoi hiljaa:
"Hyvä rouva — taitaa olla parasta, että viette lapset ja palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan kuin me viivymme kartanossa."
Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa vielä viimeisen kerran:
"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani — tee kuten Baard-herra sanoo."
Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan — muuta naistentupaa ei Husabyssä ollut.
Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa. Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta huovia jäi seisomaan ovensuuhun.
Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä Gaute oli: "— sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle sunnuntaina."
Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.
"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."
Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut.
* * * * *
Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella kukkulalla.
Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja vastapuolen harjannetta — näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.
Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa; tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät kullassa.
Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta — valo paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla, joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.
Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi. Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.
Aurinko oli nyt harjun alla — sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke, lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja lensi pois.
Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen — anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet mukana rukoillessa —
Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten. Hän oli tehnyt työtä ja taistellut — vasta tänä iltana hän tiesi, miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen ja pysyttääkseen sen kunnossa — hän käsitti miten hän oli raatanut ja minkä verran saavuttanut.
Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta asemasta — ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden tuottama huoli raadellut sitä, — ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen, kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin, unohtaen ehkä äitinsä — aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta, joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen pohjamuriin — kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.
Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana — Niin, niin, niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista haavaa, jonka Erlend oli lyönyt — vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon, tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut unohtaa — vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.
Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään — mutta se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen, hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin metsissä.
Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan rakkaus.
Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti, jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina kodistaan — että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin — oli hän kuitenkin kohdellut paremmin tätä kuin itseään.
Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa — silloinkin kun oli ollut pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan tulemaan pahimpiin paikkoihin — mutta Erlend oli sittenkin luottanut häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, — niin hän oli surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen pitää hänelle antamansa lupaukset.
Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa, valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä. Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen tietä rauhan kotiin — hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin tahtonut luopua kalliista synnistään.
Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa omaa valitsemaansa osaa —. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.
Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon, kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen — kohti tuntematonta.
Erlend, rakkahin ystävä —!
Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti. Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä, ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki —!
Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.
Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin. Se merkitsee norjan kielellä:
"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä, iankaikkinen Jumala —"
Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä. Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä, jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.
"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.
"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti — siinä oli yhdeksän sinettiä —"
"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita. Ellet voi olla puhumatta siitä — niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"
Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu — muistuttivat ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän nojasi lapseensa. Gaute sanoi:
"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."
Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:
"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat — ne puhuvat, että isä — tahtoi päästä kuninkaaksi —"
"Ei se kuulu uskottavalta, poika —", vastasi Kristiina hymyillen.
"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut —"
"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani — sinun pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta luottamusta — ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin — ja jos minä saan puhua kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun toimittaneen hyvin hänen asiansa —"
"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.
"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja olla iloisella mielellä täällä kotona — siten teet hänelle parhaimman palveluksen."
Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia, että he pakenivat huolineen äidin hoiviin — mutta jo sen verran miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei puhunut paljoa.
Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi kummankin vanhemman poikansa olalla.
"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.
Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä muihin miehiin — isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti, joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin naisiin —.
Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine, valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.
Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen — he alkoivat töykkiä ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät — hänen vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta kuin lapsia, hänen lapsiaan.
Yöllä hän valvoi — Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen vieressään seinän puolella.
Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.
Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä maankavalluksesta ja kapinanhankkeista — ja he elivät yhä rauhassa rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.
Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia, jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin — oli mahdollista, että Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti —
Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet sotkeutua asiaan.
Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.
Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan kukistumisesta — se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut, että kaikki oli ollut valhetta — neito Margret Eirikintytär oli kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi — oli syntistä kallistaa korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta. Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia — hänen sanottiin myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla — ja saaneen tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt kuolla Nordnesin hirsipuussa.
Hänen poikansa oli paennut maasta — ihmiset sanoivat hänen ottaneen pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin Haddingjadalin tunturiseudussa.
Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin kuin — kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain —
Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että
Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.
Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav — ennen vanhaan. Mutta Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan kummityttärensä miehen onnettomuudesta.
Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin hänelläkään — vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa — neljä oli avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella, — Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.
Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan. Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet nähdä toisiaan sen koommin — joten Kristiina ei tuntenut tätinsä miestä ja poikaa.
Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen. Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.
Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin, kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin hellästi, niin hellästi —. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin kuolemanrangaistusjuttu —. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän, Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle suomien lasten tähden —! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?
V
Kristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin tultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia kivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo Erlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle sanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.
Hänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle lahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa nukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja käveli edestakaisin lattialla koko yön.
Seuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan kartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana — Ulf Haldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän oli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut vieläkään palannut takaisin.
Tuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut Husabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina, enimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä asia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies? Hän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli unettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra ollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää miehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin Gunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään tuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui siltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui pitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta taas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin jälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni nopeasti munkkia vastaan.
"Oletko nähnyt Erlendiä — Gunnulf, mistä häntä syytetään —?"
"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan Erlendiä — kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti Olavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut meiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he tienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää sitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä —"
"Niin. Mutta mitä se koskee — herttuatarko on houkutellut Erlendin tähän?"
Gunnulf vastasi:
"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä kovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä, jonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä lähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa pakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole löytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan kirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää siltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä ja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä. Näyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti junkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet hänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei mitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei Haakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut muuttuva juuri entisestään —. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat valmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan valtaistuimelle."
Kristiina istui kauan vaiti.
"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka
Haftorinpoikain nousu kuningasta vastaan."
"Niin on", sanoi Gunnulf hiljaa. "Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti muka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he aikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan ollessa vieraissa maissa kosioretkellä —"
Hetken kuluttua jatkoi munkki: "Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun kukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa kuningasta ja asettamaan toista sijaan —"
Kristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen kasvojaan.
"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat Erlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun esi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella", sanoi hän mietteissään.
Hän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja tulisesti:
"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf — en minä kuunnellut paljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista — olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle niistä — minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä asioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin kotihommia ja lasten kasvatusta — niin tiedän sentään minäkin, että oikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin lähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on ollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun lapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme. Minun mieheni" — hän hengitti nopeasti ja huohottaen, "minun mieheni on ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen päällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen —"
"Oikein sanot." Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi. "Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin suuren asian häviöön — moisella tavalla —"
Kristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin äkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa hikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi ääneen:
"Ei Erlend aiheuttanut sitä — se oli siten määrätty — se oli hänen onnettomuutensa —"
Hän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet, epätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:
"Meidän, Gunnulf, — sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka olen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, — ei pitäisi moittia häntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa —"
Gunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan vaimoon:
"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin."
Jälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. "Jumala — Jumala suokoon
Erlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi.
Älköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi,
Kristiina —"
"Älä puhu noin!" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja katsoi munkkia silmiin: "Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet tehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä ankarammin kuin sinä — hänen veljensä ja Herran palvelija!"
"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai — minun mieltäni kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby —? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat lähimmät miehiset omaiseni —"
"Erlend ei ole tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf — et sinä ole minun rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni — hän nuhteli minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi pappi kuin sinä — ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi auttajakseni, häntä minun on kuultava — eikä hän ole milloinkaan sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"
Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja järkyttyneenä munkki mutisi:
"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava —"
Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen käteensä:
"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf — muistan miten olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran — olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää —. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä —
"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf — kuka meistä on puhdas Jumalan edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään. Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis — viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme viettäneet siellä monta onnellista päivää. — Kävipä miten kävi, hän on minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan —"
Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti liikkuessaan ulkopuolella luostarin:
"Kristiina —. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan — joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.
"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä — olin vain aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki ristinmerkin — ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän näki, mitä oli aikonut tehdä —"
"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, — hän seisoi suorana ja jäykkänä, — "jos luulisin, että minä siten joutuisin pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa sitä —"
"En tarkoittanut sitä, tarkoitin —. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot — kantaa miehesi virheet rakkaudella —"
"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.
Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:
"Minä menen kotiin. Siellä —. kotona voin helpommin koota ajatukseni — tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala — Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle vapauden, Oi Kristiina — älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni —"
Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin sulkiessa hänet syliinsä.
Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon kosketti keveästi hänen lanteitaan.
"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä sävy, hänestä huokuva miehen haju — joka oli sekoitus hikeä, maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua — oli kuin lohdutusta. "Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus —. Kaipa tässä keino keksitään —"
Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.
Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta. Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi. Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.
Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun tapahtumista — hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla. Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon — Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä, mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.
Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.
Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria, pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla — kaikki tuo oli kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen — se oli tapahtunut juuri ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä — ja kun Lauritsa sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä. Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan Ragnfrid — ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan valtakunnan veitsi tahansa — kun se on lämmin."
Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen sitä käsissään.
"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.
"Sen minä kyllä uskon — minä olen iloinen, että se on minun, en myisi sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.
Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle, nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle — ja retkahtavan sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina pohjattoman syvään ja makeaan uneen.
* * * * *
Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.
Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja silloin hän virkkoi ensimmäiseksi:
"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina — sain puhua hänen kanssaan."
Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään, sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia, mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut hyvin.
"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.
Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."
Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella — se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.
Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää, kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut, olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa, että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään, vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.
Kristiina kysyi matalalla äänellä:
"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"
"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.
Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin valinneet johtajakseen häntä — kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.
Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen. Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.
Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön, kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä, nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut — kaikki tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.
Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.
Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona, tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."
"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan minun apuani."
"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan sinua."
Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen minusta."
Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta — huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta mitä tämä oli hänelle tehnyt — ei hän itsekään voinut kieltää tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan. Sitten Erlend kysyi vaimoaan.
Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa
Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että
Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi
kotiin.
"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan, ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon — etten jaksa pysyä lujana kohdatessani hänet!"
Mutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:
"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen vuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä onhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän muuttaa Jørundgaardiin."
Päivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika Nidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan kaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian ratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu kantajaksi.
Kesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika, Godøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty jokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin pahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään. Erlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut pelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.
Nyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään Simonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät Erlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta niin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen suoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli neuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen, jos niiksi tuli, "enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka on luottanut minuun." Simon katsoi häneen — Erlendin silmät olivat siniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.
Kuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita osallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard Torenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä Erlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien: muiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri Haakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin Maunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi, jos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.
Borgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun Veøyn linnasta — kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta arvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis ja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa; veljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.
Samaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa, oli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä ja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat Erlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan kuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti rohkeutensa — hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina auki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli varmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä tätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta kaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.
Kristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin ulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan — paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia; nämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti piti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät Raasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.
Se oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä saattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen pitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian tilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot vuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat olleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta — jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää. Toinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli elämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.
Nyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli pysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta. Jälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin pääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen rinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen kanssaan rauhallisesti ja tyynesti — kunnes saattoi sattua, että he silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat toistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja hurjasti toisiaan syleillen.
Muuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä kerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien takana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli heidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin poltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet yhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan Vapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt, kun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän oli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?
Mikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja tehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa. Hänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta vastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen maahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia juttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend Nikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.
Arne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja Kristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä neuvotteluissa.
Erlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän oli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu Eirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon Knutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen mielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista vaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime vuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän oli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi suojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat Skånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa, jotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat kansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet milloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä veroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli paljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli edellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös seurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja suosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat rikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin aseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.
Erlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan enemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten pohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa täyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka oli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme Haakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut kansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään velipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin vannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa, suojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan Jumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja kaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten tunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä ollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka Norjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa kuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.
Ulf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena hän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille kannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme. Näissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan mies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen — hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja Greip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.
Erlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne Gjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän odottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan poikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi Arne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi — arkkipiispa Paal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut suurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun vuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan oli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa avioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa — vaikka huhuissa olisi ollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista tavoistaan.
— Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä suurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti Simonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti langetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt olla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja Erlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi ja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.
Mitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan hyödyllisyydestä — niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja tiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas astumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden aikana. — Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.