"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?" kysäisi Simon hiljaa.
"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin heidän äitinsä."
* * * * *
Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.
"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti vienyt hänet mukanani maailmalle —." Hänen kasvoillaan kävi väristys — ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea välittämättä toisista.
* * * * *
Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:
"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät häädetään sieltä."
"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa laaksossa."
Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään — Munanin tähden, joka potki ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin mukaan — Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.
Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään; Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti. Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja Bjørgulfin luostariin.
Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä — Simon oli jo matkustanut kaksosten kera — ripitti Kristiina itsensä tuolle hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen. Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut parhaansa mukaan Husabyn vuosina.
Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.
VI
Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti.
Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan
eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun
Baagahusissa tällä kertaa.
Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.
Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi kaikkeen muuhun.
Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin laivalla. — Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia, järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja pyytääkseen armoa miehelleen — tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti Erlendin hengestä.
Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille; Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös, samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.
Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle kannalle — arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin; tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä pohjoisessa.
Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset — siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö. Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään, täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen. Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse — eikä laajalla tanhualla näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.
Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren, laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen heidän yltään läpimärät vaatteet.
Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä — lapsia ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa, jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti äitiään ja veljeään — Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa, ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.
Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä enimmistä lapsista ja koirista — heillä oli vieraana naapureita palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle, karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi, sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen, vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja tukka täynnä roskaa ja tomua.
Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin avioton tytär Arngjerd.
Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja Skule seurasivat perästä.
Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan — tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan — ja olihan Simon itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla, nauroi Simon — eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.
Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän, oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.
He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki. Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.
Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista. Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun asiat olivat nykyisellä kannalla — Simon ajatteli varmaan paljonkin sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot — mutta oli vain kummallista kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta ja tyytyväiseltä oloonsa.
Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu nimi — kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.
"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä, "että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet isälle ja äidille kätkyeen — niin se on ruma ja kamalan näköinen", lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.
Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan — Kristiinan sopi katsoa Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja kutonut ja ommellut itselleen.
"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva elämäni parhaita."
Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren palvelijan kera.
Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas tullut Norjaan — hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.
Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen, mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.
Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa; miehet nukkuivat tallissa.
Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun — hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä, ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon muisti tuolta joululta —. Simon puristi tietämättään hänen kättään ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan vastaukseksi. Simon nosti katseensa — Kristiina hymyili ja nyökkäsi, ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.
Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa vuoden — jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva, ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua — ja kun sisaret olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä, jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa — mutta muuta kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien kodissa.
Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen — hän sanoi nyt vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin hyvin ankarasti — ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan. Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan — hän pelkäsi niin kauheasti tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa; hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei uskaltanut käskeä häntä pois.
Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.
Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi, mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan — mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.
Kristiinakin oli rauhallinen — niin rauhallinen, että Simon jäi odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.
Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa, joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.
Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.
Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa, levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa, että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti — alhaalla tummassa liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve törrötti valjuna katoilla.
Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan — mies kumartui aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät — ja jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen tervehdyksen.
Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.
"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.
Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa, ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi, mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan talossa.
Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.
"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän — hän oli hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen, Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden vikaa — Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen — ja minä olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme — ne ovat reippaimmat kaikista lapsistani — sen minä olen sanonut aina, Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni —"
Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat ja kauniit.
"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan. "Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös — ja hyvät naimisetkin minä hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä. Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa —. Ja niinpä minä ratsastan tänne vähän hupia hakemaan — silloin kun tämä Brynhild on semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."
Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa. Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.
"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä — äitipuoleni möi minut tuolle — minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi —"
"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään —"
Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.
"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan. "Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää — ja lapsillamme on paremmat ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla — Jumala varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville! Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin vaimon nimen ja arvon — ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen, ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa sinut lailliseksi vaimokseni — en ole pitänyt kenestäkään naisesta niin paljon kuin sinusta — vaikka sinä et ollut liian usein lempeä ja hellä minua kohtaan — ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun muistoksi kirkkoomme, Kristiina — ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.
Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:
"Ulf — sukulaiseni ja ystäväni!"
"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin mielelläni hirteen Erlendin puolesta — hänen ja sinun tähtesi."
* * * * *
Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.
Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa, kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan liikahtanut ainoakaan lihas.
Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.
Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi levollisesti:
"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me olemme tunteneet toisemme — on, ellen muista väärin — että sinä — ettet sinä — etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa —?"
Koko Kristiinan ruumis tärisi:
"Kyllä. Mutta —. Oi Erlend, Erlend, Erlend —!"
Toisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn — Kristiina oli viskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää käsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat, tuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja pulppusivat purskahdellen ulos.
"Kristiina — Jeesuksen nimessä!"
Simonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä heittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui hänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.
"Kristiina — hillitse itsesi —" Simon puristi häntä sylissään ja huomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt pystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle — likisti hänet silmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski hänet vuoteelle.
"Hillitse itsesi", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten ja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen ranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:
"Simon — Simon — hänet täytyy pelastaa —"
"Minä teen mitä voin, Kristiina — nyt sinun täytyy hillitä itsesi!" Simon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi niin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut itselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski hänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva tahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi äskeisellä paikalla.
Simon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen asti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika tulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin näiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.
Kristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta puolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta, jonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut sanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa kannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos. Kristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi vieras mies hevostaan pidellen — Simon veti kultasormuksen sormestaan, pudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.
Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:
"Sinä olet saanut pojan, Simon."
"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen, että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen — ja silloin Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.
"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina iloisesti.
"Niin jää — jos se on Jumalan tahto. — Tänä iltana minä menen yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä iltarukoukseen.
Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas — hän aikoi puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.
Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei. Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä, oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.
Silloin sanoi Kristiina:
"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko, on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."
Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä, että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:
"Olen ajatellut, Kristiina — että ehkäpä Jumala on suova pojalleni paremman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä olemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi Erlendiä ja sinua."
Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja arvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka olivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti esille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään; sen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti raskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut Lauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin morsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti Simon pois.
Illalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle, makasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen tähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen kääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli ja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui melkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle ruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.
Hän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä siksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin tyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen pikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan isänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui niin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset leukansa alla — ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä riviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli siirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän uskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi asti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen — ensin Andres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres Simoninpoika — ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli olla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen miehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin hänen julkinen elämänsä.
— Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää kauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että Kristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar — hänen parhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä —. Ja kuka sen tiesi miten kauan tätä oli jatkuva — että heidän pitäisi elää samassa talossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon voinut unohtaa —; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa, ei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet aiotut elämään avioparina —.
Mutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa mitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus ja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan kahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi jatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa kiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä koituisi apua jo tällä retkelläkin.
Oikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja kuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen valtakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas, vaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon vaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies — ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan Maunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa ja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin kavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka hän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja astumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen kuningas — ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan mitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan häpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian ollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa — sillä nuo kaksi näyttivät tuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli itse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin onnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat joutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.
Täytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä auttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria tai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa kunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.
* * * * *
Hän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja otti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja hänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen, jossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse parvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut portaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin elein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne Erlinginpoika.
Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten — ainakin herra Erlingin ja Stigin — arvaavan, minkä vuoksi hän oli tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan — lieneekö hän ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen — vastasi Simon, ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan kanssa.
Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra
Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia,
ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia,
Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.
Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies, joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen vaimonsa sukulaisten kanssa — joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet Halfridin toisista naimisista — että Andres Gudmundinpojan nuorempi poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan — koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.
Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut siitä ajasta asti — hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.
Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran, Erlingin ystävän luona — suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati, ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.
Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten, kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla, suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva, suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.
Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli kokonaan rauhasarpien peittämä — ihottuma kulki molempien korvien juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän taas työnsi sen ylös — eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa. Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno — vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin.
Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan — mutta hän ei myöskään näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän. Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä — mutta tuon hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.
Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi, eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta oli masentanut hänen mieltään.
Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan, mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista. Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin — mutta uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä, haettavat Haftorinpoikain piiristä — ja muiden nuorempien valtaherrain joukosta.
Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino — niin päätti Simon, että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut, että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan nimeä.
VII
Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.
Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta, hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja lohdutustaan — mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä tunturilla — hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta — muisti miten tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun. Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo kävellä ja puhua — mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa —! Minkähän verran nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset olivat luulleet.
Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen, haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi, palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona portaissa.
Joutihan hän myöhemmin — sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä pois tai annettu hänelle takaisin — ajatella lapsilaumaa ja sen muuttuneita oloja — kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta, jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä, jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa — ja niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä Erlendin omaisuudesta — Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen, ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.
Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona. Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa Maunu-kuningas odotti morsiantaan.
Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin sinne — parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies, joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon — Olav Kyrning odotti häntä siellä.
Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista — Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla — he sanoivat itseään sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme — alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti — ja heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja asettanut vahvat vartijat ovelle — hän uskalsi ottaa sen vastuulleen, sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut Norjassa koskaan!
Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.
Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja, joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan tietämättään — vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.
"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.
Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen häpeän tunne — häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja tunnusteltavaksi — se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin. Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin ei hyvä peri! Se on varma.
Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.
Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen, kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.
Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta otsalta, — ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.
Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta ja epäselvältä, kun hän sanoi:
"Käy istumaan, lanko —", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On tässä opittu uutta viime tapaamisesta —"
Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kun hän ei saanut vastausta — Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa mitään — veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan aivinahousut ja paidanrähjä — noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu. Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta — Erlendin kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.
"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi kerralla — tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää — kenenkään ei tarvitse pelätä — minusta ei ole lähtevä mitään — tällä tavalla —"
Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi, että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa — hän oli täynnä itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.
Mutta Simon vastasi hammasta purren:
"Ensi kertaa — ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav —?"
Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:
"Jospa minä — voisin uskoa siihen — yhtä varmasti kuin te! Mutta nuo miehet tulevat tuskin — tyytymään tähän —." Sitten hän huomasi värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon — hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.
Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten hän alkoi puhua hyvin vakavasti:
"Ettekö te ymmärrä — että Maunun — on tärkeä saada tietää — mihin miehiin hän ei voi luottaa — silloin kun nämä eivät ole hänen silmiensä edessä. Täällä on ollut — niin paljon levottomuutta ja tyytymättömyyttä —
"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla äänellä:
"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin — että harva välittää siitä — miten minun on käyvä — tiedän sen kyllä —"
Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi sitä — eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta. Nyt hän puhkesi sanomaan:
"Miten sinä saatoit — olla niin — järjettömän varomaton!"
"En minä ymmärrä sitä itsekään — nyt", sanoi Erlend vilpittömästi, "mutta — tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi lukea! Hän tuntui — niin oppimattomalta —"
Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:
"Lanko — oliko — oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"
Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:
"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme — että joko hän ei olisi kyllin rohkea yhtyäkseen meihin — tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa. Mutta älä kysy, Simon — minä en tahdo sanoa mitään — kenellekään — silloin tiedän, etten ilmaise mitään —"
Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas — hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen. Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:
"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää hänet Munanin luokse — Skogheimiin — kuuletko — nuo ranskalaiset — tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät — eivät tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"
"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.
Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:
"Ajattelin yöllä — niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme — hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin — päättäen hänen valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen — seitsemän kertaa — heidän lemmenriemumme tähden — niin täytyyhän minun —"
Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana —.
Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:
"Nämä kärpäset — ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä perkeleestä —"
Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan — ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä muurin aukko ammotti paljaana — edellisenä talvena se oli ollut tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä, mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.
Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen, ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet kuivaksi perästäpäin.
Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti. Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista hymyään.
* * * * *
Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen — hän oli kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.
Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:
"Tahdotteko kuulla outoja uutisia — Erlend Nikulauksenpoikaa on kidutettu — linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."
Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan ympärille. Stig löi kätensä yhteen:
"Mitä hän on sanonut —!"
Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin.
Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.
Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.
"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.
"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet kuraisia kylkiä pitkin — ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin — sillä päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat — odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi kysyneet, miten se voi käydä päinsä —
"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan ja rauhan aikana — muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian — millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä — hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta — jos tämä mahdollisesti taipuisi sovintoon. — Sen jälkeen on mies saanut virua Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla enimmän ajan — asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen — ja koettaa kuulustella Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion soturia kohtaan — rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan häitä —.
"Mitä te sanotte tästä, herra Erling —?"
"Minä sanon —" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa: joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille Nidarosissa — taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä, asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä — taikka sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.
"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle — Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin — saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta ryhtymään asiaan —"
"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"
"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.
"Haftorinpojat ovat nuoria — ja herra Paal on vanha ja raihnas — ja toiset —. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran valtaa, kuninkaan armosta, mutta —. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa, ettei sellaista ole ollut kellään sitten — miesmuistoisten aikojen. Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan. Katsokaa isänne sukua — mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin, Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin — kannattaako heidän rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne keinot ottavat aikaa — ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru vie, ole jättävä asiaa kesken — ilmeistä on, että kuningas on koettava hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita vastaan. — Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on luvannut kirjoittaa — mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan — kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki —"
"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. — Mutta etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia — astuin minä esiin!"
Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:
"Onko — Erlend puhunut?"
"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän rukoilevasti, "hän on sukulaisenne — olitte ystäviä ennen —"
Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:
"Se on totta. — Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden Ruotsiin — lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin koskaan koeteltu — ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään — palata entiseen järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te, että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus — ja että tuota ajatusta on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien asian hän on ajanut karille — ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin Norjan rantaan nuo — poikaset — tuskin olisivat kyenneet saattamaan asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä olevia seikkoja. Niin se on — siitä minä voin vastata. En minä, Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien harmien keskellä — päinvastoin on minun usein täytynyt — jättää syrjään omien asioitteni hoito — jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät tämän, ja siihen minä saan tyytyä —!" Hän iski kätensä pöytään. "Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin — ja joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn — tuhat tulimmaista! — että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"
Sitten hän sanoi tyynemmin:
"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne. Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."
Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja tarttui häntä hartioihin — nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa. Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen. Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. — Simonin oli täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä — oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien — mutta oli sittenkin eksynyt pari kertaa.
Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä mukaan silloin — ainakin kappaleen matkaa — esimerkiksi Tunsbergiin.
"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa ensin —; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen Halfridin haudalla —"