Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia kansan omalla kielellä.
Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella. Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.
— Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet seimeen, josta härät ja aasit söivät —
Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.
Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti, iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon — auta meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin rauhaton —. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean vilu —.
Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan, rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. — Silloin Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu hänelle.
Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman jälkeen. Voih — mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun pitää poikani!
Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna — mutta lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan — noussut seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut ja kiihottanut oritta — ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.
Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä. Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta, että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti — oli turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin hevosista.
Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta pihamaalla.
Siitä oli jo kauan — se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta. Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli hänen helmuksestaan — hän oli hiukan peloissaan.
Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen nousseen, virman eläimen.
"Heppa — heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain — heidän kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.
Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.
Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma. Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla — uuden kuun hohtava sirppi loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten, niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.
— Oi isä, isä —. Rakas, hyvä isäni —!
Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!
Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.
Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun, ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.
"Hyvä lapsi —!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa messussa?"
Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:
"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut —."
"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.
Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan — kun heräsin, huomasin olevani ihan yksin tuvassa —."
"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet viedä sinut"?
"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget —. Tunsin erään munkin, joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli kovin hyvä. Hän kertoi —. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan. Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea. Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem — ja lammas määkäisi: Eamus, eamus —"
Orm hymyili pilkallisesti:
"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa —"
"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm", sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun —"
Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän puhtaaksi.
"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.
"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.
"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten palvella muita pyhien aikana."
"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.
"Se on toinen asia — sinähän olet Husabyn poika."
Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:
"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä sarkahousu."
"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.
"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle tytärtään."
"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi
Kristiina lyhyesti.
Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.
Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:
"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."
Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.
Sitten he istuivat lieden luo — Kristiina selkätuoliin ja poika kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika hiljaa:
"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"
"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.
"Jotakin — kerro satu tai muuta sellaista — joka sopii jouluyönä", virkkoi poika hämillään.
Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla käsillään kaiteiden eläimenpäihin:
"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi, että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan — hän oli ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi on Glastonbury — nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo pensaat —. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa. Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä — hän oli eräs kristikunnan seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.
"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."
"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona, ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia —. Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville, onko totta, että se on tehty lepästä?"
"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."
"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään —"
Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:
"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."
Orm nousi.
"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär." Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten sarven Kristiinalle.
Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.
Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!
Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet kintaat pöydälle.
"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän jäävän yli päivämessun."
"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."
"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.
"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin — ja ihmiset töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua —. Ei minua haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."
Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä
Erlend ei ollut tehnyt hyvin.
III
Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan ja oli huonolla tuulella.
Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla, että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä, että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.
Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania, jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan Husabyn pyssyä.
"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin. Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka jokin ritariparven kaaripyssyistä."
"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.
"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."
"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli korskea ja vihainen.
Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi.
Erlend jäi paikalleen seisomaan.
"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.
"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi vaimo.
"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä puhunut tosissani silloin?"
Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta. Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne putoaisi pois hänen nukkuessaan.
Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle lausuakseen vieraat tervetulleiksi.
Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:
"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina — ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.
Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät tyynesti ja arvokkaasti.
Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen Erlendille herttuattarelta — tämä oli kysynyt, missä hän viipyi morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin sydäntalven aikaan — ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän terveiset.
"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.
"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora, Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas — noissa vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen — hän tahtoi näet päättää päivänsä.
Kaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia paljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui pahalta, ja häntä alkoi viepottaa — hänen silmissään musteni. Munan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan yli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän näköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma, että Erlend piti serkustaan.
"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena", virkkoi hän. "Ihmiset säälivät Tora Guttormintytärtä — hänen miestään sanottiin hurjaksi ja kovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan. Niinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään purkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on pahinta, jos hän kadottaa vaimonsa —"
Baard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.
"Herra varjele tätä minun suutani", sanoi Munan-herra hiljaa. "Minä en opi ikinä pitämään tukossa kitaani —"
Kristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi, mutta huoneessa oli kovin kolkkoa — kaikki olivat niin kummallisia. Hän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.
Munan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:
"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että pistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa pureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia näin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja minun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä kaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään."
He istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat seinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui ulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.
Kristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten vaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika sanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä, että Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.
Munan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset korvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli aina tiellä pöytään ruvettaessa.
"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän. "Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian vyötäröltä, sinä Kristiina — minun laitani on hullummin. Et taida uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä ohut lanteilta kuin tuo Erlend —"
"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."
"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä pystyssä, kyllä vain — istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi. Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista — olet jo ikämies, poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta — ennen muinoin kun sinä istuit minun pöydässäni — ja viivyit vieraanani viikkomäärin, etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.
"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa — mitäs sanot, sorja sukulaiseni — et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa, että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat, että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän — eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta —"
Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä — siinä istuivat nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.
Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen kuulivat:
"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa Bjørgulfinpojalle."
"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä pitäisihän sinunkin tuntea minut."
Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:
"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon — ei, nyt minä kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit. — Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon sukulaisen —" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.
"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies — ja onhan minun ja Husabyn välillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta pois — että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava minulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen — tuossa on —", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan eteen. "Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna —"
Häpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin. Hän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat vieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet tällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina ottaisi tikarin vastaan: "muuten Munan ei lopeta koko yönä."
"Enkä minä tahdo sitäkään salata", jatkoi Munan, "että suon sinun isällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi tyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies — me emme kelvanneet hänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi Erlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä muuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle, 'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä neito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' —"
Kristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta pöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.
"Hillitse itsesi", sanoi Erlend kiivaasti. "Älä välitä Munanista — näethän, että hän on kauheasti juovuksissa."
Kristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei hän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.
Baard Petrinpoika sanoi raivoissaan:
"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi — mutta luulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta puheilta."
"Sanoitko sika — niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin sinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää — eikä Erlendkään — me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi."
"Munan!" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. "Nyt minä julistan kotirauhan kattoni alla!"
"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on siittänyt porsaat — sioista puhuen!" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin että kupit ja lautaset kalisivat. "Eivät meidän poikamme kulje renkeinä sukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa pöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta sellainen olisi suuri häpeä —"
Baard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet törmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle kyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.
Kristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran hän vilkaisi Ulfiin — tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua. Sitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia vasten.
Erlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän Munania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä — hän tuli itse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia, niin että tämän suusta purskahti verta — silloin Erlend mätkäisi miehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä — ja seisoi siinä puhkuen kuin palje.
Toinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti hänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania kohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend oli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa — hänen vahva, raskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa naispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä näyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.
Silloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin tyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.
"Lopettakaa nyt jo", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään. "Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin vanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle."
Miehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa kuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen paneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet etelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat häneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.
Erlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui samalla paikalla.
"Kasvatusisä!" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen vaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat hänen poskiaan pitkin.
"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen, tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."
"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit — ostit halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut sitä ja pannut sen hyvään kuntoon — minusta oli oikein, että veljeni perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se — eikä minua haluttanut jäädä talonpojaksi — kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle töllistämään alas Hestnaesin pihaan — olin joka päivä kuulevinani miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian suuren lahjan äpäräpojallesi."
"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."
"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa — niinkuin talonpoikaisnuijaa, taisi Paal kerran sanoa."
Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin puoleen:
"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"
Näin sanoen hän lähti huoneesta.
Baard-herra seurasi häntä katsellaan — hän näytti niin säälittävän vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos.
Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi miehen kysyessä oliko hän sairas.
Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan — hänen oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren alla, oli hänen luullakseen lapsen pää — hän kuvitteli, että sen pieni musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä — se koski kuten ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.
"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää käsivartensa hänen olkapäänsä alle.
Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut tapahtua kotona — siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa. Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria kartanossaan — rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.
"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.
"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi, millaista elämää — vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan sanantuoja — Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme —"
Erlend vastasi hiljaa:
"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun isäsi edessä. Hän on kunnian mies — mutta minun kasvatusisäni ei ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen aikaan syntyi Ulf —"
"Sitä suurempi häpeä — elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa —"
"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua", sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät kaksikymmentä vuotta keväällä — ja johan sinua on täytynyt pitää aikuisena erinäisiä vuosia —"
"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."
Erlend ähkyi ääneen:
"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. — Mutta sinä olet elänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita — ja hän, niin miehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin ikämies."
"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?" sanoi
Kristiina pahastuneena.
"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta", sanoi
Erlend epätoivoissaan. "Hän oli Holmin entinen apotti. — Voi,
Kristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä
olet menettänyt järkesi."
* * * * *
Munan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. "En voinut ajatella, että sinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina", sanoi hän vakavasti silittäen Kristiinan poskea. "Muuten olisin pitänyt paremmin kurissa kieleni."
Hän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun Orm kuljeskeli täällä — paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi lähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa. Tämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään Munanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon — hän oli alkanut pitää poikapuolestaan.
Nyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä ei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan silloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki koiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen — ja sitten hän meni maata — kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla levolle — ja nukkui sitten.
Kristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti. Mutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut, miltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä vaivattomasti.
Nyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden hajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti mitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He eivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan — heillä oli ollut muuta tehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä —
— Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin palvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja he alkoivat puuhata omissa askareissaan — leikellä nahkaa, valmistaa taloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä — siinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta juomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko toisella jano — sellainen oli tapa.
Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen kauniita nimiä — kuningas Osantrix, ritari Titurel — kuningattaret Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. — Mutta toisina iltoina kerrottiin kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.
Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan. Isä ei ollut niin saita — hän soitti hyvin kauniisti harppuakin —.
Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi lanteitaan takaa.
"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet; kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä, oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana — rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.
Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa, käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä, että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin kruunupää morsian, hiukset hajallaan —
"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen, mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin pientä pahaa — puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita, tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha — sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan lastaan.
Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin — seuraavaa kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä kotiin.
Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt — hän ei luullut äidin jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.
Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä pelotti — hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä — nämä vain alkaisivat pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata — Kristiina muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse — toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.
Eihän nyt aina sentään sattunut samoin — hän oli kuullut äidin ja toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan, vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen, että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa häntä selässään.
Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan — silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli tulossa tänne — hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan — hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee — Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna anteeksi, äiti —
Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.
Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua — hän hengästyi, tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä — hänestä tuntui kuin pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä pelotti hiukan — mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen — eikä hän malttanut keskeyttää kulkuaan.
Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa. Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle — istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.
Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten hänen perästään.
"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"
Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan — täristen, silmät säikähdyksestä selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.
"Ja vielä metsän läpi — ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi. Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa — miten voit olla niin mieletön!"
Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä — hän katsoi Kristiinan laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:
"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, — kyllä meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa ohjaten.
Se oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki paljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan yltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset kengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.
Ja vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa, kantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä olutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla ihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä oli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei olisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun hän odotti lasta — läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana. Seudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan elävän olennon suojelematta — vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita, jotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää siinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt vaimoonsa ja koko naimakauppaan.
Mutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja juomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti — sillä hänellä oli sellainen ruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään. Tämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja sanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan ihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi mennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja halpaa.
Vaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista kotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi tarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi aavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta kodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että tuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, — ja niin hän houkutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen huumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä kertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten hetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan sydäntään tälle kelpo vaimolle.
Räppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi, että Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat metsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän alkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan loistavin silmin — näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan Husabyhyn tultua.
Äkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä nähty kartanon emäntää — tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos. Kohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän laski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten —: hänen täytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan suustaan.
"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.
"Kyllä, en häpeä sanoa sitä." Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. "Ei ole tainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen lähteneen metsään —"
Audfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui vaimon käteen.
"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi", sanoi hän.
Sitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan hänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut Kristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi, jonka he viipyivät tuvassa.
Sitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät kaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää miehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.
Miehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut omat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa vaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen pimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.
Silloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka kasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi — niitä oli useampia. Erlend pysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän ristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. "Jos sinä nyt olisit — ei mitään —!" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti, että tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja ponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät suksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet ojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti — niin lähellä, että he väliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.
Astuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan tuhkanharmaat. "Tämä oli vihoviimeistä —", sanoi eräs ja oksensi samassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä sänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea pelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että kaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.
Heidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.
"Miksi sinä teit tämän?" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut, sanoi hän vielä hiljemmin:
"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?"
"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?"
"Mitä sinä tarkoitit — kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin ratsastaa sinun luotasi — sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties odottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?" kysyi Erlend yhtä hiljaa.
"Minähän puhuin suutuspäissäni", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi. Sitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui hiiskahtamatta häntä kuunnellen.
"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona minun luonani Husabyssä", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen pimeässä.
"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää", kuiskasi Kristiina epävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten kietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä kiihkeästi.
"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun sinua löin", sanoi Erlend matalalla äänellä. "Pitkävihainen olet, oma Kristiinani —"
Kristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän pyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli huomannut hänen olevan raskaana.
Mutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui kaikkia vihojaan.
IV
Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja paastonaika, ja hän odotti yhä.
Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa tietämättä mihin ryhtyä — häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä mihinkään.
Valo lankesi sisään räppänästä — ulkona tuntui olevan oikein keväistä tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.
Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle — häikäisevässä auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä — ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja tanssi koleahkossa kevättuulessa.
Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä. Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.
Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin, joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.
Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.
"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina Lauritsantytär?"
"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf —", vastasi Kristiina hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"
"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin vaimo!"
Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.
"Täälläkö sinä olet, sukulaismies — olin odottanut tapaavani sinut naineena ja talollisena miehenä."
"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."
"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf", vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se olisi annettu itse sielunviholliselle. — Eikö Erlend ole kotona?" kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän kääntyessään kartanoon päin.
Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.
Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi — mutta hän näytti paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi, ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.
Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli samanlainen kuin Erlendillä — ajeltua papillista päälakea ympäröivä tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan Baardinpoikaa — Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin — nuo ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat samanlaiset kuin Aashild-rouvalla — merenvahankeltaiset ja loistavat.
Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin kanssa.
Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään — eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat, valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.
* * * * *
Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt talossa olevankaan sellaista.
"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:
"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan?
— Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"
"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin — joka oli tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin noutaa sen tänne?"
"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.
Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen. Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi — hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.
Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko aikanaan.
Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja hän oli utelias näkemään.
"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi, mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä sekä kirjoitustaidostaan.
Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä — hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret värilliset alkukirjaimet.
"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi
Gunnulf.
Kristiina luki puoliääneen:
Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele. [Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni.]
Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]
Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.
[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani.
Psalmi 51.]
"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen. Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.
Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta — ja heti sen jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena — hän oli kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta. Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he olleet tavanneet toisiaan siellä.
"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun saapuessasi kotiin — nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut —."
"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo huhu."
"Ehen, poikaseni — minä en laita luitani liian likelle herra arkkipiispaa, jos pääsen pakoon — hän on korventanut nahkani jo kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät langostani, kultaseni — huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme —"
Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.
Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut. Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella veljensä kättä.
"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta — älä ollenkaan vastusta, kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"
Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä päin:
"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän kihlasormusta.
Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli, sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin —"
"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi näppäillä:
Kuningas Olavi Haraldinpoika ajoi metsässä miehineen, silloin näki hän hiekassa jäljen, tää on tarina entinen.
Lausui silloin miehistä muuan,
ratsun paikalle ohjaten:
Lienee kaunis kantaja kengän,
pieni, purppurasukkaimen.
Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen pappiin — pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta Gunnulf hymyili — ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina äkkiä.
— "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen, kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.
Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:
Oli kuningas matkalla pohjoiseen —
Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin:
"Vei haukka puolison viereltäin!"
Kävi kuningas haukkaa kiidättämään,
mutta haukkapa ilmahan siintävään.
Se laskihe tarhaan kukkivaan,
mi ihaninta on päällä maan.
Sali ilmava kohoaa keskeltä sen,
punapurppura peittona patjojen.
Ken ritari kalvas tuo verissään?
Hän kuningas oiva on paikan tään.
Sinivaate peittävi kuninkaan,
"Corpus Domini" vaatteessa luetaan.
"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.
"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili yhä kieliä.
"Kuulehan, veli — yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn — väsyttääkö sinua, vaimoseni?"
Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:
"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."
"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.
"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu niin kummalta ristiluissa."
Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä.
Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin.
Onko hän odottanut jo kauan?"
Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten: