"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.
"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen — pitääkö sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun parhaimmat emännät."
Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:
"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin — ja lähetän miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"
"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään
Erlendin ottavan päällysvaatteensa.
Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:
"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi, Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.
"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi Kristiina. "Mutta ei ennen aamua — en tahdo, että hänet herätetään kesken unta minun tähteni — hänellä on niin paljon huolta."
Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.
"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun vuokralaisesi vaimo —."
"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.
* * * * *
Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi. Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan sitten kun tahtoi saattajia sinne.
Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.
"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.
"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin — hänen omat silmänsä olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko — ovatko Erlendin toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"
"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja tyttö Strindissä — talossa, jonka hän omisti siellä kerran. — Onko sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?" kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.
"On", vastasi Kristiina.
"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään — hän on aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että sinä jo tiedät kaiken tämän —"
"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa", sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."
Gunnulf sanoi hiljaa:
"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo Aashild-tädin juttu — setämme kuoli, ja sanottiin — olet kai kuullut siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin — hän hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.
"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan — tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse. Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon — he asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan, kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.
"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, — älä unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken tottelematon poika — isä asui silloin meidän kaupungintalossamme —, ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt, oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.
"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?" sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:
"Ei, ei, älä jätä minua —!"
"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo noin sairas —"
"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen.
"Gunnulf —!"
Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.
"Kristiina — muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin muidenkaan vaimojen —"
"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli Erlendin jalkavaimo —"
"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta hänen oli mahdoton pitää — arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä, että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea vaimo."
"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa — en uskalla nähdä mitä olen tehnyt."
"Herra armahtakoon, Kristiina — sinä et tiedä mitä sanot! Voitko toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"
"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen tarjoaman juoman — se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf — että kun joutuisin näkemään, mitä olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."
"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."
"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti. "Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle — hän oli luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä — Huomasin hänen kavaluutensa — huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven laidalle. Mutta minä halusin juoda — minusta oli sama elinkö vai kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan. Silloin tuli Erlend sisään — hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi — kiihotin Erlendiä — ethän sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä Erlendin puukolla — mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun salaamiseksi —"
"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti.
"Ymmärrän — hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin —"
"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä — rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa häntä — menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista — lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä, että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on — kukaan, joka ei tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää, että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa —"
Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.
"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."
"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.
"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi vaimon riutuneille kasvoille.
"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."
"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi molemmin käsin. "Syntieni saastuttama —"
"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle. "Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä —"
"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä — mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin — Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja pappi vihki meitä — pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan — kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi — olen pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua kohtaan kuin ennen — en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin hän kävi illoin luonani Skogin parvella —"
"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa ajatella sitä nyt —! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka säälii jokaista surevaista."
"Etkö sinä käsitä — minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä —"
"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo riittäisi sitä sovittamaan?"
Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.
"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia. Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit, jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät — kun vain heität pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi suurempi' —"
Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän ajatteli, että näinkö Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa muuttui kalpeaksi ja kovaksi.
Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari naista hääräili huoneessa.
Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni häntä vastaan käsi ojossa.
"Kiitos, Audfinna, että tulit — tiedän, ettei teillä kotona ole helppo tulla toimeen sinun poissa ollessasi."
Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:
"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen joku, johon hän voi luottaa — hän on vieras tällä seudulla ja kokematon."
"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen unijuoman — hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi alkaa."
Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja, joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi neulat sairaan tukasta.
"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille. Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein oli."
Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti hänet hyvin.
"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti — ja koeta nukkua, jos voit."
Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.
"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.
"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan lapsi vierelläsi — ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen Kristiinan kädet taas peiton alle.
Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas — mutta se oli niin toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran, kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää. Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju. Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren kankaan värjäämisessä — sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten haju.
* * * * *
Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen — oman seurakunnan ja Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon. Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento — tupa oli väkeä täynnä, ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä ei käy nopeasti — mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa, lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa poskelle.
Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma — mutta naiset sanoivat, että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.
Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena. Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa, jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada maistaa — se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.
Voi pyhä neitsyt Maaria — vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä autat minua — voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti —.
Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa —
Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.
* * * * *
Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään — tämän elämä ei ollut niinkään helppoa, arvelivat he.
Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva kiireesti hänen luokseen.
"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend — olemme koetelleet kaikkia keinoja. Lähde mukaan — ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki — mutta joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"
Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa, silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.
Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn, painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja toiseen — mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.
Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä; valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä kasvoilta — tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.
"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä naisen saadessa lapsia."
"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa.
"Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin —"
"Ooh —!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.
"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät pois.
"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun luvanneen — että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi — silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.
Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten hän pudisti kiihkeästi päätään.
"— Minä olin linnassa sinä yönä — minun miehilläni oli vahtivuoro. Se tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina —"
"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa.
Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.
"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin
Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.
Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa
Erlendin mennä.
Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi hän 'ei' — ennen kituisi hän kuoliaaksi —
Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti etelän puoleista rakennusriviä kohti.
Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas keltaisenpunainen — kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale lehtimetsän kohdalla — ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen tuntu.
Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen, kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä — silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen jähmettyneenä. Hieho makasi maassa — se eli vielä, mutta utareet ja toinen kylki oli syöty —
Kristiina, omani — oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend pakeni takaisin kirkkoon.
* * * * *
Palvelijat toivat iltaruoan tupaan — he eivät laskeneet alas pöytää, vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen eivätkä puhuneet keskenään.
Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän kirja kädessä — hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.
Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui. Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan penkiltä ja hävisivät ulos.
Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään.
Hän jatkoi taas rukouksiaan.
* * * * *
Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle — unissaan. Hän nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui jälleen.
Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.
Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat mustat.
"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään,
Aan?" kuiskasi hän ukolle.
"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.
"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"
"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena.
Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän.
Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti.
"On kohta aamu —"
* * * * *
Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun almunanojain penkille — hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin, huntu oli liukunut niskaan.
Miehet nousivat — he tulivat hitaasti häntä kohti.
"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme jaksa enää —. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf — ei sitä tiedä, mikä tässä vielä on edessä —"
Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.
"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä ovessa — Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten keskellä — Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.
Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut olla tällaista!
Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.
"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa — Jumala, Jumala, auta —"
"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin. Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja — hiusrajasta ja huulien välistä, mistä valui kinaa.
Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:
"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun —"
Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän raosta.
Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista. Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä — hän aikoi katsoa ylös; silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan — hän ei uskaltanut kuulla totuutta.
Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen. Erlend hyppäsi pystyyn.
Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan. Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti teuraseläimen sisälmyksiltä.
Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:
"Kristiina — sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan — hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se hengittää — Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"
Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, — siitä oli irrottunut ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.
Muodoton sikiö liikahti — äännähti — ojensihe ja kehkeytyi pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto — sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli täydelliset sormet ja varpaat — se sätki ja pihisi hiukan.
"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla, särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti Kristiinan heidän käsiinsä.
"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.
Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön ja rauhan virtaavan ruumiiseensa — hänen päälleen oli asetettu pieniä pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty mattojen ja nahkojen sisään.
Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua. Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota hän ei oikein tuntenut.
— "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"
Jossakin liikuteltiin vettä.
Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.
Kristiina oli saanut lapsen — se se nyt kirkui niin, ettei papin sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin — hän ei välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.
Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:
"Sen pää — sillä on niin kummallinen pää."
"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään ihmeellistä — tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti henkensä puolesta."
Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen sydämessään olisi liikahtanut — jokin — tuo oli hänen poikansa, ja se oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.
Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili — hän otti pienen valkoisen kääryn Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät vaatteiden keskeltä.
Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot näin harmaina ja kurjannäköisinä — missä, sitä hän ei nyt saattanut muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen — mutta hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa — pappi oli laskenut toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät, laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili kauniisti ja lämpimästi.
Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.
"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo kastettu."
Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä. Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.
Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille — se olisi ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja siksi, että hän oli pojan kummi.
"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.
Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen kasvoja vasten:
"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän laskien pojan taas Kristiinan viereen.
"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa viereen — hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen, kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.
V
Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:
"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan voinnista."
"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika talossa."
"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän pelkää varmasti —"
Erlend ei vastannut mitään.
Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä, lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:
"Kas niin, Kristiina — tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä —"
Kristiina sävähti punaiseksi — hän oli säikähtyneen, mutta myös iloisen näköinen.
"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti.
"Minä vien itse sanan."
Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.
"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."
Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.
"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"
"Ei kukaan", vastasi Erlend nauraen. "Pitäisihän sinun jos kenen tietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla."
"Se on mielestäni varomatonta", arveli pappi. "Sanotaan Ylätunturin metsässä olevan nykyään paljon susia."
Mutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. "Luulisin ehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin kauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana."
"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival — siellä on pahoja usvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata liikkua turvallisesti talviseen aikaan."
"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi", sanoi toinen itsepäisesti, "jos minun olisi pakko viskata omani pois — jonkun haltiattaren niskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei sovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä sanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä mukaiset sakot — mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman mieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden."
Siihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti palvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.
* * * * *
Taivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä iltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui ja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.
Jørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa, pilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa kirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen tulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina kuuleassa hämärässä — ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa pihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden keskellä.
Vastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän jäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli vierasta vastaan — appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen seiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan vävynsä — ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.
"Sinäkö siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin —? Onko — onko jotakin —? Mistä syystä sinä taivallat näin —?" kysyi hän sitten.
"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina sai pojan Maarian-messun aamuna. — Hän voi hyvin", lisäsi hän joutuisasti.
Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa kovasti alahuulta vasten — hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.
"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.
Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä.
Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.
"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä — mene tiehesi!"
Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt poveen. Lauritsa osoitti sitä:
"Oletko satuttanut itsesi —?"
"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla pimeässä."
Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen äidilleen —", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle. Ragnfrid katsoi kummissaan miestään — sitten hän tunsi Erlendin ja tuli kiireesti tätä kohti.
Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin sanoessa lopuksi:
"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti täältä syksyllä — ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."
"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet luotamme."
Lauritsa palasi:
"Tässä on ketun ihraa — huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy. Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo poskesi pehmeäksi — miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin katsomme."
Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä — isäntä itse istui vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona — tämä kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä hänen kanssaan — hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan. Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei muistuttanut sisariansa.
Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär — sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.
Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä pappilassa — kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.
* * * * *
Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin. Kuu oli häviämäisillään vuoren taa — mutta tuhansia tähtiä säihkyi valkoisten harjanteiden yllä. — Hän toivoi papin olevan kotona — hän ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.
Mutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn lekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä — ja huomatessaan, että tiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa Bjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.
Audun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä ääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle ajaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti hiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös tervehtien Vapahtajaansa.
— Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, — niinpä läheni loppu siis tuotakin vanhusta —! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien puolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen kohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.
* * * * *
Levolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:
"Tiesitkö sinä tästä — että Kristiinan asiat olivat niin?"
"Etkö sinä tiennytkään?" sanoi Ragnfrid.
"En", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin joskus epäilleen asiaa.
"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan", sanoi äiti viivytellen. "Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten luulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme häitä —"
"Siihen hänellä olikin syytä", virkahti isä hiukan pilkallisesti. "Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle — vaikka sinä olet hänen äitinsä."
"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan turvautunut minuun."
Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.
Kristiina —, Kristiina — hänen pikku tyttönsä —.
— Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan kohtaan — pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen mitään neuvoa — ja niin se sai olla.
Isä meidän, joka olet taivaissa —. Hän rukoili Kristiinan ja hänen lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli pakko nähdä tätä talossaan.
* * * * *
Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut lähettää Erlendiä takaisin yksin.
"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend eräänä päivänä.
Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä. Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson varrelta — hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.
* * * * *
He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen. Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää vaimonsa isää — ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin, kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.
Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat — ja hän tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän aivan sokeasti. Erlend nauroi sille — mutta sanoi vain tuntevansa tuon kaiken itsestään.
He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti esiin kolme neljä metsäkanaa — hän oli pannut ne sinne menomatkalla etelään — pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.
Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.
"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi nauraen.
"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi
Erlend, hänkin nauraen.
Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät välkkyivät kuin lapsen — hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.
Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan — nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos — oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja käskettäväkseen, niin kukaties — mutta nykyinen aika oli sellainen, että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa seikassa — ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan mies.
Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:
"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, — ennen kuin saavumme minun talooni — että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."
Lauritsa oli vaiti.
"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, — "että minä haluaisin nöyrtyä edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te katsotte minun tekoni ansainneen —"
Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin — ja hymyili sitten omituisesti:
"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend — minun sanoa ja sinun täyttää — voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää tästä! — Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut, Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä —"
"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."
Lauritsa kohosi istualleen:
"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina —?"
"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."
Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään.
Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.
"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko talven niin raskasmielinen — hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan. Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun luonani."
Lauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:
"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas terve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen", lausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.
Mutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä aivan varmasti — vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti, jolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan valkoista olkapäätä — etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi sellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.
* * * * *
Lauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen vuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä isänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan rupesi pelkäämään.
Kristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai jostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä hän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi käydä jälleen vuoteeseen.
Kyllä näkyi, että hän oli vielä heikko — hän itki milloin mitäkin. — Uusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin ollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa tälle — mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi viimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.
* * * * *
Eräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida lapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja tervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana kapaloittensa päällä äitinsä edessä.
"Mikäs merkki sillä on rinnassa?" kysyi Lauritsa.
Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja — näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:
"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki — minä kouraisin sydäntäni, kun näin kirkkomme palavan."
Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan — tai kuinka paljon — tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut — hänen oma lapsensa — tehdä hänelle tämän.
"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei pitänyt hänen pojastaan — Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä", pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi — oletteko milloinkaan nähnyt niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:
"Haavard, sinun veljesi — toinen poikamme — oli kovin kaunis lapsi."
Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:
"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni —?"
"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. — Nyt sinä et saa taas ruveta itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.
* * * * *
Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti, että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi Erlend oli häntä ensin kutsunut.
* * * * *
Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa, joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli. Se oli uusi pappi, Sira Eiliv —. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.
Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni, pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen — sellaisetkin, jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset — kuin keltaisenpunertava hiekka — ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.
Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin, mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.
Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle — Sira Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla, sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla — mutta pysymään kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.
Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla — sydämen uhria ja pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.
* * * * *
Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan ollut — pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa, mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa, ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli — silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret, valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä — hän oli niin kainon ja hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään. Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.
Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän istuessaan illoin tuvassa —, kun siellä oli pelkästään miehiä. Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta toiset nauroivat hänelle.
Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla elukoilla — hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.
Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.