VI
Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen
Seljamiesten-messun — lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo
Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa
ollut kaupungissa.
Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun. Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä — hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.
Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin vuosikausiin.
Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.
Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta kappaleen matkaa taemmaksi — hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät jännityksestä.
Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin — he olivat jättäneet messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.
Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös metsään.
Erlend jäi seisomaan paikalleen — pelottavan kalpeana kasvoiltaan. Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa koivua — se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.
Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.
Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, — sitten hän viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.
Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen — katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.
Erlend kohotti hiukan päätään:
"Gunnulf — oliko tämä tarpeen —? Oliko tarpeellista vaatia häneltä tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle synninpäästöä?"
Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:
"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen sielumessun ja haudan vihityssä maassa — minä ripitin syntini Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"
"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "— kantanut Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, — niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan — et sinä voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten — enemmän sinun kuin omien syntiensä tähden."
Tuokion kuluttua Erlend sanoi:
"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."
"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan", virkkoi pappi hetken kuluttua. "Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita lakeja — mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan, jotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi — ja saatoit viimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme tästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon aikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa ja miestä vastoin sukulaisten tahtoa." Hän istuutui maahan, kietoi kätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen laaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. "Tiedäthän itse kylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita — kuinka luulit voivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja —"
"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä olin Elinen kanssa", sanoi Erlend hiljaa. "En ole milloinkaan unohtanut sitä —"
"Tuskinpa olisin tehnyt sitä", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä, "jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta neitoa — joka oli lapsi sinun rinnallasi."
Erlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:
"Erlend — etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne, mikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen — nunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen isänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies — ja että hän oli suurta sukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?"
"Tietysti ajattelin" — Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. "Munan oli luvannut pitää hänestä huolta —. ilmoitin siitä Kristiinalle."
"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan kunniasta —"
"Hän ei ole sellainen kuin luulet", sanoi Erlend lyhyesti.
"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä tarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen kartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon —"
Erlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.
"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen veljelle —!"
"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle", sanoi pappi, "enkä minä ole hänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään — ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni mukaan."
"Hyvä." Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. "Kyllä tiedän — ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla luokseni Brynhildin taloon —"
Pappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.
"Brynhild Flugan —"
"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?"
"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään ripissä", sanoi pappi hetken kuluttua. "Hän kuolisi varmaan mieluummin kuin sanoisi sellaista kenellekään muulle." Gunnulf istui vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:
"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend, jonka tuli kaitsea ja suojata häntä — on sinun tekosi mielestäni vieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit hänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja Aashild-rouvan taloon."
"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä", sanoi Erlend hiljaa.
"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme hengen — yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa."
"Samantekevä", sanoi Erlend kiivaasti. "Minä pidän Aashild-tädistä."
"Tiedän sen", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen halveksuvaan hymyyn, "koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata Lauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut hänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun ystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon —"
"Herra Jeesus sinua!" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf jatkoi:
"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta syntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä — odottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä — hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton —"
"Tiedän, tiedän!" Erlendiä puistatti. "Tiedän hänen ajatelleen sitä kesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo — olenhan minä sinun veljesi!"
Mutta toinen jatkoi säälimättä:
"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi — ja jos minä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon — niin minä olisin vapauttanut itseni tuosta toisesta — Herra armahda, ennen olisin tehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen kuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt —"
Erlend istui ääneti ja vapisi.
"Sanot olevasi pappi —", sanoi hän hiljaa. "Oletko niin täydellinen pappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä — naisen kanssa?"
Gunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.
"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä — mutta minä voin sittenkin vastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää, miten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon sinulle, Erlend — vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla ole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen pyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi ja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi — niin opetamme me kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu epäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän huulemme — mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka hän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää eikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti on yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille kuin näille viljaville rinteille —"
Erlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:
"Pappi taikka maallikko — koska et siis ole perin ankara siveellisyyden mies, niin etkö käsitä —? Olisitko sinä voinut tehdä naiselle, joka oli maannut sylissäsi — synnyttänyt sinulle kaksi lasta — niin kuin täti teki miehelleen?"
Pappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:
"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä —"
"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen kerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän kanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn, joka lauloi ja soitteli heille — minä seisoin hänen polveaan vasten. Silloin huusi Baard-setä tätiä luokseen — hän oli sängyssä ja tahtoi tätiä jo nukkumaan — hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä sanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin he katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että rupesin tajuamaan — että ehkä se oli totta.
"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan, missä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua salissakaan — juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran Jeesuksen nimessä, Gunnulf — en usko, että miehestä voi tuntua siltä kuin Aashildista tuona iltana —.
"Ei, Gunnulf — murhata nainen — tapaamatta häntä toisen vierestä — ei —"
Mutta Erlendhän oli sen tehnyt —. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut sanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:
"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?"
"Uskoton!" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.
"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se, että hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen kertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu."
Gunnulf nyökkäsi hitaasti.
"En. Olet oikeassa", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.
Mutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta — hän nytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.
"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen ympärillään koko kevään — enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan sopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle. Ellei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa nähdessäsi hänet, saattaisi luulla —"
Gunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend pystyyn — ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi häneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään ranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi järkähtämättä.
Silloin Erlend talttui. "Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet pappi", sanoi hän hiljaa.
"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua", sanoi Gunnulf vetäen suutansa hymyyn — Erlend hieroskeli ranteitaan.
"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat —"
"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."
"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule sellaista aikaa."
"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla —"
He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:
"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene Nidarosiin niin kauan kuin hän on siellä." Hän hymyili hiukan.
"Gunnulf! Minä en tarkoittanut — älä lähde minun luotani noin —"
Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään, sitten hän sanoi:
"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend — koska sinä tiedät minun tietävän sinun asiasi. — Istu!"
Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:
"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf — aiotko ripittää itsesi minulle?"
"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri kiertämiään käsiä.
"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku ihana rouva — siellä etelämaissa —"
"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa rakkaudesta — Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut määrättiin papiksi —?"
"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät kadottavansa meidätkin —"
"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena. Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."
"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.
"Ingrid, hoitajattareni."
"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. — Mutta olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut määrättiin papiksi jo lapsena."
"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän, jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni — vasta kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja neitojen pitävän sinusta."
"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen, jossa tapasin hänet — minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja isäni sulki minulta ovensa —"
"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa.
"Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."
"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend nauraen.
"Isä ja sinä ette olleet ystäviä — minuun hän kiinnitti niin vähäisen huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta, sen tiedän — mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli, olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"
Erlend makasi kasvot maata vasten.
"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.
"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon. Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"
"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.
Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta, hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä. Ratsastaja oli Erlend.
* * * * *
Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys. Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt, tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan sinessä puiden latvojen yllä.
Hän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. — Näin oli tämä vaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Pitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten. Lepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut karjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten hyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja ihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen pitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja rakennusten ohi — ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä hellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin paisteinen päivä.
Kristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui silloin tällöin kohdalle — tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie kohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten. Kristiinaa ei pelottanut — hänestä tuntui kuin munkki olisi näkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä olet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile puolestani!
Herra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi —. Hän kaipasi matkan päätä — tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun syntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen ja jumalanpalvelusten painon — kaipasi puhdistusta ja vapautusta — hartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä, poikaansa kantaessaan.
Tämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli tullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan Budvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän laitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi pukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui niin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun kivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.
Laakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine, metsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu kattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.
Hänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt aivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa ohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen välillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin väsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa — nämä olivat kulkeneet paljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas Nidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut ajatella, että Naakkve painoi selässä.
— Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla. Ja vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen, oli paita varmaan hangannut ihon rikki.
Tiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen ohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat, jotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin — raskaat lautapyörät tärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan. Kaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta pyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis — muuten oli tämän puolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla vähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat hänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään tarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän kansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.
* * * * *
Vähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen vihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski lapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että Kristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän otti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä, ja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut ja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen. Päällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja irrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa. Kristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi syöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.
Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös — näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui. Se oli Simon Andreksenpoika.
"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy; kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma — että tapasin sinut — mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani —?"
"Mitä sinä loruat —? kuinka olet voinut, Simon —?"
Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja katsoi maahan:
"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys", nauroi hän sitten. "Poikahan se on? — Erlend Nikulauksenpojalla on onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin, nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.
"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina jotakin sanoakseen.
"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita täälläpäin."
Kristiina muisti nyt kuulleensa — Husabyn tulopidoissa — että
Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin
Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.
"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti tällä kulmalla —"
"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.
Simon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:
"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta."
"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena", sanoi Kristiina. "Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan tuota naimaliittoa."
"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani — pian se kai leviää tännekin." Hän mietti hiukan: "Gjavvald kuoli syksyllä — hän putosi hevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen kuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on äkkijyrkkä rinne — ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän kihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla Osloon." Simon vaikeni.
"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?" kysyi Kristiina arasti ja ahdistuneesti.
"Olisi mennyt", sanoi Simon. "Ja hän sai tälle pojan — apostolinmessunpäivänä keväällä —"
"Voi, Simon!"
Sigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät kasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat ja lapsekkaat pienet hampaat — niin oli Simonillakin ollut. Kristiina muisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli näyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli tutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset — mutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja nauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin iloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon kiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan lakkaamatta — Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan eniten Sigridistä.
"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä", sanoi Simon. "Siksi hän tahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan, ennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät toisistaan — minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli — aina he nykivät toisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat — tämä tapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän kukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän oli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä — No, hän ei pannut vastaan, onhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan — hänelle ei vain kelpaa oikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia tauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun Sigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.
"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon — Halfrid, vaimoni, järjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja silloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta."
He olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:
"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon."
"Ehei." Sitten hän naurahti. "Mutta minä alan pian tottua onnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies — isä ei kyennyt lähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta poika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei tuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne."
"Entä sisaresi", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. "Minne hän joutuu?"
Simon katsoi maahan:
"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin", lausui hän hiljaa.
"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!"
"Ymmärräthän sinä", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, "että pojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä olisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut olla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä kohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle — älä sitä luule. Ei isäkään — vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö sinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta poikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä."
Kristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon vaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten. Tämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan omille ja äidin vaatteille.
Simon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:
"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani."
"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta", sanoi Kristiina hiljaa, "että minulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos minä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni —"
"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla", sanoi Simon. "Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina", lisäsi hän hiljemmin.
Tämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla Tunsbergin kautta. "Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa saavuttaa palvelijani."
"Finnkö sinulla on mukana?" kysyi Kristiina.
"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä muistat hänet?" kysyi Simon ilostuen hiukan.
"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.
"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä", vastasi Simon.
"Sinulla ei ole itselläsi lapsia", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.
"Ei", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti pois.
* * * * *
Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.
Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen isän sukulaisilta — ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta, pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei olisi hennonut tehdä — vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun isäni ei olisi tehnyt sitä.
Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!
Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä — näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka. Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa, kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää —!
Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani: Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!
* * * * *
Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu. Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.
Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon kauniita taloja!
Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.
* * * * *
Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös kirkon länsipäätyyn — sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.
Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan — Jumalan henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa — nyt hän ymmärsi nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois kaikesta, mikä on rumaa — synnistä ja häpeästä ja saastasta.
Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä. Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina korkeuteen — kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi kultaa.
Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen, katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä avaruudessa — sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.
Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella — jota hän oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.
Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle — muisti isän tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin metsässä — pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat — mutta vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit, kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä, toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän näki, miten syvällä tomussa hän oli.
Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin oli ymmärtänyt niistä sanaakaan — oli osannut ne niin kauan kuin muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli —
Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi pahantekijän tavoin.
Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän puristi lasta rintaansa vasten — se oli terve kuin omena, punainen ja valkoinen kuin ruusu — se oli nyt valveilla ja katsoi häneen kirkkailla, suloisilla silmillään.
Synnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty esiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä, sanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo mursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun valuessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.
Naakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden lapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt viatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani — tullakseen kirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.
Kaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani? En, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista ajatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan, liikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum. Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo —. [Sieluni ylistää Herraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän lauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan sitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut oman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta — tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden laki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi sanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.
Nyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman isänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken aikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin mitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän itki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan jumalanpalveluksen aikana — vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen lähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan — kaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän välissään.
Hän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi pimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet kulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa ylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja kuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva alas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon ympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden keltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat kuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään, kuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän auttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja, jotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan päällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä muistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen tämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin kirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa olisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen kaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä maailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi — Herra, verelläni kirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä noille soturiraukoillesi.
Kristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot kääntyivät häneen — tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen sielunsa — ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.
Eikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä levähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani, siksi etteivät kärsineet Jumalan lakia — eikö sinne rakennettu kirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille Jumalan käskyjä?
Kristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä tappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te oppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä, Kristiina Lauritsantytär?
Kyllä, kyllä, herra kuningas!
Olavinkirkko kotona — Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean hirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi pelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan kunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat asumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli veistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran huoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä, tulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta ihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.
Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa — hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?
Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä, ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.
Mutta pahat työt olivat hänen omansa.
Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea. Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset — ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.
Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.
Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.
Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen — ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi äiti, äiti, äiti —!
Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli liejuista ja täynnä törkyä.
Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!
Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.
Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä ja äiti jaksaneet kestää kaiken — kolme lasta he olivat kadottaneet pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet, ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.
Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa — jos he olisivat ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa —. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!
Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä, jotka olivat rakastaneet häntä — tappanut itsensä ja joutunut perkeleen huomaan.
Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden merkki rinnassaan.
Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman puoleni sopimuksesta.
Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen, että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi — silloin saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan. Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille. Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi että hän oli ruma ja sairas — huomatessaan miehensä surevan sitä, että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä nainen — hän oli ollut huono vaimo.
Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?
Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!
Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus meis.
Ne projicias me a facie tua —
Libera me de sanguinibus, Deus, Deus salutis meæ —
* * * * *
Jumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi talonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä, nousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi raahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja pitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli aivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat siten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.
Heidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä lattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.
* * * * *
Hieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän edessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui itkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa niin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina kaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.
"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo Husabystä?" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot olivat aivan turvonneet itkusta. "Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf, puhui tästä, aivan niin —"
Hän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin vaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.
"Katsokaahan — ymmärrättehän — tässä pitää olla todistajia ja sen sellaista — te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin leivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai mielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan tänne", sanoi hän kirkonpalvelijalle. "Teidän miehenne olisi myös pitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt asianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.
"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten on Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme — en tiedä onko Gunnulf puhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun, niin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika. Tuon tuossa" — hän osoitti lasta — "voitte jättää majalaan. Te tulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne sanoneen?"
Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän. Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.
Herra Paal olisi laskenut hänet ulos — mutta sitten hän kysyi, tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun ääreen.
Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella, jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.
Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa kultaista kirstua kohti.
Pappi katsahti häneen — vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi pyhäinjäännöstä vasten.
Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä — hän puhui koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.
Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi — lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta — se oli kai taas nälkäinen.
Äiti oli kuolemanväsynyt — pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti — ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle, josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli kuin reikäinen seula sateessa.
Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle — siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.
Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin, märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo — sen takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare, Regina Coeli — iloitse, taivaallinen kuningatar — sillä hän, jota sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli. Halleluja!
Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.
— Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.
— Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä ansaitsemattoman armon tähden.
Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi, hakiko hän majapaikkaa.
Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien, veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka — ja hän oli niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan tuon vaimon naisten yöpaikkaan — "ja anna vähän kalmusvettä hänen jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla —"
Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä — se oli ulkopuolella aitauksen, kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa, ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse, kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.
Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli pahanhajuinen ilma — siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava. Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön, josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten — vuoteessa oli niin vähän patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.
Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle. Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja katonharjan välillä.
Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi — hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.
Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.
Munkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta nahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän hymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.