"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.
"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran lapsi, joka jo on tehnyt pahasti —"
"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi", kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"
Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.
— Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti, että me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui useammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja palavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista itsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi yhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita, asuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa — ja juuri uskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin siis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen kuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka tempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä se tuo hänen sieluunsa — ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa puhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja rukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.
— Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.
Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.
"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin — se kaikui niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole kaunista Husabyssä, Kristiina?"
"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby on maailman kaunein kartano."
Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:
"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"
"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.
"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina surullisesti.
"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan", vastasi poika hiljaisesti.
"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin — niin avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso — ei liian laaja eikä liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.
"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut naittaa?" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.
"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?" kysyi pappi jälleen.
Kristiina pudisti päätään.
Gunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean ääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan istui kirja levällään sylissä.
"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin he tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala oli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta ja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät perillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista, paratiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta. Heidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat tottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän joka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka."
Hehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla. Pappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät, keltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:
"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan sen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän isänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa — mutta silloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he olivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän herruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa, sielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt ruumis pettää herransa, sielun.
"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he tekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen hameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan lihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle asti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme jo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät kasvonsa kypärinsilmikkojen taakse — niin on viha ja petollisuus kasvanut maailmassa."
"Auta minua, Gunnulf", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan valkoiset. "Minä — minä en tunne omaa tahtoani."
"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'", vastasi pappi hiljaa. "Sinä tiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan rakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi —"
Kristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:
"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani —!"
"Sisareni — kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen tien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina muistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen kauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin pohjamutaa —"
"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf — sinä olet luvannut Jumalalle paeta noita — vaikeuksia —"
"Niin olet sinäkin, Kristiina — luvatessasi paeta perkelettä ja hänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa ja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka pistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen ja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain vainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen tappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat ja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä —"
"Niin, mutta sinä olet pappi", sanoi Kristiina taas. "Sinun ei ole tarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa", jatkoi hän itkuksi pistäen, "ja olla kärsivällinen —"
Pappi sanoi hymyillen:
"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka ainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa siksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä, aviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen toiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti —"
Kristiina sanoi hiljaa:
"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja rukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella omia syntejä vastaan —"
"Niin onkin", sanoi pappi jyrkästi. "Mutta et suinkaan sinä usko, Kristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä, jonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla kun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta —"
Kristiina sanoi hiljaa ja arasti:
"Minä luulin — että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja tuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset —"
Gunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät polvilla:
"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme Roomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme tutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.
"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät etelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä — he nimittävät niitä carne valeksi. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen, kuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat soihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat puhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä ja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille — he istuvat ylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita yli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt, ja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä kaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia — ritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri vuotaa.
"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna, ja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo linna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan, ja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva vankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin hänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä saattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden alla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos ovesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat — eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat. Noilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan — annetaan villien arabialaisten hevosten juosta kilpaa —"
Pappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:
"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja hän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa olivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet pari kertaa ikkunassa.
"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme autioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja susi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja pitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten ihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia härkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne ovat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan, ryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.
"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot —"
Mestari Gunnulf vaikeni.
"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä sijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar ja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista, ja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat asettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja mässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.
"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon alla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien haudat — ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun muistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat kuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen, jonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja palvelemisen arvoinen."
Pappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka riippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja pieni vihreä luunkappale.
"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän, olimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet messuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me olimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä, jolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se vuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka nimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen, että joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka kunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon tuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten kelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan aina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista kuin hänen armonsa —"
Kristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka teki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:
"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!"
Orm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin nuorukaisen kaulaan.
"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?"
Pojan kasvot kirkastuivat hymyksi:
"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."
"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"
"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani. Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja sitten — tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.
"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään —"
"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.
"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.
"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää — vaimojen oli täytynyt nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu villipetojen ja raivoisain härkien eteen. — Ja silloin minusta tuntui kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.
"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.
"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."
Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:
"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko maailmaa — jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi hän ottaa sielumme väkisin — ja silloin olisimme ratki voimattomat. Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."
"Gunnulf" — Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan — "minua alkaa pelottaa —"
Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa — niin kauan kuin hän joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla — niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.
"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen ruumistaan saastaisilla käsillä — minä olin mielestäni kuin mies, joka on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."
Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat
Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.
Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä — hän nousi istualleen ja peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:
"Minä en saata, en saata. Gunnulf — kun sinä puhut noin, ymmärrän, etten milloinkaan —"
Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.
"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka vallitsee Jumalan ja sielun välillä —
"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi lasta — etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne, että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta — etteivät poikasi lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.
"Minä pelkään sinua", sanoi hän taas. "Gunnulf, kun sinä puhut noin, silloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan rauhan."
"Jumala on löytävä sinut", sanoi pappi hiljaa. "Ole paikallasi äläkä pakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa."
Gunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti, oliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan Kristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.
Silloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja lähti kamariin.
Orm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan pohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen, tuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja ja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun Kristiina nukkui.
"En — en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla hyvin myöhä —"
Orm viipyi vielä paikallaan.
"Eikö sinusta ole ihmeellistä", sanoi hän äkkiä, "että isä ja Gunnulf-setä — vaikka ovat niin erilaiset — kuitenkin jollakin tavoin muistuttavat toisiaan?"
Kristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:
"Ehkä — he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet —"
Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle, viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset, paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi, että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi — muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä tulisi munkki — taikka pappi — jos hän saisi erioikeuden, kun oli aviorikoksessa syntynyt.
* * * * *
Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen sarkapeitteen ylitseen.
Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.
Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.
Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan — eikä hän enää ikinä löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli — ja tiesi, ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat, taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän — jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia ravintoaineita — ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.
Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista, että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa: kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi ruumiiksi —. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi hänen rinnassaan — hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä sylissä.
Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään jokaisen hetken kuin pantin — armontäyden lupauksen, jonka tuli vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien ja kylmien kinoksien.
* * * * *
Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein saanut vallan hänen sielussaan.
Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen rikkautensa. Suuri isänperintö — ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa. Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti — mennyt saarnaveljien luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin. Sellaista elämää hän kaipasi — puolella sielulla.
Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa —. Norjan alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä. Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina. Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa sanan ja valon tuojana.
— Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa." Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään — mutta nämä eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan poloisille kansoille", tuumi piispa.
Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn — oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.
Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.
Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa, jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista vaadittiin — kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.
Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. — Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian paljon.
Ei häntä pelottanut se. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei ollut.
Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle, joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.
Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha — muisto kaikesta, mikä oli kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai paha — hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä — hän ei tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli ainoa, joka piti hänestä, — mutta Erlend piti niin monesta —
Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien kävisi — Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli suonut hänelle neljä kaunista lasta — nekin hänen lapsensa olivat näet kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.
Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, — Gunnulf raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä — tämän kasvoilla näkyi jokaisen sanan jälki.
Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva — vaikka hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa, jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen — hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä, että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen, uskollinen, kunniallinen ja hyvä.
Ja sitten kuitenkin kaikitenkin — kun hän kesällä ja syksyllä oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain yksi toive — saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.
Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.
Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua rukoukseen.
Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta. Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva — Husabyn kirkolle hän sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.
Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta, alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä, peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria. Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri, joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja — kuinka Jumala oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi iltataivaan hehkuun.
* * * * *
Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan.
Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi — Kristiina ja
Orm nukkuivat.
Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa. Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan, hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.
* * * * *
Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään; minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme hassuja eilen illalla — istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista pientä hauskaa — pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä — papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle rukouksineen — hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten jälkeenpäin.
* * * * *
Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä — hän oli tullut purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan kotvan aikaa ja sanoi sitten:
"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme ennen — sellainen hän oli puhuessaan sinulle."
Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:
"En minä ollut sentään näin järjetön poikana — lähteä karkaamaan talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei pelkää, kuten näet!"
"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.
Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti näyttää tyyneltä.
"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä minun kanssani pohjoiseen, — katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös — eikä hän ole pelkurikaan — mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."
"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän tulee happameksi", sanoi pappi.
Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:
"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni — enkä minä silti ole tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä — nyt minä olen täällä ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on? Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"
"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi.
"Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? —"
"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend. "Mutta on surku häntä — hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi —"
Gunnulf katsoi veljeänsä.
"Noo —. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä kohtelet häntä hyvin —"
"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He aikoivat Gregoriuksenkirkkoon — Erlend meni aina sinne messua kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.
Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara, musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja laihtunutta ruumistaan.
"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin — Orm voi viedä laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten —?"
"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä —"
Oli suojainen ja tuuleton ilma — puista pudota moksahteli vähän väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin juuri nyt.
III
Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen. Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat oraalla.
Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni — se kuului niin kauniilta.
Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä — vaikka toistaiseksi vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.
Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.
"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle. Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten — se oli Kristiinan mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä ja pienet puheensa.
Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.
Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa hänet syliinsä.
"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.
Kristiina kohotti noita pikku kasvoja — ne olivat kellertävät kuin tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.
Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla, missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan. Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä vuohenmaitoa —.
Hänen pikkuinen poikaraiskansa. — Kristiina syleili ja suuteli häntä karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi — pojan silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja silkinhieno.
Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se ajan pitkään raskaalta — Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä hämärässä huoneessa.
Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.
"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf — kaikki miehet ovat tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat antaa anteeksi —"
Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.
"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni — leikkimässä veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä —"
Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.
* * * * *
Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä — mutta nyt hän alkoi heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian käsistään ja otti Gauten syliinsä.
Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.
"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"
Kristiina sanoi:
"Siellä on viulut ja rummut ja pillit — soittoniekkajoukko, joka tuli häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin — hehän ovat nuoria tyttöjä —"
"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä —"
Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta. Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf naurahti tylysti ja sanoi:
"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä samasta kupista."
Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf mukisivat — he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.
"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.
"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."
"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään", sanoi Ulf.
Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen. Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä sairaudestaan edellisenä vuonna.
Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.
"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään.
"Etkö ole väsynyt, Ulf?"
Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman päivän.
"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen
Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.
Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta — hän näki miehen ilmeestä ja eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:
"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."
"Ainahan sitä —." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat, jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.
"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken kuluttua kehotellen.
Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä — sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan, kätkyessä nukkuvaan lapseen.
"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen hiostunutta tukkaa. "Kristiina — kun sinä menit naimisiin Erlendin kanssa — niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"
Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:
"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja
suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa.
Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin
Vigleikille?"
"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä.
Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan,
Kristiina?"
"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja antamatta sijaan korvausta —?"
"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina. Skjervastad — sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista —"
"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä kuivaa heinää —. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, — mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä —"
"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun kanssasi" — Ulf päästi lyhyen naurun — "tai antoi sen pantiksi — se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja. Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata, joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."
"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi
Kristiina.
"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf. "Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."
Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.
"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."
Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:
"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."
"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen äänensä värähti.
"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden — kyllä hän vahvistuu, kunhan kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.
"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo — mutta odottavan aika käy pitkäksi."
Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen — ja tuo vankka, tumma mies tuli kumman avuttomaksi.
"Se merkitsee niin vähän, Kristiina — paljon sinä olet saanut aikaan täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa — minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa — mutta tämä juttu — tämä Erlendin ymmärtämättömyys —"
"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita sinua niinkuin tahtoisin —"
Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut käsiensä vaipua helmaan — nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa kätkyttä.
"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä, jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"
"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä vanhaksi — ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla; en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" — Kristiina hymyili väkinäisesti.
"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan mukaan — niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."
"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja lujasti.
"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua
Gunnulfin kanssa?"
"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen tapaan.
"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti. "En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin tilusten hoitoa kuin muut."
"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua
Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi,
Kristiina!"
Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.
"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf —", sanoi hän viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja saisit omia huolehdittavia — kuin että hukkaat voimasi täällä — ja kiusaat itseäsi — Erlendin — ja minun vaikeuksilla."
Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.
Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen — vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa jatkui —.
"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?" alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend — omistat pian koko kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi — Aase on kaunis ja hyvä — ja toimelias nainen — ja näkyy pitävän sinusta —"
"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä —", hän keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain vieras isä, Kristiina — ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää hyvänä vain vieraita lapsia."
"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta, sukulaismies."
"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!"
Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."
"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää", vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.
"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.
"Kyllä, kohta — mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf — lähtisit jo levolle."
Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.
Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään — Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.
Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat — siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa — omat lapsensa —
Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee rautakengän
Herran hevosen jalkaan.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee hopeakengän
Jaarlin hevosen jalkaan.
Aja, aja, aja,
Mennään sepän pajaan,
Seppä iskee kultakengän
Kuninkaan hevosen jalkaan.
Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään. Gaute oli vain kymmenkuukautinen — hän oli niin heikko, ettei Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä. Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin jalkapohjia toisella.
Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä — äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut lauluääntäkään.
Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin — tämä olikin jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti koko Husabyssä koottu lihavuus — hänen oli vaikea nähdä niin monen kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.
Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi — Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta. Orm ei ollut millänsäkään — mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina menivät perästä.
Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.
"Orm — poikani — oletko sinä sairas?"
"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua raskaasti isän olalle.
Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein lakkaamatta — parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan; häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.
Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.
Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä — hän oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta — mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa. Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä, joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle — tunturimajojen väki oli lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen ympärilleen — Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.
Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn kappelikirkossa — siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.
Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat sinne joka vuosi — entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä — he tiesivät saavansa kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.
Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin vuoteensa laidalla.
Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus. Hänen oli mielestään niin hyvä näin — vaikka suru Ormin kuoleman johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen huomasi kaikesta.
Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt — koskettaa mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.
Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä. Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.
Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi — hän ja äitipuoli olivat olleet hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.
Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa — venytteli, haukotteli, mutta sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa tukkaansa.
"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta — ennen tanssia — etkö sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina — enhän minä voi kulkea tällaisena pyhien aikana —"
Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä — mutta Erlend nauroi ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.
Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.
Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan, kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:
"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi kevyesti huoahtaen.
* * * * *
Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan. Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi voinut jättää Gautea.
Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä, ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan; hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.
Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta. Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta — sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.
Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä — kaikki puhuivat vainon ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden ainoan kerran — tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot. Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.
Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?
Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen — ei ollut milloinkaan vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva — näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa —?
Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.
Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään, lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään; hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.
Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa, ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista — siellä ei kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan tuntunut pitävän sitä sopimattomana — se kuului olevan ritarien tapoja vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva, herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä, he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.
Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi, heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen, että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä ja veitikkamainen — Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.