"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla — ja ihmiset tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."
Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.
Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan — jonka yli ihmisten oli täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä, ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti — siinä kohden oli niitty notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt mennessään.
Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin. Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan mies rohkenisi seurata häntä.
Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas taivaalta — eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle — vähän päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän suhinaa ja tuulen ulinaa — vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita rinteitä alas.
Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle. Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen kuoripoikien valkoisia paitoja — tuuli kiskoi ja repeli niitä. He kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki eteenpäin laulaen:
Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet & curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö; sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]
Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin asti.
Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti. Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen ja huusi ääneen — hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon, josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi, luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.
Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi ja antoi perään — molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi siltakaaren taa — ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla. Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut kiinni silta-arkkuihin.
Sitten — äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen — valautui hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista — paisuneen virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat — aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä; papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo, sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta, loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.
Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:
Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison, Christe, audi nos —. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]
Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen — Kyrie eleison!
Silloin näki Kristiina — eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli — mutta hän se vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie eleisonia niinkuin toisetkin — Kristiina ei osannut oikein arvata hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä —.
Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.
Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään. Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.
Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa. Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli pohjaton rapakko.
Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa pyhäpukuun — tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää — yhä uudelleen hän hoki Ave Mariaa — autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika — tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan —
Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai menneet jälleen sillalle — kirveillä ja kekseillä he yrittivät hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin — sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne riisuttuaan ensin messupuvut yltään.
Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat, Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä — yksi oli jo vanha mies ja toiset poikasia — jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.
Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.
Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.
Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä — mutta kovalle se otti.
Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon tuppeen ja lähtivät ulos.
Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä. Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla ei näkynyt ketään muita kuin Ulf — tämä seisoi pirttinsä oven kivikynnyksellä.
Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:
"Puhelitko hänen kanssaan?"
"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä —"
Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:
"Häntä vähän pelotti — teidän kaikkien takia — kun tuli tällainen tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä olit täällä toimitellut.
"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä — hän oli odottanut, että jäisit puhelemaan hänen kanssaan —"
Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.
* * * * *
Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.
Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa — mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan vastasyntynyttä.
Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua aviolahjaa — kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää saisi toisiakaan — hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.
Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja kokemattomalta äidiltä.
Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi — eikä hän kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.
Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan raskaita ajatuksiaan.
Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi — se tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.
* * * * *
Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.
"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän kanssamme?"
Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli hän sanonut.
Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon asian takia hapattaa omaa elämäänsä.
Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen, ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon syitä — ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja — sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä Simonilta kuitenkin aina jäi.
Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa parissa — hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen kanssaan olla.
Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.
"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja silitteli Ramborgin kättä.
"Sinä kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.
"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani — kuuletkos — vaikka kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"
Simon hymähti surumielisesti:
"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta —. Geirmund, se poloinen vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin — ja hän on ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole riidoissa."
"Ohoo —" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni —"
* * * * *
Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies mukanaan.
Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin, "ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun saakka."
"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon — ja hän katseli maahan, kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit katsomaan minua."
Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla. Ilma oli ihmeen kaunis — Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti kesätaivaalla — päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.
Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa — koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei varsoja — pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua", hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski isäntänsä olkapäitä.
"Kahdeksantoista talvea" — Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli — tarkoitan tuota juttua — ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.
"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja kiitos siitä että tulit, Gyrd."
He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:
"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan arvoon?"
"Minä en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin — eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt —. Minusta hän oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan vaiti — tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi —"
Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli. Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta — ja tavallaanhan Gyrd tuntui olevan oikeassakin.
"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi.
"On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."
"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi", sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.
"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä, "muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."
"Kuinka sinä semmoista voit ajatella —? Formohan on minun perintötilani."
"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen — eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin —"
Simon pudisti päätään.
"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta
asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni.
Et taida olla oikein järjissäsi, velimies — pitäisikö minun luopua
Formosta!"
"Ei — oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan. "Minä vain ajattelin — että kukaties —. Raumarikissähän asuvat enimmät sukulaisesi — ja nuoruudenystäväsi — jos kukaties katsoisit viihtyväsi siellä paremmin."
"Minä viihdyn täällä." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän liikahti hiukan levottomana — joitakin kiviä irtautui raunioista hänen jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.
"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen, joka oli kankeampi liikkeiltään.
Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin. Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan verkalleen mäkien poikki taloon päin.
* * * * *
He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä — Simonin oli määrä maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.
"Benedictus tu in muliebris — mulieribus — muistatkos sitä?" naurahti
Simon yht'äkkiä.
"Kylläpä vain — maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" — Simoniakin nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut ikäsi pitkää kauhtanaa?"
Simon myhäili — hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli oli näyttänyt kasvuvuosinaan — aina pakahtumaisillaan pidätetystä naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli tosiaan ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.
Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä nyt istui hänen vierellään — joka päivästä, minkä heidän veljeyttään oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan — sillä kaikkine vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.
* * * * *
Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle. Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa ja rempallaan.
Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti, kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä minkä hän itse oli rikkonut — ratsastaessaan pois veljensä talosta vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti hänessä — hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.
Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa — Simon tiesi hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli miestä — osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan — ja sellaista mielenmuutosta ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän ei saanut puserretuksi esiin — eihän hän ollut itkenytkään muuta kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut oikeaa syytä — jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin — niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut katkerasti — hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt. Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden kymmenysten ja almujen antamista — aina oli hänen kätensä erikoisen aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P. Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella sielunvihollista vastaan.
Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut — ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.
Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin makaili kauan valveilla unta saamatta.
Jaa-a — olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä tuikutti yksinäinen kynttilä — sen loimu lankesi hienopiirteiselle, kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat hovipojat. — Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa — valkea paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä, ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani — annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan tukahduttaen.
Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan — usein sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä ja sielunlääkettä.
Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut Haakon-kuninkaan huutelevan häntä — sysipimeässä; kynttilä oli palanut loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan veitikkamaisesti:
"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"
"Kuorsaa, herra!"
"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin? Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."
"Kiitoksia, herra — mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"
"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää suoraan korvaasi — vai mitä?"
"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän häntä vähäisen."
Kuningasta nauratti.
"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin muistat nämä minun sanani."
Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana — hyvin selvänä tosin, mutta ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin tuo nuori hovipoika kerran —.
Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein yksinään kotona — pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia — hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle. Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille jouluna.
"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja Ramborg ja minä — mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."
"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."
Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle lopullisesti, voinko tulla vai en."
"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä", kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja lähimmäinen mitä on lähimailla — ja hän on sisaresi — ja molemmat olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"
"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee — mutta joulujuhliin en voi lupautua, Simon."
Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen — on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin —
IV
Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.
Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa; lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.
Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli, ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan — Simon Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos — minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman hänen naamassaan."
"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.
Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan — Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan — vastasi Simon miltei suuttuneena:
"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi täinpureman vuoksi —?"
Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli — pienet jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla. Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu — mutta kohta sen jälkeen virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta — sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.
Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi, ettei se ollut mitään — sitä kivisti vähän: "— saan ehkä tyytyä olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."
Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi. Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle kovaa tuskaa — veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma ja vilu vuorotellen.
Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän — täysikuu loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle — metsässä väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien välissä. Simon näki kaiken tämän.
— Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin, harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista — taempana kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän, kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan — he olivat menossa järvelle, joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan sulapaikoissa. — Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi — pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien yli. Pohjassa oli sammalta — se paisui ja kuohui eloisan viheriänä alhaalla vedessä.
Vaikka hän olikin täysin selvillä — näki kaiken aikaa ratsutien kulun mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson pohjassa — ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon — tuli hän kuitenkin kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan säikähtyneen näköisiksi.
"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä, miehet", sanoi hän kerran selvittyään.
Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon alle mitä pikimmin — he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä pysyi taipumattomana.
"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat syrjäsilmällä toisiinsa.
Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa kuolemansairas —.
Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa kohti.
Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi, joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin aikaa.
Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä. Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se ehkä oli tarpeetonta — ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen nuorta renkiä — tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.
"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun pääsemme perille — hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.
Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.
Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta Kristiina — hän hautoi vain suruaan ja huoltaan — niin vihoissaan ja katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran luvattu vaimokseni —.
— Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa — että hänen täytyisi näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli luvattu minulle nuoruudessani.
Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti antaa hänelle suudelma.
— Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan —.
Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa, niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.
— En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai hilpeäksi koskaan enää —
"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia — se on saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit ollut toinen —"
* * * * *
He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.
Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli levitetty. Ne painoivat häntä kovasti — toisinaan hänestä tuntui kuin hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla — ja päähän koski ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat jälleen riehua hänessä — tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti —.
Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään — terve käsivarsi Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä — he olivat istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen ja syöksähti päistikkaa huoneeseen — päästäen tuskan mylvinnän, kun hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan. Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.
* * * * *
Jonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi uunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui menevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta pikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti lippaastaan — tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän oli rauhallinen ja varma liikkeissään.
Nyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän oli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä liinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin niskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi toisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä rintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla kädellään.
Simon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä painua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan käteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno, pitkänkapea naisenkäsi.
"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt", sanoi Simon. "Mutta hyvät ja keveät ne ovat — ja suloisen kylmä sinun kätesi on, Kristiina!" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten kunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi pehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle — aivan liki hiusrajaa.
"Käsivartesi on pahana, Simon", sanoi hän. "Mutta Jumalan avulla se kyllä vielä tulee hyväksi."
"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri kuin oletkin", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä. Juoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä alkoi tuntua niin omituiselta — ikään kuin hän ei pystyisi niitä ohjaamaan — hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen toiselle suunnalle.
"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on", sanoi Simon äskeiseen tapaan.
Kristiina palasi patojensa luo — levitti taikinaa liinarievuille, tuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä lähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon alta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian lievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani pehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut kääreisiin.
"Siinä on montakin lajia — rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa parhaasta päästä", sanoi Kristiina. "Jos olisi ollut kesä, olisin voinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti — Jumalan kiitos — en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena."
"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta — olit kuullut sen abbedissalta luostarissa ollessasi — sen nimestä —"
"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi — aina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?"
"Niin — sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset heräävät talviunestaan?" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän on maannut mullassa jo kauan —.
"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen", hän sanoi, "jos käy niin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies, että Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä Formossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka Ramborg saa minusta keväällä —? Olisin mielelläni elänyt niin kauan, että olisin nähnyt kaksi poikaa talossani —"
Kristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon oli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut asian toimitetuksi.
"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?" kysyi Simon säikähtyneenä.
Ei ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän
pysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi
Kristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka
Ramborgille — kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa.
"Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä —"
Hetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi Arngjerdin — arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut vastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin vanhalta — ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla hiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut asettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja Gudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. "Sano veljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on huolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi Jørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä makaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on miehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki pidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina — mutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin pelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin — muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen isäkseen —"
Kristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön hyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä — vaikea oli niiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty aviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika —. Hän silitteli hiljalleen Simonin kättä.
"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy", sanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja lempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille. Sinä suloinen nuori Kristiina —!
* * * * *
Simon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi tuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen, ei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien jäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.
Kristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä tahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille. Arkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti sängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa — kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä värttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt kuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat lankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, — sitten hän kääri langan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui — Simon nukkui sen katselemiseen.
Kun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla kehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn uutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut kapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja kehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli häntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että Simonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä maatessaan Kristiinaa katsellen.
Kristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi.
Takaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle — kohtasi
Simonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.
"Kuinka on laitasi nyt, Simon?" kysyi Kristiina pehmeästi.
"Hyvin — on laitani nyt."
Mutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä nyt — ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai oli jonkinlaista luulottelua.
— Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän oli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa — sen puolesta hän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä häntä enää murheellisemmaksi. Hän tahtoi sanoa hänelle sen ennen kuin kuolisi — yhden ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden vuosien ajan.
Kuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa tuntui todella kipua.
"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian paranet", sanoi Kristiina hiljaa.
"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen lapsistaan — niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti niin sydämellisesti — ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni — tuskat palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina. Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun tarvitsee valvoa."
* * * * *
Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta — puistatuksiakin minulla oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"
"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina heikosti.
"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista puhuttavaa — siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."
Hän naurahti:
"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."
Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.
Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä — sitten oli kuin selkeys ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.
Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli laihtunut nenän tienoilta — valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas suupieliin.
Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua. Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.
— Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.
Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle — Simonin nilkat ja sääret olivat pöhöttyneet.
"Tahdotko — tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi
Kristiina hiljaa.
"Kyllä, illalla", vastasi Simon.
Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle suunnalle.
"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi", sanoi Simon. "— Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."
Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:
"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina — ajatukset tulevat niistä niin sekaviksi."
Hetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin vähän juotavaa. "Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on puhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta."
Hän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että hän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.
"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi — jotta hän voisi puhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle lohdutusta?"
"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi sinulle ensin."
Hän naurahti. Sitten hän virkkoi:
"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin
hänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen.
Käyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä
—. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi."
Kristiina istui pää kumarassa — Simon näki, että hän tuli hehkuvan punaiseksi liinansa alla.
"Viethän tämän sanan miehellesi?" kysyi Simon.
Kristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:
"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi,
Kristiina, ja sanoa hänelle sen."
Kristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.
"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun kuolen?" kysyi Simon Andreksenpoika.
"En", kuiskasi Kristiina. "Minä tahdon — tehdä sen —"
"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on epäsopua", alkoi Simon jälleen puhua. "Tahtoisin tietää, oletko nähnyt, kuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille pojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena."
Kristiina vastasi jäykästi ja matalasti:
"Erlend se lähti pois poikiemme luota — en minä. Ensin menettivät poikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun ja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän kotiaan täällä minun kotilaaksossanikin — minä en ole sitä saanut aikaan."
Simon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:
"Minä en unohda sitä, Kristiina — monesta asiasta on sinulla oikeus valittaa — huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun on muistettava — jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat hänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan mahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka epäonnistuu sellaisessa asiassa — mutta jos hän saa sen menestymään, silloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin samoin kuin Erlend — että meille oli hyvin vähän edullista pitää yhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa oli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa — jospa olisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella iällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä köyttä hänen kanssaan — he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun asia tuli julki — niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita nyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi kaatua. — Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas ja rohkea mies — olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin että näin ennen ja jälkeen —"
Kristiina istui ääneti ja vapisten.
"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut miehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun pitäisi toki voida tehdä se, Kristiina — kerranhan pidit kylläkin lujasti Erlendin puolta — et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen käyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten olisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja hienon henkivartijan — muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen sinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin —"
Kristiina vastasi hiljaa:
"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin — mihin olisin joutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?"
"Katso minuun, Kristiina", sanoi Simon Darre, "ja vastaa minulle totuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta — tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit — jos olisin sanonut sinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle häpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi — mitä olisit tehnyt silloin?"
"En tiedä."
Simon nauroi koleasti:
"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi — suopeasti olisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni —"
Nyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen maahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:
"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut luoksesi morsiussänkyyn —"
"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn", kuiskasi
Kristiina puolitukahtuneesti.
"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista" — Simon hymyili mahtavasti. "En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut ihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt niin, sinä!"
Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:
"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet — ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä — kaikki te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen; siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja rauhaa — epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin, sen näin itse, Kristiina —
"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys, niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän leppeämmin.
"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.
"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. — Olen reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen —"
"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa —"
Kristiina nyökkäsi.
"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun sisareni teki omalle pojalleen — luovuttaa hänet luotasi niille, jotka paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"
Kristiina pudisti päätään.
"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle vihoissasi — luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin poikasi hyväksi — sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"
"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon", sanoi Kristiina hiljaa. "Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut", virkkoi hän hetken perästä. "Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään muu maallikko —"
"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta" — Simonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. "Ei, älä toki itke noin, Kristiina — mutta muista, sisareni, että olet luvannut tämän kuolevalle miehelle."
Vielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:
"Tiedäthän, Kristiina — olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei sinuun ollut luottamista?"
"Ole hiljaa nyt, rakas", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan Kristiinan katkonaista, katkeraa itkua: "Muistan, että olet ollut meille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä sittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni —"
Iltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti hänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti hyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka olivat kotona — Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen —; Simon oli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.
Kristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti hetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen — Simon vaikeroi hiljaa maatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti — kuulla hänen valittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän kai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen kertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan jo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni, hän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.
Kristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd nostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen vuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa ei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.
Kun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän tekisi hänen ylitseen ristinmerkin: "Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan käsivarttani enää."
— Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota tahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme, kuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava, että Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja voiman —