Simon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei tosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä rintansa tai talonsa ja tavaransa yli. — Hän tunsi itsensä keskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta — sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin ehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg — mutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen miehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa — ja Gyrd pitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja hänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä hänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.
Päivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon tahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt valvonut ja hoitanut häntä niin kauan. "Ja pian käy kiusalliseksi olla minun läheisyydessäni", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina puhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin — sitten hän kumartui ja suuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.
Simon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän makasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin hän saisi vapautuksen.
Hän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei hän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua toisin. Väliin se häntä oikein harmitti.
Mutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän se on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee hänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä —
* * * * *
Illalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että sitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa naurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli — mutta Sigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että veli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän oli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui ja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan heittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.
Kristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen — se oli vähän ennen päivänkoittoa — silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen. Simon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan, sen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin teräs olisi murtunut niissä — ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta vielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut, hän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat vuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen puolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.
Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.
Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan, oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään jäävän eloon.
Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen kahden vuoden vanhaksi.
V
Viikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään viemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä — mutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa kotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.
Helluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa hän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun Kristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja surreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon Simoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja vahvaksi.
Ramborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän ei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan niin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut paremmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta surupuvussaan — hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa raskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot olivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun alla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein hameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä alla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.
Heinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä sisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona Formossa oli vieras — Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin maininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin lähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät lapsuudesta asti.
Kun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti silloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja heinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat — silloin sanoo Ramborg yhtäkkiä:
"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä — minä lähden etelään muutaman päivän perästä, Kristiina."
"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen", arveli Kristiina.
Ramborg nousi ja käveli lattialla.
"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua", sanoi nuorempi hetken perästä: "Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin Dyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti täältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle."
Kristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä terää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:
"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän minä. — Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. — Mutta sinullahan on nyt oma valtasi —"
Ramborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:
"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?"
"Tietää." Ramborg käveli taasen. "Helgakin kehoittaa — Jammælt on rikas." Hän nauroi. "Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo aikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun."
"Mitä sinä sanotkaan! — Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut, että teidän yhteiselämänne oli kurjaa", virkkoi Kristiina hetken perästä. "Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja hyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi kaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän muisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia siitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti ja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit synnyttänyt hänelle ne molemmat —"
Ramborg hymyili ivallisesti.
Kristiina vastasi kiivaasti:
"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän yhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin —"
"Ei", sanoi Ramborg. "Minä otan sen syykseni — jos et sinä uskalla."
Kristiina istui tyrmistyneenä.
"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko", sanoi hän viimein.
"Tiedän kyllä", vastasi Ramborg. "Mutta uskon mielelläni, ettet sinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon kernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä turvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut vaikka tulista rautaa sinun tähtesi — milloinkaan ei sinulta liiennyt niin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että olisit kysynyt mitä se hänelle maksoi —. Sain nauttia nuoruudestani, ihan niin — iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja lähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja laupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani — taputti minua kuten taputti koiraansa ja hevostansa — ei kaivannut minua, kuljinpa missä hyvänsä —."
Kristiina oli noussut pystyyn — hän seisoi äänettömänä pöydän vieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja käveli lattialla kävelemistään:
"Jammælt —" sanoi hän vähän rauhallisemmin. "— Olen ymmärtänyt jo vuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun hänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa itsensä sanoillaan tai käytöksellään — älä luulekaan! Hän suri Simonia itsekin niin kovasti — tuli minun luokseni tämän tästäkin ja koetti lohduttaa minua — se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille molemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me —
"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen enemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen —. Nyt haluan koettaa, millaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja ajatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää sellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista —"
Kristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä silmät säkenöiden:
"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!"
Kristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen seisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin hänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle — hän tuijotti vanhempaan sisareensa mustin, vihaisin silmin.
* * * * *
Vasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut Simonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin uudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli tietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla nuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin Jammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta — kun Ramborg oli sellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt hyödyttäisi hänen puhua vastaan.
Ramborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin. "Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä lähettää nuorta tyttöä sinne." Kristiina vastasi sävyisästi, että siinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille tarjoutua tähän.
"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun hän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua sanomalla sen", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin tyhjin toimin.
Seuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään aamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä; hän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.
"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne", sanoi hän. "On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun — kysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme."
Pojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti huomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen ja kumartui hänen ylitseen:
"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?"
Poika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen katsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja niin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.
* * * * *
Kristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten kirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja hopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan hilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat satuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä. Hän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa pojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän oli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin puhui hän muusta kuin asiastaan.
Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja saattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina poikien kääntyä takaisin.
"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon sellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken."
Veljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa ympäri.
* * * * *
Tunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia vasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen hohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja pihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä — se seisoi kauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla kiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat horsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa ollut huomattavissa pihalla — ei edes koiraa, joka olisi tullut vastaan ja ilmoittanut vieraan.
Kristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei halunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla — siksi hän vei sen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä — turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut merkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin. Kristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.
Hän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio — hän tunsi hajusta, että sen oli täytynyt olla jo kauan autiona.
Joitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen seinälle — parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni. Pohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan reikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi tuulelta.
Kristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun hän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.
Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään — väkevä ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.
Ah niin, niin, Simon — sinä olit oikeassa!
Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja kärpäsiä surisi kaikkialla.
Hän säpsähti — seisoi väristen — henki salpautuneena mutta sydän tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä — siinä sängyssä, missä se oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään — makasi jotakin sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli —.
Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.
Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai siinä ensi yönä.
Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa, nukkua täällä —? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet sääliin. Hän meni vuoteen luo — sitä ei varmaan ollut kohennettu pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi. Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.
Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen — joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa talontyössä kuten torpparinvaimo muka —.
Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle —!
— Ei, minä en sano sanaakaan — minä otan takaisin sisääni kaiken mitä olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, — täällä hän ei saa asua, minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän häntä antamaan anteeksi.
Se ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa —. Kristiina muisti nuo terävät, harmaat silmät — katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti. Tuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen silmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin miekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin Ramborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet läpeensä.
Joka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli hänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan tänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon Darresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä vuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan; hän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää rahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet ja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta — oli hän sanonut itselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien pois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina oli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin tarhassa — silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi puhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen huikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain, että hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa pettäjä —.
Ja senkin Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman oli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman silmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa silloin — niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon ovella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi koskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen häpeästään.
Ja sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi voinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon Andreksenpoikaa —. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute Erlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli viheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti —.
Simon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin oli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.
Mutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja kiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon oli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän tiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen takana — sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden — sysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja antamaan —.
Kristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa — kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä —.
Täällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita sanoja: "Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä, jos tie vie umpeen." Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän ajoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.
Kristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi huojutellen ruumistaan. Niin — hän oli luvannut ylpeästi olla syyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen, pettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.
Niin — mutta jos Erlend olisi tehnyt sen — niin Kristiinasta tuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt hänet yhden kerran — ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei ollut pettänyt — oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi — ei, pettänyt ei Erlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä milloinkaan — eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään. Tässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta tämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja levottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka särkyy —.
Ja hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun. Hänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa — eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend voisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen elää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää kärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut — hän oli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa —.
Simon — ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen kaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen tähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.
Ah Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle milloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua nyt on kyllä kohdannut kosto.
* * * * *
Mutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin. Hän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei huoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon — nyt hän ymmärsi, miksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan hevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja valjaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut, ja rikkeimet korjatut.
Jälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla sisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin —?
* * * * *
Kristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo — se oli täynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän veti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille maitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja köyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon helpommin hän hengitti.
Hän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka Bjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen — se oli latinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta kirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina luki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän oli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen leikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen ja merililjanlehtineen.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa.
Hän meni eteiseen ja kurkisti.
Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja toisia juoksenteli ympärillä.
Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki. Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.
Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.
Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja haukkuivat vimmatusti.
Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa —
Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen takkuinen tukkansa oli raudanharmaa — mutta väri, joka lehahti hänen poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat — hän oli niin nuori ja kaunis, oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan —.
Hän oli kurjissa vaatteissa — sininen paita likainen ja ryysyinen; sen päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla riippuen.
Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan, punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:
"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"
"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä", vastasi vaimo.
"No, sen olet nyt nähnyt." Mies loi katseen yli tuvan. "Näet, että minulla on täällä mukiinmenevää — oli hyvä, että satuit tulemaan sellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa —" Hän huomasi kuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. "— Tai ehkä sinä oletkin siistinyt täällä", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.
Erlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten selkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:
"Sinä seisot niin — eihän lie vain mitään hullusti kotona —
Jørundgaardissa tarkoitan — poikien suhteen?"
"Ei." Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: "Pojat vaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät kovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana — olen tullut tänne, mieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me kaipaamme sinua kaikki?-" Hän loi katseensa alas.
"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina —" Erlend katsoi häneen hiukan hymyillen.
Punaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.
"Ei sen vuoksi —"
"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian nuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään", puuttui Erlend toisen lauseeseen tämän pysähdyttyä. "En luule siitä koituvan mitään hyvää, jos palaisin kotiin, Kristiina", sanoi hän vakavammin. "Sinun käsissäsi menestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen — sinulla on hyvä onni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni."
"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa", vastasi Kristiina hiljaa.
"Noo —" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin —"
Kristiina tiesi sen, — mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin — tämä kun luuli, ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta hän vastasi vakavana:
"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin olla pitäisi —"
"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen tapaan. "Me metsästelemme yksissä — mutta sinun on varmaan nälkä ja jano" — hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot — istu toki tähän selkätuoliin, Kristiina — istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä sijaasi siinä ahtaaksi —"
Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää, voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano; kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut vieraiden joukossa — mutta hän lopetti pian.
Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa — muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen —.
"Eihän toki, Erlend!"
Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää — Kristiinan kasvot ja pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille, vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.
Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä — lähtisi tuollaisen päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.
"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani — etkö nyt voi enää olla samassa maassakaan!"
"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani paljon —"
"Tiedäthän toki sen, Erlend — sinä puhut minun talostani, mutta sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.
"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve — muistan, kun hän oli vielä syntymätön — sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina — se oli kovaa sinulle — parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen. Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani —"
Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa — nyt täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi —.
"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään ole lähelläsi — hankkisit itsellesi edes työmiehen —"
"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa —" Erlend nauroi. "Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani —"
"Rauhassa —. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa — koko pitkän talven —"
Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:
"Niin siinä mielessä —. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin mitä mielessäni väikkyy — voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin, tiedäthän — minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään, minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua — minä nukun kuin karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla —"
"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.
"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."
Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.
Erlend nousi seisomaan.
"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."
Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.
"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä — häntä pelotti niin. Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.
"Erlend — minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi — ja hän pyysi sinua antamaan ne hänelle anteeksi."
"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni muistutettavan."
"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina. Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista, jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli —"
Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut vaikea sietää minua.
"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun — kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi heistä saisi omistaa vaalean neidon —"
Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:
"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut seisomaan:
"Mihin sinä lähdet, Erlend?"
"Riiheen nukkumaan —"
"Älä —!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en uskalla maata yksin tässä huoneessa — en uskalla —"
"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"
"Kunpa tekisitkin sen —" Kristiina vaipui miehensä syliin.
* * * * *
Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä. Hänen rintaansa painoi ahdistavasti — Erlend nukkui pää hänen olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.
Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet rintansa — niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä. Tässä huoneessa — he molemmat siinä iässä —. Vastenmielisyys ja häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui taljaan tahtoen peittää itsensä.
Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa kasvoihin — hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:
"Luulin —", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen riemukkaan ja huolekkaan soinnin — "luulin nähneeni jälleen unta —"
Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta —.
Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta. Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti — että hän oli tullut punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan — nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.
Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet puoliuneen — silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin valkoisen ruumiin häämöttävän — hän seisoi jalka kivelle nostettuna ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan vieläkin —.
Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä — tukka märkänä, vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan — mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi kainaloaan, mistä paita oli rikki:
"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."
"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend", vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies tarttui siihen kiinni:
"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni —"
Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin, niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:
"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden nimen?"
"Ne ovat Friggjan-yrttejä — ei, Erlend —" Hän punastui ja työnsi pois miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.
Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki hänen sormensa niiden ympärille:
"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona — sinä annoit minulle ruusun?"
Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:
"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."
"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin, Kristiina — niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu — sitten pistelit sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla, Kristiina — silloin se ei auttanutkaan — sinä et päässytkään sillä, että istuit säyseästi odottaen —"
Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.
* * * * *
Neljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella oleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja Kristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät olleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan olevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari kertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan kummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä istuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan heinätaakkoja kotiin selässään.
"Muistatko", kysyi Erlend, "sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun minä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä tulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää ja pientä karjaa —?"
Kristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.
"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend — että heidän äitinsä lähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla —?"
"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä
Jørundgaardissa", sanoi Erlend hymyillen. "Heillä on siihen kyllä
tarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta.
Ja Naakkve on jo melkein mies."
"Ei toki." Äiti hymyili hiljaa. "Kyllä kai hän itse niin arvelee — taitavat arvella niin kaikki viisi — mutta kyllä kai siihen jotakin tarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä —"
"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai ei koskaan", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: "Sinä luulet voivasi piilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina. Naakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä — et taida sitä tietää —?"
"Eihän —!" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.
"No, se oli kuolleena syntynyt — ja poika varoo nyt varmaan tulemasta sinne enää — se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä; nainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli, kuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin — niin vanhaa väkeä me nyt olemme, sinä ja minä —"
"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen häpeää ja harmia!" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua noin kevytmielisesti — ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina ollut tiennyt asiasta mitään.
"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn. "Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen naittamisestaan —"
"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin —! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän, että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien hallitsemisessa."
Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:
"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun kotipaikallasi — siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi. Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni siellä oli epämieluista — olin tottunut kotona Skaunissa olemaan toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan — nuoruudessani — kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja minä olin kirkonkirouksessa — olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni suvusta huonontunut en sentään ollut — Ei, sanon minä! Täällä, tässä piskuisessa talossa minä olen vapaa mies — kukaan ei tähyile eikä juoruile selkäni takana. — Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani — jää luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina — minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin, että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut — äiti kiusaantui siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla, Kristiina — jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina — niin totta kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä — Marketanmessun jälkeisenä yönä — minä istuin ja katselin sinua, sinä olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"
Kristiina vastasi hiljaa:
"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi —"
"Niin — ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin totta! Toisin kävi kyllä — kai täytyi käydä — niin kaiketi käynee aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina —!"
"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän —"
Erlend katsoi maahan:
"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja — tahdotko tuhlata sen ajan, jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä. Kristiina —?"
Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken perästä hän sanoi:
"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia?
Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"
"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille — jollei Lauritsa mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika. — Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.
"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."
Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he puhuivat muista asioista.
* * * * *
Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli herännyt joka aamu täällä tuntureilla — hän makasi ja kuunteli hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin — hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen ystäviksi.
Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän oli kuin vuorennielemä — suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista, että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään — hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan — sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula riisuttuna tunturilaitumella — kuorma ja satula ja päitset ovat otetut pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin kauas kuin tahtoo yli avaruuksien —.
Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa, joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä. Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.
Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi lähteä täältä — meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi lähteä —.
Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti, että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.
Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.
Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan.
Lopulta hän hymyili ohimennen:
"No — jos tahdot, niin saathan lähteä!"
Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen asti ovelan luottavaisesti:
"Tiedäthän sen, Kristiina — joko tulet yöllä tai päivällä — joko minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa — minä otan sinut vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä alas asumukseeni —"
Kristiina nauroi:
"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt, ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä palaa taloonsa."
Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät, hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:
"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen kerta, kun tapaamme — sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.
Hän kiristi ohjaksia — hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa
Erlendin jälkeen.
Sitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen taloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa suikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa — taivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla, heidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään keijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja oikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa hän oli puhunut sekä pahat että hyvät — rakas, rakas, niin pahoin kuin hän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli siedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin oli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin hyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi perässä — nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.
VI
Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta syyspuolella.
Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin, ripeämpänä työpuuhissaan — mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.
Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.
"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani." Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti hänet luokseen — poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä, Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" — Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin isä tulisi kotiin.
Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui ompelemaan.
Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli — tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä sisäkengissään — siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.
* * * * *
Hän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä joulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne olivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä — hiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran oli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.
Jouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän sanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies toki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt — täytyihän hänen ymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin. kun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin lähettäisi tämän sanoman — vaikka asia oli kylläkin varma — ehkä aina siihen asti kunnes tuntisi eloa —. Toisena syksynä heidän Jørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä kuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei pelännyt käyvän siten tällä kertaa — se oli mahdotonta. Kuitenkin —
Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi tuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla — niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin ympärille —.
* * * * *
Eräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he tahtoivat ratsastaa isän luo — tunturilla oli kaunista; he pyysivät lupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.
Naakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät kuuntelemaan.
"En tiedä", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksi — kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi molempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä itsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi sanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan isälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä. Kuitenkin —
"Isännehän tulee pian tänne", sanoi äiti. "Teidän matkanne voisi helposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan hänelle."
Kaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi lyhyesti: "Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat."
* * * * *
Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "— Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti — ja niin tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka oli tullut entisten lisäksi — mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko siitä isälle.
Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut
Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen
nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä
Veøyssa.
Se oli käsitettävää —. Kristiina makasi valveilla öisin — sipaisi väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.
* * * * *
Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.
Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi pian —.
Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla, hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.
Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina, mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä onnesta.
Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut itselleen niin kovin — jos viisaitten eukkojen sanat pitivät paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.
Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut. Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti itsekseen — kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän ymmärtänyt.
Hän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn paidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja helmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle — siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä. — Kunpa Erlend tulisi nyt — kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja solakka, heleä ja kukoistava.
* * * * *
Heti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä. Lumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä päivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.
Gaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä korjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli veljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla käsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.
Gaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan rekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen pihan yli aittaan.
Kristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän meni poikien luo:
"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä — sanoa, että nyt on hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto. Minä jaksan nyt niin vähän — ja on luultavaa, että minun on kevätkiireidenkin aikana maattava sisällä —"
Nuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki heidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:
"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään — iltapäivällä — mitä arvelet, veli?"
* * * * *
Jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien saapuvan pihaan. Hän meni ulos — siellä olivat Naakkve ja Gaute, he olivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä sanoneet mitään.
"Mitä isä vastasi?" kysyi äiti.
Gaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta.
Silloin Naakkve lausui:
"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka päivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut kuin viimeksi siellä käydessäsi."
Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:
"Ettekö sitten maininneet isälle — että minun laitani on niin — ei ole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen —"
Gaute vastasi nostamatta katsettaan:
"Isä ei tuntunut pitävän sitä minään syynä — ettet voisi muuttaa
Haugeniin sen asian vuoksi."
Kristiina seisoi hetkisen:
"Mitä hän sanoi?" kysyi hän matalaan ja terävästi.
Naakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja pyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:
"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä, kuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen rikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi."
Kristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen. Raskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta kevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.
— Tosin oli niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän sylissä — ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan hänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti lähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana —.
* * * * *
Kevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan — virta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi, tuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.
Kristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa illassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute ja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle — aikoivat teeriä ampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä aamuisin.
Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika — hänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut tuikea ja hankala elämänkumppani hänkin —. Kohtuuton huolehtimisessaan lasten vuoksi — ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin hänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika, jolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen — sen tiesi tämä itsekin.
Päivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat pojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko palveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän toinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan kokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia ja häipyivät ylinnä olemattomiin —.