Vielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä tähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava lumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi lyhyessä hetkessä.
Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin, että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa lapsilleen — oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia. Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli kertonut heille satuja iltaisin — usein, hyvin usein.
Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan — hän tuli hehkuvan punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi ja siirtyi lähemmäksi.
"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän peikoista — kertokaapa meille se!"
Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen lanteitaan — oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi. Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin —
Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä, mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No saakoot sitten — illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki tahtoi saada sen heti — ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa noutamaan.
He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi. Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven pohjaan oli kertynyt tilkka simaa — sitten hän kallisti sen pikku kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista sormistaan makean nesteen.
Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä, — hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi — iloiseen, hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien vikojensa tähden.
Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut miestäni vastaan —.
* * * * *
Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän luo vanhaan kutomatupaan.
Ulf sanoi: "Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja Haldisia, papinsisarta, Kristiina — kaikkein soveliainta olisi, jos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan tuvanpuolta —"
"Ei ole aikaa siihen", sanoi Kristiina. "Tunsin ensimmäiset poltot jo vähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf — minä en tahdo luokseni muita kuin omat piikani ja Isridin."
"Kristiina", sanoi Ulf vakavasti, "etkö käsitä, että siitä voi syntyä paljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä —"
Kristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki silmänsä.
"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita vieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä —"
* * * * *
Seuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja katsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä, jonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi Bjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua siitä.
Kristiina vain makasi ja kuulosti — hänestä tuntui, ettei hän koskaan nukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.
Hän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat hänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja toisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen rinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä ei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut paneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään — hän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään sängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona, siirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen, vaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan, että se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt — hän nosti pojan käsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski taivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa, istuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin ennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi —.
Kun poika oli noin kuuden viikon vanha — eikä äiti ollut vielä astunut jalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli — tulivat Ulf Haldorinpoika ja Skule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.
"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina", sanoi Ulf. "Näistä asioista täytyy kerrankin tulla loppu —"
Kristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei näyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena kasvoiltaan:
"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo pidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi — niin ei sinun tarvitse sitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin."
Ulf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi siinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja vaikeni.
Mutta Skule astahti askeleen eteenpäin:
"Niin, äiti — minä lähden nyt isän luo — jos te unohdatte, että Ulf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte kuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin olisin palkkalainen tai sylilapsi —"
"Vai en?" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: "Minäpä luulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin ja vaatetan teidät. Mene ulos!" huusi hän ja polki jalkaa.
Skule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:
"On parempi näin, poika — että hän on tolkuton ja riehuu, kuin nähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä järjiltään —"
Gunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava kutomatupaan emännän luo — hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien kanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin puhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää; kaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata kotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle — hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä asiat olivat — ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja Bjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei hyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.
Seuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä ulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut heille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli niin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli emäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.
Uhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan vastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen oli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin — mahtavimpien emäntien saattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi kirkon ovella kynttilä kädessä — mutta otti hänet kuitenkin vastaan tavalliseen tapaan.
Isrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli omituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten asioista. Nämä kaksi olivat kummeina.
Isrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti — hän viivytteli hiukan — sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa olevan kansan korviin asti:
"Erlend — Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"
Kävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa, kostonhaluista riemua sen johdosta.
* * * * *
Lapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi viikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut ruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä, jona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin loppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä, kuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa. Mutta hän karkotti tuon vaikutelman — olihan hän niin lukemattoman monet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli varsin iso eikä näyttänyt heikolta.
Mutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä. Lapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu — Kristiina sai kiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä melkein heti. — Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.
Sanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli huomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut kasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.
Ei yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut niin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt niin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut niin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää kuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta säilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta — eikä hän jaksanut pelastaa sitä —.
Kaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi — hän tunsi itse, että tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja kerjäsi lapsensa elämää —.
Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.
Hän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän suuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas surullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen murhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa esirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja surmasi hänet.
Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.
Autuas Maaria — lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin olisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin seisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan —. Mutta koska tiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin sen sydämessäni — myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät —.
— Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.
Rukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet rukoillut paternosterisi vilpittömästi.
Anna meille anteeksi velkamme —. Muistatko, kuinka monta kertaa sinun velkasi annettiin anteeksi? — Katso poikiasi tuolla miesten puolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon kauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä — pian kahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen kauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä — missä on sinun säälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan —.
Muistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?
— Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä. Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään — silloin oli kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.
Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni, niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi — ajatella Erlendiä hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta — vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella —.
* * * * *
Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään, hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja jäykkänä.
— Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi, niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:
"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän lapsen laita on —"
"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.
Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili, mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.
Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut hymyillä äidille — tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä — koskaan ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.
* * * * *
Kun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät loppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli kirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin pehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille — tämä oli hänelle samantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman omaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.
Mutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin: "sicut et nos dimittimus debitoribus nostris", niin tunsi hän sydämensä kovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!
Toivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut tahtoa sitä.
Ja niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan juhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.
VII
Sinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson pohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli yli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa, joten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan Erlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.
Kristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen — hänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi tahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään. Kun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja poikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi Lauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät halunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.
Kun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan monta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan päässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren seurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään vaimoaan ja tämän tuttavia.
Kristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli pitkään aikaan — viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee hänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus, ja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan ja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina maininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa kanssa — silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.
Oli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä tunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi harventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä keinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja niityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon väkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli oli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.
Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla, minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi oli siinä merkkinä — siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen, kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa kiersi hakattu kirjoitus:
In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis
Pater Noster.
Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut sen kuistiin.
Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa — ne olivat hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti. Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti — Ulf tahtoi estää vaimoaan ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän, ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli riistäytyäkseen irti — Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.
Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle. He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.
Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:
"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni
Ulfin?"
"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.
Kristiina luuli ymmärtävänsä — Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.
Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään — Geirulv käsivarsi siteessä — Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan seurueesta ynnä Sira Solmund.
Kaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui esiin ja kumarsi syvään piispalle.
Halvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman kunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka lumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa punoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas leuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen alaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen poikki — mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen säkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.
"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär", lausui Halvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa alta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla olevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa lepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.
"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?" kysyi piispa jälleen. "Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään ja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?"
"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa isä", vastasi Kristiina. "Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni seuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen ystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen — minä ajattelin, että voisin ehkä auttaa häntä jollakin tavalla —"
Jardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen — kaikki muut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue jännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi ympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:
"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan armahduksen? Sinä ehkä tiedät —", sanoi piispa nopeasti ja kohotti kättään, kun Kristiina aikoi vastata: "Ei kenelläkään ole oikeutta kysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa — paitsi miehelläsi — jollei sinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin —"
"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti mielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona — jos voisin hyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai", jatkoi hän hyvin vaivalloisesti, "mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä hänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan —"
Piispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät kaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:
"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin odottaa ulkona isossalaivassa — menkää sinne kaikki te, siksi aikaa kun puhun emännän kanssa — ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, — ja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan."
Toinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun esilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan kuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän isossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään. Rahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki ovet.
"Sinä mainitsit miehesi", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin äsken. "Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?"
"On, herra."
"Mutta te ette sopineet?"
"Herra — suokaa anteeksi, että sanon sen — mutta minä en ole esittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf Haldorinpojan asiasta —"
"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?" kysyi Halvard-herra; hän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.
"Kyllä, herra", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.
"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?" kysyi piispa.
Kristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa välissä — hän katsoi lattiaan.
"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?"
"Herra — suokaa anteeksi —" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi. "Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen — jos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen varma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen."
Piispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:
"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin — tai kun asia nyt on tullut julki — - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen, jonka synnytit keväällä?"
Kristiina kohotti päänsä — hän tuijotti piispaan silmät selällään ja suu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt, mitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:
"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole oikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että niin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen isyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille kaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja sovitetuksi."
Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:
"Onko joku sanonut, ettei mieheni — ettei se ollut hänen lapsensa?"
Piispa kysyi hitaasti:
"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään, mitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi —?"
"En ole", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin heitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. "Nyt minä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä — jos joku on kantanut pahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan ne minun kuulteni!"
"Nimiä ei ole mainittu", vastasi piispa. "Se on vastoin lakia. Mutta Jardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata sukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että tämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja siittänyt lapsen hänen kanssaan."
Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:
"Herra — minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että vaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni — että minä olen tuo nainen."
Piispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän viittasi — seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa eteen. Halvard-herra lausui:
"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan aikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut ensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska tiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta tässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista, tullut luokseni esittäen omituisen pyynnön — hän pyytää minua kysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että kylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend Nikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?"
Sira Solmund vastasi:
"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo lapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen isännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei tämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä."
Piispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:
"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot — minä en ole ikinä tiennyt, että tätä valhetta on meistä puhuttu."
"Sitä ei ole helppo ymmärtää — minkä tähden sinun sitten mielestäsi tarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?" kysyi pappi. "Sinä pysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko talvena."
"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten joukossa — vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa viime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki näyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka messupäivä", sanoi nainen.
"Kyllä — ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin, ettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä —"
"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee — itsekukin haluaa näyttää miellyttävältä ihmisten joukossa", vastasi Kristiina lyhyeen.
Pappi lausui jälleen:
"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot — silloin et kai olisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla hoidollasi."
Toinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti Kristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten ennenkin, kalpeana ja suorana — kiittäen pappia kumarruksella.
Sira Solmund puhui jälleen kiivaasti:
"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt — sisareni, joka kävi talossa, näki sen myös — tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui hänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä — mutta jokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se kuoli nälkään —"
Piispa Halvard huiskautti kättään:
"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa, joka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut muuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut kulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi — ja voiko Kristiina kumota nämä kulkupuheet. — Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt väkivaltaa lapselleen —"
Mutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.
Piispa lausui kirkkoherralle:
"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle naiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?"
Pappi tuli punaiseksi:
"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän omasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen ja parannukseen. — Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni", sanoi pappi kiivaasti. "Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin Lauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai olisi ansainnut — mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle häpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän kevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä kylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa erään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla tahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte, tuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä ajattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän näki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa ja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa — missä hänen isänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja rakastamina —.
"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa ripille laskettavaksi — ja sen miehen tuli taluttaa poika teidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän kaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa —"
Piispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. "Kuinka läheistä sukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?" kysyi hän Kristiinalta.
"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli samaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan äidinisän kanssa."
Halvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:
"Sukurutsausta se ei ole — naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset — se on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta — sinun ei tarvitse tehdä sitä pahemmaksi."
"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira
Solmund.
Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:
"Niin on, herra."
Halvard-herra istui hetkisen ääneti.
"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin — olin hänen vieraanaan Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis, viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina — hänen tähtensä on sinun poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit —"
Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen — hän tunsi piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan — punainen, pystyyn hyppivä nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.
Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:
"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin lapsenkoltussa — sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja äidin luona — minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että —. Kolbein — uskotko sinä tätä minusta?"
Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi, sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen olevan —
"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa — mitä me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"
Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä enää sanaakaan — Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.
Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä. Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään lepratautia sairastavaa.
"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten — mutta nyt saat mennä kotiisi."
Kristiina niiasi piispalle.
"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."
"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi, vaimo — jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."
Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos kirkkomaalle.
Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin, jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.
Pojat — Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa — sellaisena kuin he olivat seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä, arkoina — kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui nurjamielisyydessään —? Miten heidän nyt kävisi —?
Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti suoraan eteensä — hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän pysyttelihe jäykkänä.
Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.
Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.
* * * * *
Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli, toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.
"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.
"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."
Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:
"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä — Ulfista ja minusta?"
Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:
"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua äitiäni huoraämmäksi — en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen olevankin!"
Kristiina sanoi surullisesti:
"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:
"Jeesus Kristus, äiti — mitä meidän oli ajateltava — tänä vuonna — ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo tietää, mitä meidän oli ajateltava!"
Naakkve sanoi:
"Niin, äiti — minun olisi kai pitänyt puhua teille — mutta te olitte sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi —" Hän keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.
Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:
"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin. Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja haavoittui verille —"
Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa. Kristiina näki sen olevan totta — nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä paljastanut itsensä lastensa edessä.
Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille huonosti — mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja arvokkaasti.
Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa hädässä:
"Äiti — tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne viemään äidin pois meiltä nyt —?"
Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:
"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin —"
"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku veikkoon. "Älä itke noin — eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu nyt, Munan — tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"
Kristiina istui painaen lasta itseään vasten — oli kuin pienokainen olisi pelastanut hänet kyynelillään.
Silloin virkkoi Lauritsa — hän oli noussut istualleen kuumeenhehku poskillaan:
"Niin — mitä aiotte tehdä, veljet?"
"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme — ettekö ole samaa mieltä, pojat?"
Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:
"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."
"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve hiukan pilkallisesti.
"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.
"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet? Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me viisi —"
"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä asiassa."
"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti. "Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne — talonväen tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.
Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli — hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt paljon laista tällaisissa asioissa — hänen täytyi kai torjua huhut puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa menisi vikaan — ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä —. Isä oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä, miten yksinään hänen isänsä oli ollut — kaikesta huolimatta yksinään ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.
Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista — aina ja aina uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.
Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:
"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat ehtineet vähän matkaa tielle?"
"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi, jos pannaan teräslakit päähän."
Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti, mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän. Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa paisutti niin kummasti:
"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."
Naakkve vastasi:
"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti — meidän on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."
"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"
"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi
Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.
Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:
"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko — äidinisämme olisi luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."
Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi huutaa — tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta, joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa — niinkuin hän oli huutanut silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne olivat parantuneet umpeen kaikki — arvet olivat hellät kuin veresliha — mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi — ei koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt —!
Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen poikansa.
Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein, suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan — äiti ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa poikaa meni ulos ylistuvasta.
Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.
Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.
Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana, kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia hänen voimatta sille mitään — ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle, neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle — Maaria, Maaria, minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet riistettävinä. — Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi —!
* * * * *
Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat, kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.
"Teille emme tahdo mitään — vielä", vastasi Naakkve hymyillen ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."
Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä, täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.
"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan, punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"
Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.
"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."
Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen. Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.
"Mikä on nimesi?"
"Nikulaus Erlendinpoika, herra."
"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi piispaasi puhuttelemaan?"
Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen, sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.
Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta — hän muisti varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli — piispan mielestä oli hyvin sääli häntä.
"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta teitä Erlendinpoikia on?"
"Meitä on seitsemän elossa, herra."
— Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi tahtomattaankin huokaus.
"Istu, Nikulaus — sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"
"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."
Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:
"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä, mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se, että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin, että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. — Tiedätkö, onko niin kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen vuodettaan pian vuoden ajan?"
"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään — kasvatusisämme ei ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle takuuta vastaan."
"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.
"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain vaatinette."
Piispa pudisti päätään.
"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna —"
Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan parransänkeä niin että kuului heikko rahina.
"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve kumarsi kiittäen ja istuutui. "— Mutta onko sitten totta, että Ulf on kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.
"On, herra. Mikäli minä tiedän —" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän veljesten kanssa viime joulusta lähtien."
Piispa istui jälleen hetken vaiti: "Entä ruoka — mistä hän sai ruoan?"
"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi. "Siitä oli hiukan vastusta — äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta, jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin; niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa — ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa — ja muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."
"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen —"
"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme — että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita — hän ei ole koskaan iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä — ja hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."
"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"
"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut, ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella, Gaute-veljeni ja minä — puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta. Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan hoitamaan, — isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin —"
Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.
— Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin — niin ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.
Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille — häijyillä juonilla he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa —.
Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti. Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen paljon.
Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta hän uskoi tuota naista.
Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä —.
Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi — siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.
"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.
"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon
Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta,
Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona
Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä
Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki
niin kaukana —"
"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa — äitisi ja hän ovat sisarusten lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"
Naakkve vastasi viivytellen:
"Arvoisa herra — ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."
"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua epäsopuun ihmisten kanssa — kaikkien täällä pohjoisessa olevain lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä vahvistui — hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."
"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan asioista — kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys. Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin — hän oli mielestään oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen — ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä — äidillä on ne arkussaan kotona —."
Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se tapahtui — Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin — nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:
"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa, joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa — tämä oli tullut etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista mieltään — kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken. Lauritsa meni Erlendin luo — tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa — pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi ympäri kantapäillään ja meni pois — ja tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä", lopetti piispa ääneen nauraen.
"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi hakemisella tänne — tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä. Äitisi on mielestäni puhdistauduttava — niin julkisesti kun on puhuttu siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat mennä valalle hänen kanssaan?"
Nikulaus nosti katseensa piispaan — hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi ja pelästyneiksi.
"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia ja vähän suosittuja — Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä laaksosta — mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään ollut huono tytär — mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen tyttärestään — he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä vastaansa —"
"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni seisomaan äidin rinnalla nyt —"