"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen.
"Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee
Ivarin häät — kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla
mukana — silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet —"
Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta katsettaan ompeluksestaan — se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:
"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle suru, jos sinä rupeat munkiksi."
"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.
Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan — tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis — tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä — kasvot olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien kulmakarvain alla — eikä hän kuitenkaan näyttänyt niin kauniilta kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.
Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:
"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori — ja kaiketi tiedät sinä, joka olet paljon oppineempi kuin minä — että jossain pyhän kirjan paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."
Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.
"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään — etkö luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä kutsumusta. Sinä olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja tulemaan suvun pääksi —"
"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari kertaa. Hän nousi seisomaan — yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:
"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin, kun olin pieni piltti —. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa —.
"Äiti, äiti — oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman rippiä ja pappia! — Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!
"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme —. Minusta ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja avioliitto — ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä nautitte niin kauan kuin voin muistaa —"
Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend olivat eläneet — pahat niinkuin hyvätkin — koko muistojen rikkaus tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen, ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen — ei hän ollut muuta kuin viaton lapsi.
Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:
"Quid mihi et tibi est, mulier —" ["Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään eikä lihalliselta äidiltään. — Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä — älkää rohjetko tehdä sitä —"
Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.
Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:
"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne —" Hän vaikeni, ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen — mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"
Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:
"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin — kylmä — minulle koko ajan näinä vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"
Poika oli vaiti.
"Minä alan ymmärtää — sitä et sinä ole antanut minulle koskaan anteeksi, Naakkve —"
Naakkve katsoi syrjään.
"Toisinaan — olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.
"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut —? Naakkve, Naakkve", huusi äiti katkerasti valittaen, "— luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia vähemmän kuin sinä — olenhan minä hänen äitinsä — olenhan teidän molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun väliltäni —!"
Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:
"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. — Julmaa, sanot sinä —. Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä —" Hänen äänensä vaipui kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä luulin, ettet sinä voisi — että meidän täytyisi säästää sinua —"
Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä pää kumarassa:
"Äiti —. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole — helppoa — teille —"
Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran — hän ei muistanut milloin —.
Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.
"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"
"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi siitä."
"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään ilman perintöä ja sukua —"
Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.
"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.
"En tiedä. Minusta tuntuu — mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani —"
Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:
"Hyvää yötä, äiti!"
"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"
Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.
"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta —".
Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.
* * * * *
Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista, ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen välillä oli ollut.
Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat Naakkvesta — häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään —. Tyttö oli kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä, kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.
"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa — lempeät ja kauniit, pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta — uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."
"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö — ja puhkesi sitten katkeraan itkuun.
Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus — hän olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta tyttärekseen.
* * * * *
Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä. Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään, ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi, eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää; hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.
Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.
* * * * *
Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia — hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle — silloin hän ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä —.
— Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan ohi — tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat, kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä niityltä, — silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.
II
Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea jyrisytettiin — hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos. Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin — Kristiina erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi — se poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta nuorempi kuin Kristiina itse — ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä pitää häntä silmällä —.
Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.
Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli — hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla. Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he jäivät taloon siksi päiväksi — milloin oli kyseessä kaupanteko, milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.
Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle. Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä iloinen ja hilpeä.
Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.
Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia. Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti, mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut usein Sundbussa sen jälkeen.
Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano kokonaan pois suvusta — hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi — vaimo asui eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen — sinä olet Ysaias ennustaja, joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina värttinä käsissään — parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta. Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan Sundbuhun — siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.
Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat poissa — heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan. Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä — hän olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine, kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita, milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa, vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan, hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää. Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä — ja ihmisten mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.
Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa — Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.
Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä ja lorua kai se oli parhaasta päästä — Gaute ei ottanut sellaisia kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa — siitä oli nyt kaksi vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä; hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, — se oli mitä suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä pientä pojantytärtään.
Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä. Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle — ja jos tämä teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli poika.
Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi, joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä. Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta — Gaute oli oudon näköinen isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua eikä pysynyt jaloillaan — ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.
Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan, kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin — kuitenkin koetti Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen hyvänlaatuisesti:
"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun täytyi tyytyä äitini rintaan —" Gaute hymyili Kristiinalle.
Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään mitä täysivaltaisimpana — äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana. Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan, niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.
Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä. Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita. Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.
"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "— on kylmä ilma tänä iltana."
"Niinpä niin — ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi eukoksi, Gaute hyvä!"
Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten olkapäähän.
Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen rasvalampun — hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin — sitten hän kuuli hänen nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä — hymyili hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti, teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.
Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa — kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli takaisin — käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään — silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen jalkopäähän.
Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana. Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle, ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti sen jälkeen hän nukkui.
* * * * *
Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei oikein pitänyt näistä pojan hommista — itse hän oli aina myynyt tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa — ja Gerlak oli pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille saksalaisille kauppiaille.
Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys, eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan; nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten välillä.
Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä, ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla metallilla — Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan ylettömästi.
Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä. Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä — hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin — viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven vallitessa.
Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus — ja koko kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen, suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli kaunista nähdä — oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.
* * * * *
Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään, myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi — hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.
Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään — hän meni sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan: mahtoikohan se olla Gaute — oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä niin myöhään —.
Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi — tämä laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.
"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen —"
Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään. Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää, mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:
"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas, kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"
"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä.
Mutta hänen seurueensa oli väsynyt —"
Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan, joi ja kehui olutta.
"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä hymyillen.
"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun", virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa, tuo sinun poikasi —"
Kristiina seisoi odottaen.
"Hänellä on mukanaan — niin, se on Hovlandin Helgen tytär — hän on tainnut ottaa tämän — tämän neidon — tainnut ottaa hänet väkisin isän luota —"
Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.
"Gaute pyysi minua tulemaan tänne — hän pelkäsi kai, ettet sinä pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän — ja nyt olen sen tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.
"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi
Kristiina tyynesti.
Sigurd-herra teki niin — epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid — ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille — Hovlandin Helge oli suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret —. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi ollut täissä yltyleensä.
Sitten kesällä — kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua — silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin — Jofrid oli siellä naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta — hän oli luvannut Gautelle olla vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan, mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä tuumia.
"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina.
Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.
Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla — tiet kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa Jofridin omaisten suostumuksella — kun tyttö nyt jo oli hänen.
"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle — vaan vaativat kostoa naisenryöstöstä?"
Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:
"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä niin tarkoin —"
Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:
"Gaute sanoi — hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit unohtanut — niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota itse halusit, ymmärrätkö?"
Kristiina nyökäytti päätään.
"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on houkutellut Gauten tähän tihutekoon — mutta tahdothan sentään ottaa nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"
Kristiina nyökkäsi jälleen.
* * * * *
Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.
Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona ovenkamanaan — siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan, ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet esiin — silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.
Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa — ja hän oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:
"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti — mutta nyt ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella teitä ja Gautea, herraani —"
— niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin itsekään arvasi:
"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, kaunis lapseni — tule sisään, Jofrid — Jumala auttakoon teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"
Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä, kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta — hän piti pienen mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"
Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:
"Äiti — niin on käyvä kuin on säädetty — oletko nähnyt niin suloista neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se minulle mitä hyvänsä — ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas äiti-kultaseni —"
Suloinen oli Jofrid Helgentytär — Kristiinan täytyi katsoa häneen tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita. Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat, harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien silmäripsien alla. — Musta tukka, vaaleat silmät — se oli Kristiinan mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi kerran näki Erlendin — sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla pojillaan —.
Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.
Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää, jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen, vieläpä itse Maunu-kuninkaalle — hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään ei ollut ainoatakaan vihamiestä — hänen isänsä riitaisa luonne ja hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin yksinäiseksi.
Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän on, ajatteli Kristiina — ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa — noin elämäniloa säteileväksi, sorjaksi ja raikkaaksi —.
"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten, jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin — niinkuin me veljet usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä —"
Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:
"— Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani — en saattanut muuta, luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin —"
Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:
"Niin, sukulainen — mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan — jos Jumala suo.
"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä iltana — nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni Jørundgaardiin — hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin miesten sopii."
Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.
Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja märkien koirien haju.
Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet, matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa, vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada aikaan niin lyhyessä ajassa.
Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita — Erlendin raskas kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä — Bjørgulfin ja Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän mielestään olivat liian keveitä — mutta niillä oli Kristiinan isä veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.
Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki, että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen mieltään — hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista vaimoa.
Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:
"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa — älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti riistäytynyt."
"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi — verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."
Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään, tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta — aivan arvaamatta hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi tarkoittavansa — vielä. Mutta hän oli niin nuori — ja hän antoi niin selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli ansainnut — olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.
Sellaiselta siis näytti se — kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi — kerran hän oli itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi — mutta hän ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä. Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli tuolla ylhäällä —.
Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa — hänen oli nukuttava Lauritsan kanssa — jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista — hän ei tulisi säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä uhkapelissä —
Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut mukanaan taloon — kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan, jonka hän oli saanut käytettäväkseen — lahjoja ja perintöä, enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.
Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen kotoaan — enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti —.
— Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan arvoisiksi — jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin — mutta Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle. Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja kykeni, niin näytti asia mustalta.
"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan — jos te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta voisi odottaa."
"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli, että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja, arvaan minä." — Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni, kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."
Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut pyytää toista vastalahjaa — äiti —", hän sanoi suloisesti hymyillen. "Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt —."
Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista — kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon, johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi joutuvan pois tästä talosta — ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä mielissään aittoihin — he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika kului hyvin hauskasti.
Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli kudottu mustia pilkkuja — mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan, ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja Sigurd-herra tulivat sisään illalla.
III
Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka oli näppärä käsistään. Jos asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli Gautella ollut onni matkassaan — silloin hän saisi vaimon, joka oli yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen Jørundgaardiin — tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä hän sanoikin eräänä päivänä — jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo sanat olivat livahtaneet hänen suustaan — että sinä päivänä jona Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.
Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa, että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.
Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti ensimmäistä talveaan Husabyssä — hän oli naimisissa, hänen miehensä ja isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera sydämessään Erlendille — ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha; Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.
Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi hyvin — ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän ja Erlend olivat saaneet osakseen — ja he olivat sentään päässeet naimisiin, heidän syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa lailliseksi perijäksi.
Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko talossa — Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen, että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin olisi ollut talon nuori emäntä.
Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan
emännän viereltä ja antaa se Gauten — hän käytti rumaa sanaa
Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa.
Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:
"— Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"
Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:
"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret, niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut —? Te tiedätte, että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, — teidän sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa, vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia — hyi sanon minä sellaisille!"
"Vaiti nyt — mene ulos ja pese itsesi — sinähän valutat verta taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.
Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.
"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan — hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi poikaani."
"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä naimisiin?" kysyi hän terävästi.
Kristiinan täytyi nauraa:
"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa —"
Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua Jofridin kanssa nyt — antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli vihaisen ja kylmän näköinen.
Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään. Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.
"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän naurahtaen.
"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.
Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.
Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin aukomassa joitakin teeriä — hän oli saanut veripärskeitä pitkin käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:
"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt — etkö edes sen vertaa tiedä —!"
"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.
Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.
"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.
"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken — teidän isänne oli luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan antaa suostumuksensa —"
"Aivan niin ei asia ollut — me emme karanneet. Simon antoi minulle vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja silloin myöntyi isäkin — vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin käteni Erlendin käteen — olin kihloissa vuoden —. Tuntuuko sinusta tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.
Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta käsivarreltaan.
"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. — Mutta tätä minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä —"
* * * * *
Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.
Sitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa, alkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana Hovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia aviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää heille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä ja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti toimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi varmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa, sanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan, talvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.
"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä", sanoi äiti harmistuneena.
"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian", sanoi Gaute. Hän oli hyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.
Ilkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului. Hän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo Jofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena. Ensi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt mahdollisimman pahalta — mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon pahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos nuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä — mutta tämä näytti pahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä miestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute oli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut — ei voinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja kevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä oli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava väkivallastaan naisen omaisia kohtaan.
Hän antoi anteeksi pojalleen — olihan hän itsekin antautunut niin helposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä edessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta —. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän oma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon kanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he jo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä, Fridan kevytmieliset puheet — oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret miehet olivat heikkoja siinä suhteessa. — Naimisiin oli Gauten mentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja pidettävä hyvänään — mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi näkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.
Eräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa evässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja litteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella ja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista seisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain ärtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään. Viihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä seikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon palmikkonauhalla: "se oli kai sinun?"
"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten hän muutti sävyä.
"Se oli Aasan — sisareni", sanoi hän nauraen. "Häntä Gaute kosiskeli ensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä piti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime kesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin häntä siskollani — vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut niitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja ettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman syntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä otin häntä sanasta —" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan kasvot hän nyökäytti uhmaavasti.
"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti, että minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi —"
* * * * *
Kristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää — kun hän veti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan hänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli — mutta häntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään nahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.
Hän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt lapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan, joka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen ruumiin — pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä, polvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä — silloin tällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika ollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan. Hänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki häntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun lapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan väistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja tuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta niinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää —.
Mutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona tuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon paisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä — hän särpi sisäänsä sen kirpeää, raikasta ilmaa — tuuli oli jäätävän kylmä, mutta siinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat aamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä oli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena kaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu, kuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama pilvenhattara vain haihattelemassa — mutta kylmä oli; siinä, missä hän seisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten välillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta olevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui, liikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja loisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.
Oi — oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen tahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen hengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute — hän makasi ylhäällä ylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti levottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja jalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.
Nyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla. Kristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa, sarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin luo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään kipinää — tulensiemen oli kuollut yöllä.
Hän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai kastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti hiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.
Siellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen. Loimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten poronnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen paljaan yläruumiin — Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin pakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.
Jofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä — eikö äiti haluaisi olutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti sai ottaa tämän kannun Lauritsalle — hän lähtisi Gauten kanssa tukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä —.
Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä ystävättärensä palvella häntä — jalkavaimon huolenpito laittomasta kumppanistaan — kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja iljettävältä.
* * * * *
Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.
Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki tuskan nytkähdyksiä.
"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.
Kyllä vähän — jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.
Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti — ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet — Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan, että hänen oli täytynyt antaa perään — vastenmielisesti hän antoi Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.
Gaute tuli jäljessä.
"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana, kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä. "Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.
"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun muuten käyttäytyvän näin?"
"Oletko kipeä, Jofridini?" toisti Gaute jälleen.
"Näet kai sen — älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin mieletön, poika!" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin. Se salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten kaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää näiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan miehekkyydestä — se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: "Oletko sellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan hyvältä — kun hän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea tunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa —. Sinä tiedät, että hän saa pian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä kovimmissa tuskissa — ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan, siksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä — sinä istut ja haudot penkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi naista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. — Sinun isäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut käydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi uskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute — ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on kutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt minun kanssani!"
Gaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi pöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän syöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille — he kuulivat hänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.
"Ei, äiti — nyt te olitte liian ankara Gautelle —" Jofrid kohottautui kyynärpäänsä varaan. "Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen olisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella — tavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty morsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän vei minut, vai menetettävä maansa?-"