Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään — mutta hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi — poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin useimmat muut — mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.
Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi tulla. Kummulla kohoava kuusikko seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua. Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen, jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:
Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla, ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää, ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison kappaleen ja antoi hänelle — Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä anelemassa —. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää, jolta se näytti — se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum, ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi lupauksensa veli Edvinille.
V
Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.
Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin — hyvä oli olla täällä jälleen, hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa seurassa —. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.
Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin hän tahtoi mennä avojaloin.
Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti joukko poikia — he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat, voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen. Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen kuin muuan pieni vekara — kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla — lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen, päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:
"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"
Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin, kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä. Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.
Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti — nämä pojat muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan, kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti, etteivät hänen poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.
Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki —.
Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.
Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien läpi — ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka taholla — lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi — paimenet luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.
Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään. Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä, alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja — kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen — mutta jokainen poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun — ensi sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin, talousrakennuksiin, karjaan — äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.
Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan — häntä pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.
Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:
"No jopa jotakin — eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä Husabystä — terve, Kristiina — mitenkäs on selitettävä, että sinä tulet tänne minun talooni!"
Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan, minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.
Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren päällikkönsä muistoa — Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle — ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon viereen — mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.
* * * * *
Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin — mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.
Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana päivänä puolipäivämessun jälkeen.
Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty kirkkomaan aidan viereen — niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle — kohtasi hän andebulaiset, ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi, kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi, hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.
Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten; hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan, saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri tungos — etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle, mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti, niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.
Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua — tuomiokirkosta soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan — se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin — se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.
Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu — heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.
Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.
Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin, ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, — sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu, kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.
"Voiko se olla — oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!" Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa niihin. "— Oletko sinä täällä!"
"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.
"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi — ei kai tämä suinkaan liene
Gauten lapsi?"
"Ei —." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."
Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään olevaa viheliäistä eläjää.
Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle. Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.
"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"
"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf järkyttyneenä.
Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat. Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa. Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä — yksi oli ainakin se, että apotti Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla, hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon, Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf, mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää toisen heistä Munkabuhun — sokea veli se luultavasti oli esittänyt tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.
"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa —"
"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf — ja epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki —"
"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen, että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta et voinut salata mitä ajattelit?-."
Kristiina tuijotti eteensä.
"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa —. en tiedä, olenko koskaan unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani; pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai seurata ensimmäistä — sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.
"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja verta käsissään — että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin hän kätki muutakaan. — Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa — olen varma, että kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."
Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.
Hetken perästä munkki kysyi:
"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä
Reinissä?"
"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.
"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi
Gunnulf.
Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.
* * * * *
Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon. Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.
Satoja kynttilöitä paloi kirkossa — kirkonpalvelijat ottivat vastaan toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta löyhkästä.
Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi kutsua laivaksi — tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi, kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.
Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön — pari kertaa täytyi Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta, jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.
Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli ajatellut Erlendiä vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen — kuitenkin oli ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu —.
Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen elossa oleva silminnäkijä — silloin hänestä tuntui kuin olisi hän tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt sen aina.
Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas, hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias —. Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.
Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun — aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.
Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt vähän, sisar — sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin —"
Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:
Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa, sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään sisään ovenkamanan alitse.
Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin — hänellä oli syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä, samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin kulmat rypyssä ja suu hymyssä —.
Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.
Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta, jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli kärsinyt.
"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö —."
VI
Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.
Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.
Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.
Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan, että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan, joka kuoli niin nuorena.
Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa — nyt ajattelivat nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä valtatieltä.
Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan. Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä, etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia — tämän he ymmärsivät niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä, jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten. Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa pääalttarin luona — sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.
Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti, että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin, erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.
* * * * *
Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta, kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria, valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.
Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan, köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin — niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja, niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen — ja Sira Eiliv myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen — siitä, kuinka he tuon kirjan ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he sitten saivat lainata varoja.
Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta, mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä, missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.
Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa, ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti — oli niinkuin hän olisi nähnyt Erlendin munkinkaavussa.
Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.
"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa —. Ja hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä — että liian monet ajatukset viriäisivät eloon —"
Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja hänen kätensä olivat työn kuluttamat — hän mainitsi hymähtäen, että nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa kasvot eivät olleet niiden joukossa.
Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan, selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien, vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden alla.
Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan näköä — nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni —.
Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida
Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.
"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen — minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."
"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."
Bjørgulf vastasi hiljaa:
"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän äidinsydäntänne — vaikka tunsin sen hyvin — mutta minä näin, että teillä oli jo niin raskas kuorma — ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen —"
Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan, että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.
Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän, kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin, eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta — ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.
Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan. Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.
Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan. Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.
Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä — nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla, ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina, istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.
* * * * *
Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita vietettiin suurimmalla komeudella — Neitsyt Maarian messupäivinä, Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä — kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa, mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.
Ja sitten olivat köyhät — vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle, valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia kulki ulos ja sisään — täällä oli monta lepratautista, mutta niitä oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista. Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden ihmisten elämässä — saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista, solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista, etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan — ja silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle, tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua, soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta, josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä — sitä levittivät ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat, valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.
Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi. Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman, että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin aikeesta:
"Nyt minun uneni käy toteen — olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet — vaikka aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä näin hänet."
Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä — nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista, ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.
VII
Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.
Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt — ihan tyventä ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla, missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen, painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla ja siihen vuodenaikaan — oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa — niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.
Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta, tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven asiasta — vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.
"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai sinä pelkäät?"
"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve ole ollenkaan luotu munkiksi."
"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen. Kristiina sanoi:
"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin — ja hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen kasvinaikanaan — isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen, että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi —"
"Vai et voinut? — Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen kun on ja nuori — ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun itsesikin voivan arvostella, sisar.
"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia kuin rakkaudesta luojaansa — niin en kuitenkaan usko, että Jumala antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden. Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.
"Ei —" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä — minun luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.
"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta? Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras jää murtui sinun allasi — että sinä painuit alas joka kerta kun itse päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä, kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?
"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka kerta kun rukoilit — anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti — ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä — ja niin sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon, jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta —
"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, — vaikkapa eivät olisikaan luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta —.
"Ja miehesi, Kristiina — Jumala olkoon laupias hänen sielulleen — minä tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte — poissa silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään — mutta sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä kuolemansa jälkeen."
Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi ratsun selkään ja ajoi pois.
* * * * *
Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli tullut häntä tervehtimään — Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli puheluportilla.
Skule istui puhellen venemiestensä kanssa — hän hypähti ylös, kun äiti tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta — pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat, solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan — mutta pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa — voi, kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa —!
Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu — jokin isku oli varmaan murskannut sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan ivallisesti — ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon. Hän sammalsi vähän puhuessaan — yksi etuhammas oli poissa ja toinen oli sinisenmusta ja kuollut.
Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?" Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan — sen ei tarvinnut merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita satunnaiseksi eleeksi.
"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.
Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken, kertoi Skule äidille uutisia veljistään:
Lauritsa oli vielä Islannissa. — Äiti ei ollut edes tiennyt hänen lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan palvelukseen ja lähti.
Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään — sitäkään hän ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika — nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin paljon puhui — karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu — Skule naurahti — se oli tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa — mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.
"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?" kysyi äiti.
"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä. Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin hänen palvelukseensa — hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen. Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli meillä kotona —." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja kasvojaan.
Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt täysikasvuiseksi tultuaan — hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.
"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti huomauttaa.
"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.
Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa jouduin ristiäisiin — ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen anoppinsa — niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne —"
Kristiina hymyili raskasmielisesti:
"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat, kun ovat päässeet mullan alle."
"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen — vaikka te piditte meitä monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä —
"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.
"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina — ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin hän nauroi vielä enemmän:
"Se on totta, äiti hyvä — Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen tuolla morsiamenryöstöllään" — Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu, ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa tunturilaella — ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan, vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän ulkopuoltakin — ja Jofrid hallitsee Gautea —"
Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän Kristiinasta eniten isän kaltaiselta — tuo nuori soturi runneltuine kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta — ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.
Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä — mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut — niin, terve hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.
Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni. Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule tarttui äitiään käteen:
"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se sattui teitä silmäkulmaan — muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti anteeksi!"
Kristiina hengähti pitkään — niin, hän muisti. Hän oli käskenyt kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle — mutta kun hän tuli pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään, ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa —. Mutta eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa, niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen — Naakkve oli ensin löylyttänyt häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen — ei sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. — Ja kun äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan ja painoi poskensa äidin poskeen — pojan poski oli viileä ja pehmeä ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti — hän oli sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika —.
"Sen olen tehnyt, Skule — niin täydellisesti, että Jumala yksin sen tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"
Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti — seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.
"Poikani — mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.
Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.
* * * * *
Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.
Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli, kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen hurjalla ja epätoivoisella äänellä.
"Kuka?"
Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.
"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.
Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan — Kristiina näki, että hänen leukansa värähti.
"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa niin kovalla — —." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet huhuja —"
"Musta surmako —?" kuiskasi Kristiina.
"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni, Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit uhkasivat kirouksella —. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen. Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä — ja Johanneksenkirkon veljet vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia — kaikki, jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan —"
"Oi Jeesus Kristus!"
"Äiti — muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä? Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla — muistatteko kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla —!" Skule puristi kätensä nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:
"Herra, armahda meitä kaikkia —! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt
Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta —"
Mies kiristi hampaitaan pimeässä:
"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen, sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen — Jumala antakoon sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan — kohtaloahan ei kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle, ja viides viime yönä —"
"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"
Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:
"— Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä — pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä vanha kuin te, äiti!"
"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti hiljaa.
"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta vuoden vanha — ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet, jotka olette elänyt sen jälkeen —?"
* * * * *
Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan. Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut Rissaan — miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille ihmisille.
Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen, olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi tämä mies tiedottomana — hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.
Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa, kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa. Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella — parvi vapisevia, säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.
Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen, jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä, joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat punareunaiset ja vuotivat aina vähän.