Kristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan; Simon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa maitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä takaisin paikalla, kun toiset saapuivat "— jos sinä suostut tulemaan, Kristiina?" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin leskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja saattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa — Simon vakuutti uudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.
Nostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:
"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta — ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?"
Kristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän tiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana olevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi — mutta siinä tapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin kautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi herättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.
Suuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina kerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut kaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä helposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän näytti olevan mitä parhaimmissa voimissa — keskellä päivää kolme vuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut pojan istua viljareessä pellolle asti — kun Andres äkkiä valitti vilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät loukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä ruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän — mutta eihän se pikku raukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.
Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu, hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.
Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä ja syksynä — niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas — hän "pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa hänet —.
"— Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun jälkeesi'."
"Älä puhu tuolla lailla, Simon — ikään kuin ajattelisit kuolevasi pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun tapaistasi, lanko, heittää toivoa —"
"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme.
Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"
"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella —." Mutta Kristiinasta tuntui, ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan; hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että suitset helisivät — eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.
Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea — pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.
"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.
Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen. Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei ne mukanaan —.
Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä. Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.
"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä tuntenut mitään aavistuksen tapaista —?"
Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:
"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon —"
"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina.
"Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.
Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.
Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.
Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin — tämän taudin luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet valuisivat vähemmäksi rinnasta.
Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä lapsen ääressä.
* * * * *
Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan käteen:
"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.
"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko — olemmehan me kaksi ainoat jäljellejääneet koko suvustamme —"
Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, — niiden takaa kuului pari kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin yhden ainoan kerran — heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas. Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.
"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet neliskulmaiset.
"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta — aina; sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut naittaa — mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."
"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen, Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa — et arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun kanssani."
"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.
Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin. Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä — kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja onnettomuutta vastaan.
Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen — sillä oli kauniit kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento pieni heiveröinen — se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen. Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan — hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa —.
Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.
III
Vuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi parempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan nukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan ketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista, ja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle rauhoitusjuoman — poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki Kristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi ja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa ja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää uskaltanut antaa unijuomaa — hän ymmärsi pojan olevan liian pienen sitä kestämään.
Sira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon ja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala kuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.
Erlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä ja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle puhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta tuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen. Kyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana tai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin hämilleen ja noloksi — hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen surkutellessaan toisia.
Sen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa kysymässä Andreksen vointia.
* * * * *
Ei seitsemäs yökään tuonut muutosta — mutta päivemmällä näytti poika vähän terveemmältä — hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon ja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.
Lapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa vaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen edessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen ympärille — mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.
Tuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina sen jälkeen — hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli pyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja siinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin hauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli sitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan jälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran, kun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa ja sanoi: "enkeli vihainen, isä".
Kristiina katsoi Simoniin rukoilevasti — hänen sydämeensä koski se, mitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli niin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.
Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:
"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta ääni särähti, kun hän koki nauraa.
"Simon, Simon!" pyysi toinen.
"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee —."
Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.
* * * * *
Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa; hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.
"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:
"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla vihityssä maassa —. Siltä se näyttää, Kristiina —"
Kristiina jäi paikalleen seisomaan — oli kuin hän olisi jähmettynyt. Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen huulensakin menettivät värinsä.
Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.
"Toimita niin —" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut, "että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan — ja kun näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi —"
Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.
"Kristiina —!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä — en uskalla — antaa sinun astua sille tielle —"
Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.
"Minä uskallan. Tiedäthän — ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu —"
"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä heikosti kuin äsken. "Kristiina — älä tee tätä —"
"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää — ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja vertansa — minun lihaani ja vertani, Simon — ainoan sisareni poika —"
Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.
"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin —." Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta. Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn häive:
"Etkö tahdo, että menen?"
Simon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui kuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.
Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia, niin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli mielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan tuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi kääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut —.
Itse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui niljaista maata — tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja sulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua irti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa, imeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku kuivunut lehti hänen vieritseen maahan — se kosketti häntä kuin elollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny takaisin, hullu —
Hänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen, eivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa jäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja jännittyneeksi — joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä metsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen herpaannuksen valtaan — hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan metsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut kääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan kuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden yli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta astuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.
Kuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä unenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää silmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi kivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran vyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut siellä — hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut hidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.
Kristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli ulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot piirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden pesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla — hän aavisti sen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä kohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.
Hän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset ryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa — ilma alkaa kajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä — päiväsaikaan ei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan kotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin oli ulos lähtiessään —.
Hän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan, ei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään Jumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti. Istuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori ja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä rakastat heitä enemmän kuin minä — tapahtukoon sinun tahtosi —.
Mutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei ollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä tahansa —.
— Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys rakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen saisi suostua.
— Etkö tahdo, että menen —? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään. Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi, jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.
Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan. Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan — kerta kerran jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja hyvyydellään.
— Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.
Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli voimakkaampi kahdesta — voimakkaampi Kristiinaa itseään ja voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut. Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa Oslossa, — vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä — että tuo pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi kuin — —
Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin — kostaakseenko — vai minkä tähden — siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi —.
Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon — että kun on kysymyksessä se, jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään — tarttuu hän vaikka mihin —.
Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä. Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden kauhunaallon halki — kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja helppopääsyisimmäksi.
Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti eteläisen aidan kupeessa.
Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut vierasseutulainen lepäsi.
Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän, vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä rautapadan — nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.
Anna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän paneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.
Jääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi sormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua — juuret pitelivät kiinni — hän katkaisi ne tikarillaan.
Vastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta perittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen rubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä kihlasormus — lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi sormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen aivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.
Kun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen täytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos hän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät —.
Ja hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet olisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat, jotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut täällä sellaisilla asioilla —? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin suussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet — minä en ollut sellainen siihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme —.
Sitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.
Kuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta — kaste välkkyi kaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin hän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta — kuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä yöllisiä teitä.
Tie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla navakammin — häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne lennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle tietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.
Eikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän väliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne —? Katso taaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle —!
Eikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään ja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei varmaankaan pelkäisi mitään maailmassa —.
* * * * *
Simon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen yli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään. Silmänräpäykseksi hän kohotti katseensa — Kristiina ajatteli, mahtoiko hän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä hetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa vasten.
Hän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle kulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.
Kristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi silmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä pois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen jäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa — hän näytti olevan liian heikko liikahtamaan.
Sitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja pani turvekaistaleen poikittain sen päälle.
Silloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.
Hänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin yläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen — paras katsoa saattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti selkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin — yö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui lasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin nojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti vähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja kosteudesta — hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki valui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta — vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi ja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.
Vihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän kuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.
Hän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen vallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa olisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin — Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista — hän oli jonkin verran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä kavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.
Kristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja puita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta sitten hänen täytyi nojautua seinään — kyyneleet virtasivat tulvien hänen poskilleen.
Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen lapselle — mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan sikeää, tervettä unta.
Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.
Hän ei uskaltanut äännähtää — poika ei ollut sanonut vielä selvää sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään äänettömästi:
Convertere, Domine, aliquantulum; et deprecare super servos tuos. Ne ultra memineris iniqui- tatis nostrae: ecce respice; populus tuus omnes nos —
[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps. 89. — Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme; katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]
— Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.
Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan pelastamiseksi?
Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon lapsen kuolevan käsiinsä.
Hän oli tehnyt sen Simonille — Simonille, joka ei koskaan ollut pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille — ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa niinkuin silmäteräänsä — eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin —.
Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise
Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta —!
Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut — poikaa ei saanut herättää.
Puhdas ja viaton. — Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden — Aashild-rouva oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se, Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." — Mutta Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana, kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla Bjørnin kanssa.
Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari pientä hiehovasikkaa — ne olivat hyvin sieviä.
Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä — ne ovat merenpohjan kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja koukertelevat vedessä — viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä tuskistaan — viha ja suru olivat heidän nautintonsa — siksi Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli tarkoittanut.
Hän kumartui jälleen vuoteen yli — veti henkeensä pikkulapsen tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin silmissä — osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta vastapalvelukseksi.
Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen psalttarin säkeitä.
* * * * *
Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan. Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman Ramborgille tämän herätessä — sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.
"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:
"En."
Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle — hän ei voinut mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme. Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä — Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli avattava.
Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. — Silloin Ramborg kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg oli kuin hurjistunut villipeto:
"Se on minun lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"
"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.
"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg — etkö häpeä — koko palvelusväen nähden —"
Mutta Ramborg kirkui yhä:
"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit sinulle —."
"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.
Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat riisua hänen vaatteensa.
Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään, palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta — hänen äänensä ei ollut yhtään uninen — minne hän aikoi mennä.
"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi", vastasi Simon tuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja villapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: "Kyllä ymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas —"
"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon", sanoi vaimo hetken kuluttua.
"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän täytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan."
* * * * *
Hän kavahti pystyyn tilaltaan — jäi kyynärpäänsä varaan — ja tuijotti hämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin — ne olivat aivan hänen omiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli hänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa ollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen tuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla, niin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti ja kovasti.
"Simon, nouse ylös!" Kristiina pudisteli häntä jälleen. "Andres huutaa isäänsä, etkö kuule — se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut —" Kristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.
Simon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai poika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän katsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.
Hiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan perästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi pyrkinyt särkymään hänen sisällään — minkä tähden hän ei voinut päästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan oli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän uneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen nähtäväkseen — ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen kuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.
Ulkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika oli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres hänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin uskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen milloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.
Poika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä, hän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille levisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen eteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa, tarttui Kristiina häntä käsivarteen:
"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä", hän sanoi ja veti peitteen paremmin Andreksen ympärille. "Käy sinä ennen hänen viereensä — minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan — minä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen —"
Simon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa, missä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten lemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen — sitten hän veti pienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä lapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi aivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi silloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.
Sitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi pienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:
"Kukko", sanoi hän hyvillään, "sielläpä se oli —."
Sinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen luokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:
"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä —"
Kristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä. Sisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki, jossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti — Lauritsa oli kantanut sitä paidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.
Kristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän muisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.
"Milloin isäni antoi tämän sinulle —?" Samassa hän katui kysymystään.
"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta."
"Tämä on liian suuri lahja", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.
Simon hymyili ja vastasi:
"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina — kun se aika joutuu, jolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen —"
Kristiina katsoi häneen ja sanoi:
"Simon — minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja — tiedäthän, että minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa —"
"Niinkö?" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja hymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle: "Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen —"
IV
Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin.
Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.
Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat oikeassa — hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata. Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä, kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon. Grunde oli hurja juovuspäissään — mutta muuten hän oli oikeamielinen ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.
Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.
Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto — hän oli ajattelematta sitä milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään kuin sulhasen tuli olla — vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se, että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa — ja Erlendin, uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän tunteen — hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.
— Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.
Ramborg oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.
"Nyt sinä olet minun, Simon" — oli hän sanonut ja nyhkinyt sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun sisareni sinun sisaresi." — Simon oli joutunut kylmän hien valtaan pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä sanoista.
Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve, kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan — ja sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien kuoltua. Heillä oli kaksi lasta — ja turvattu toimeentulo — hän oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän naimakaupan.
Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan — eikä olisi pannut vastaan, vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo. Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.
Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla — hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.
Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa. Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt käydessään sisaren luona paluumatkalla — Sigrid ei näyttänyt kestävän enää liikoja.
Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta — sitä oli aivan mahdoton ajatella.
Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.
Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin. Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului aivan kuin harpunsoitolta.
Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta sitten hän oli tullut rammaksi — hän oli saapunut kerran ryömimällä laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen polven avulla — toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua. Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa, sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi — joka oli laulanut lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.
Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa — ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin hopeatiuku.
He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä — isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta — hän oli tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen jonkun heistä — Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet omistaan.
Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin olevan tyytyväisen uuteen mieheensä — he asuivat kaukana etelässä Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.
Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen, oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret, rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas, eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille, ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin miehille — Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan. Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja karkea — mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja hyväluontoinen — hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse — eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän. Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta — ja oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä —.
Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä. Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti talosta palatessa.
Varallisuus kasvoi — veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa. Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä — tuskinpa Gyrdkään piti. Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät — hän teki sen kotirauhan vuoksi.
Helga Saksentytär oli noita —. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn — sikahumalassa. Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla — ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä tuo tainnut olla suuri vahinko — Saksella oli huono maine, vaikka hän oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta, Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa — hän ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.
* * * * *
Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään, kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi ollut samanlaista kuin isän aikana — jolloin siellä vallitsi rauha, tyytyväisyys ja hyvinvointi — olisi se Simonin mielestä helpottanut paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.
Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen — ainakin ennen. Nyt hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.
Vanhimmasta veljestä — ja Sigridistä — oli hän pitänyt eniten. Hän muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen — hänestä tuntui näet, ettei hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen. Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.
Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa — muuta Simon ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen — hän oli seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä — miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid oli vielä vuoteessa — Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas. Simonin vaimo istui sängynlaidalla — tämän lempeillä, kuihtuneilla kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi: "On hän sairaskin, lapsiraukka, — mutta vielä enemmän hän pelkää, luullakseni — sinua — ja toisia omaisiaan — mitä te tulette sanomaan —".
Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle. Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa niin, ettei hän ollut tuntea itseään — sitten tuli pelko, joka sai hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?
Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi, nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.
Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana, maahan luoduin silmin.
"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään kahden kesken.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista naista enemmän kuin omaa vaimoaan.
Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.
Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies — Gyrd ei itse puhunut paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken — oli hän ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja kauniin morsiamen hänelle.
Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla tavalla — oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi — ja siihen hän näytti hupenevan —.
Harvasanainen hän oli ollut ennenkin — mutta veljekset olivat olleet aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja läheisiä. Vanhin veli oli muassa — hän sanoi vähän, mutta hymyili kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin erikoisen painokasta.
Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.
Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen, että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.
Simon tahtoi olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse, joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja laski leikkiä — ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää ratsastaa nyt kuuran aikaan.
Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut. Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä — mutta isäntä näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa — hän oli kai väsynyt.
Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa, kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.
Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen oloihinsa.
* * * * *
Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.
Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä — hän katsoi nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset; likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.
"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin puhuttua loppuun.
"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"
"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."
"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana vielä jonkun vuoden — vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta — kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi —?"
"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.
"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi aivan vieressäsi — paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."
"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd, ja sitten molemmat nauroivat.
Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja
Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen.
Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta
todistusta isyydestään.
Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut siihen. "Entäs sulhanen — mitä hänestä pidät?" kysyi isä.
"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt — eihän sitä tarvitse uskoa kaikkia puheita —. Mutta päättäkää te, isä —"
"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä olet tullut vähän vanhemmaksi, niin —. Mutta sinun tulee tietää, tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd —"
Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä — ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta se tapahtui aina kuin leikillä — ja Arngjerd —. Simon tuli äkkiä ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa, jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.
* * * * *
Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran — maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen — ja ylinnä kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi, paistoi valo kullankarvaisena.
Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti. Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli ollut niin kuiva syksy — Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.
Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä — sinne veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän viljoistansa — hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.
Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.
Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten puidessa viljaa.
Pian hän syntinsä muisti — hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli messussa.
Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana, ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.
Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi kuulua pääsynteihin — hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan houkutellut toisen siihen —.
Ei hän osannut sitä katuakaan — ajatellessaan, että ilman sitä olisi hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli peloissaan ja masentunut — ja koetti saada selville, oliko lapsi muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista —.
Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia, eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut jollakin tapaa saastutettu.
Mutta sittenkään hän ei katunut — eikä toivonut sitä tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku toinen eikä Kristiina.
— Arngjerd tuli sisään — hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.
Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.
Hän hymyili niin kauniisti — ja hänellä oli viisaat silmät — ei hän ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea ja paksu.
Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis — siitä lähti koko tuosta kauneudesta pelkkää onnettomuutta.
Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen. Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa — ja ihanat ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle lempeä ja seikkailuja.
Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä — kuninkaan kartanon aikaisia poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään — olisi voinut olla loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia — hän ei edes muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.