— Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan. Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman unikuvan.
Hän näki edessään kukkaniityn — jyrkän mäenrinteen kuusimetsän sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn, kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa. Ilta-aurinko kumotti metsän takaa — ylhäällä harjunlaella puhkaisivat sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita ulpukanlehtien lomassa.
Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi kerran uneksinut — silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi, ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi — nuo reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla ja reunustettu punaisilla nauhoilla.
Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin —.
Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.
Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan, seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä — kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää, pehmeää, viettävää rinnettä alas.
Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle. Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin, nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää —.
Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni rauhoittumaan — untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa, joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen — ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut, niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa — pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä — ja olihan hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.
Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen sieluunsa — jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa —.
* * * * *
Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena. Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.
Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan, hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat viimeistä voitelua vastaanottamaan.
Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle syrjätielle.
Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä, kohta kun hän painoi niitä jalallaan.
Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla — paikka paikoin paistoi välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella — täältäpäin paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.
Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.
Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin — jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle — tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan. Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.
Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska — jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa kuormansa — ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän, vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella —.
Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen! — Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia, jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja nauroi — lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni —!
Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse ratkonut irti. — Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa —.
* * * * *
Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla, rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella. Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.
"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika,
Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."
"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.
"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin hakemaan sinua."
He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki oli jo nukkumatiloillaan.
Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.
Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän keittiöön. Mies odotteli aikansa — sitten hän juoksi alas ja meni vaimonsa perästä keittiöön.
Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä — tuvassa oli vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu koko aikana — ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.
Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä — pellavaista neuletta ja villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään. Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.
Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut syntymään.
Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.
"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.
"Entä itse?"
"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.
"Minun ei tee mieli käydä parvelle — en saa kuitenkaan nukutuksi —"
"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.
Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä kanervanvihreätä villalankavyyhteä.
"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa —?" Hänen täytyi nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut — te haastelitte jotain Ivarista ja Skulesta —"
"Ohoo — senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan. "Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein muistan. — Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä — ja rikkaita sukulaisia sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa — en sitä minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni Gerlak Tiedekeninpojalle."
Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:
"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin olisit kivipatsas —"
"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme, että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä vierasten taloista."
"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni — ja luulisinpä minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan — mutta sellaisillepa pojille maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."
"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä —?"
"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä — silloin sain toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa — istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä — sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven ikäisenä ollessani. — Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani silloin —"
"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia —?"
"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan — mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista syntitaakkaa hartioilleen —"
"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa,
Erlend!"
"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi — olipahan hän nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin —"
"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut, kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan —"
"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta — ja se sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"
"Jumalattomasti sinä nyt puhelet —!"
Erlend keskeytti hänet kiivaasti:
"Kristiina — sinä tiedät hyvin sen — en ole ikinä ollut hidas katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa kapitulin mahtiherrojen kanssa — näitä juoksenteli kuin pieniä porsaita alituisesti hänen luonaan — Eiliv herra siihen aikaan, kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko, eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa ja toraa — uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa arkkipiispaansa vastaan — siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja viinin muodossa —"
"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan — isä sanoi aina, että meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen —"
"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut. Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin mitä minä jaksan olla — ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja — ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä tiedän — mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti, kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi —"
Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti pystyyn — vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:
"Kristiina, mikä sinun on —? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn. "Kristiinaiseni — älähän huoli noin hirveästi itkeä — ihanhan minä pelkään sinun kadottaneen järkesi —"
"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa — oi laupias Maaria-emonen, auta meitä poloisia — minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani tuleekaan —"
"Niin, Kristiinaiseni — mutta sinä saat tottua siihen — sinä et voi enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa — kohta tulee heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä narttu —" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan — "sinä irvistät hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee puhe poikueestasi."
Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä vaiti.
"Skule —" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin — sinä tahdoit, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä lapsessa —"
"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako — sitä sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö —"
"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan
Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."
"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni tädistä, Margret Skulentyttärestä —"
Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.
"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty mies. Saat sen kernaasti tietää — minä en sitä pelkää, että isieni suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta. Minutkin onnetar petti — mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä, mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus. Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin — mutta kun katselen poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon — anna sinä heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän jalansijan isänsä aatelisperinnössä —"
"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja nauroi irvistellen:
"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend! Tuollaista sinä viitsit jaaritella — ja nyt on vielä sama päivä, jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan olisi varjellut meitä —"
"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä kertaa" — Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin totisesti:
"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani — tämäkö se on säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina — sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin pulasta ja vaarasta — kaikkein pahimmastakin —" Vaimo näki hänen salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.
Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain ärsytti häntä yhä enemmän:
"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan, niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään —"
Erlend kalpeni:
"Tarkoitatko sinä, Kristiina — että minä olen arvoton istumaan
Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"
Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:
"Sitäkö sinä tarkoitat — sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita koskaan enää istu siinä."
"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.
"Hän oli — parempi isäntä ja aviomies —. hän, joka istui siinä — ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.
"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:
"Niin, lyö vain minua — olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen nytkin kestää."
"Lyödäkö sinua — sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta — mutta tuo Erlendin kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen omalla puolellaan.
Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:
"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."
Erlend valahti veripunaiseksi:
"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä —"
"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."
Erlend punastui vielä enemmän:
"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina — ettet sinäkään ollut vallan syytön siihen — onnettomuuteen —
"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa — kun minä tulin sinun vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni — minä tulin pyytämään sinulta anteeksi — väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan sinne, missä olin maannut edellisenkin yön —"
"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon vieressä —"
Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan sanomatta.
Vaimo ei liikahtanutkaan — kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.
Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies saada kuullakin tuosta asiasta —.
* * * * *
Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta — hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti pihalle.
Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka astui hevosen rinnalla.
Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan, riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne tultuaan ja kuulosteli jälleen — nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.
Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta pelkän paidan yllä.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.
"Sen kai itse tiedät — minä en sitä arvaa."
"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.
"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut — sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten — kiire hänellä näytti olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun toimittamaan hänen poissa ollessaan."
Kristiina oli kauan ääneti.
"Oliko hän silloin vihoissaan?"
"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään vähän, Kristiina — etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä olisi ollut paras jättää sanomatta?"
"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.
He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta
Kristiina seurasi häntä:
"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin järkeä Erlendille."
"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.
"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.
Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä — ympärillä oli niin hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.
"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani — sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä — ja nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan sitä vielä tarvitaan —"
Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.
Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.
* * * * *
Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä, kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan — hän näki täyden päivän paistavan kartanolle.
Kristiina meni kuistiin — aurinko oli jo korkealla, alhaalta tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos kannatinpilarien välistä.
Pojat — ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen ihan koskemattomaksi!
Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo — Munan oli paljaassa paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.
Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan — he eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta. Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä vetämään niitä sääriin.
"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.
"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä", vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa oikein on."
Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa mennessään ulos.
III
Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan: hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään, tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.
Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut — eikö Erlend voinut muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä. — Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä, että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen — tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.
Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta — silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa — jos miehen teki mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan — kun hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut Erlendiin — eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä eniten miehen itsensä takia — hän oli aina tuntenut, että Erlend oli näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.
Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat, joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys oli iskenyt häneen — eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta, vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen, oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään, kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan — tämä se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus — niin pieni ja turvaton sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään —.
Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä — silloin Erlend houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä ja pojat yhdessä — tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa, josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan jaksa käsittää eikä seurata.
Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta arvella.
Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi — vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan, pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta mieleisensä.
Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.
"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."
Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa.
Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.
* * * * *
Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella. Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi, että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.
Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen lisäksi hienot raanut — ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset pieluksissaan.
"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin", kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"
"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas, kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.
Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan kysellä Erlendistä.
Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut tuossa talossa —!
Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet puhetta Haugenista — Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen Erlendille — jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä. Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien — panivatpa he pilkaksi kaikki kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.
Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend oli lyönyt koko jutun leikiksi:
"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan tuohon taloon — lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme — joten se ei kai tule meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat — että he muka siellä kummittelevat."
Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan, hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa — mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.
Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.
* * * * *
Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille, joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.
Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla — ja vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden lähtijöistä Bjørgulfiksi — toiset olivat Naakkve ja Gaute —:
"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf — tänään näyttääkin tulevan kirkas päivä, poikaseni!"
"Niinkuin näette, äiti."
"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.
Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan — vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.
Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve — joutuakseen kotiin, ennen kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät heti ylisparvelle — Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille — ja nyt unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:
"— Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä antamaan teille."
Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti ne vastaan, hämillään hänkin — hän ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes vähäisenkään sydäntään — ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain sanotuksi:
"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan — niin, johan tuo talvi onkin pitkällä —"
Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun, sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo, että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin puheisiin.
Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista silmäruohoista ja leiniköistä.
Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:
"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän luoksemme?"
"Ei."
"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken perästä.
"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. — Simonin miehineen me tapasimme Rostenin pohjoispuolella — he ajoivat kuormia jonnekin pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.
"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.
"E-ei —" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän työlääksi."
"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat meidän istuvan liiaksi tuppisuina — ja sitten väität, ettemme jaksa pitää lankouttakaan voimassa —"
Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:
"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään —. Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla liikkumaan — älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."
Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan, mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.
* * * * *
Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden helinää — hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja — he jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi — se näytti olevan puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa — sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas pirtin katosta — parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti — ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät kiinnivedetyn oven takana — äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella — nyt olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän rintaäänen, hän rakensi rauhaa — molemmat ulos karkotetut laskettiin jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua, sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.
Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa tuollainen perintöominaisuus — ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja hämmensi kaikki ajatuslangat — nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen —.
— Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.
* * * * *
Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund, apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin kuin hän oli arvellut — pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.
Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi, räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti jo maaperässä — heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden vastaista etua tarvitsi pitää silmällä — ja paljon muuta samanlaista. Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi huomata hänen epävarmuutensa — eikös vain hän alkanutkin ladella, miten innokas eränkävijä Erlend oli — sen kai pappi itsekin tiesi. Hän haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään — ja ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille —.
Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi — että kun hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties kirkkoripityksen aihetta.
Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen, hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar — lapseton leski ja ilkeä juorukello — hoiteli hänen pikku pappilaansa.
Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen kansaan — hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja itsepäiseksi intoilijaksi.
Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa. Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata luontoa.
Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.
Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä, että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin, kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin, puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli — hän syytteli vanhuuttaan ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.
Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja Kaaren sielujen puolesta.
Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo, nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä — ja nyt he jo makasivat haudassa kaikki kolme.
Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina juhlapäivinä.
Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut suuri apu.
* * * * *
Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa; sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita — mutta ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella —"
Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:
"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa tuolla ylhäällä Haugenissa."
"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä vaatisi häntä viipymään siellä enää."
"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.
"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen huolen itsestään."
"Sira Eirik — sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.
Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti — kerran ne olivat olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.
"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa kuin äsken. "Että niiden — vainajain — pitäisi siellä kummitella."
"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä — tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen edelleenkin olla rauhassa ja —" pappi naurahti tuimasti. "Hullua jaaritusta se kaikki on — kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä — missä Bjørn-herraa ja Aashild-rouvaa pidetään nyt."
"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen —"
"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi, että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän syntejään siksi pian — vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole keritty ottaa esiin — vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset, jotka hän otti hengiltä — ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin —. Mutta koska kerran Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua, että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää — niinkuin kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen, joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista asiaa — jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä mainitsemalla —"
"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi
Kristiina jälleen hiljaa.
"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."
"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin
Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.
"Niin, joko se oli uni — ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää
Jumala itse tai suojelusenkelisi — tai oli tuo munkki pyhimys."
Kristiina kuiskasi väristen:
"Minun isävainajani —. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti, että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik — ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni —" Hänen täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.
Pappi pudisti päätään.
"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina — vaikka uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin uskollisena rakkaudessaan sinuun ja — mutta sinun rukouksesi ja meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu — kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää — mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja ilmestymään sinulle —."
Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.
Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:
"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden? Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne silloiset pahat sanat — sillä sen minä tiedän, että ennen hän ei palaa meidän luoksemme!"
"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin, Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö — Lauritsa otti sinut polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni — selvästi ja kauniisti sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa — sitten sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön — olet tainnut ne unohtaa jo —?
"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja rakasti sinua — että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka edessä sinä nyt arkailet nöyristyä — ja oletko unohtanut, minkälaisen kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan — veittekö te varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"
Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.
"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi vastaan —"
"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus — armahda minua —"
"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi — "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme rikkoneet häntä itseään vastaan —"
"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan huojentanut mieltään.
* * * * *
Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta — välistä sitä tuli niin roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan, myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan — Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella. Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa — ahoilla oli lumi pehmeä kuin sula voi — ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla jalka — ne olivat hauraat kuin heinänkorret.
Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan. Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä — ei ollut sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään. Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen — sillä kaikki touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen — pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, — itse hän jäisi kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira Solmundin luo — hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa. Simon sanoi:
"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi, jos palaan kotiin ilman sinua."