XI.
Kun Glory sai kuulla, että kaikkien hoitajattarien tuli olla sairashuoneen tavallisessa puvussa tanssiaisissa, päätti hänkin mennä sinne. Mutta sitten hän muisti, kuinka John Storm oli kieltänyt häntä menemästä Polly Loven seurassa ja hänen teki hiukan mieli pysyä kotona. Joka kerta kun John Stormin kielto johtui hänen mieleensä, hän kävi levottomaksi ja pari kertaa hän itkikin itsekseen harmista ja loukkaantumisesta.
Polly taas oli täynnä tuumia ja vähitellen päivä päivältä solui Glorykin yhä enemmän tuohon valmistuksien virtaan. Kun odotettu ilta tuli, pukeutuivat molemmat tytöt samassa huoneessa. Polly laverteli kuin papukaija, mutta Glory oli vaiti, melkeinpä surullinen.
Käherryspihtien ja kynttilän avulla sai Polly poltetuksi tumman tukkansa pieniksi siroiksi kiharoiksi, jotka sikin sokin ympäröivät hänen ohimoltaan ja olivat piilosilla sievien punervan valkoisten korvalehtien ympärillä. Glory raastoi kamman kultakiharoittensa läpi kuin kyntömies auransa nurmikon halki, kunnes Polly huusi: "Lopeta nyt jo! Koskepas niihin, vielä hupsu! Nehän ovat vallan mainiot noin! Katso nyt peiliin!"
Glory asettui peilin eteen ja katsoi. "Olenko minä todellakin niin kaunis?" ajatteli hän. Siinä samassa hän muisti taas John Stormin ja hänen teki mieli repiä alas kaikki nuo komeat kiharat ja mennä pois levolle.
Mutta hän meni kumminkin tanssiaisiin eikä levolle, ja sinne kerran päästyään unohti hän kaikki huolet. Valo, värit, hyvät tuoksut, kaikki nuo veivät hänet uuteen tenhomaailmaan. Hän ei voinut hillitä iloaan. Kaikki hämmästytti häntä, kaikki tuotti hänelle riemua, kaikki huvitti häntä — hän oli itse ilmeinen nuoruuden ilo. Tummanruskea pilkku hänen silmässään hehkui veitikkamaisemmin kuin koskaan ennen, ja hänen äänensä sointu oli kuin onnellisen linnun viserrys. Hänen ilonsa oli tarttuvaa — hänen vieno hilpeytensä herätti vastakaikua kaikissa. Nekin herrat, jotka eivät tanssineet hänen kanssaan, hymyilivät nähdessään päivänpaisteen hänen kasvoissaan. Kuiskailtiinpa itse lääketieteellisen opiston presidentinkin sanoneen aloittaessaan tanssin, että tuon tytön oikea paikka ei ollut siellä — tuo nuori irlantilainen hoitajatar kaunistaisi vaikka kuinka ylhäistä seuraa.
Tuossa musiikin ja valon loiston ja onnellisten olentojen tenhomaailmassa unohti Glory kokonaan ajan juoksun. Kaksi tuntia oli kulunut, kun Polly Love, jonka silmät yhä kääntyivät oveen päin, nykäisi Glorya hihasta ja kuiskasi: "Vihdoinkin he tulivat! Tuossa he ovat — tuossa — aivan meitä vastapäätä. Pidä vapaana ensi tanssisi, Glory. He tulevat aivan kohta meidän luoksemme."
Glory katsoi sinnepäin ja näki samat kasvot, jotka olivat olleet ulkoasiain ministeriön ikkunassa, ja taasen rupesi jotain etäistä, hämärää tunkeutumaan hänen muistiinsa. Mutta nuori mies meni juuri silloin hänen näkyvistään, ja hän itse palasi takaisin ihmeitten maailmaan. Yhtäkkiä tuttu ja kumminkin tuntematon ääni puhui hänelle kuin unessa sanoen:
"Glory, ettekö tunne minua? Oletteko aivan unohtanut minut, Glory?"
Se oli hänen katkismusluokkaystävänsä — hänen veneseikkailutoverinsa. Heidän kätensä yhtyivät pitkään puristukseen tunteitten pakotuksesta, jotka olivat ajatustakin nopeammat.
"Niin, arvasinkin, että tuntisitte minut: Kuinka hauskaa!" sanoi Drake.
"Ja tekö tunsitte minut." sanoi Glory.
"Tunsin heti — melkein ensi silmäyksellä."
"Oikeinko totta! Sepä oli omituista. Siitä on jo niin pitkä aika — ainakin kymmenen vuotta! Minä olen kaiketi hirveän paljon muuttunut siitä ajasta."
"Olette kyllä", sanoi Drake — "te olette hyvin paljon muuttunut."
"Tosiaanko? Olenko minä nyt niin kovasti paljon muuttunut? Tietysti minä olen vanhentunut."
"Oh, hirmuisen paljon!" sanoi Drake.
"Tietysti olen menetellyt hirveän väärin, kun olen vanhentunut! Mutta olettepa tekin muuttunut aika lailla. Siihen aikaan olitte puseroihin puettu poikanulikka."
"Ja teillä oli vain lyhyet hameet."
Molemmat nauroivat, ja sitten sanoi Drake: "Olen iloinen, että olemme muuttuneet kumpikin!"
"Oletteko?" sanoi Glory.
"Tietysti olen", sanoi Drake, "sillä jos vain te olisitte muuttunut, enkä minä —"
"Voi, mitä tyhjiä me lavertelemme!" sanoi Glory, ja molemmat nauroivat taas.
Sitten he kertoivat toisilleen, mitä kaikkea oli tapahtunut tuona äärettömän pitkänä ajanjaksona, jolloin he olivat eläneet erossa. Glorylla ei ollut paljoa sanomista. Hänen elämänsä oli ollut niin vaiheetonta. Hän oli asunut koko ajan Man-saarella ja oli nyt vasta äskettäin tullut Lontooseen, jossa hän oli koehoitajattarena Martan Viinitarhan sairashuoneessa. Drake oli käynyt koulua Harrowissa ja sitten tullut Oxfordiin. Koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, olisi hän tahtonut kokonaan antautua musiikin palvelukseen, mutta isä ei siihen suostunut. Siksi poika alistui isän tahtoon ja rupesi ryömimään julkisen elämän maanalaisissa katakombeissa, ja nyt hän oli kirjurina eräässä ministeriössä.
Kaiken tuon hän kertoi leikillisesti, kuten sopi odottaakin, nuorelta suurenmaailman mieheltä, jolle suuret asiat olivat vähäpätöisiä.
"Glory", sanoi Polly olkansa takaa, "valssi alkaa kohta."
Soittokunta alkoi soittaa, Drake pyysi Glorya tuohon valssiin, ja Glory oli ihmeekseen huomaavinaan, ettei hän ollutkaan vielä luvannut sitä kenellekään toiselle (hän oli sen varta vasten säästänyt).
Valssin loputtua Drake tarjosi Glorylle käsivartensa taluttaen hänet pyöreään käytävään juttelemaan ja vilvoittelemaan. Draken käytös oli erinomaisen siroa, ja hänen lempeä, mutta kumminkin miehekäs äänensä enensi hänen miellyttävyyttään. Tullessaan ulos kuumasta tanssisalista heitti Glory nenäliinan päähänsä pidellen vapaalla kädellään kiinni sen kulmia leukansa alla. Hän toivoi, että Drake olisi huomannut, kuinka tämä muutti hänen muotoaan, ja siksi hän virkkoi vallan viattomasti:
"Antakaa minun nyt vielä kerran katsoa teihin, herra Drake!"
Drake huomasi tuon tummanruskean pilkun hänen silmissään ja tunsi käsivarren tuon ohuen pumpulipuvun läpi.
"Te olette kertonut minulle paljon", sanoi Drake, "mutta ette ole hiiskunut sanaakaan kaikkein tärkeimmästä asiasta."
"No, mikä se sitten olisi?" kysyi tyttö.
"Kuinka monta kertaa te olette rakastunut sen jälkeen kun teidät viimeksi näin?"
"Onpa sekin kysymys!" sanoi Glory.
Draken suorapuheisuus oli hurmaavaa. Hänessä oli jotain hyvin sulavaa ja kumminkin voimakasta.
"Ettekö muista sitä päivää enää, jolloin ryöstitte minut — ja pakenitte kanssani?" sanoi Drake.
"Minäkö? Se mahtoi olla suloista. Mutta milloinkahan se lienee tapahtunut?" sanoi Glory.
"Mitäpä siitä! Tunnustakaa vain, että muistatte sen."
"Jospa muistaisinkin. Kyllä me mahdoimme olla koko tyhmeliinejä siihen aikaan!"
"En ole varma siitä — nyt enää", sanoi Drake.
"Te ette muistaakseni ollut kovinkaan hurmaantunut minuun silloin", virkkoi Glory.
"Enkö ollut?" sanoi Drake. "Kylläpä mahdoin olla koko hölmö silloin!"
He nauroivat taas. Glory ei voinut pitää kättään hiljaa. Drake saattoi melkein tuntea tuon pienen, kuoppaisen kyynäspään.
"Muistatteko te sen nuoren herran, joka pelasti meidät?" kysyi Glory.
"Tarkoitatteko sitä tummaveristä nuorta miestä, joka koko ajan syleili ja suuteli teitä purjeveneessä?"
"Syleilikö hän ja suuteli?"
"Unohdatteko te tuollaisia asioita?"
"Kylläpä hän oli kiltti. Hän on nyt kirkon palveluksessa ja meidän sairashuoneemme kappalaisena."
"Voi kuinka tämä pikku maailma sentään on hauska ja romanttinen!" sanoi
Drake.
"Niin, eikö ole? Se on aivan kuin runoutta!" vastasi Glory.
Lordi Robert tuli esittämään Drakea Pollylle (joka näytti hiukan nyrpeältä) ja samalla hän pyysi Glorya seuraavaan tanssiin.
"Te tunsitte siis ystäväni Draken jo ennestään?" sanoi lordi Robert.
"Minä tunsin hänet poikana", vastasi Glory.
Sitten alkoi lordi ylistellä ystäväänsä kertoen kuinka loistavasti Drake oli suorittanut tutkintonsa Oxfordissa ja päässyt ministeriöön yksityiskirjuriksi ja kuinka hän kohta tulisi julkisessa elämässä tunnetuksi, kuinka hyvin hän maalasi ja näytteli ja olisi varmaan voinut tulla kuuluisaksi soittotaiteilijana, kuinka hän seurusteli parhaimmissa perheissä ollen samalla ensi luokan virkamies, kuinka, sanalla sanoen, hänellä oli "luvattu maa" edessään ja kohta hän sinne saapuisi.
"Otaksun teidän tietävän, että hän on rikas — suunnattoman rikas", sanoi lordi Robert.
"Onko hän?" sanoi Glory ja hänestä tuntui jotain suurta, komeata häämöttävän etäällä.
"Äärettömän rikas", sanoi lordi Robert, "ja kumminkin on hänellä mitä demokraattisimmat mielipiteet."
"Todellako?" sanoi Glory.
"Niin on", sanoi lordi Robert. "Koko matkan tänne tullessamme hän koetti vaunuissa minulle selittää, kuinka mahdotonta hänen olisi naida vallasneito."
"Miksikä te kaikkea tuota minulle kerrotte?" sanoi Glory, ja lordi
Robert rupesi nypiskelemään monokkeliaan.
Drake palasi Pollyn seurassa. Hän esitti, että he menisivät pihamaalle hengittämään raitista ilmaa ja kaikki neljä läksivät sinne, tytöt käsikoukussa pari askelta edellä.
"Se on pikku pirulainen tuo punatukkainen tyttö", sanoi lordi Robert.
"Hän ymmärtää miehen ennenkuin tämä ymmärtää itse itseään."
"Hän on luonnollinen kuin itse luonto", sanoi Drake. "Ja millaiset huulet hänellä on — miten sievä suu!"
"Onko hän irlantilainen? — Vai Man-saarelta! Mitä rotua ne sitten lienevät?"
Yö oli hyvin lämmin ja tukahduttava. Pihamaalla oli tuskin enemmän ilmaa kuin tanssisalissakaan. Soiton sävelet kuuluivat sinne saakka ja vaikka Glory oli tanssinut melkein jokaisen kanssa salissa, piti hänen tietysti tanssia itsekseen ulkona, sillä soitto kuului vienommalta ja hiljaisemmalta siellä ja pimeässä tanssiminen oli kuin unelmaa.
"Tule istumaan tänne penkille, Glory", sanoi Polly äreästi. "Sinä raastat vallan hermoni."
"Glory" sanoi Drake, "mitä te pidätte lontoolaisista?"
"Samanlaisia ne ovat kuin muutkin kuolevaiset", sanoi Glory, — "ei parempia, ei huonompia — naurettavampia vain."
Miehet nauroivat tuolle kuvaukselle, ja Glory rupesi matkimaan Lontoon tapoja — tervehtimistä ja kuinka keikarit nauroivat "ha-haa", kuinka kanonikko saarnasi ja kuinka Golightly teeskenteli.
Drake ulvoi ihastuksesta. Lordi Robert nauroi huuhkaimen huudon tapaisen pitkän naurun. Polly sanoi pisteliäästä "Etkö vielä tahtoisi matkia ystävääsi, meidän uutta pastoriamme, kultaseni", jolloin Glory masentui kuin luodin satuttamana.
"Sairaanhoito ei todellakaan ole teidän" — alkoi Drake, mutta samassa kuului ukkosen kumea jyrinä ja suuria vesipisaroita alkoi tippua, joten heidän täytyi kiirehtiä tanssisaliin. Tohtorit ja emännät olivat jo menneet pois, ainoastaan sairaanhoitajattaret ja ylioppilaat olivat enää siellä, ja ilo oli ylimmillään. Eräs nuori ylioppilas irroitti juuri sievän tytön tukkaa, toinen tanssi valssia melkein kantaen tyttöä käsivarrellaan. Joku oli vääntänyt kaasuliekit pienemmiksi ja kaikki tanssivat kuin varjojen maassa. Joku alkoi laulaa ja pian lauloivat kaikki yhdessä. Sitten alkoi joku heitellä paperipusseja, jotka olivat täynnä pieniä valkoisia paperipalasia. Pussit halkesivat ilmassa ja niitten sisällys putosi kuin tähtisade raketista, kunnes kaikki olivat peitetyt ikäänkuin pienillä lumihiutaleilla.
Sillä välin oli myrsky yltynyt, ja kesken musiikin kaikua ja tanssivien jalkojen tahdikasta kapsetta sekä iloisten laulujen säveleitä kuului ukkosen jyrinä, joka vieri kumeana yli Lontoon, ja sade rapisi tanssisalin lasikattoon.
Glory oli haltioissaan. Hän oli näkevinään kuin sumua Peelin lahdella, ja kuu paistoi usvan läpi ja aallot tanssiva luoteistuulessa. Hän näki mustan myrskyisän meren Contraryn edustalla, ja vihuri vinkui vuorilla. Ja kumminkin hän oli täällä ihmeitten, tenhon maailmassa, kauneuden, loiston ja onnen keskellä.
Oli jo aamu, kun tanssiaiset loppuivat. Sade oli tauonnut, vaikka ukkonen vielä mylvi. Herrojen piti saattaa tytöt sairashuoneelle, ja Glory ja Drake istuivat yhdessä kaksipyöräisissä vaunuissa.
"Vai unohdatte te aina semmoiset asiat?" sanoi Drake.
"Millaiset asiat?" kysyi Glory.
"En sano — kyllä te tiedätte!"
Glory oli vetänyt päällystakkinsa päähineen päähänsä, mutta Drake saattoi kumminkin nähdä hänen kultakiharainsa pistävän esiin.
"Antakaa minulle tuo ruusu", sanoi hän — "tuo valkoinen ruusu hiuksistanne."
"Se on niin mitätön", vastasi tyttö.
"Siksipä antakaa se minulle. Minä säilytän sen iäti!"
Glory nosti kättään tukkaansa.
"Kuinka hyvä te olette! Mikä suloinen pikku käsi tuo on! Mutta antakaa minun itse ottaa se!"
Drake kiersi toisen käsivartensa Gloryn olkapäille, kohotti kädellään hänen kasvojaan ja suuteli häntä huulille.
"Armas!" kuiskasi Drake.
Glory heräsi äkkiä ihmeitten, tenhon maailmasta, ja illan hurmaus oli hävinnyt. Hän ei puhunut, hänen päänsä vaipui alas, hänen poskensa punottivat ja hän peitti kasvonsa käsillään. Hän tunsi polttavaa häpeää, melkein raivoa. Drake kohteli häntä kevytmielisesti, ja hän itse oli syynä siihen.
"Anteeksi, Glory!" sanoi Drake vapisevalla, rukoilevalla äänellä. "Se ei milloinkaan enää saa tapahtua — ei ikinä, niin totta kuin Jumala minua auttaa!"
Aamu alkoi koittaa ja viimeiset sadepisarat rapisivat märällä, tyhjällä katukäytävällä. Mahtava kaupunki nukkui, ja etäinen ukkonen vieri poispäin.
XII.
Martan Viinitarhan kappalainen ei ollut mennyt sairashuoneen tanssiaisiin. Hän oli ajatellut niitä hyvin paljon ja joka kerta kun hän muisti kieltäneensä Glorya seurustelemasta Polly Loven kanssa, punastui hän ja häpesi. Polly oli tyhjänpäiväinen, kevytmielinen ja ahdassydäminen hepsakka, mutta John ei tietänyt mitään pahaa hänestä. Oli kaikkea muuta kuin miehekästä moittia niin ankarasti tyttöraukkaa siitä, että hän oli turhanpäiväinen ja koreileva ja tunsi miehen, jota John ei sietänyt.
Paitsi sitä Polly oli Gloryn ainoa toveri, ja kieltää Glorya menemästä hänen seurassaan tanssiaisiin oli sama kuin kokonaan estää häntä menemästä. Se oli kovin itsekästä. Miksi hän, John, ei sallisi Glorylle tuota iloa? Nuori pastori ei voinut itse mennä sinne — hän ei tahtonut vaikka olisi voinutkin — mutta tytöt rakastivat semmoista — he tahtoivat tanssia, saada osakseen huomiota, herättää ihailua ja houkutella miehiä liehakoimaan heitä ja puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä.
Tuollakin ajatuksella oli okansa, mutta hän koetti olla jalomielinen. Hän oli ylempänä kaikkia pikkumaisia, epämiehekkäitä tunteita — hän tahtoi peruuttaa kieltonsa.
Mutta hän ei sitä peruuttanut kumminkaan. Joku paha henki kuiskasi hänen sydämessään, että Glory solui solumistaan pois häneltä. Tällä kertaa hän voisi nähdä selvään, oliko hänellä enää mitään vaikutusvaltaa Gloryyn. Jos Glory meni tanssiaisiin, oli se sen merkki, että Johnin valta oli lopussa ja heidän entiset suhteensa murtuneet.
Tanssiaisiltana hän meni sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Glory oli mennyt, ja maa tuntui luistavan pois John Stormin jalkain alta.
Hän ei voinut olla ajattelematta katkerasti Polly Lovea ja samalla hän muisti erään sairaan, jolle Pollyn itsekäs pikku sydän ei ollut suonut mitään hellyyttä. Se oli Pollyn veli. Hän oli noin yhdeksän tai kymmenen vuotta vanhempi sisartaan ja aivan erilainen luonteeltaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, melkein askeettiset, ja hänellä oli fanaatikon tuliset, kosteat silmät. Verisuoni hänessä oli puhjennut ja häntä uhkasi keuhkotauti, mutta hänellä oli kumminkin parantumisen toivoa. Pollyn ollessa häntä lähellä seurasivat hänen silmänsä siskoa uskollisen koiran nöyrin katsein. Mies rakasti nähtävästi sisartaan äärettömästi ja ajatteli häntä alituiseen. Polly tuskin milloinkaan vilkaisi veljeensä, ja kun hän häntä joskus puhutteli, oli hänen äänensä aina kylmä ja ynseä.
John Storm oli huomannut tuon Se oli kiinnittänyt häntä lähemmin tuohon nuoreen mieheen, jonka kaipaava, hiljainen sydän avautui Johnille. Hän oli Bishopsgate-kadun anglikaanisen veljeskunnan maallikkoveli. Hänen luostarinimensä oli veli Paavali. Hän oli pyrkinyt tähän sairaalaan siitä syystä, että hänen sisarensa oli täällä hoitajattarena. Sisar oli hänen ainoa omaisensa. Toinen sisar hänellä myöskin oli ollut, mutta hän — hän oli kuollut — kuollut… Mutta se oli kovin surullinen ja kamala tapaus, hän ei tahtonut siitä puhua.
Tuon murtuneen, sortuneen olennon luokse suuntasi John Storm kulkunsa tanssiaisiltana, kun hänen oma sydämensä oli autiona. Astuessaan huoneeseen huomasi hän, että veli Paavalin luona oli vieras. Se oli vanhanpuoleinen mies, hänellä oli yllään outo puku, joka oli napitettu kaulaan saakka ja ulottui aivan jalkoihin asti. Vyöllä oli hänellä musta nuora, jonka päihin oli kiedottu kolme solmua. Puku ei eronnut enempää maallisista puvuista kuin vieraan ulkomuoto erosi tavallisten maallisten olentojen ulkomuodosta. Nuo kasvot olivat täynnä henkevyyttä, ne loivat pyhää rauhaa kaikkiin, joita niiden katse kohtasi. Ne olivat kauniit, niissä ei ollut vilppiä, ilman kavaluutta, ilman intohimoa. Kumminkin näkyi niissä ohimoilla ja silmien alla jälkiä sisällisistä taisteluista, mutta nuo taistelut oman itsensä kanssa olivat kaikki jo ohi ja voitetut.
John Stormin tullessa vanha mies nousi tuoliltaan sairaan vuoteen ääressä.
"Tämä on isä johtajamme, herra Storm", sanoi veli Paavali.
"Olen juuri kuullut teistä", sanoi isä lempeällä äänellä. "Te olette ollut ystävällinen veliparalleni."
John Storm vastasi muutamilla tavallisilla lauseilla — se oli ollut hänelle ilo, onni. Veli oli jättävä heidät kohta ja kaikki tulivat häntä kaipaamaan, varsinkin John.
Isä oli istuutunut takaisin tuolilleen ja kuunteli Johnia kasvoillaan vakava hymy. "Kyllä ymmärrän teitä, rakas ystävä", sanoi hän. "Paljon autuaallisempaa on antaa kuin ottaa. Ah, jospa soaistu maailmaraukka sen ymmärtäisi! Kuinka se taistelee ilojensa tähden, jotka katoavat, elämän maineen tähden, joka häviää! Ja kumminkin heikon veljen tukeminen, langenneen naisen suojaaminen, pienen lapsen ruokkiminen tuottaa suurempaa iloa kuin kaiken maailman valtain voittaminen."
John Storm istui vuoteen päähän. Hän tunsi, että jotain hävisi hänen mielestään heti paikalla ja hän oli kuin lumottuna. Isä puhui maailman rakkaudesta — kuinka omituista se oli, kuinka vaikeata ymmärtää, kuinka surullista kuinka säälittävää. Lihan himot ja silmäin pyyntö — kuinka alhaista se oli, kuinka viekoittelevaa, pettävää. Ajatelkaapa tämän mahtavan kaupungin asukkaita, jotka kiusaavat itseään yöt ja päivät hankkiakseen iloa itselleen. Ajatelkaapa ihmislapsia, jotka kiertelevät maapalloa hakeakseen sen kurjia rikkauksia, jotka eivät voi lisätä tuuman vertaakaan heidän henkeensä, kun koko aikana rauhan ja ilon ja onnen valtakunta on heille tarjona heidän omassa itsessään, ihmissydämen ahtaissa rajoissa! Antaa eikä ottaa, siinä on tuo ääretön autuus; ja antaa itsensä, sydämensä rakkauden, se oli kaikista autuuksista suurin. John Storm oli liikutettu. "Kirkon", sanoi hän, "kirkon itsensä on tuo opittava."
Ja sitten hän kertoi mitä toiveita hänellä oli ollut Lontooseen tullessaan, ja kuinka ne kaikki olivat murtuneet, hävinneet. Hän kertoi unelmistaan, kirkosta ja sen tehtävistä, ja kuinka ne kaikki jo olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.
"Voi, mitä valhettelijoita me olemme! Kuinka me värittelemme asioita puolustaaksemme itseämme! Katsokaa meidän sakramenttejamme — ovatko ne valhetta vai ovatko ne pyhyyden häväistystä? Katsokaa meidän armeliaisuuttamme — olemmeko me fariseuksia vai mitä me olemme? Ja meidän papistomme — meidän muodikas papistomme! Kerran varmaan hirveä järistys tulee järkyttämään tuon kirkon perustuksia, jossa sellainen on mahdollista! Ja kirkon naisten elämä, katsokaa kuinka se tuhlautuu! Tuo vienoin, hellin, pyhin voima, kuinka se turmeltuu kirkon omain silmäin edessä ja sen suostumuksella kaikenlaisessa irstaisuudessa — seurustelusaleissa, puutarhoissa, basaareissa, teattereissa, tanssiaisissa —."
Hän vaikeni. Nuo hänen viimeiset sanansa herättivät hänet. Oliko hän taas ajatellut ainoastaan itseään ja Glorya? Hänen päänsä vaipui alas ja hän peitti kasvonsa käsillään.
"Te olette oikeassa, poikani", sanoi isä tyynesti, "ja kumminkin te olette väärässä myöskin. Jumalan kirkon perustuksia ei järkytetä, vaikka siinä on paljon fariseuksia kaikenlaisilla näkyvillä paikoilla tai vaikka publikaanit uhkaavat sen rajamaita. Vaikka kirves isketäänkin mätään puuhun, pitää pienoinen siemen kumminkin sukunsa elossa."
Sitten hän kertoi vakavasti hymyillen ja lempeällä äänellään pienoisesta veljeskunnasta Bishopsgate-kadun varrella, kuinka he kymmenen vuotta sitten olivat sen perustaneet voidakseen siellä erota maailmasta ja paeta Jumalaan. He olivat perustaneet sen keskelle maailman ahkerinta hyörinää, suurimman markkinapaikan sydämeen, näyttääkseen, että he halveksivat kultaa ja hopeaa ja kaikkea tuota, mitä sokea, petetty maailma eniten kiitteli, aivan samoin kuin pyhä Filippus ja pyhä Ignatius olivat seuranneet ankarimpia elämän sääntöjä keskellä epähurskasta, irstasta vuosisataa näyttääkseen, että he taisivat pudistella pois kaikki lihan himot kuin kipinän helvetin tulesta.
Sitten hän kohotti nuoran päätä, näytti sen kolmea solmua ja selitti, mitä ne merkitsivät. Ne olivat symbooleja kolmesta lupauksesta, jotka häntä sitoivat, kolmesta valasta, jotka hän oli vannonut. Ensimmäinen oli köyhyyden vala, koska Kristus ja hänen ystävänsä olivat köyhiä; toinen oli kuuliaisuuden vala, koska Hän on sanonut: "Se joka kuulee teitä, kuulee Minua"; kolmas oli siveyden vala, sillä meidän velvollisuutemme on vartioida aistiemme ovia ja varjella silmiämme, korviamme ja kieltämme kaikesta riettaudesta.
"Mutta entä laillinen kodin ja omaisten rakkaus", sanoi John, "mitä sanotte siitä?"
"Me muutamme sen henkiseksi", sanoi isä. "Kaiken inhimillisen rakkauden tulee perustua Jumalan rakkauteen ollakseen varmaa, totta ja kestävää. Ystävysten rakkauden monet erehdykset johtuvat juuri siitä, että luodun rakkaus ei ole rakennettu Luojan rakkaudelle."
"Mutta entä äidin ja lapsen — veljen ja sisaren rakkaus?"
"Me olemme asettuneet elämän tavallisten olosuhteitten yläpuolelle, joten kukaan ei saa pyytää meidän hellyyttämme samassa määrässä kuin Kristus. Ihmisen täytyy taistella kahdenlaisia vihollisia vastaan, sisällisiä ja ulkonaisia, eivätkä mitkään kiusaukset ole vaarallisempia kuin ne, jotka tulevat meidän pyhimpien tunteittemme nimessä. Mutta Pyhän Hengen miekan täytyy pitää kiusaajaa loitolla. Meillä on kaikilla sisässämme Juudas, ja hän koettaa pettää meitä suudelmalla, jos hän suinkin voi."
John Stormin rinta aaltoili. Hän saattoi tuskin peittää liikutustaan, mutta isä oli noussut ylös mennäkseen pois.
"Kello on jo kahdeksan, ja minun pitää joutua takaisin iltarukoukseen", sanoi hän. Sitten hän lisäsi hymyillen: "Me emme koskaan aja komeissa vaunuissa, mutta tänä iltana minun on pakko kulkea aivan jalkaisin puiston halki, sillä minä olen antanut pois kaikki rahani."
Hänen tätä sanoessaan enkelin hymy valaisi vanhoja kasvoja, ja hän sanoi miellyttävän luonnollisesti: "Minä rakastan tätä puistoa. Joka aamu lapset leikkivät siellä, se on minulle pyhä katolinen kirkko, jossa minä niin mielelläni kuljen ja jossa saan panna käteni pienokaisten pään päälle ja siunata heitä sekä antaa heille mitä minulla sattuu olemaan. Kun tulin tänne tänä aamuna, tuli vastaani pikkuinen poika, joka kantoi vakkaa. 'Mikä sinun nimesi on, pikku mies?' kysyin häneltä, ja hän sanoi sen minulle. 'Kuinka vanha sinä olet?' kysyin vielä. 'Kaksitoista vuotta', vastasi hän. 'Mitä sinulla on vakassa?' 'Isän päivällinen', sanoi hän. 'Mikä sinun isäsi on, poikaseni?' 'Puuseppä', sanoi poika. Minä ajattelin, että jos olisin elänyt Palestiinassa yhdeksäntoista sataa vuotta sitten, olisin ehkä kohdannut toisen pikku pojan kantamassa päivällistä isälleen, joka myös oli puuseppä, pienessä vakassa, jonka Maria oli järjestänyt Hänelle. Sitten koettelin taskujani, eikä minulla ollut mitään muuta kuin matkarahani kotiin, ja sen annoin pikku pojalle kiitosuhrina Jumalalle siitä, että Hän oli suonut minun tavata tuommoisen suloisen pikku kaksitoistavuotiaan pojan, jonka isä oli puuseppä."
John Stormin silmät olivat kosteat kyynelistä.
"Hyvästi veli Paavali! Jumala suokoon sinun kohta palata luoksemme! Hyvästi, rakas ystävä! Kun maailma runtelee teitä kovasti, niin tulkaa meille muutamiksi päiviksi turvapaikkaan, jossa voitte sielunne hiljaisuudessa unohtaa maailman turhuudet ja loukkaukset ja kiinnittää ajatuksenne ylhäälle."
John Storm ei voinut vastustaa haluaan, vaan laskeutui polvilleen isän jalkoihin, sanoen:
"Isä, siunaa minuakin, niinkuin siunasit puusepän poikaa."
Isä kohotti oikean kätensä kaksi sormea sanoen:
"Jumala siunatkoon sinua, poikani, ja olkoon kanssasi ja vahvistakoon sinua. Kun Hän sinulle hymyilee, älköön ihmisen viha sinua liikuttako! Taivainen Isä, katso tätä tulista sielua ja auta häntä! Auta häntä irroittamaan kaikki ankkurit, jotka kiinnittävät häntä maailmaan, ja tee hänestä huutavan ääni korvessa, joka sanoo: 'tulkaa esille sieltä, minun kansani, sanoo Jumala'."
Kun John polvistui isän edessä tämän siunatessa häntä, kuuli hän askeleita takanaan. Hänen virkaveljensä pastori Golightly odotti saadakseen sanoa asiansa.
Kanonikko käski sanoa, että yksi hänen apulaisistaan oli estetty saarnaamasta sunnuntaina ja itse hänen täytyi mennä teatterin hyväntekeväisyys-seuran vuosipäivän kunniaksi pidettäviin päivällisiin lauantaina eikä siis ennättäisi valmistautua sunnuntaiksi, mistä syystä hän toivoi John Stormin saarnaavan sunnuntaiaamuna. John lupasi. Pastori Golightly hymyili, kumarsi, yskäisi ja meni.
Sairashuoneen saarnaajan käytettävänä oli pieni huone alakerrassa.
Sinne meni John Storm nyt ja kirjoitti kirjeen.
Se oli osoitettu Peelin pastorille:
"Varmaankin kuulette usein Glorysta ja tiedätte kuinka hän edistyy. Hän näyttää voivan erittäin hyvin enkä minä tosiaankaan milloinkaan ole nähnyt häntä niin iloisena ja hilpeänä. Tätä kirjoittaessani hän on juuri muutamien sairashuoneitten johtajien toimeenpanemissa tanssiaisissa. Se on vallan viatonta huvia ja sydämestäni toivon hänelle hauskuutta siellä. Epäilemättä nuoret tytöt tarvitsevat jonkinmoisia huvituksia ollessaan nuoruutensa, terveytensä ja kauneutensa kukoistuksessa, ja kuivettunut ja jähmistynyt on se mies, joka ei iloitsisi ajatellessaan hyvän tytön onnea. Gloryn toverihoitajattaret ovat jaloja, hurskaita naisia, jotka tekevät tosi naisen työtä, ja jos heidän joukossaan olisikin joitakuita mustia lampaita, niin eihän se ole sen kummempaa kuin mitä kaikkein puhtaimmillakin aloilla maailmassa voi sattua.
"Mitä itseeni tulee, olen koettanut pitää huolta Glorysta, mutta en tiedä kuinka kauan sitä enää voin tehdä. Älkää hämmästykö, jos minun täytyy siitä toimesta luopua, tiedättehän, että olen tyytymätön nykyiseen ympäristööni, ja minä odotan vain Hänen johtoaan ja ohjaustaan, joka hallitsee pilviä ja tuulta. Jumala yksin tietää kuinka kaikki tulee käymään, ja Hän minua auttaa. Minä en liiku ulkona enemmän kuin pakosta täytyy ja aina kun menen jonnekin, tulen nöyryytetyksi ja tunnen typeryyteni. Lontoon elämä on ollut minulle pelkästään mitä epämieluisinta yllätystä. Minä luulin tuntevani sen täydellisesti jo ennestään, mutta minä en tosiaankaan ole tietänyt mitään siitä. Sen julmuus, sen vilppi ja petollisuus ovat kamalia. Lontoo on Juudas, joka aina ja yhäti koettaa suudelmalla pettää nuoria, toivorikkaita, viattomia olentoja. Mutta se opettaa myöskin kaikkia tuntemaan itseänsä, ja se on parempi kuin maata pumpuliin ja villoihin käärittynä. Tervehtikää sydämellisesti kaikkia Glenfabassa — tervehdykseni myöskin isälleni, jos voitte sen perille viedä."
Tämän kirjeen kirjoittamiseen meni häneltä pitkä aika, ja kun hän oli sen lopettanut, läksi hän eteiseen viedäkseen sen postiin. Siellä hän huomasi, että rajuilma oli tulossa, ja hän päätti odottaa kunnes se oli mennyt ohi. Hän astui kirjastoon, valitsi sieltä kirjan ja palasi huoneeseensa sitä lukemaan. Se oli "Pyhän Johannes Chrysostomoksen kirja pappiudesta." Aine oli miellyttävä, mutta ei voinut sittenkään kiinnittää John Stormin ajatuksia, Hän ajatteli luostarin johtaja-isää ja pientä veljeskuntaa Bishopsgaten varrella, sitten mietti hän Glorya ja sairashuoneen tanssiaisia ja taasen Glorya ja yhä uudelleen Glorya, Glorya. Tekipä hän mitä tahansa, ajatuksiaan hän ei saanut poistumaan Glorysta.
Myrsky riehui ulkona, ja kun hän kaksi tuntia myöhemmin meni eteiseen, ei se ollut vieläkään tyyntynyt. Hän seisoi ovella sitä katselemassa. Salamat valaisivat pimeää puistoa, mustat sadevirrat muuttivat tyhjät katukäytävät kiiltäviksi kuin meren pinnan. Silloin tällöin kulki vaunuja ohi tuikkivine lyhtyineen ja öljykankaaseen verhottuine ajureineen, ja joskus näkyi omnibussikin täpösen täynnä sisäpuolelta, mutta katot tyhjinä. Paitsi sitä näkyi vielä yksi elävä olento kadulla, nimittäin italialainen posetiivinsoittaja, joka oli asettunut suuren talon eteen vasemmalle puolen katua ja väänsi tarmokkaasti konettaan.
John Storm kulki sairashuoneen läpi. Oli myöhä ja talossa oli aivan hiljaista. Kotilääkäri kulki viimeistä kertaa sairaita katsomassa kääntyen sitten pihan toisella puolella oleviin omiin huoneisiinsa; yöhoitajattaret keittivät vettä pienissä kattiloissa huoneissaan osastojen välillä. Leikkausosastot olivat jo pimeät ja sairaat makasivat. Siellä täällä oli varjostimia muutamien vuoteitten ympärillä, ja niitten takaa kuului valituksia.
Puoliyö oli jo kulunut, kun John Storm palasi takaisin eteiseen, ja sade oli lakannut, mutta ukkonen jyrisi vielä. Hän olisi voinut mennä kotiinsa nyt, mutta hän ei mennyt. Hän ymmärsi odottavansa Glorya. Useita hoitajattaria palasi tanssiaisista ja he kumarsivat hänelle ohimennessään. Hän astui ovenvartijan kojuun ja istahti katselemaan salamoita. Hänestä alkoi tuntua niin kamalalta, sillä tuo kaikki näytti aivan symbooliselta. Mitä tuomiota, mitä turmiota tuo myrsky kuvasi ja ennusti? Tätä yötä, tätä myrsky-yötä hän ei koskaan unohtaisi. Se oli hoitajattarien tanssiais-yö.
Hän luuli nukahtaneensa, ja hän pudisteli itseään ajatellen: "Mitä turhia! Sielu eriää varmaan ruumiista meidän nukkuessamme ja ainoastaan eläin jää jälelle!"
Nyt oli jo melkein päivä, ja kaksi vaunua oli seisahtunut portin eteen. Useita henkilöitä tuli portaita myöten pakinoiden kuin unestaan heränneet varpuset. Joku ääni sanoi: "Herra Drake esittää, että menisimme kaikki teatteriin, ja jos voisimme saada luvan olla niin myöhään poissa, niin mikä voisi olla hauskempaa."
Se oli Glory. Nyrpeä ääni vastasi:
"Hyvä on, koska sinä tahdot. Minulle se on samantekevä."
Se oli Polly. Miehen ääni vastasi siihen:
"Minä iltana siis menemme, Robert?"
Toinen miesääni vastasi vetelästi:
"Määrätkööt tytöt itse sen asian."
John Storm tunsi, kuinka hänen kätensä ja jalkansa kylmenivät. Hän astui porttikäytävään. Glory näki hänen tulevan ja huudahti heikosti tuntiessaan hänet.
"Ah, tässä on herra Storm! Herra Storm, te kai tunnette herra Draken.
Hän oli Man-saarella, muistattehan —"
"Minä en muista", sanoi John Storm.
"Mutta te pelastitte hänen henkensä, ja teidän pitäisi tuntea hänet —"
"Minä en tunne häntä", sanoi John Storm.
Glory oli juuri sanomaisillaan: "Sallikaa minun esitellä —", mutta samassa hän vaikeni, seisoi hetkisen ääneti, ja omituinen loisto, jota ei sanoin voinut kuvata, tuli hänen silmiinsä. Sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.
Yksi sisarista, jolla oli valvontavuoro, sattui kulkemaan eteisessä ja seisahtui sanoen: "Hoitajatar, minua hämmästyttää teidän käytöksenne. Menkää heti huoneeseenne." Kuiskaten hyvästinsä menivät tytöt nauraa tirskutellen pois.
Molemmat miehet sytyttivät paperossinsa, nousivat toiseen vaunuun ja ajoivat pois.
"Millainen karhu tuo mies on!" sanoi lordi Robert.
"Jäykkä hän tosin on", sanoi Drake, "mutta minä pidin hänen kasvoistaan kumminkin, ja koska kohtalo kerran asetti hänet minun ja kuoleman väliin, niin — niin sitä minä en aio unohtaa."
"Pysy erilläsi hänestä, poikaseni. Mies on näyttelijä — teeskentelevä narri. Minä tapasin hänet rouva Macraen luona torstaina. Hän on uskonnollinen näyttelijä. Saat nähdä, että hän vielä tulee tekemään jotain —"
Sillä aikaa John Storm oli pannut pitkän viittansa napit kiinni kaulaan asti ja syöksyi kotiin pitkin kaikuvia katuja molemmat nyrkit puserrettuina ja purren hammasta.
XIII.
Martan Viinitarha.
Oi, taatto taivahinen! Armahda minun vaivaista sieluani! Oh, rakas isoisä! John Storm on katkonut kaikki siteet vihdoinkin! Tämä mies ei ole koskaan ollut rauhan julistaja eikä sovinnon rakentaja, mutta siunatkoon sentään, jos olisitte kuulleet hänen saarnansa kirkossa sunnuntaiaamuna! Minä olen hurskas ja nöyrä nainen sydämeni syvyydessä ja koetin siksi muuttaa litaniaa niin vähän kuin mahdollista ja mutisin alusta loppuun asti "Oi Herra, sulje meidän suumme", mutta se ei vaikuttanut mitään, ja seurauksena on, että koko maailma nyt huutaa ja murisee John Storm raukalle aivan kuin hän olisi käynyt näpistelemässä koko kristikunnan taskuissa.
Se koski ihmisten siveellisyyttä. Teksti oli viaton kuin vastasyntynyt lapsi: "Herätkää ylös hurskaasti ja älkää syntiä tehkö." Ja kun hän alkoi tavalliseen tuttuun tapaan, niin uskoivat tietysti rakkaat vanhat tädit, että nyt hän oli viritetty kuin soittorasia ainakin, joka juuri oli aloittamassa soittoaan. Siis he kyyristyivät mukavasti penkkiinsä arvellen varsin hyvästi voivansa hiukkasen torkahtaa ennen vuorolaulua. Ihmisessä on kaksi luontoa, aloitti saarnaaja, ja ihmisen ruumis voi olla hyvä tai paha, aina sen mukaan, henkisetkö vai lihalliset mieliteot sitä vallitsevat. Sitten seurasi kaikki nuo vanhat, hyväksi tunnetut ja tunnustetut totuudet, tiedäthän. Mutta sitten hän siirtyi Jesaiaan, siihen paikkaan, jossa vanha tyytymätön profeetta on pahoillaan siitä, että Siionin naisväki ei tahdo pukeutua aivan homssantuun tapaan, muistathan sen kohdan. "Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia, riistäkää pois vaatteenne ja pukeutukaa säkkiin!" hän pauhaa ja lähtee liitelemään yläilmoissa kuin pyrstötähti, jolla on nykyajan muotinainen pyrstönään. Jos avioliitto meidän aikoinamme ei aina merkitse samaa kuin yksiavioisuus, niin ketä siitä on pääasiallisesti syytettävä? Miehet ovat ylipäänsä niin puhtaita kuin naiset vaativat heitä olemaan, ja jos miesten elämä on huonoa, niin syynä siihen on useinkin se, että naiset eivät vaadi heiltä puhtautta. Vaviskaa te naiset, jotka olette levollisia ja sanokaapa miksi sallitte tytärtenne mennä naimisiin semmoisten miesten kanssa, jotka todellisuudessa jo ovat ennestään naimisissa? Repikää rikki vaatteenne ja hävetkää noitten naisraukkojen edessä, jotka ovat olleet teidän tytärtenne miesten ensimäisinä vaimoina, ja noitten lasten edessä, joita sellaiset miehet hylkäävät ja unohtavat. Kuljettaessanne viattomia tyttäriänne huveihin ja kemuihin te kuljetatte heidät vain huutokauppakamariin, ja pukiessanne ja koristellessanne heitä te vain valmistatte heitä huonojen miesten ostotavaraksi. Viime viikolla oli eräs korkeasukuinen hyväntekeväisyys-apostoli saanut Lontoon itäosasta käsiinsä vaimon, joka koetti myydä tytärtään. Kuinka kauheata! huusi jokainen, mikä häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle! Mutta tuo kurja olento oli vain menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan onnettoman lapsensa hyväksi, kun sen sijaan täällä, näissä piireissä, näitten samain hyväntekijäin vaimot silmät avoinna ja omatunto sivistyneenä menettelevät joka päivä samoin — aivan samoin!
Kun mammat näin olivat saaneet saatavansa, tuli herttaisten pikku tyttöjen vuoro. Pukeutukoot hekin säkkiin ja peittäkööt kasvonsa. Miksi he suostuvat myytäviksi? Se tyttö, joka menee naimisiin miehen kanssa nimen tai aseman tai muitten maallisten etujen tähden, ei ole ollenkaan parempi kuin mikä katutyttö tahansa. Hänen tekonsa on juuri samanlainen ja kaiken järjen ja oikeuden mukaan hän saisi kantaa samaa nimeä.
Voi, voi, voih! Minä kerroin kuinka hän silloin ensimmäisellä kerralla lopetti ennen aikojaan, mutta viime sunnuntai-aamuna, vaikka olinkin vähän parannellut litaniaa, olisi minun ollut aivan yhtä turha toivoa Niagaran keskeyttävän juoksunsa ennen aikojaan tai yhdeksäntoista jalan korkuisen nousuveden keväällä lakkaavan tulvimasta. Sinä olisit myöntänyt, että hänen kasvonsa olivat kuin tulessa, ja nuo suuret silmät loistivat kuin Peelin sataman punaiset lyhdyt.
Saarnatuolikaunopuheliaisuus! Minä en tiedä mitä se on, mutta tällaista en ollut sinä ilmoisna ikänä kuullut. Minä alan ajatella, että pääasiallinen erotus saarnaajien välillä on siinä, millä tavalla tuli heissä hehkuu kuoren alla. Muutamissa se palaa niin hiljakseen, ettei se lämmitä edes pintaakaan eikä sillä saisi edes pientä kattilaa kiehumaan, mutta toisissa — ooh katsokaa! Se on tulivuori, josta laava syöksyy esiin virtanaan.
Voi armias, kuinka minä itkin! "Tyttäreni, lapsukaiseni, millainen kana sinä olet!" sanoin itselleni, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Hänen äänensä oli karkea kuin korpin ja joskus olisi luullut hänen sydämensä pakahtuvan.
Entä seurakunta! Olisit nähnyt, kuinka näyttämö muuttui! He olivat tulleet kirkkoon kumarrellen ja hymyillen ja kuiskaillen lempeästi, kunnes koko kirkko oli aivan kuin aurinkoinen meri; mutta he menivät ulos kuin koillismyrsky, ja ukkonen jyrähteli ja yksi mies oli suistunut iäksi aaltoihin.
Ja koska John Storm oli pistänyt jalkansa pälkähäsen, niin tietysti piti Glory Quaylen myöskin pistää varpaansa sinne. Keskikäytävää alas astuessaan muutamat noista hurskaista Siionin tyttäristä, jotka näyttivät siltä kuin olisivat mielellään "noituneet kiukusta", mutisivat kaikki Jeremian valitusvirret. Kuka olikaan tuo, joka uskalsi noin puhua ihmisille! Ei kukaan ikinä ollut kuullut hänestä, ei kukaan muu kuin ehkä hänen oma äitinsä. Ja portilla seisoi lihava, vanha marakatti samettikaapussa selittäen, että se oli vallan hävytöntä ja että hänen oli täytynyt mennä kesken saarnaa ulos. Minkä johdosta Glory, jota pahuuden ja vallattomuuden henki vielä ei ollut jättänyt, sanoi: "Niin juuri piti menetelläkin, armollinen rouva. Te ette ollut ainoa, jonka täytyi lähteä kirkosta keskellä saarnaa." "Todellako? Kuka sieltä myöskin läksi?" kysyi tämä naisfariseus. "Perkele, armollinen rouva", sanoi Glory jättäen rouvan sitä luuta pureskelemaan.
Nyt on käynyt selville, että tuo vanha samettikappainen immyt on tämän sairashuoneen mahtavia suojelijoita, joten kaikki ennustavat minulle rajuilmoja. Mutta pyh! Vuorilla on syömmeni, siellä se on! Vuorilla on syömmeni, oon pelvoton!
John Storm saa myöskin vastata sanoistaan. Kerrotaan kanonikon odottaneen häntä sakaristossa, mutta John oli kuin salamoiva ukkosilma astuessaan alas saarnatuolista, joten kanonikko-parka piti parhaana puida nyrkkiä vain housuntaskussa odottaen otollisempaa aikaa. Kaikki lordit ja ministerit ja koko hienoin hienosto näkyi olleen kirkossa, ja Lontoossa pidetään erittäin pyhänä sitä etiketin sääntöä, ettei hirtetyn talossa saa puhua nuorasta. John-rukka puhui heille vielä hirsipuustakin. Se oli kamalaa, vaikka kyllä hänellä oli omat syynsä menettelyynsä. Hän ei ole käynyt täällä sairashuoneessa sen perästä, mutta minä olen varma siitä, että hän pitää hienoa väkeä hiukan silmällä, ja olkootpa nuo keitä tahansa, niin lyön vetoa viimeisestä pennistäni, että he kyllä ansaitsivat sen, minkä saivat.
Mutta hei, hoo! Olen vallan hengästyksissä, enkä ole joutunut vielä kertomaan tanssiaisista. Minä olin siellä! Muistathan, että veisasin valituksia siitä, ettei minulla ollut tarvittavia koristuksia. Tunnustan, että mainitsin tuon asian myöskin rukouksissani: "Oi, Herra, ole laupias minulle tämän ainoan kerran ja anna minun näyttää sievältä!" Hän kuuli minua. Hän pani tämän viinitarhan pomojen päähän sen tuuman, että "hoitajattarien piti esiintyä hoitajattarien tanssiaisissa säädetyssä hoitajatarpuvussa." Siis minun kaapuni ja myssyni ja harmaa pukuni ja esiliinani peittivät koko syntisen olentoni.
Olisit nähnyt Gloryn sinä iltana, isoisä! Hän oli silloin punaisempi kravun poikanen kuin milloinkaan ennen, mutta hän pisti valkoisen ruusun porkkananpunaisiin kiharoihinsa, ja ai armias, kuinka ihana hän oli! Tietysti hän tutustui "ylhäisempään seurapiiriin" ja tanssi koko maailman kanssa. Mahtava kirurgi, kuka lie ollut, avasi tanssiaiset Bartimeus-sairaalan johtajattaren kanssa, joka kiikkui hänen käsivarrellaan kuin nukke pesuammeessa, mutta pian tuo mahtava mies huomasi miten ihmeellinen, hurmaava olento Glory oli, ja heti kun olin leijaillut valssia herttaisen ukon kanssa, lentelivät nuorten miesten sydämet kuin hetaleet valkoisen alushameeni liepeissä — se oli vallan uusi ja sievä, sitä tilaisuutta varten tehty.
Mutta ihmeellisintä oli se, että eräs henkilö Man-saarelta putosi kuin pilvistä eteeni. Se oli se pikkuinen englantilainen poika, Drake, joka oli yhtaikaa katkismusluokalla, mutta nykyään hän on komein ja kaunein nuori herra Lontoossa. Kun hän esittelytti itsensä, odotti hän varmaan, että minä hämmästyisin kuoliaaksi tai ainakin tulisin hupsuksi, ja tietysti minä vallan vapisin, mutta muutoin käyttäydyin kuten järkevä henkilö ainakin. Hän katsoi minuun aivan kuin sanoakseen: "Teistä on todellakin kehittynyt komea nuori neitonen ja minä ihailen teitä suuresti!" Ja minä katsoin häneen ikäänkuin vastatakseni: "Aivan oikein, nuori herraseni. Minä todellakin halveksisin teitä, jos mielipiteenne olisivat toisenlaiset!" Kun siis olimme samaa mieltä siitä ainoasta asiasta, jota maksaa ajatella (s.o. minusta), käyttäydyin koko ajan viehättävästi häntä kohtaan ja annoin hänelle anteeksi senkin, että hän loppujen lopuksi otti valkoisen ruusuni minulta.
Herra Drakella on ystävä, joka on aina hänen kanssaan. Hän on hoikka kuin aidanseiväs ja omistaa kuusitoista lintukoiraa ja kolme papinvirkaa ja käy puettuna (arkipäivin) puvussa, jossa on niin suuret kuviot, että ne eivät mahdu yhden miehen pukuun vaan loput niistä pannaan toisen miehen takkiin. Hänen nimensä on lordi Robert Ure, ja minä aion tästälähin antaa hänelle nimeksi lordi Bob, sillä koska hän on niin kevytmielinen henkilö, täytyy minun ruveta ankaraksi. Minä tanssin hänen kanssaan tietysti ja koko ajan hän kertoi herra Draken ihmeellisestä tulevaisuudesta, jolloin luvattu maa oli oleva hänen edessään, ja hän viittaili vähän siihenkin suuntaan, että ei olisi ollenkaan hulluimpaa olla rouva Josuana. Arvelepas! Glory oli valloittanut tuommoisen seurapiirin johtajan! Ja ellen minä olisi mennyt noihin sairashuoneen tanssiaisiin, olisi yhdeksännentoistavuosisadan historia ollut toisenlainen!
Ensi viikolla he vievät minut jonnekin, joka on vielä paljoa suurenmoisempaa kuin tanssiaiset, mutta minä en kerro siitä vielä mitään, paitsi sen verran, että minä makaan valveilla yökaudet ajatellen sitä. Mutta
"Sä luja vankka maa,
Äl' askelteni astuntaa sa kuule,
Etteivät itse kivetkin ne kielis
Mun teistäni! —"
Nyt on jo myöhä ja minä olen juuri menossa nukkumaan. Hyvää yötä! Suudelmia tädille ja tervehdykseni kaikille! Sinä voit todellakin vaikka kauhalla jakaa rakkauttani kaikkialle, sillä se on niin halpaa nyt ja varastossa on loppumattomat määrät.
Oh, minä unohdin kertoa, mitä tapahtui minun tullessani tanssiaisista kotiin. Oli kauhean myöhä ja herrat olivat saattaneet meidät kotiportille, mutta siellä olikin odottamassa John Storm, kasvot vakavina ja levottomina, nähdessään meidät varmassa satamassa. Hän oli suuttunut minuun eikä ollenkaan koettanut sitä salata. Mutta kun minä huomasin, että hän siitä syystä oli epäkohtelias herroille, jotka saattoivat meitä, jouduin paholaisen juonien ja ansojen uhriksi ja puhkesin nauruun. Siinä samassa tuli sisar Allworthy, kohotti huuliaan ja näytti minulle torahampaitaan.
Se oli kumminkin ihmeellinen yö, enkä eläessäni ennen ole ollut niin onnellinen, mutta siitä huolimatta itkin kunnon tavalla vuoteellani. Liian paljon vettä sulla, Ophelia raukka! Sanotaan, että samassa henkilössä voi olla kaksi olentoa, mutta minussa on kaksisataa ja viisikymmentä ja jokainen heistä tahtoo tehdä eri lailla. Ohhoi-jaa! "Vanha, hyvä kirja", sanoo, että vaimo luotiin miehen kylkiluusta, Ja joskus minusta tuntuu kuin tahtoisin palata tuohon vanhaan olopaikkaani takaisin.
Glory.
J.K. — Minä kirjoitan teille täydellisen ja tarkan kertomuksen siitä suuresta tapahtumasta ensi viikolla, jahka se on tapahtunut. Elä viattomassa tietämättömyydessä, ukkokulta, kunnes kaikki on ohi. Teidän ei tarvitse silti syödä aterioitanne pelossa ja vavistuksessa, eikä myöskään aamupuuroanne. Mutta minä palan kiihkosta kunnes se ilta joutuu ja tahtoisin juosta sitä vastaan.
"Jos tehtynä se olis tehty, paras
Se olis oitis tehtynä —"
Sinä näet, että minä osaan Shakespearea.
XIV.
Viikkoa myöhemmin läksi Glory ensi kerran teatteriin. Hänen tovereinaan olivat Drake, joka oli ihastunut Gloryn naiviuteen, lordi Robert, jota se nauratti, ja Polly Love, jota se harmitti ja hävetti ja joka alituiseen lausui pikku pisteliäisyyksiä.
Heidän astuttuaan aitioonsa veti vahtimestari uutimet syrjään ja Glory huudahti "oi!" nähdessään yleisön, mutta sitten hän pidätti innostustaan ja punastui kovasti.
Katse maahan luotuna hän istui paikallaan keskimmäisellä aition kolmesta etutuolista, Polly vasemmalla ja Drake oikealla puolellaan ja lordi Robert pitsiuutimen takana. Muutaman minuutin ajalla Glory ei hymyillyt eikä liikahtanut, ja puhuessaan hän vain kuiskaili. Hänestä tuntui niin juhlalliselta ja hän käyttäytyi kuin kirkossa.
Drake alkoi selittää teatterin sisustaa. Nuo tuolla ovat aitioita, tuolla on permanto ja nämä ovat ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs parvi. Tuo oli parveke. Urkulehterikö? Ei, ei siellä ole urkuja, mutta tuo tyhjä paikka tuolla on orkesteria varten.
"Ja mikä tuo pieni sakaristo tuolla on?" kysyi Glory.
"Oh, se on pikkuinen yksityisaitio, jossa me voimme istua itseksemme puhelemassa!" sanoi Drake.
Joka toisen selityksen perästä Glory kuiskasi pieniä hämmästyksen ja ilon huudahduksia, ja kuullessaan, ettei teatterissa ollut kielletty puhumasta, oli hän täydellisesti onnellinen. Hänestä teatteri oli kirkkoakin kauniimpi ja hän arveli, että näyttelijäin elämä mahtaa olla hurmaavaa.
"Kuinka ihana seurakunta", kuiskasi hän — "yleisö, tarkoitan!"
"Todellako!" sanoi Polly, mutta Glory ei kuullut häntä.
Oli niin hauskaa nähdä noin paljon kauniita kasvoja ja kuunnella hiljaista puhelun hyminää. Glory oli niin onnellinen ja tunsi ystävyyttä jokaista kohtaan, sillä olivathan he kaikki tulleet tänne yhteen huvittelemaan. Äkkiä hän kumarsi jollekin toisessa aitiossa olevalle, koko kasvot yhtenä ainoana hymynä, ja sanoi sitten Pollylle:
"Kuinka ystävällistä! Neiti tuolla kumarsi minulle. Kuinka ystävällisiä täällä teatterissa ollaan!"
"Mutta sehän oli herra Drakelle", sanoi Polly, ja Gloryn teki mieli peittää kasvonsa häpeästä.
"Ei ole vaarallista, Glory", sanoi Drake. "Tuo neiti tulee pitämään teistä sitä enemmän tämän pienen erehdyksen tähden. Se on Rosa", lisäsi hän lordi Robertille, joka silitti viiksiään ja kumarsi päätään.
Polly vilkaisi äkkiä ylös kuullessaan nimen, ja Drake selitti hänelle, että Rosa oli hänen ystäviään — sanomalehtikirjailija, neiti Rosa Macquarrie, hyvä ja viisas nainen. Sitten hän lisäsi kääntyen Gloryyn:
"Hän on puolustanut teidän ystäväänne herra Stormia tällä viikolla.
Tiedättehän, että sanomalehdet ovat häntä moittineet?"
"Onko hän puolustanut?" sanoi Glory koettaen pysyä tyynenä ja katsahtaen taas alas. "Missä penkissä — aitiossa, tarkoitin —"
Mutta ihmiset alkoivat taputtaa käsiään kääntäen päänsä toiseen suuntaan teatteria. Joku suuri henkilö astui kuninkaalliseen aitioon.
"Minun päällikköni, sisäasiain ministeri", sanoi Drake. Kun kättentaputukset olivat tauonneet ja seurueet asettuneet paikoilleen, huomasi tuo suuri mies kirjurinsa ja kumarsi hänelle. Glorysta tuntui silloin kuin joka ikinen silmä teatterissa olisi kääntynyt katsomaan häntä.
Hän ei räpäyttänyt silmiään, vaan pysyi tyynenä. Hänen päänsä nytkähteli joskus, aivan kuin sotaratsun, joka menee ensimmäiseen taisteluun, mutta muutoin hän ei silmäluomeakaan värähyttänyt. Tässä ilmapiirissä siis Drake eli, ja Glory tunsi ääretöntä kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän oli sallinut Glorynkin pistäytyä siinä.
"Se on ihanaa!" kuiskaili hän kääntyen Pollyyn, mutta Pollyn kasvot olivat peitossa uutimen takana.
Orkesterilaiset astuivat sisään, ja Glory nojautui eteenpäin lukien kuinka monta viulua siinä oli, sillä välin kuin Drake puhui lordi Robertille hänen olkansa yli.
"Minä tapasin hänet lukemassa Rosan artikkelia tänä aamuna, ja hän sanoi itse olleensa kuulemassa saarnaa", sanoi Drake.
"No, ja mitä hän arveli?" kysyi lordi Robert.
"Jokseenkin samaa kuin sinäkin. Teeskentelyä — mies tahtoo herättää huomiota — itsekkyyttä enemmän kuin totuuden rakkautta, ja niin edespäin."
"Aivan oikein, poikaseni. Kaikki tuo hänen meluamisensa on samaa kuin: 'katsokaa tänne! Minä olen vapaasukuinen herra pastori se ja se, pääministerin veljenpoika, ja kumminkin —'"
"Minä en ollenkaan ole samaa mieltä kuin päällikköni", sanoi Drake, "ja sen sanoinkin hänelle. Miehessä on intoa, ja se juuri on maailman suola tätä nykyä. Me kaikki olemme semmoisia pessimistejä nykyään. Jumalan kiitos, että on Vernassa edes joku, joka lämmittää meitä hiukkasen uskollaan. Niin se on!"
Gloryn povi kohoili ja hänen piti juuri puhua, kun äkkiä kuului kuin ukkosen jyrähdys ja hän vallan hypähti istuimellaan. Mutta se oli vain uvertyyrin alku, ja hän istuutui jälleen hymyillen. Musiikissa oli vieno kohta, ja kun se oli soitettu, istui Glory hiljaa vähän aikaa, mutta kuiskasi sitten Pollylle, että hän toivoi, ettei pikku Johnnie olisi huonompana tänä iltana, ja että hänestä tuntui niin pahalta olla huvittelemassa, kun toinen oli niin sairaana!
"Kuka se on?" kysyi Drake.
"Minun pikku poikani, jonka jalka leikattiin", sanoi Glory.
"Voi, kuinka tuo Glory on hupsu!" sanoi Polly. "Ruveta nyt tuosta kertomaan!"
"Hiljaa!" sanoi lordi Robert, "esirippu nousee jo" — ja seuraavassa silmänräpäyksessä Glory rupesi nauramaan, sillä nyt he istuivat vallan pimeässä.
Kappale oli "Paljon melua tyhjästä", ja Glory kuiskasi Drakelle, ettei hän ollut sitä milloinkaan ennen nähnyt, mutta hän oli lukenut "Macbethin" ja oli perehtynyt tarkoin Shakespeareen ja näytelmiin. Ensimmäinen kohtaus lumosi hänet vallan, sillä se oli niin komea. Siinä näkyi herraskartanon ulkopuoli, ja Glory ajatteli miten paljon aikaa oli mahtanut kulua sen rakentamiseen, ja se oli kuitenkin tehty yhtä ainoaa iltaa varten! Mutta vait! Ihmiset menevät sinne sisälle. Ei, he jäivät puhelemaan kadulle. Ah, niin, me olemme nyt Italiassa. Niin, se on totta, se muuttaa asian.
Leonato sanoi sanottavansa pontevasti ja sai suosionosoituksia palkakseen. Glory paukutti myös käsiään sanoen, että tuo herra oli niin vanhaksi mieheksi hyvin hyvä näyttelijä.
Sitten astui näyttämölle Beatrice ja hänet otettiin vastaan hyvä-huudoilla, minkä johdosta Glory näytti varsin hämmästyneeltä.
"Se on Terry", kuiskasi Polly, ja Drake lisäsi: "Ellen Terry", mutta
Glory näytti yhtä hämmästyneeltä.
"He nimittävät häntä Beatriceksi", sanoi hän. Mutta sitten hän älysi asian, koetti näyttää tottuneelta ja sanoi: "Niin, tietysti — näyttelijä — minä ymmärrän varsin hyvin; mutta miksi he taputtavat hänelle käsiään — eihän hän ole vielä tehnyt mitään?"
Drake selitti, että tämä näyttelijätär, joka näytteli Beatricen osaa, oli yleisön suuri lemmikki, ja he taputtivat käsiään hänelle ikäänkuin lausuakseen tervetuloa tervetulleelle vieraalle, ilmaistakseen, että he olivat pitäneet hänestä hyvin paljon aina ennen ja olivat iloiset nähdessään hänet jälleen. Gloryn mielestä se oli niin kaunista, ja katsellen näyttelijättären loistavia silmiä, jotka hehkuivat pimeän läpi, hän sanoi:
"Kuinka ihanaa olisi olla näyttelijätär!"
Sitten hän kääntyi näyttämölle päin sanoen: "Kuinka kaunis päällystakki tuo on!"
"Teatteripuku, kultaseni", sanoi Polly.
"Ja niin komeita timantteja!"
"Lasipalasia", sanoi lordi Robert.
"Vaiti!" sanoi Drake, ja samassa astui Benedick näyttämölle. Yleisö tervehti häntä innokkain hyvähuudoin.
"Irving", kuiskasi Drake. Glory näytti hämmästyneemmältä kuin koskaan ja sitten hän sanoi:
"Mutta tehän kerroitte minulle, että tämä on herra Irvingin teatteri, ja minun mielestäni olisi ollut hänen asiansa lausua tervetuloa —"
Ajatellessaan miltä näyttäisi, jos Benedick läiskyttäisi käsiään astuessaan itse näyttämölle, rupesi lordi Robert nauramaan kylmään tapaansa, mutta Drake sanoi:
"Ole vaiti, Robert!"
Glory, kuten lapsi ainakin, ei kuullut muitten puhetta kuin omaansa, ja aivan kohta hän oli kokonaan sulautunut näytelmään. Beatricen ja Benedickin vallaton sanasota oli alkanut, ja vähän aikaa sitä kuunneltuaan Glory kävi totiseksi.
"Hän menettelee hyvin typerästi", sanoi hän, "ja jos hän todellakin on niin etevä näyttelijätär, kuin sanotte, niin ei hänen pitäisi tuommoista puhua. Aivan selväänhän jokainen nyt voi huomata, että hän pitää tuosta miehestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa, vaikka hän koettaa sitä peittää. Hupsu tyttö — kyllä mies sen piankin huomaa!"
Mutta esirippu oli laskeutunut ensimmäisen näytöksen loputtua, liekit olivat äkkiä taas kohonneet ja Gloryn toverit nauroivat hänelle. Silloin hän rupesi itsekin nauramaan.
"Tietysti se on vain näytelmä", sanoi hän kerskaavasta, "ja minä tunnen hyvin näytelmät ja näyttelemisen ja osaan itsekin näytellä."
"Tietysti sinä osaat", sanoi Polly nyrpistäen huultaan. Mutta Glory ei välittänyt siitä.
Koko toisen näytöksen ajaksi hän antoi kasvoilleen hyvin ymmärtäväisen ilmeen, katsellen naamiohuveja hyvin tarkkaan, mutta nauramatta kertaakaan, tuskin hymyillenkään. Valo, värit, puvut ja iloiset nuoret kasvot lumosivat häntä, mutta hän koetti pysyä tyynenä. Vain hänen ruumiinsa nojautui tuossa aition rintamuksen yli, huulet värähdellen ja silmät kiiluen. Hänen sielunsa oli tuolla alhaalla näyttämöllä, kauniiseen pukuun puettuna ja naamio kasvoilla, nauraen ja leikkiä laskien Benedickin kanssa. Mutta hän hillitsi itseään, ja esiripun laskiessa hän rupesi puhumaan näyttelemisestä.
Hän sanoi yhä vielä, että Leonato oli niin vanhaksi herraksi mainio, ja kun Polly kiitti Claudiota, myönsi Glory hänenkin näytelleen hyvin.
"Mutta Benedick on kumminkin minun poikani!" sanoi hän, sillä jollakin tavoin hän ajatteli itseään Beatricena eikä juuri milloinkaan puhunut hänestä, vaan itsestään.
Kolmannen näytöksen aikana hänen järkevyytensä ja oppinsa menivät surkeasti myttyyn. Keskellä laulua: "Neitoset, älkää huokailko enää", muisti hän Johnnien ja kuiskasi Drakelle, kuinka sairaana pikku poika oli ollut heidän lähtiessään sairashuoneesta. Kun sitten laulu oli lopussa ja Benedick väitti esitystä kurjan huonoksi, nojautui Glory tuolinsa selkämykseen sanoen, ettei hän voi käsittää kuinka herra Irving saattoi semmoista puhua, vaikka poika oli laulanut erinomaisen kauniisti.
"Mutta sehän on tekijä", kuiskasi Drake, ja Glory sanoi ymmärtäväisesti:
"Niin, niin, kyllä tiedän — Shakespeare tietysti."
Sitten seurasi molempien rakastavaisten houkutteleminen yhteen ja Glory selitti, että kaikki ihmiset ovat ihastuneita tuommoisiin näytelmiin ja siksi hänkin niistä piti. Mutta jos nuo ihmiset todellakin luulevat, ettei Beatrice itse tiedä rakastavansa Benedickiä, niin kyllä he ovat hyvin typeriä. Claudio menetti myöskin muissa suhteissa suuressa määrin Gloryn kunnioituksen, ja kun hän suostui vakoilemaan Heroa, olisi hänen pitänyt Gloryn mielestä hävetä.
"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly. "Tekijähän on niin kirjoittanut."
"No silloin pitäisi tekijänkin hävetä, sillä se on väärin ja julmaa ja tarpeetonta", sanoi Glory.
Esirippu oli laskeutunut taas, ja miehet väittelivät kiivaasti taiteen moraalista. Lordi Robert väitti, ettei taiteella ole mitään tekemistä moraalin kanssa ja Drake sanoi, että Glory oli aivan oikeassa, siitä ei päässyt mihinkään.
Mutta neljäs näytös se lopullisesti masensi Gloryn. Huomatessaan, että näyttämö esitti kirkon sisustaa ja että rakastavaiset olivat saapuneet sinne vihittäviksi, ei hän mitenkään malttanut pysyä istumassa ilosta, mutta kun vihkiminen keskeytyi ja Claudio lausui julki syytöksensä Heroa vastaan, sanoi Glory, että se oli juuri hänen tapaistansa, ja hänelle olisi vallan oikein, ettei kukaan ihminen häntä uskoisi.
"Hiljaa!" sanoi joku heidän lähellään.
"Mutta he uskovat häntä", sanoi Glory vallan ääneensä.
"Hiljaa! Hiljaa!" kuului monelta taholta teatterista.
"Se on häpeällistä — hänen isänsäkin —" alkoi Glory.
"Vaiti. Glory!" kuiskasi Drake, mutta Glory oli noussut seisomaan ja
Heron pyörtyessä huudahti hän.
"Voi, millainen sinä olet!" kuiskasi Polly. "Istu nyt — kaikki ihmiset katsovat tänne!"
"Sehän on vain näytelmä", kuiskasi Drake, ja silloin Glory istahti sanoen:
"Niin, niin, tietysti se on vain näytelmä. Luulitteko te —"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas toisessa maailmassa. Beatrice ja Benedick olivat nyt kahden kesken kirkossa, ja kun Beatrice sanoi: "Tapa Claudio", hyppäsi Glory taas seisaalleen ja taputti käsiään. Mutta Benedick ei tahtonut tappaa Claudiota, ja silloin oli Gloryn kärsivällisyys lopussa. Tuommoista hän ei ikinä sanoisi suureksi näyttelijäksi, ja häntä suorastaan hävetti kuunnella semmoisia kappaleita. Elämässä tapahtuu kyllä paljon häpeällistä, mutta ihmiset eivät tule teatteriin semmoista näkemään, ja hän aikoi mennä pois.
"Kuinka naurettava sinä olet!" sanoi Polly, mutta Glory oli jo käytävässä ja Drake seurasi häntä.
Hän tuli takaisin viidennen näytöksen alussa, hyvin häpeissään, hymyillen nolosti ja silmät punaisina. Siitä hetkestä lähtien hän itkeä tihrusti aika paljon, mutta ei muulla tavalla herättänyt huomiota, ja kun esirippu lopussa oli laskeutunut, sanoi hän:
"Kyllä se on ihmeellistä! Onko tässä maailmassa mitään ihmeellisempää kuin se, että voidaan saada ihmiset unohtamaan, ettei se olekaan totta!"
Lordi Robert, joka seisoi uutimen varjossa Pollyn tuolin takana, oli nauranut Glorylle pitkäveteistä huuhkainnauruaan säestäen Gloryn innostusta kyynillisillä huomautuksilla silloin tällöin, ja nyt hän virkkoi: "Tahtoisitteko tutustua lähemmin tuohon ihmemaailmaanne, Glory?"
Glory näytti hämmästyneeltä, ja Drake mutisi: "Pidä suusi, Robert!" Kääntyen Gloryyn hän sanoi sitten lyhyesti: "Hän kysyy vain huvittaisiko teitä käydä näyttämön takana, mutta minä en luule —"
Glory huudahti ilosta! "Huvittaisiko minua? Tietysti minua huvittaisi äärettömästi!"
"Sitten minun pitää viedä teidät joskus harjoitukseen", sanoi lordi
Robert, "ja jälestäpäin juomme teetä meidän kotonamme."
Drake näytti vähän vastustavan tuota, mutta Polly loi mitä hekumallisimman katseen heihin sanoen, että se olisi äärettömän hauskaa, ja Glory oli vallan haltioissaan.
Tytöt menivät omasta tahdostaan yksin kotiin Hammersmithin omnibussilla. He istuivat vastakkain melkein ääneti. Polly hyräili hiljaa "Neitoset, älkää huokailko enää."
Glory oli kuin lumottu. Suuri, kirkas, ihana maailma oli tänä iltana avautunut hänelle, ja hänen sydämensä kaipasi sinne äärettömin, sokein kaipauksin. Se oli ehkä unelma-maailmaa, mutta se tuntui todemmalta kuin todellisuus. Kun omnibus kulki Piccadilly-sirkuksen ohi, unohti hän katsoa naisia, jotka tungeskelivat katukäytävällä.
Omnibussi seisahtui heidän sairaalansa oven kohdalla, ja syvästi hengittäen astuivat he ylös portaita.
Leikkausosaston käytävästä tuli John Storm heitä vastaan. Hänen päänsä oli kumarassa, ja hän astui pitkin, raskain askelin koettaen kulkea tyttöjen ohi mitään virkkamatta. Mutta Glory seisahtui Pollyn jatkaessa kulkuaan huoneeseensa ja sanoi:
"Te olette myöhään täällä."
John katsoi häntä vakavasti silmiin ja vastasi: "Minut haettiin — kuolevan luo."
"Oliko se pikku Johnnie?"
"Oli."
Ei kyynelpisaraakaan näkynyt Gloryn silmissä — eivät silmäluometkaan värähdelleet.
"Minä en välitä enää tällaisesta elämästä", sanoi hän ärtyisästi. "Kuolema on joka paikassa meidän ympärillämme, ja tyttöraukka ei milloinkaan uskalla huvitella ennenkuin —"
"Se on tosi naisen työtä", sanoi John kiivaasti — "tosinta, jalointa työtä, mitä nainen ikinä voi toimittaa maailmassa!"
"Ehkä", sanoi Glory pyörähtäen ympäri. "Sama se —."
"Hyvää yötä!" sanoi John ja kääntyi myöskin pois.
Glory katsoi hänen jälkeensä nauraen. Sitten hän meni levolle, pieni puristus rinnassa.
Polly Love viereisessä huoneessa hyräili riisuutuessaan:
"Neitoset, älkää huokailko enää,
Kaikki miehet ne pettää."
Sinä yönä Glory uneksi olevansa jälleen Peelissä. Hän istui Peelin vuorella katsellen suuria laivoja, jotka nostivat ankkurinsa lahdelmassa aution, vanhan linnan muurien takana, ja toivoi pääsevänsä noiden laivojen mukana kauas merelle ja suuriin, etäisiin kaupunkeihin.