WeRead Powered by ReaderPub
Kristitty: Romaani cover

Kristitty: Romaani

Chapter 16: XV.
Open in WeRead

About This Book

Three intertwined figures depart their island home for the city: an elderly relative, a fervent young clergyman, and a lively young woman whose presence upends settled routines. The narrative follows how public acclaim, private desire, and moral conviction reshape their bonds, tracing romance, ambition, and spiritual struggle against social pressures. Episodic scenes alternate between intimate domestic exchanges and broader controversies, examining the costs of fame and duty while portraying characters torn between personal longing and the expectations of community and conscience.

XV.

John Storm istui seuraavana aamuna huoneessaan käännellen kirjan lehtiä ja koetellen lukea, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs neiti pyysi häntä tavata. Se oli neiti Macrae. Hän astui sisään kasvot punottavina, huulet vavisten ja silmät kyyneleisinä. Hän puristi Johnin kättä pitkään, kuten ensi kerrallakin, ja sanoi värähtelevällä äänellä:

"Minua hävettää tulla tänne. Äiti ei tiedä, että olen täällä, mutta minä olen niin onneton, ja jos te voisitte minua auttaa —"

"Istukaa, neiti", sanoi John Storm.

"Minä tulin kertomaan teille —" sanoi hän, ja sitten hänen surullinen katseensa harhaili ympäri huonetta kiintyen taas John Stormin kasvoihin. "Se koskee lordi Robert Urea, ja minä olen niin onneton."

"Kertokaa minulle kaikki, rakas neiti, ja jos suinkin voin jollakin tavoin teitä auttaa —"

Hän kertoi kaikki. Se oli surkea juttu. Hänen äitinsä oli kihlannut hänet lordi Robert Urelle (muuksi sitä ei voinut sanoa) hänen ylhäisen säätynsä vuoksi, ja lordi oli ottanut tytön hänen rikkauksiensa vuoksi. Tyttö ei ollut milloinkaan rakastanut lordi Robertia ja hän oli aina tietänyt, että tämä oli hyvin huonomaineinen, mutta hänelle (nimittäin tytölle) oli aina opetettu, että tuommoisista seikoista välittäminen oli tyttömäistä ja lapsellista, ja siksi hän oli vähän aikaa taisteltuaan myöntynyt.

"Te moititte minua heikkoudesta", sanoi hän, ja John vastasi epäröiden:

"En, en minä moiti teitä — minä säälin teitä!"

"Niin", lisäsi tyttö, "se on kaikki nyt jo ollutta ja mennyttä, ja jos minua tuomio kohtaa ja jos äiti —"

"Oletteko sanonut, ettette voi mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Olen."

"Kuinka minä siis uskaltaisin teitä moittia!" sanoi John ja nousten seisaalleen hän työnsi pois kirjansa.

Tytön tummat silmät harhailivat huoneessa ja kiintyivät taasen Johniin loistaen ihmeellisesti.

"Minä kuulin teidän saarnanne sunnuntaina, herra Storm, ja minusta tuntui kuin olisin ollut aivan yksinäni kirkossa ja kuin te olisitte puhunut yksinomaan minulle. Ja eilisiltana teatterissa —"

"Mitä?"

John oli kävellyt huoneessa, mutta nyt hän seisahtui.

"Minä näin hänet aitiossa ystävänsä ja — kahden naisen seurassa."

"Olivatko he sairaanhoitajattaria?"

Tyttö huudahti hämmästyksestä ja sanoi: "Te siis tiedätte jo kaikki, ja teidän saarnanne oli siis aiottu minulle!"

John Storm ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi vaivaloisesti:

"Te tahdotte minun apuani tuon avioliiton estämiseksi, ja minä lupaan koettaa. Mutta ellen onnistu, huolimatta siitä, mitä on tapahtunut ja mikä teitä odottaa tulevaisuudessa —"

"Oh", sanoi tyttö, "jos minulla olisi teidän voimanne apunani, olisin urhoollinen — en pelkäisi mitään."

"Hyvästi, rakas neiti", sanoi John Storm, ja ennen kuin hän saattoi sitä estää, oli tyttö kumartunut suutelemaan hänen kättänsä.

John Storm oli palannut kirjansa ääreen ja puristi sitä hermostunein hyppysin, kun hänen virkaveljensä samassa astui sisään tuoden sanan, että kanonikko pyysi tavata Johnia työhuoneessaan.

"Sanokaa hänelle, että olen juuri lähdössä sinne", sanoi John ja pastori Golightly rykäisi, kumarsi ja poistui. Kanonikolla oli myöskin ollut vieras sinä aamuna, nimittäin rouva Macrae itse. Hän oli istuutunut tiikerinnahalla peitetylle nojatuolille, nostanut tuoksuavan nenäliinansa silmilleen ja alkanut valitella surujaan.

Mercy oli asettunut hänen tahtoansa vastaan, ja siihen oli yksinomaisena syynä tuo uusi pastori, herra Storm. Mercy oli suorastaan kieltäytynyt jatkamasta kihlaustaan lordi Robertin kanssa, ja siihen oli ainoana syynä tuo hirveä sunnuntainen saarna. Se oli epärehellistä, se oli epäsiveellistä! Olipa todellakin kaunista opettaa tyttöjä seuraamaan oikkujaan ja olemaan välittämättä vanhempiensa tahdosta.

"Täällä minä olen puuhannut kaksi vuotta Lontoossa, tuhlannut kokonaisen omaisuuden tuon tytön tähden ja koettanut parastani hänen hyväkseen, ja kun vihdoin olen saamaisillani hänet kiinnitetyksi perheeseen joka on Englannin parhaimpia, niin tuo mies — tuo pappi — tuo… Kunniani kautta, se on tosiaankin ilkeätä, häpeällistä!" Ja hajuveteen kastettu nenäliina kohosi nenästä silmiin.

Kanonikko kohensi silmälasiaan. "Älkää välittäkö niin paljon siitä, hyvä rouva Macrae. Jättäkää asia minun huostaani. Neiti Macrae kyllä vielä taipuu ja —"

"Ah, teidän ei pidä tuomita häntä ulkomuodon nojalla. Te ette tunne hänen luonnettaan. Hän on oikea jäykkäniska, jos hän suuttuu. Mutta minä aion olla yhtä itsepäinen kuin hänkin — vien hänet takaisin Amerikkaan — en ikinä tuhlaa penniäkään hänen tähtensä —"

"Ja mitä herra Stormiin tulee", jatkoi kanonikko, "niin kyllä minä sen asian hoidan. Älkää antako tuolle onnettomalle saarnalle niin paljon arvoa — hiukan nuoruuden kuohua — olemmehan kaikki sitä kokeneet."

Rouva Macraen mentyä kanonikko soitti kahdesti herra Golightlylle ja sanoi:

"Käskekää herra Storm heti paikalla tänne."

"Mielelläni, herra kanonikko", sanoi pikku mies, mutta sitten hän viivytteli kumminkin.

"Tahdotteko jotain?" sanoi kanonikko kohennellen silmälasiaan.

"En ole koskaan tullut kertoneeksi teille, mitä näin hänen tekevän sinä yönä, jolloin lähetitte minut sairashuoneeseen."

"No, mitä?"

"Hän oli polvillaan katolisen papin edessä, joka kävi erään sairaan luona."

Kanonikon silmälasit putosivat nenältä, ja hänen leveät kasvonsa vääntyivät omituiseen hymyyn.

"Minä jo arvelinkin, että Rooman velho on kaiken tuon alkujuurena", sanoi hän. "Tuosta on ilmoitettava! hänen sedälleen, ja ellen vallan pahasti erehdy… Mutta käskekää hänet tänne."

John Stormilla oli yllään flanellipaita sinä aamuna ja hän astui raskain askelin huoneeseen heittäytyen käskemättä samaan tuoliin, jossa rouva Macrae juuri oli istunut.

Kanonikon silmäkulmien väliin ilmaantui kohtisuoria ryppyjä ja hän sanoi:

"Hyvä herra Storm. Minä olen koettanut niin kauan kuin mahdollista välttää tätä ikävää keskustelua. Mutta asia on semmoinen, että teidän viimeinen saarnanne on mitä suurimmassa määrässä loukannut minun seurakuntani naisia ja jos me jatkamme semmoisia opetuksia, tulevat parhaat jäsenet seurakunnastamme eroamaan. Minä en ole suuttunut teihin, päinvastoin tahtoisin vain teidän henkisenä esimiehenänne ja neuvonantajananne saada teidät ymmärtämään, että teidän käsityksenne uskonnosta ei millään tavalla vastaa yhdeksännentoista vuosisadan vaatimuksia. Semmoisessa uskossa ei ole mitään vapautta, ja pyhä Paavali sanoo, että missä Herran henki on, siellä on vapaus. Mutta teidän uskontonne teoriat ovat epäraamatullisia ja niiden paneminen käytäntöön on vahingollista. Teidän uskontonne on synkkä, rakas Storm, ja muistatteko mitä Lutherus sanoo synkästä uskonnosta — että perkele hyvin helposti voi väijyä sen takana. Itse hän meni naimisiin, kuten muistatte, hänellä oli lapsia, hän pelasi sakkia, hän näki mielellään nuorison tanssivan —"

"Minä en vastusta tanssia", sanoi John Storm, "minä vastustan vain nuottia."

"Mitä tarkoitatte?" sanoi kanonikko pistävästi, ja kohtisuorat rypyt sekä syventyivät että laajenivat.

"Minä tarkoitan, herra kanonikko", sanoi John Storm, "että puolet nuorisostamme nykyään — ja varsinkin Lontoon länsiosan nuoret naiset — pakotetaan tanssimaan 'surumarssin' sävelien mukaan."

Ja sitten hän puhui Mercy Macraen hirvittävästä asiasta, kuinka hänet ostetaan ja myydään ja kuinka perin huonomaineinen se mies on, jonka kanssa hänet pakotetaan naimisiin.

"Siitä minä juuri olin aikeessa tulla puhumaan teille, herra kanonikko — aioin pyytää teitä suojelemaan viatonta tyttöparkaa tuommoisesta pyhän avioliiton pilkkaamisesta. Hän ei ole enää lapsi, eikä laki voi auttaa häntä, mutta te voitte, sillä kirkon valta on teillä suojananne. Teidän ei tarvitse muuta kuin asettua tuota pirullisuutta vastaan ja sanoa —"

"Hyvä herra Storm" (kanonikko hymyili armollisesti ja kohenteli silmälasejaan), "kirkon asia on vahvistaa avioliittoja, eikä rakentaa niitä. Mutta jos tuo nuori neitonen tulisi minun luokseni, sanoisin hänelle: 'hyvä nuori neitiseni, syyt teidän valituksiinne ovat jokapäiväisempiä kuin luulettekaan; jättäkää kaikki romanttiset hullutukset, rakentakaa pesänne niin mukavasti kuin voitte ja tulkaa vuoden perästä takaisin kiittämään minua!'"

John Storm oli noussut seisaalleen. Veri kohosi hänen päähänsä ja se poltti sormenpäissäkin.

"Ja sillä tavalla nuo miehet sitten menevät ensin naimisiin köyhäin tytärten kanssa ja pyytävät sitten kirkon vahvistusta monivaimoisuudelleen —"

Mutta kanonikko oli kohottanut kätensä vaatien häntä vaikenemaan.

"Rakas nuori ystäväni, teidän poliisitarkastuksenne vähentäisi alahuoneen jäsenluvun mitättömiin ja hävittäisi koko ylähuoneen. Käytännöllinen uskonto on hellä ja järkevä. Me olemme kaikki inhimillisiä olentoja, vaikka silti voimme olla kunnon miehiä, ja jos ymmärtämätön nuori hupakko —"

Mutta John Storm oli jo porstuassa ja pani hatun päähänsä mennäkseen
Gloryn luo.

Glory ei ollut vielä herännyt lumoustilastaan. Muut elivät nykyisyydessä, mutta hän eli vielä eilispäivässä. Teatterin tunnelma oli vallannut hänet, ja todellisuus sai näytelmän värityksen. Se teki hänestä hellän naisen, mutta huonon hoitajattaren.

Hän aloitti päivänsä ulko-osastolla, ja sinne tuli köyhä eukko kantaen lasta, joka oli purrut kieltään. Kieli oli ommeltava ja lapsen täytyi jäädä muutamiksi päiviksi sairaalaan. "Antakaa minun panna lapsiraukka levolle, se on niin tottunut minuun", pyyteli vaimo. "Oletteko te sen äiti?" kysyi hoitajatar. "En, minä olen sen mummo." "Ei kukaan muu kuin äiti saa tulla osastoille muuta kuin vierailupäivinä." Vaimo-rukka rupesi itkemään. Gloryn piti kantaa lapsi vuoteelle ja hän kuiskasi mummolle: "Tulkaa tätä tietä", ja vaimo seurasi häntä. Tultuaan leikkausosastolle, sanoi hän sikäläiselle hoitajattarelle: "Tässä on lapsen äiti, joka tahtoisi asettaa pikkuraukan levolle."

Myöhemmin samana aamuna hänet lähetettiin samalle osastolle auttamaan.
Tuossa makasi sairas suurissa tuskissa ja pyysi häntä luokseen sanoen:
"Voi, hellittäkää tuota sidettä — se tappaa minut." Ja hän hellitti
sitä.

Teatterin lumoava tunnelma piti häntä vallassaan yhä vielä, ja kun osaston johtajatar hetkiseksi meni ulos, rupesi hän sairasvuoteen edessä olevalla lattian kulmalla matkimaan Beatricea ja Benedickiä ja sitä henkilöä, joka lauloi: "Neitoset älkää huokailko enää." Vuoteella lepäävä sairas oli Koenig, Pyhäin miesten kirkon kapellimestari, pieni, lihava saksalainen, jolla oli pitkät viikset, joita hän aina vuoteella maatessaankin vahasi ja käherteli. Glory oli ruvennut nimittämään häntä "virtahevoksi", ja nyt tuo sama virtahepo nauroi niin Gloryn tempuille, että hän vallan kierteli makuuvaatteiden seassa.

"Ach, Gott!" huusi hän, "mikä tyttö! En milloinkaan elämässäni ole nähnyt hänen vertaistaan näyttämöllä. Mikä ääni myöskin! Hiukan työtä vain hyvän johtajan avulla ja sitten — ach, mein Gott! Mitä sanovatkaan soittotaiteilijat? — Nerolla on sisässään Cremona-viulu, jolla hän luo kuolemattomat teoksensa. Teillä on Cremona-viulu sisässänne, rakas neiti, ja minä autan teitä saamaan sen esille. Mitä sanotte siitä?"

Nyt oli juuri se aika, jolloin ne sairaat, joilla oli varoja siihen, saivat sanomalehtensä, mutta he olivat kaikki heittäneet sanomalehdet syrjään, ja jokikinen silmä oli kiintynyt Gloryyn. Kaikki nauroivat ja muutamat taputtivat käsiään.

Sisar Allworthy astui sisään kotilääkärin seuraamana.

"Mitä tämä on?" äänsi hän. Glory tunnusti ja sai nuhteita.

"Kuka on irroittanut tämän siteen?" sanoi tohtori. Sairas koetti peitellä asiaa, mutta Glory tunnusti taas totuuden ja sai vielä kerran nuhteita.

"Ja kuka antoi luvan vaimolle tulla tänne osastolle?" kysyi hoitajatar.

"Minä annoin", sanoi Glory.

"Te ette kelpaa hoitajattareksi, neiti, ja minä aion tosiaankin ilmoittaa johtajattarelle, että olette aivan kykenemätön siihen toimeen."

Glory nauroi sisarta vasten kasvoja.

Silloin juuri saapui John Storm kanonikon luota. Hän vei Gloryn käytävään koettaen tyynnyttää häntä.

"Oh, älkää luulko, että minä aion koko elämäni iän pysyä sairaanhoitajattarena", sanoi hän. "Se saattaa kyllä olla hyvää ja naisellista työtä, mutta minä tahdon olla ihmisolento, jolla on myöskin sydän, enkä vain tuommoinen velvollisuuskone. Kuinka minä vihaan ja inhoan tätä ympäristöäni! Minä lopetan tämän kaiken vielä. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu."

"Teidän elämänne on häiriintynyt, Glory, ja siksi te halveksitte ympäristöänne. Olitteko teatterissa eilisiltana?"

"Kuka siitä kertoi?… Entä sitten? Oletteko tekin niitä, jotka pidätte teatteria —"

"Minä en vastusta teatteria, Glory. Minä ajattelen tuota teidän elämänne häiriötä, ja se, joka siihen on syynä, ei ole teidän ystävänne vaan vihollisenne."

"Te tahdotte taas suututtaa minut, kuten ennenkin", ja Glory puri vapisevaa huultansa.

"Minä en tullut teitä suututtamaan, Glory. Minä tulin pyytämään, rukoilemaan teitä rikkomaan nuo inhoittavat suhteet."

"Siksi että te ette tunne ollenkaan noita — inhoittavia suhteita — kuten te niitä nimitätte."

"Minä tiedän, mistä puhun, lapsi. Noitten miesten elämä on pahaa pahempaa, ja minun sydäntäni vihloo, kun näen teidän joutuvan sellaisen elämän uhriksi."

"Te solvaisette minua taas. Te solvaisette minua alituiseen. Muut miehet koettavat minua miellyttää, mutta te… Sitäpaitsi en minä tahdo kuulla ystäviäni moitittavan. Niin kyllä, he ovat minun ystäviäni. Minä olin heidän kanssaan teatterissa eilen, ja minä aion mennä heidän luokseen kotiin teetä juomaan ensi lupapäivänäni. Joten siis olkaa hyvä ja —"

"Glory!"

Hän oli tarttunut toisella kädellään lujasti Gloryn ranteeseen.

"Te loukkaatte minua!"

"Te ette ikinä saa astua jalallanne noitten miesten huoneisiin."

"Antakaa minun mennä."

"Te olette kokematon kuin lapsi, Glory, ja minun velvollisuuteni on suojata teitä itseännekin vastaan."

"Päästäkää minut heti!"

"Älkää turmelko itseänne. Miettikää, kun vielä on aikaa. Muistakaa hyvää mainettanne, nimeänne."

"Minä menettelen aivan niinkuin tahdon."

"Kuulkaa! Vaikka minä olenkin valinnut papin viran, en silti ole elänyt koko elämääni käärittynä pumpulitukkoihin. Sallikaa minun kertoa teille, millaista tuollaisten miesten elämä todella on — miten parhainkin heistä viettää aikansa. Hän nousee kello yhdeksän aikana aamulla, kävelee puistossa, juo teetä jonkun kanssa, valittelee ja vaikeroi sitä, että hänen täytyy mennä päivälliskutsuihin karkaa varieteeteatteriin, syö illallista n.s. klubissa —"

"Te tarkoitatte lordi Robertia, mutta mikä oikeus teillä on sanoa —"

"Oikeus, mikä miehellä on, kun hän tietää, että se, josta hän puhuu, on tuhat kertaa pahempikin. Semmoinen henkilö luulee voivansa leikkiä köyhän tytön kanssa kuinka tahansa. Tyttö pankoon alttiiksi sielunsa, iankaikkisen autuutensa, mies ei kärsi mitään. Tänään hän leikkii tytön kanssa, huomenna hän nai toisen ja heittää ensimmäisen helvettiin."

"Tuon alla piilee jotain muuta. Sanokaa mitä tarkoitatte."

Mutta John Storm oli jo käännähtänyt ympäri ja jätti hänet.

Heti kun Glory pääsi vapaaksi, meni hän hakemaan Polly Lovea otaksuen löytävänsä hänet hänen omasta huoneestaan, mutta se olikin tyhjä. Poistuessaan tuosta pikku huoneesta näki hän paperipalan lattialla. Se oli huolellisesti kokoon käännetty kirje, ja hän luki sen, tuskin tietäen mitä teki, sillä hänen päätään huimasi, ja silmät olivat himmeinä kyynelistä. Siihen oli kirjoitettu:

"Te kysytte, aionko kokonaan ottaa sen omaksi lapsekseni. Tietysti, ja kasvattaa sen ikäänkuin se olisi oma synnyttämäni. Minä toivon, että teidän on vahva ja reipas poika, mutta jos se on tyttö —"

Glory ei ymmärtänyt, mitä hän luki. Kenenkä kirja se mahtoi olla? Se oli lähetetty osoitteella "X.Y.Z., Morning Post'in konttoriin."

Kuului nopeita askeleita ja Polly tuli sisään, katse lattiassa, ikäänkuin hakien jotain kadonnutta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän sieppasi kirjeen Gloryn kädestä sanoen:

"Mitä sinä teet minun huoneessani! Onko sinun ystäväsi, herra pastori, käskenyt sinun vakoilla minua?"

Hänen kasvojensa ilme oli kamala, ja Glory, joka punastui häpeästä, meni pois virkkamatta sanaakaan.

Kun John Storm oli saapunut kotiinsa, odotti häntä siellä seuraava kirje kanonikolta:

"Tämänaamuisen keskustelumme jälkeen (joka keskeytyi niin omituisesti) on minulla ollut kunnia käydä tervehtimässä rakasta setäänne, herra pääministeriä, ja hän on samaa mieltä kuin minäkin, että teidän äskettäin suorittamat tutkintonne ja uuden toimintanne huolet ovat epäilemättä rasittaneet terveyttänne ja että olisi varovaisinta, jos ottaisitte lyhyen virkaloman. Minä siis suurimmalla ilolla suon teille viikon tai parin tai kuukaudenkin loman, aivan kuten itse suvaitsette määrätä, ja poissaolonne aikana koetan parhaan kykyni mukaan korvata sitä suurta vahinkoa, mitä joudumme kärsimään, kun emme saa käyttää hyväksemme teidän kallisarvoista apuanne."

Luettuaan nuo sanat John Storm heittäytyi tuolille ja purskahti pitkään, katkeraan nauruun. Mutta naurun loputtua tuntui hänestä äärettömän yksinäiseltä. Sitten hän muisti rouva Callenderin ja läksi hänen pieneen taloonsa Victoria Squaren varrelle, näytti hänelle kanonikon kirjeen ja kertoi hänelle kaikki.

"Valheita, valheita, valheita!" sanoi rouva Callender. "Voi, voi, poikaseni! Valhetella, tietää, että valhettelee, antaa muitten tietää, että valhettelee ja kumminkin jatkaa valhettelemistaan — siinä koko noitten muotipaimenten Ja heidän muotilaumojensa elämän viisaus. — Ja tuo nainen — hyi! Hän erosi miehestään kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa, ja mies kuoli hotellissa ulkomailla ilman ainoatakaan omaista luonaan, ja nyt vaimo kantaa hänen tukkaansa kultaisessa medaljongissa sydämellään. Semmoinen hän on! Mutta lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Loma-aika virkistää teitä, sillä te olittekin tappamaisillanne itsenne työllä. Te aiotte kai viettää lupapäivänne pikku saarellanne, vai mitä?"

John Storm istui jalat ristissä, pää käden nojassa ja kyynäspää polvea vasten.

"Minä aion viettää ne yksinäni eräässä veljeskunnassa; Bishopsgaten varrella", sanoi John.

"No taivas varjelkoon tuota poikaa! Semmoistako ilmanvaihdosta te haluatte? Se saattaa soveltua semmoisille, joilla on vettä suonissaan, mutta teillä on verta, verta, poikaseni! Olkaa varuillanne!"

XVI.

Vielä Martan Viinitarhassa.

Aivan oikein, Anna täti, "esivalta" ja "tottelevaisuus" ovat sanoja, joita täytyy sekä tuntea että kunnioittaa. Mutta kun tikusta tehdään asia ja sitten lausutaan jyrkkä käsky, niin sitä on vaikea ymmärtää. Johtokunta tekee tikusta asian ja käsky tulee, ainakin minulle, sisar Allworthyn suusta. Minä sanon häntä valkoiseksi huuhkajaksi. Hän on viisi jalkaa kymmenen tuumaa pitkä, ja hänellä on leveät, pyöreät posket, joille minä niin mielelläni joskus läiskäyttäisin — niinkuin äidit antavat korvapuusteja rakkaille lapsilleen tahtoen rangaista heitä hiukan nöyryyttävällä tavalla.

Vai tuntuu tädistä niinkuin minussa voisi huomata "jonkinmoista taidon puutetta!" No niin, mutta minä en luule, että olen syntymästäni saakka luotu huonoksi hoitajattareksi, Anna täti. Sairaat pitävät minusta eivätkä he kuole ikävään, kun minä heitä hoidan. Mutta minä en voi hoitaa sairaita nuottien mukaan, ja siitä seuraa, että minä saan muistutuksia. Sisar Allworthy on kolme kertaa kannellut minusta, Herra paratkoon! Kolme kertaa tuo kirjava kissa on naukunut, ja nyt hän uhkaa hankkia minulle johtajattaren muistutuksen. Tuolla rakkaalla sielulla, nimittäin johtajattarella, on liikuntovaikeuksia, kun näet kokonainen Pelion ja Ossa rasvaa häntä rasittaa. Hän asuu Adullamin luolassa Infernon laidassa (s.o. anatomisen luentosalin vieressä), ja hänellä on pikkuinen, pahanilkinen, hengenahdistusta kärsivä rakki alituiseen ärisemässä polvellaan. Minä nimitän häntä vaivaisten ja raajarikkoisten tukkukauppiaaksi eikä hän näyttäydy muuta kuin kerran päivässä, kun hän käy ympäri tarkastamassa varastoaan. Täytyy olla kohtelias hänen majesteetilleen, sillä hän voi vetää kenen tahansa esiin neuvoston tutkittavaksi ja kirjoittaa pahoja asioita mustaan kirjaan ja lähettää syylliseksi havaitun pois talosta ilman todistusta. Jos niin sattuu käymään tytölle, jolla on aikomus hankkia elatuksensa sairaanhoitajattarena, niin hänellä ei milloinkaan sen perästä ole erityistä tarvetta rukoilla: "Varjele minua, Herra Jumala, suurista rikkauksista."

Mutta rakas isoisä, mitä sinä arvelet John Stormista nyt? Veisattuaan kaikki Jeremiaan valitusvirret ja ennustettuaan kaikkia Egyptin vaivoja on hän nyt mennyt "leposatamaan", toisin sanoen rukoilemaan lakkaamatta ja puhumatta kahdeksantoista tuntia päivässä, kuusi päivää perättäin, joskus kuusikymmentä. Kun hän palaa takaisin höyryävänä pyhyydestä, tunnen minä tietysti olevani sellainen vaivainen syntinen…

Totta puhuen minä voisin itkeä ajatellessani sitä, ja kun vielä muistan, että minäkin ehkä olin osapuolin syynä siihen…

Se tapahtui näin. Siinä "hirmuisessa saarnassa", josta kerroin, hän oli vain haavoittanut käärmettä, mutta ei tappanut sitä, ja kun hänen kirkkoherransa (minä nimitän häntä herra Järki Maalliseksi) huomasi, että arvoisat naiset ja vallat laputtivat ulos kirkosta, kuten fariseuksetkin, yksitellen, vähitellen, niin hän vakuutti John-raukalle, että hän, John, on sairas ja on levon tarpeessa. Todellakin näytti siltä, ja hänen sairautensa lienee ollut jonkinmoista inhimillistä vesikauhua, jonka uhri ensimmäiseksi puree parhaimpia ystäviään. Hän tuli tänne, alahuuli lerpallaan kuin vanhalla koiralla, ja minä olin niin typerä, etten älynnyt kuinka häntä myöskin ajettiin kuin koiraa, vaan ajattelin vain, kuinka rumaksi ja epämiellyttäväksi hän oli muuttunut viime aikoina. Sisar Allworthy oli juuri sitä ennen näyttänyt minulle torahampaitaan ja ollen siitä syystä raivoissani annoin sanan sanasta John Stormille. Mutta hän olikin hyvin järjetön ja tahtoi nähtävästi sanoa minulle, etten saisi hankkia itselleni mitään huvituksia tai ystäviä, joita hän ei ollut valinnut, ja että sen jälkeen kun olin päiväni kuluttanut vaeltamalla ristiin ja rastiin tämän kalliin sairaalan seinien sisässä, tulisi minun kuluttaa yöni kiertämällä sitä ulkopuolelta. Mutta kun minulla sattui olemaan yhtä paljon sisua kuin hänelläkin, oli meillä kova ottelu siitä asiasta. Seuraava uutinen, jonka sitten kuulin, oli se, että hän aikoo vetäytyä "leposatamaan", jonkinmoiseen anglikaaniseen luostariin täällä kaupungissa. Siellä hän, kuulin ma, koettaa "irtautua maailmasta" ja katsoa, "miten hänen sitten tulee menetellä." Hän lähetti minulle siunauksensa tämän sanoman ohella, ja minä lähetin hänelle omani — vaikkakaan ei niin pyhän, mutta hän pyhittäköön sen itse.

Minä luulin, että te muistaisitte herra Draken äidin, täti Rakel. Drake on myöskin vaaleaverinen ja kampaa tukkansa otsalle samalla tavalla kuin näemme Napoleonin muotokuvissa. Hän on luonteeltaankin jonkinmoinen vaaleatukkainen Napoleon.

Hän vei minut teatteriin eräänä iltana, ja se se juuri oli se tapahtuma, josta aioin kertoa teille. Se oli hyvin komea paikka, eikä kukaan muu käyttäytynyt sopimattomasti kuin Glory, joka puheli ja saarnasi ja oli hupsuna liikutuksesta koko illan — niin että kaikki tuijottivat minuun toivoen, että menisin matkoihini.

Sen jälkeen herra Draken ystävä lordi Bob, joka näkyy tuntevan kaiken maailman näyttelijät, vei meidät "kulissien taakse", ja me saimme katsella harjoitusta. Asiat näyttävät hiukan toisenlaisilta takaa katsoen kuin edestä, mutta niinhän on aina tässä maailmassa enkä minä ollenkaan tuntenut pettymystä. Minusta kaikki oli niin suloisen romanttista ja hauskaa — enkä minä tosiaankaan usko, että näyttelijättärenä olo on niin pahaa. Mitä te arvelette?

Ystäväni Polly Love oli kanssamme — Pollykin on oppilas, hän makaa minun huoneeni vieressä olevassa kamarissa — ja harjoituksen jälkeen me menimme herrojen luo kotiin teetä juomaan. Minä voin aivan kuulla kuinka Anna-täti huudahtaa: "Taivas varjelkoon! Et suinkaan, lapseni!" Aivan totta, me menimme. Sukupuoleni arvon tähden tahdoin nähdä, kuinka pojat voivat elää aivan itsekseen, ja myönnän, että on vallan kauhistavaa, kuinka hyvin he tulevat toimeen ilman naisen apua. Tietysti minä en ollut niin typerä, että olisin antanut heidän huomata tuota. Tutkittuani heidän vastaanottohuonettaan ja tiedusteltuani ristikuulustelussa sen isänniltä kaikista sikäläisistä valokuvista (pääasiallisesti naisten) ja koeteltuani, miltä tuntuu pitää semmoisia suuria piippuja hampaittensa välissä, otin hatun pois päästäni ja aloin järjestää huonetta, ja rupesin sitten keittämään teetä.

Herrat olivat jo ennättäneet muuttaa arkitakit yllensä, ja minä lähetin heidät hakemaan kuppeja, teevateja ja sokerirasiaa. Silloin huomattiin, ettei koko talossa ollut muuta kuin yksi ainoa teelusikka, ja aina kun joku tahtoi sekoittaa teetään, täytyi hänen pyytää: "Olkaa hyvä ja sallikaa minun käyttää lusikkaa." Kuinka hullunkurista se oli! Me nauroimme, kunnes kyyneleet vierivät silmistämme — ainakin yksi meistä — ja ohimennen meiltä särkyi teekannu ja vesikuppi sekä kaatui korkea lamppu. Se oli äärettömän hauskaa.

Mutta paras osa seurasi teen juonnin jälkeen, kun Glorya pyydettiin matkimaan niitä henkilöitä, joita olimme nähneet teatterissa. Tietysti hän ei voinut matkia miestä naisen puvussa ja ollen iloinen kuin päivänpaiste ja "julkeampi kuin valkoinen kivi" [manilainen sananlasku. Tekijän muist.] sinä yönä hän tosiaankin keksi hurjan tuuman pukeutua miehen vaatteisiin. Herrat olivat haltioissaan, ja minä toivon, ettei Rakel-täti kauhistu sanattomaksi. Herra Drake lainasi minulle polvihousut ja samettitakin, ja minä menin Pollyn kanssa sänkykamariin, jossa hän auttoi minua pukeutumaan. Omassa puserossani ja hatussani (minulla on nyt leveälierinen, sulalla koristettu huopahattu) ja tietysti omissa kengissäni ja sukissani minä olin kerrassaan pulska poika. Minä luulin Pollyn nääntyvän ilosta sänkykamarissa, mutta sieltä ulos tullessamme hän yhtämittaa peitti kasvonsa käsillään huutaen: "Kuinka sinä voit, Glory?"

Minä pelkään laulelleeni ja puhelleeni hiukan enemmän kuin on sielulle terveellistä, mutta se oli kaikki herra Draken syytä. Hän vakuutti, että minulla on niin mainio mimiikki, että on kerrassaan ajan hukkaamista ja Jumalan hyvien lahjojen tuhlaamista jatkaa sairaanhoitoa enää. Ja minä olen vakuutettu siitä, että jos hätä tulisi ja apu olisi tarpeen niin hän…

Kuvitelkaapa Glorya julkisena henkilönä, koko maailma ja kaikki väki polvillaan hänen jalkainsa juuressa. Mutta peloittaa kumminkin ajatella näyttelijättärenä oloa, eikö niin?

Tuommoisten hurmaavien huviretkien perästä minun täytyy palata takaisin sairaalaan, ja siellä palaavat taas kaikki pahat tuulet. Muistatteko pikku poikaani, joka aina sanoi, että hän oli menossa enkelien luo, jossa hän saisi niin paljon porsaanpaistia? Hän on mennyt, enkä minä enää tahtoisi hoitaa lapsia. Voi, kuinka minä haluan päästä ulos maailmaan! Minä tahtoisin loistaa siellä! Minä tahdon tulla suureksi ja kuuluisaksi! Minä voisinkin — minä tiedän, että voisin. Minulla on se sisässäni, se on varma se. Ja kumminkin minä istun täällä pimeässä nurkassani, itkien ja himoiten hiukan päivänpaistetta.

Kuinka hupsua tuo on, eikö niin? Se on mielettömyyttä. Rakkaani, sallikaa minun esitellä teille

    Glory Quayle
    harakka ja hupakko.

XVII.

Johtokunnan huone Martan Viinitarhan sairaalassa oli suuri ja komea sali, jonka peräseinää kaunisti soikea akkuna. Molemmilla sivuseinillä riippui entisten johtajien ja lääkärien muotokuvia. Suurissa tammisissa nojatuoleissa komeiden, vihreällä veralla katettujen ja kirjoitus-aluksilla varustettujen tammipöytien takana istuivat johtokunnan jäsenet kolmella puolella nelikulmiota, joten keskelle jäi tyhjä paikka. Tämä oli tarkoitettu sairaille, jotka pyysivät päästä sairaalaan, taikka semmoisille, jotka saivat päästökirjoja sieltä, sekä myöskin sairashuoneen virkamiehille, jotka toivat viikkokertomuksiaan.

Eräänä aamuna elokuussa loppui johtajattaren viikkokertomus hämmästyttävään pykälään. Hän pyysi siinä erään hoitajattaren erottamista palveluksesta heti paikalla epäsiveellisen käytöksen tähden. Semmoisissa tapauksissa johtokunta tavallisesti pyysi johtajatarta yksityisesti toimimaan asiassa, mutta johtokunnan puheenjohtaja sattui tällä kertaa olemaan kiukkuinen herra, jonka huulet olivat jäykät ja alaleuka leveä.

"Tämä on varsin vakava seikka", sanoi hän. "Minun mielestäni — tämähän on julkinen laitos — minä todellakin arvelen, että johtokunnan tulisi itse tutkia tuota asiaa. Meidän pitäisi päästä selville siitä — siitä, ettei muita säännöttömyyksiä ole olemassa tässä sairaalassa."

"Salliiko teidän ylhäisyytenne", kuului täyteläinen ääni sivupöydän äärestä, "minun huomauttaa, että tällainen surkeaa siveellistä rappeutumista osoittava tapaus kuuluu suorastaan sairashuoneen kappalaisen hoitopiiriin, ja jos hän on täyttänyt velvollisuutensa tuota onnetonta tyttöä kohtaan (kuten hän epäilemättä on), niin hän varmaankin voi johtokunnalle antaa selityksen asiasta."

Se oli kanonikko Wealthy.

"Sallikaa minun mainita", lisäsi hän, "että herra Storm on palannut jälleen virkatoimiinsa ja on juuri nyt. täällä sairashuoneessa."

"Lähettäkää hakemaan hänet tänne", sanoi puheenjohtaja.

John Stormin astuessa johtokunnan huoneeseen oli helppo huomata, ettei hän näyttänyt terveemmältä loma-aikansa perästä. Hänen poskensa olivat laihemmat, silmät enemmän kuopallaan ja hänen tumma ihonsa oli omituisen kalpea.

Asia selitettiin hänelle ja häneltä kysyttiin, oliko hänellä mitään ilmoitettavaa hoitajattaresta, jonka johtajatar oli esittänyt erotettavaksi.

"Ei", vastasi hän, "ei mitään."

"Tahdotteko sillä sanoa johtokunnalle", kysyi puheenjohtaja, "ettette tiedä mitään koko asiasta — että se on liian vähäpätöinen herättääkseen teidän huomiotanne — tai ehkäpä, ettette milloinkaan ole tytölle puhunutkaan siitä?"

"Niin se on; en ole milloinkaan hänelle puhunut", sanoi John.

"No, sitten teidän täytyy nyt puhua", sanoi puheenjohtaja soittaen vieressä olevaa kelloa.

Sanantuoja astui sisään.

"Ette suinkaan aikone tutkia tyttöä täällä?" sanoi John.

"Ja miksikä ei?"

"Näin monen läsnäollessa — ja kaikki miehiä, paitsi yksi. Epäilemättä johtajatar —"

Kanonikko nousi jälleen seisaalleen. "Minun nuori veljeni on tietysti arkaluontoinen, herra lordi, mutta minä vakuutan hänelle, että tuommoinen hienotuntoisuus on tarpeetonta sellaista tyttöä kohtaan. Pastori Storm unohtaa, että häpeä on tytön synnissä eikä hänen oikeutetussa ja välttämättömässä rangaistuksessaan."

"Tuokaa hänet tänne", sanoi puheenjohtaja. Johtajatar kuiskasi sanantuojalle, joka poistui huoneesta.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", sanoi John Storm, "jos te odotatte, että minä tulen tutkimaan hoitajattaren syntiä, kuten herra kanonikko sanoo, pyydän ilmoittaa, etten voi sitä tehdä".

"Ette voi?"

"No niin, en tahdo."

"Semmoinenko teidän käsityksenne kappalaisen velvollisuuksista on?"

"Se on johtajattaren eikä kappalaisen velvollisuus —"

"Johtajattaren, johtajattaren! Tämä on teidän seurakuntanne, hyvä herra, teidän seurakuntanne! Suuri, julkinen laitos on vaarassa joutua häpeällisen skandaalin alaiseksi, ja te, joka olette vastuussa sen henkisestä menestyksestä… Se on todellakin —"

Taas kanonikko nousi hymyillen sovinnollisesti. "Minä luulen ymmärtäväni nuorta ystävääni", sanoi hän, "ja toivon, että teidän ylhäisyytenne ja arvoisa johtokunta kunnioittaa hänen tunteitaan, vaikka ette olekaan samaa mieltä kuin hän. Mikä jalomielinen sydän ei soisi sympatiaa nuoren papin arkatuntoisuudelle, jota kauhistaa rikos ja häpeä nuoressa ja ehkäpä kauniissa naisessa. Mutta jos voin siten vapauttaa teidän ylhäisyytenne ikävästä välikädestä, olen itse suostuvainen —"

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, ja sitten tyttö tuotiin sisään sisar
Allworthyn siipien suojassa.

"Teidän nimenne, tyttö?" sanoi kanonikko.

"Mary Elisabet Love", änkytti tyttö.

"Te tiedätte, Mary Elisabet Love, että teidän erinomaisen taitavan ja lempeän johtajattarenne (siinä hän kumarsi pönäkälle naiselle, joka istui avonaisen paikan kohdalla) kiusallinen velvollisuus on ollut esittää teidät erotettavaksi, mikä on samaa kuin poistaminen sairashuoneesta heti paikalla. Minä en voi uskotella teille, ettei johtokunta hyväksyisi hänen esitystään, mutta mahdollisesti teidän päästötodistuksenne voi tulla hiukan lievemmäksi, jos voitte todistaa näille herroille, että tuohon onnettomaan poikkeamiseen siveyden tieltä, joka on saattanut teidät tuollaiseen häpeälliseen asemaan, on ollut jossakin määrin syynä jonkinmoiset säännöttömyydet sairashuoneessa ja siitä johtuvat kiusaukset."

Tyttö alkoi itkeä.

"Puhukaa, hoitajatar, jos teillä on mitään sanomista; nämä herrat lupaavat kuunnella."

Tytön itku muuttui nyyhkytykseksi.

"Turhaa!" sanoi puheenjohtaja.

"Mahdotonta!" sanoi kanonikko.

Mutta sitten joku lausui, että ehkä tytöllä on joku ystävä hoitajattarien joukossa, joka mahdollisesti voisi selvittää tätä vaikeata asiaa. Sisar Allworthy kuiskasi jotain johtajattarelle, joka sanoi: "Tuokaa hänet tänne."

John Storm oli koko ajan näyttänyt miettivän muita asioita, mutta nyt hän huomasi, että huoneeseen tuli toinen Polly Lovea pitempi tyttö, jonka kullanpunaisessa tukassa oli ikäänkuin päivän säteiden loistoa. Se oli Glory.

Herrat kuiskailivat keskenään, ja sitten alkoi kanonikko taas:

"Te olette Mary Elisabet Loven toveri ja ystävä?"

"Olen", sanoi Glory.

Hänen äänensä oli sointuva ja tyyni, ja levollinen pelottomuuden ilme enensi hänen nuorekasta suloaan.

"Te olette epäilemättä tuntenut hänen muutkin ystävänsä ja ehkä olette muutoinkin ollut hänen uskottunaan."

"Niin olen."

"Sitten voitte kaiketi sanoa johtokunnalle, onko tämän tytön onnettomaan asemaan syynä joku tämän sairashuoneen palveluksessa oleva henkilö."

"Ei, tietääkseni."

"Ei kukaan sen virkamiehistä, palvelijoista tai sen yhteydessä olevien koulujen jäsenistä?"

"Ei."

"Kiitos", sanoi puheenjohtaja, "se riittää", ja pitkin johtokunnan pöytiä näkyi pelkkiä tyytyväisyyden hymyjä ja päännyökytyksiä.

"Mitä olen tehnyt?" sanoi Glory.

"Olette tehnyt hyvän työn tälle vanhalle, kunnioitettavalle laitokselle", sanoi kanonikko, "eikä johtokunta voi millään paremmin osoittaa kiitollisuuttaan teille teidän rehellisyydestänne ja järkevyydestänne kuin neuvomalla teitä vastedes välttämään semmoisia tovereita ja pakenemaan semmoista vaarallista seuraa."

Omituinen, epätoivoinen välinpitämättömyys kuvastui Gloryn kasvoissa, ja hän astui ääneensä itkevän Pollyn luokse kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Mitä sukulaisia tytöllä on?" kysyi puheenjohtaja. Johtajatar katsoi kirjastaan. Polly oli orpo, molemmat vanhemmat kuolleet. Hänellä oli veli, joka nykyään oli sairaana tässä samassa sairashuoneessa, mutta hän oli vain maallikkopalvelija anglikaanisessa luostarissa Bishopsgate-kadun varrella, eikä siis voisi olla apuna tässä tapauksessa.

Pöytien ympärillä kuiskailtiin taas. Eikö tämä ollut sama tyttö, jonka äkillisiä kuolemantapauksia tutkiva poliisi oli hommannut sairaanhoitajattareksi, käsiteltyään erästä huomiota herättänyttä, hyvin surkeaa tapausta? Hän se oli.

"Minä muistan kuulleeni jotain köyhistä ja huonoista sukulaisista", sanoi kanonikko, "mutta heidän oma tilansa on luultavasti siksi kurja, etteivät he voi auttaa tyttöä tämmöisessä tapauksessa."

Siihen saakka Polly oli vain itkenyt, mutta nyt hänessä äkkiä leimahti ylpeys ja vastustushalu.

"Se ei ole totta!" huusi hän. "Minulla ei ole mitään köyhiä eikä huonoja sukulaisia, enkä minä tarvitse kenenkään apua. Minun ystäväni on hieno herra — yhtä hieno kuin kuka tahansa täällä — ja jos tahdotte, voin teille sanoa hänen nimensäkin. Hän asuu St. Jamesin kadulla ja hän on lordi —"

"Vaiti, tyttö!" huusi kanonikko. "Me emme voi sallia teidän viskata varjoa kunnon miehen kunnialle mainitsemalla hänen nimeään hänen selkänsä takana."

John astui johtokunnan pöydän luo ja sieppasi pienen kirjasen siitä. Se oli Martan Viinitarhan sairashuoneen viimeinen vuosikertomus ja luettelo sen johtokunnan jäsenistä ja kannattajista.

"Tyttö on erotettu", sanoi puheenjohtaja ja ottaen johtajattaren kirjan piirsi hän siihen nimensä ja antoi sen sitten takaisin.

"Tämä on mielestäni tapaus, joka on ilmoitettava rouva Callenderin tyttökodille Sohoon", sanoi kanonikko, "ja johtokunnan suostumuksella pyydän herra pastoria heti ryhtymään keskusteluihin mainitun laitoksen kanssa."

John Storm kuuli, mutta ei vastannut. Hän käänteli kirjasen lehtiä.

Kanonikko hymähti ja rykäisi. "Mary Elisabet Love", sanoi hän, "te olette tuottanut häpeäpilkun tälle kunnianarvoisalle ja tähän saakka moitteettomalle laitokselle, mutta minä uskon ja toivon, että ennen pitkää ja ennenkuin teidän äpärälapsenne on syntynyt, te tulette ymmärtämään, kuinka kiitollinen teidän tulisi olla meidän kärsivällisyydestämme ja armeliaisuudestamme. Mitä minuun itseeni tulee voin vakuuttaa, että se minua surettaa ja epäilemättä tuottaa huolia myöskin hänelle, jolle teidän sielunhoitonne oli uskottu" (siinä hän vilkaisi John Stormiin), "että te ette näy ymmärtävän häpeällistä asemaanne. Meitä on aina opetettu ajattelemaan naista suloisena, uskollisena ja puhtaana. Pyhimmät, hellimmät suhteet ovat pyhittäneet hänet meidän tietoisuudessamme, rakkaimmat siteet ovat tehneet hänet kalliiksi meidän rakkaudellemme, ja oikeus vaatii" (kanonikon ääni värisi) — "niin, oikeus ja kohtuus vaatii, sanon minä, että te saatte kuulla tässä paikassa, vaikka tosin liian myöhään, että semmoiselle naiselle, joka särkee tuon korkean ihanteen, kuten te olette sen särkenyt, ei ole olemassa muuta kuin yksi nimi hyvämaineisten kunnon ihmisten seassa — kova nimi, kauhea nimi, ylenkatseen ja kirouksen nimi — se on prostituoitu."

Pusertaen kirjasen kouraansa astui John Storm pari askelta kanonikkoa kohti, mutta liian myöhään. Hänen edelleen oli jo ennättänyt toinen. Se oli Glory. Pää pystyssä ja säkenöivin silmin hän seisoi itkevän tytön ja mustalakkisen tuomarin välillä, ja jokainen saattoi nähdä kuinka hänen povensa aaltoili.

"Kuinka te uskallatte!" huusi hän. "Te sanotte, että teitä on opetettu ajattelemaan naista hellänä ja puhtaana. Minua on opetettu ajattelemaan miestä voimakkaana ja jalona ja hellänä ja armeliaana kaikille eläville olennoille, ennen kaikkea naiselle, joka erehtyy ja lankee. Mutta te ette ole jalo ettekä hellä. Te olette julma ja pelkuri, ja minä ylenkatson ja inhoan teitä!"

Herrat pöytien ääressä nousivat seisaalleen.

"Te olette erottanut minun ystäväni", sanoi hän, "ja te saatte myöskin erottaa minut jos tahdotte — jos uskallatte! Mutta minä kerron kaikille, että te erotitte minut siksi, että minä en sallinut teidän loukata tyttöraukkaa julmalla ja häpeällisellä nimellä ja polkea häntä silloin, kun hän oli masennuksissa. Ja jokainen on uskova minua, sillä se on totta, ja mitä te sanotte, on valhetta, ja maailma saa sen tietää!"

Johtajatarkin hoiperteli seisaalleen.

"Kuinka te uskallatte, neiti! Menkää paikalla osastollenne! Tiedättekö kenelle te puhutte?"

"Ooh, en minä ensi kertaa puhu papille. Minä olen itse papin tytär ja papin tyttärentytär, ja minä tiedän millainen jalo ja hyvä pappi on. Hän on hellä ja armelias kaikille naisille, hän on mies ja kunnon mies — eikä fariseus ja krokodiili!"

"Viekää pois tuo tyttö", sanoi puheenjohtaja.

Mutta John Storm seisoi hänen vieressään.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "ei kukaan koske häneen!"

Mutta nyt Glorykin oli murtunut ja molemmat tytöt itkivät sylitysten kuin eksyneet lapset. John aukaisi oven ja talutti heidät ulos.

"Viekää ystävänne omaan huoneeseenne, hoitajatar. Minä tulen sinne heti."

Sitten hän kääntyi taasen puheenjohtajaan, puristaen vielä rypistynyttä kirjasta kourassaan, ja kysyi tyynesti ja kunnioittavasti:

"Kun nyt olette lopettanut tytön asian, herra lordi, sallikaa minun kysyä, mitä aiotte tehdä miehelle?"

"Mille miehelle?"

"Vaikka minä en pitänyt itseäni oikeutettuna rupeamaan langenneen tytön särkyneen sydämen tuomariksi, satun tietämään sen nimen, jota hänen ei sallittu lausua, ja minä näen sen täällä, herrani — täällä kannattajien ja johtajien luettelossa."

"No niin, entä sitten?"

"Te pyyhitte tytön nimen pois kirjoistanne, hyvä herra. Nyt minä pyydän teitä myöskin pyyhkimään pois tuon miehen nimen."

"Hyvät herrat", sanoi puheenjohtaja, "johtokunnan istunto on lopussa."

XVIII.

John Storm kirjoitti rouva Callenderille, selitti hänelle Polly Loven aseman ja pyysi häntä heti käymään tyttöä: puhuttelemassa. Sitten hän meni tapaamaan lordi Robert Urea, jonka osoitteen hän oli löytänyt vuosikertomuksesta.

Hän tapasi lordin yksinään kotonaan, mutta Drake astui sisään kohta sen jälkeen. Lordi Robert otti vastaan John Stormin kumartaen kylmästi. Drake ojensi hänelle jäykästi kätensä, eikä kumpainenkaan käskenyt häntä istumaan.

"Teitä hämmästyttää minun vierailuni, hyvät herrat", sanoi John, "mutta minä olen juuri ollut läsnä kiusallisessa kohtauksessa ja arvelin tarpeelliseksi kertoa siitä hiukkasen myöskin teille."

Sitten hän selitti mitä oli tapahtunut johtokunnan huoneessa, pannen painoa varsinkin tytön syvään nöyryytykseen. Lordi Robert seisoi akkunan ääressä rummuttaen sormillaan akkunalautaa, ja Drake venyi matalalla tuolilla sääret suorana ja kädet housuntaskuissa.

"Mutta minun ymmärrykseni ei riitä käsittämään, miksi te piditte tarpeellisena tulla tuota kaikkea minulle kertomaan", sanoi lordi Robert.

"Lordi Robert", sanoi John, "te ymmärrätte minut täydellisesti."

"Anteeksi, herra Storm, minä en ymmärrä teitä vähääkään."

"Sitten minä en kysykään teiltä oletteko te vastuunalainen tytön tilasta."

"Niin, parasta on olla kysymättä."

"Mutta minä teen teille yksinkertaisemman ja helpomman kysymyksen."

"Mikähän se lienee?"

"Milloinka aiotte naida hänet?"

Lordi Robert purskahti ivalliseen nauruun kääntyen sitten Drakeen.

"Nuo ihmiset — nuo apulaispapit — katsopas mokomaa hävyttömyyttä… Saanko kysyä teidän kunnianarvoisuudeltanne, kuinka tämä asia teitä liikuttaa?"

"Sairashuoneen kappalaisena se minua liikuttaa."

"Mutta tehän sanoitte, että tyttö on ajettu pois sairashuoneesta."

"No niin, lordi Robert, miehenä, joka aikoo puolustaa vääryyttä kärsinyttä naista, se minua liikuttaa."

"Ooh, kyllä ymmärrän", sanoi lordi Robert kuivasti. "Minä tunnen nuo sankarityöt. Olen kuullut teidän saarnastanne, herra Storm — ja teidän kohtauksistanne nuorten naisten kanssa ja niin edespäin."

"Ja minä olen kuullut, kuinka te nuoria tyttöjä kohtelette", sanoi
John. "Mitä aiotte tehdä tämän hyväksi?"

"Aivan mitä itse tahdon."

"Olkaa varuillanne. Te tiedätte missä tilassa tyttö on. Juuri tuommoiset tytöt… Paraikaa hän hoipertelee helvetin äärellä, lordi Robert. Jos vielä jotain tapahtuu — jos te petätte hänet… hän on pannut toivonsa teihin — jos hän vaipuu vielä syvemmälle turmellen sekä ruumiinsa että sielunsa —"

"Hyvä herra Storm, koettakaa nyt ymmärtää, että minä teen paljon taikka en mitään tuon tytön hyväksi, aivan kuten itse parhaaksi näen kyselemättä kenenkään papin neuvoja."

Oli hetken vaitiolo, ja sitten John Storm sanoi tyynesti: "Sitä odotinkin. Mutta minun täytyi kuulla se teidän omasta suustanne, ja minä olen sen kuullut. Hyvästi."

Hän palasi sairashuoneeseen ja kysyi Glorya. Hänet oli ajettu Pollyn kanssa taloudenhoitajan huoneeseen Polly otti kiinni kärpäsiä ikkunasta (joka oli puistoon päin) ja hyräili: "Neitoset, älkää huokailko enää." Gloryn silmät olivat punaiset itkusta. John veti Gloryn syrjään.

"Minä olen kirjoittanut rouva Callenderille. Hän tules tänne aivan kohta."

"Se on turhaa", sanoi Glory. "Polly ei lähde hänen luokseen. Hän odottaa lordi Robertin tulevan häntä hakemaan ja käskee minun mennä puhuttelemaan herra Drakea."

"Mutta minä olen itse tavannut miehen."

"Lordi Robertinko?"

"Niin… Hän ei aio tehdä mitään."

"Ei mitään!"

"Ei mitään tai pahempaa kuin ei mitään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei mikään semmoinen ole mahdotonta sellaisille miehille."

"Niin huonoja he eivät kumminkaan ole, ja vaikka lordi Robert olisikin semmoinen kuin sanotte, ei ainakaan herra Drake —"

"He ovat ystäviä ja asuintovereita, Glory. Toinen on mitä toinenkin."

"Ei, ei, herra Drake on aivan erilainen."

"Älkää pettykö, lapsi. Jos he olisivat erilaisia —"

"He ovat! Ja jos tyttö joutuu pulaan ja tarvitsisi apua —"

"Niin hän viskaisi hänet pois, Glory, kuin vanhan arpajaislipun, joka on avattu ja huomattu tyhjäksi."

Glory puri huultaan, niin että veri tihkui siitä.

"Te ette pidä herra Drakesta", sanoi hän, "ja siitä syystä te ette voi tuomita häntä oikein. Hän kiittää ja puolustaa teitä aina ja jos joku —"

"Hänen kiitoksensa ja puolustuksensa eivät merkitse mitään minulle.
Minä en nyt ajattele itseäni. Minä ajattelen —"

Hän näytti äärettömän liikutetulta ja puhui kiihtyneesti ja katkonaisesti.

"Te olitte mainio tänä aamuna, Glory, ja kun minä ajattelen, että sama tyttö, joka niin uljaasti vastusti tuota fariseusta, itse ehkä joutuu uhriksi… Tuo mies kysyi minulta, miksi se asia minua liikuttaa… Mutta jos minulla todellakin olisi ollut oikeutta tyttöön, jos hän olisi ollut minulle kallis, jos hän olisi ollut joku toinen, eikä tuommoinen kevyt, ontto, arvoton olento, tiedättekö mitä olisin vastannut? 'Koska asiat ovat menneet niin pitkälle, herra, täytyy teidän naida tyttö nyt ja olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä, taikka muutoin minä —'"

"Te olette kiihoittunut ja siinä on jotain, mitä minä en ymmärrä —"

"Luvatkaa minulle, Glory, että lopetatte tuon tuttavuuden."

"Te olette järjetön. Minä en voi luvata."

"Luvatkaa, ettette milloinkaan enää tapaa noita miehiä."

"Mutta minun täytyy tavata herra Drakea nyt heti puhuakseni hänelle
Pollysta!"

"Älkää mainitko hänen nimeänsäkään enää. Minun vereni kuohuu kuullessani teidän puhuvan hänestä."

"Mutta se on tyranniutta. Tehän olette pahempi kuin kanonikko, enkä minä voi sitä kestää."

"Hyvä, hyvä, kuten siis tahdotte. Ei maksa vaivaa taistella… Mitä kello on?"

"Kohta kuusi."

"Minun täytyy tavata kanonikkoa ennen päivällistä."

John Stormin käytös oli äkkiä muuttunut. Hän näytti, murtuneelta ja masentuneelta.

"Minä menen nyt", sanoi hän kääntyen pois.

"Niinkö pian? Milloinka tapaan teidät taas?"

"Jumala tiesi… tarkoitan… en tiedä", vastasi hän avuttomasti.

Hän katseli ympärilleen aivan kuin sanoakseen jäähyväiset kaikille.

"Mutta me emme voi näin erota", sanoi Glory. "Pidättehän minusta vielä hiukkasen, ja —"

Hänen rukoileva äänensä sai Johnin katsomaan hänen kasvoihinsa vielä kerran. Sitten hän kääntyi pois sanoen: "Hyvästi, Glory." Ja äärettömän väsynyt ilme kasvoissaan hän poistui huoneesta.

Glory meni ikkunan luo käytävän päähän nähdäkseen Johnin menevän kadun poikki. Tuossa juuri näkyi vilahdus Johnista hänen kääntyessään kulman ympäri hitain askelin ja pää kumarassa. Glory meni itkien pois.

"Minä söisin tuoretta silliä illalliseksi, kultaseni", sanoi Polly.
"Mitä sanot siitä, neiti taloudenhoitajatar?"

John Storm palasi kanonikon kotiin murtuneena, nöyryytettynä miehenä. "Minä en voi enää mitään", ajatteli hän. "Minä jätän kaikki." Hän oli menettänyt entisen vaikutusvaltansa Gloryyn. Jotain oli tullut heidän väliinsä — jotain tai joku. "Olipa miten oli, kaikki on ohi, ja minun täytyy mennä pois jonnekin."

Turhaan olisi mennä tapaamaan Glorya enää. Se olisi vaarallistakin. Joka kerta ollessaan häntä lähellä oli hän tahtonut ottaa tyttöön nähden määräämisvallan ja sanoa: "Sinun pitää tehdä niin tai näin, sillä se on minun toivoni ja neuvoni ja käskyni ja minä vaadin sen." Kuinka kavalat perkeleen kiusaukset olivat keskellä Jumalan työtä!

Mutta askel askelelta hänen hitaasti kulkiessaan kotiin päin alkoivat toiset tunteet saada valtaa hänessä. Hän saattoi nähdä tytön aivan selvään, hänen raikkaat nuoret kasvonsa, jotka olivat voimakkaat, hellät, täynnä hilpeyttä ja sydämen rakkautta, ja koko hänen olentonsa suloisen kauneuden. Tuo vanha tuska pusersi taas hänen rintaansa ja häntä alkoi peloittaa.

"Minä pakenen kirkkoon", ajatteli hän. — Rukouksissa, katumuksessa ja paastossa hän löytäisi apua ja lohdutusta. Kirkko oli sama kuin rauha — rauha elämän humusta, ja se antaa voimia taisteluun ja voittoon. Mutta kirkon täytyy olla Jumalan kirkko — ei maailman, ei lihan, ei perkeleen.

"Kysykää kanonikolta, voinko heti saada tavata häntä", sanoi John Storm miespalvelijalle jääden porstuaan odottamaan vastausta.

Kanonikko joi sinä päivänä teetä työhuoneessaan tyttärensä Felicityn kanssa. Hän istui selkäkenossa sohvassaan, joka oli ahdettu täyteen samettityynyjä, ja piteli kuppia ja teevatia kuin perhosen siipiä molemmilla käsillään.

"Me olemme pettyneet, rakkaani" (sip, sip), "ja meidän täytyy maksaa oppirahat. Meidän ei kumminkaan tarvitse katua mitään — ei kerrassaan mitään. Tänne tuli nuori mies, taivas tiesi mistä, ja hän pyrki tähän hiippakuntaan. Hän oli tosin vain köyhän, melkein erakkona elävän lordin poika, mutta hän oli myöskin Englannin pääministerin veljenpoika ja arvattavasti perillinen." (Sip, sip, sip). "No niin, minä tunnustin hänen arvonsa, minä otin hänet talooni, minä tein hänestä perheeni jäsenen — ja mikä oli seurauksena? Hän ei ole välittänyt minun neuvostani, hän on asettunut minun puoltajiani vastaan ja hän on kohdellut minua ynseästi, miltei ylenkatseellisesti."

Felicity kaasi toisen kupin isälleen, oli osaaottavainen ja valitti
omia ikävyyksiään. Tuo nuori mies ei ollenkaan osannut konverseerata.
Hänen vetäytymisensä omaan kuoreensa oli kerrassaan hämmästyttävää.
Joskus, kun Felicityllä oli ollut vieraita ja hän oli pyytänyt herra
Stormia alas, oli hänen äänettömyytensä — niin se oli tosiaankin —

"Me olisimme voineet kärsiä noita pikku puutteellisuuksia, rakkaani, jos pääministeri olisi osoittanut erikoisesti välittävänsä asiasta. Mutta niin ei ole ollut laita. Minä epäilen, onko hän ollenkaan nähnytkään veljensä poikaa sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja minun käydessäni Downing-kadun varrella pääministeriä tapaamassa näytti hän vallan levolliselta. 'Poika on väärällä paikalla, rakas kanonikko, lähettäkää hänet takaisin minun luokseni'. Muuta hän ei sanonut."

"Miksi et lähetä häntä, isä?" sanoi Felicity. "Kyllä kai tässä vielä siihen joudutaan, lapseni, mutta veri on kumminkin vettä sakeampaa, ja eihän sitä tiedä —" Samassa silmänräpäyksessä tuli naispalvelija huoneeseen kysymään, voisiko kanonikko ottaa vastaan herra Stormin.

"Ahaa! mies itse!" sanoi kanonikko nousten seisaalleen. "Jenkyns, vie pois tarjotin." Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Felicity, minun täytyy pyytää sinua jättämään meidät kahden kesken. Kaiken perästä, mitä on tapahtunut tänä aamuna sairashuoneessa, voi syntyä jonkinmoisia kohtauksia…" Sitten hän lisäsi ääneensä: "Saata herra Storm tänne, Jenkyns… Virka jotain, rakkaani. Miksi sinä et puhu?… Astukaa sisään, hyvä Storm. Sinä hoidat siis sen asian minun puolestani, Felicity? Kiitos, kiitos! Ikävä, että minun täytyy lähettää sinut pois, mutta olen varma, että herra Storm suo sen sinulle anteeksi. Hyvästi sitten vähäksi aikaa."

Felicity poistui ja John Storm astui huoneeseen. Hän näytti kiihoittuneelta, ja kasvoissa oli tuskallinen ilme.

"Ikävä häiritä teitä, mutta minä en pidätä teitä kauan", sanoi John
Storm.

"Istukaa, herra Storm, istukaa", sanoi kanonikko palaten sohvaansa.

Mutta John ei istunut. Hän seisoi tuolin vieressä, josta Felicity juuri oli lähtenyt, ja naputteli hattuaan sen selkämykseen.

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta", ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan — vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin — näette, että puhun aivan suoraan — olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista — Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö… Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin — jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän.
"Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa —"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta, hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne, että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko, pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte miehen liittolaiseksi — kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja minä voin kertoa teille, että — huolimatta tuosta tulivuoresta, joka naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni — johtokunta ja hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille hyviä lahjoja — järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita ja lohduttaa särkyneitä sydämiä — mutta kuinka te olette käyttänyt niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin, sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa — ja tuossa — ja tuossa. Te olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi te olette prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu — nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! — Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia —"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa
Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain, aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina muulloinkaan."

"Siitä vähät — vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään, mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset — harhailevat ajatukset? Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä — hautautua ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran… te voitte suudella minua, — poika, minä olen kyllin vanha, se on varma… Aja James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista, mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku on iskenyt pahan silmän teihin — joku nainen, sanoo hän, ja siksi te olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki onnellisiksi."