XIX.

Martan Viinitarhassa.

Kadonnut, varastettu tai karannut — pappismies, tuntee nimen John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään", millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti — mieluimmin persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua, on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan (se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku, joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama joku kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana, niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun, häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin, mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan… Kiitos, kyllä hän voi hyvin, molemmat voivat hyvin — varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen, jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi, minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista. Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en? Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen, voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa, mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen, tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä, tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta, kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua
Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että
Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka
hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi
Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: —

Rakas Glory! — Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina, siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni, sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi. Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus, että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen huvittelijan uhriksi — lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä, sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on kasvatettu — yksinäisen vanhan miehen seurassa — Jumala olkoon hänen kanssaan — joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni, sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne, Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni — yhden isälleni, pyytäen häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle, vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä, mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta — niiltä päiviltä, jolloin olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni — toivoni erota maailmasta ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne, ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa. Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen, asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita, taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti. "Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on — hm — sairashuoneen asioita, neiti, niin herra — herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

    "Päivät, hetket pakenee
    Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.

XX.

Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä. Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi apu heti paikalla.

Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään, lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.

Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä, hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.

Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja kirjoitti Drakelle.

'Hyvä herra Drake! — Koettakaa tavata minua tänä iltana. Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan liljakädelläin' teille.

Glory.

J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie Marlborough Houseen.'

Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa, juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."

Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki, joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.

Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.

Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin lammikon rantaa.

"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.

"Tiedän sen", vastasi Drake.

"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"

"Hän kirjoitti minulle eilen."

"Minustako hän kirjoitti?"

"Niin."

"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."

"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä… Kaiketi hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"

"Niin — on."

"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen, kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."

"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä — eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa, portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan, mitä kerroin teille kirjeessäni?"

Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi: "Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani — olen kovin pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."

Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.

"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen — minä olisin helposti voinut auttaa teitä."

"Kuinka niin?"

"Olisin mennyt päällikköni luo — hän on monen sairashuoneen päämies — sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti paikalla. Mutta nyt — nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja taivas tiesi… Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory, päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."

Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:

"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"

"Minä koetan miettiä."

He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä", ajatteli Glory.

Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.

"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"

"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.

"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli teidän ystävänne — teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka —"

"Mutta minä en voi —"

"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää — pyydän anteeksi — ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne —"

"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.

"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä. Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory — ja se on myöskin muodissa nyt. Se on tosi naisen työtä ja —"

"Niin hänkin sanoi."

"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies ja suora ja —"

"Mutta te sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja, soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin… Mutta sama se. Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."

Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.

"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen kättään.

Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään, johon minä kelpaisin?"

"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.

Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista", ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?

"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen eukon eteen?"

Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.

"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet, kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin olevani oikealla paikalla — tarkoitan sillä paikalla, joka minulle sopii."

Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan.
"Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa…" ajatteli Drake.

Glory alkoi itkeä. "Hän ei tahdo muistaa", ajatteli hän. "Se oli vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin…"

"Glory — älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."

Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.

"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa kulkuani niin monta kuukautta?"

"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle — neiti Macquarrielle, muistattehan?"

"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä…" Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.

"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin helposti auttaa teitä."

Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen heidän askeleitaan.

"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen", virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen onnettomuuttaan.

Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että
Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.

"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."

Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.

"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."

"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.

"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis — kalliimpi kuin mikään maailmassa."

Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.

Drake puristi hänen kättään.

"Antakaa minun mennä", änkytti hän.

"Ei vielä — älkää menkö vielä!"

"Antakaa minun mennä nyt heti!"

"Hetkinen vain —"

Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.

Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, hän ainakin oli menetellyt oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan, ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista syistä.

Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta, jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.

"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."

Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta. Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!

"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.

John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.

"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"

Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että Drake oli kunnon mies — hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut, mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti — tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan miehen pukuun.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo iva oli hyvin, hyvin julmaa.

"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän olisi tämänkin kokemuksen perästä — sitä vahvempi ja sitä puhtaampi myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.

Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä. Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.

XXI.

Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä — vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään — ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen
Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja kumminkin… Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte sairashuoneesta?"

"En ole — en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne. Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia. Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen, mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon vaaroista…

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin — en minnekään — kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta, kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.

TOINEN KIRJA.

HENGEN ELÄMÄ.

I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina, totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet. Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies, joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan, vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh, Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan, kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston, tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään, niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni: 'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi. Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä, kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia, tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille, jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan. Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja, hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun, ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin. Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti, jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä, joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria, kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti rukoukset. Miserere, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena. Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone, kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava, jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä, mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma, täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma, hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä — ja vapaus — ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi: "Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä. Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen elämänsä veli Stormina.

II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero — sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä — ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut, mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle, ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa ystävilleen, joista hän on eronnut — saahan Herran palvelija rukoilla heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä.
Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi
erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki
Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä. Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää, joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa, palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa. Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli — lordi majorin päivä, marraskuun 9:s päivä — ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä, kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo tulvivat tungokset — miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory, huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille. Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan. Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

    "Hyvästi surun laakso
    Ja melske rauhaton!
    Sun hylkään astuaksein
    Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

    "Kuolemallaan kuolon kaasi,
    Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa — hoitajattarien tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti — sairaalassa, tarkoitan —"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä — sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän lähtiessänne — kaikki onnellisia ja… eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi — ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle jotain… Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa? Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa, suojaavaa kättä — mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut, oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua. John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali — minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.