III.
5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C
Marraskuun 9 p. 18—.
Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa — tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen… niin mitä tehdä?
Koska tämä on koko Lontoossa oloni ajalla ensimmäinen päivä, jolloin olen ollut täydellisesti oma herrani, niin heittäydyin vapaaksi kuin pikkuinen varsa, joka ensi kerran kavioillaan koskettaa ruohokenttää. Minä kerron teille nyt kaikki. Aamu oli mitä ihanin. Kun ilma ensin pitkät ajat oli vuoroin itkenyt, vuoroin hymyillyt ja koko maailma näytti aivastelevan ja niistävän nenäänsä, tuli vihdoinkin kylmä aamu, jolloin aurinko paistoi ja ilma oli kirkas kuin timantti. Minä läksin sairashuoneesta kello yhdentoista jälkeen ja kulkiessani puiston läpi Birdcage Walkia pitkin huomasin lippujen liehuvan Buckingham-palatsin katolla, ja kirkonkellot soivat kaikkialla. Sain selville, että nyt oli Walesin prinssin syntymäpäivä sekä myöskin lordi majorin päivä. Kun saavuin Storey's Gaten luo, soittivat soittokunnat ja ihmiset tulvailivat parlamenttitaloa kohti. Minä läksin yhteen joukkoon ja puutarhasta palatsin edustalla näin lordi majorin juhlakulkueen.
Tiedättekö mitä se on, rakkaat ihmiset? Se on kansalaisjuhla. Kerran vuodessa lordi majori, tuo Cityn kuningas, panee toimeen kuninkaallisen juhlakulkueen pitkin katuja sotureineen, palvelijoineen, vahteineen, soittajineen, alustalaisineen j.n.e., kaikilla irtotukka, puuterointi ja silkkisukat jokseenkin samanlaiset kuin ennen vedenpaisumusta. Lordi majoreja on ollut kokonaista seitsemänsataa, ja kukin heistä ylpeilee varsinkin siitä, että hän on yhä vielä samalla tavalla puettu kuin ensimmäinenkin. Mutta kaunista se oli kumminkin, ja minä olisin voinut itkeä ilosta nähdessäni noitten vakavien vanhojen herrojen kerrankin unohtavan keitä he olivat ja uskottelevan itselleen, että olivat taas isoja poikanulikoita.
Voi, millainen näky! Lippuja liehui kaikkialla, köynnöksiä oli ripustettu katujen poikki ja niihin oli kiinnitetty kaikenlaisia kirjoituksia kuten: "Sopu voimia antaa" ja "Herra suojaa kuningatarta" ja kaikenlaisia muita herttaisia, vaikkei tosin niin uuden uusiakaan lauseita. Hevosliike oli seisahtunut pääkaduilla, ja omnibussit kulkivat kaikenlaisia eksyttäviä syrjäpolkuja pikku katujen suureksi hämmästykseksi. Entäs tungokset! Nuo tiheät kerrokset yhteen sullotulta ihmisiä, kalpeat kasvot ylöspäin kääntyneinä, hämmästyttävässä määrin samannäköisiä kuin Giant's Causewayssa [Giant's Causeway on kivinen aallonhalkaisija Irlannissa. Kerrotaan, että se on suuren tien alku, jonka jättiläiset aikoivat rakentaa Irlannista Skotlantiin. Suoment. muist.], jossa pyöreät kivet nököttävät pystyssä — se oli kerrassaan ihmeellistä!
Ja ajatelkaapas sitä lystiä! Kunnes juhlakulkue saapui, olivat poliisit varsin kohteliaita. Minua lähinnä seisova poliisi oli paksu kuin Falstaff, ja nuori Lontoon keikari lausui hänelle yhtämittaa kaikenlaisia nenäkkäitä huomautuksia nimittäen häntä vain Robertiksi. Nuori narri oli itse juuri yhtä naurettava, sillä hänellä oli hiusöljyllä ja saippualla kangistettu otsatukka, joka oli huolellisesti vierähytetty oikealle puolen otsaa, niin että sitä saattoi helposti vartioida vasemmalla silmällä. Ja hän vartioikin sitä.
Entäs itse juhlakulkue! Oi armias, kuinka me nauroimme sille! Siellä oli metsävahteja Epping Forestista ja lihavia henkivartioita Towerista ja säkkipillin puhaltajia skotlantilaisesta kaartista ja balettineitosia jotka värisivät huojuvilla tuoleilla ja kuvasivat muka "vapautta" ja "kauppaa." Viimeisenä tuli itse Citykuningas hymyillen ja kumarrellen alamaisilleen ja hänen jälessään kaikki vasallit keltaisissa takeissa ja punaisissa silkkisukissa. Suurinta huomiota herätti ehkä Skotlannin vuoristolainen, jolla oli punaiset aidan seipäät säärinä. Hän marssi eteenpäin niin juhlallisesti kuin olisi pitänyt koko kulkuetta pyhänä komentona ja itseään epäjumalana, joka oli viety ulos tuuletettavaksi.
Ja entäs soittokunnat! Niitä oli ainakin parikymmentä sekä torvia että huiluja, ja kaikki soittivat "Washingtonin soturia", mutta ei kahdenkaan onnistunut aloittaa samaa tahtia yht'aikaa. Se oli kaikkien soitannon sävelten sulosekoitus, täydellinen äänien kaleidoskooppi, ja kaiken tuon ohessa vielä naapurikirkkojen kellot soivat prinssin syntymäpäivän kunniaksi ja kaartilaisten kiväärit paukkuivat, niin että kun tuo kaksinkertainen juhla oli ohi, tuntui minusta aivan samalta kuin miehestä, jonka rouva lahjoitti hänelle kaksoset — hän ei olisi kumpaakaan antanut pois miljoonista, mutta hän ei toisaalta olisi tarjonnut puolta penniäkään saadakseen vielä yhden lisää.
Kesti puoli tuntia ennenkuin juhlakulkue oli ennättänyt ohi, ja sen mentyä sekä muistaessani kaikkia noita naisia, jotka komeat puvut yllään istuivat mahtavissa vaunuissaan, näyttämättä kumminkaan pientä hiukkastakaan viisaammilta tai kauniimmilta kuin muutkaan, käännyin pois, pikkuinen puristus sydämessäni ja samoin vasemmassa jalassani, sillä otsatukalla seppelöity Lontoon keikari oli astunut varpailleni. Kaiketi he tänä iltana juhlivat Guildhallissa lordeineen, herroineen, ja epäilemättä ne murut, jotka putoavat rikkaan miehen pöydältä, joutuvat piirakoiden ja kakkujen muodossa niille poluille, missä nälkä kuljeskelee, ja varmaankin pikku Latsarus Mile-End-Roadin varrella uneksii tälläkin hetkellä Dick Whittingtonista ja Lontoon lordi majorista.
Jonkinmoinen samanlainen unelma lienee minut vallannut aivan valveilla ollessani, sillä arvatkaapa mitä minä tein. Kerronko? No, minä kerron. Minä sanoin itselleni: "Glory-lapseni, otaksupas olevasi jokseenkin yhtä köyhä kuin Dick Whittingtonkin tässä suuressa, loistavassa, komeassa Lontoossa — otaksu vain — ettei sinulla ole kotia eikä ystäviä ja että olisit eronnut sairashuoneesta, tai vaikkapa erotettu, ja ettei kenenkään kunnon naisen ovi olisi avoinna sinulle, mitä tekisit ensiksi, kultaseni?" Minä vastasin arvelematta: "Ensiksi hankkisit asunnon itsellesi, lapseni, ja sitten alkaisit tehdä työtä näyttääksesi tuolle suurelle, loistavalle Lontoolle, kuinka nainen voi saada sen polvistumaan pienoisten jalkainsa juureen."
Tiedän, että isoisä sanoo nyt: "Siunatkoon tuota tyttöä! Ethän kumminkaan liene tuommoista koettanut?" Koetin, aivan totta — muutoin lystikseni ja vallattomuudesta, joka piilee kaikessa Eevan tyttärissä. Muistatko manilaista kissamirriä, joka ei tahtonut asua meillä kotona huolimatta kaikesta Rakel-tädin mairittelusta nuorella maidolla ja kermassa liotetuilla kakuilla, vaan karkasi pois takapihalle yhtyäkseen kulkukissoihin, jotka sieppaavat elatuksensa mistä sattuu? No niin, minä aivan ymmärsin mirrin tunteet nyt kun minulla oli kolme kultarahaa taskussa ja mieli kohtaloa mahtavampi.
Se oli niin äärettömän hullua kaikki, ja maailma on niin hauska, että minä en käsitä, miksi kukaan siitä tahtoisi erota ennenkuin täytyy. Minä en ollut astunut kahtatoista askeltakaan uutena Dick Whittingtonina naishaamussa, ennenkuin elefantin kokoinen ajuri huusi minulle: "Katsokaa, minne menette!" ja olin vähällä joutua toiseen maailmaan hänen vaununsa suosiollisella avulla, jossa (nimittäin vaunussa) istui kaksi julkeata naista hylkeennahkaisissa takeissa ja kasvot niin paksussa puuterissa ja maalissa, että olisi luullut heidän riitautuneen pesupäivänä ja singahuttaneen tärkkelyspussit toistensa silmille. Minä tunsin toisen heistä entiseksi sairaanhoitajattareksi, joka erosi häpeällä sairashuoneesta, mutta kaikeksi onneksi hän ei huomannut minua. Tuo pikkuinen kova myhkyrä minun sydämelläni oli sillä hetkellä katkera kuin sappi, ja minä lausuin pari filosofista huomautusta itselleni ja jatkoin matkaani.
Oi taivas, näitä Lontoon vuokraemäntiä! Ne ovat varmaankin jonkinmoisia nais-Shylockeja, sillä lihanaula on koko heidän sukunsa tuntomerkkinä. Ensimmäinen, jonka luokse menin asuntoa kysymään pyysi kaksi guineaa kahdesta huoneesta ja paitsi sitä eri maksua kynttilöistä ja lämmityksestä. "Kuukausittainko?" sanoin minä. "Niin, jos tahdotte ottaa ne kuukausikaupalla, sama se!" sanoi hän. "Kaksi guineaako kuukaudessa?" sanoin minä. Varjelkoon sentään! Viikossa tietysti! Minä riensin tavallista nopeammin pois siitä talosta.
Sitten minä hain vaatimattomampia katuja, jokseenkin lähellä parlamenttirakennusta, sillä melkein kaikkien ikkunoissa oli asunnon ilmoitus pienessä vihreässä uutimessa. Vihdoin löysin huoneen, joka oli sopiva — täksi lomaviikokseni, ainoastaan täksi viikoksi. Kymmenen shillingiä viikossa eikä mitään lisämaksuja. "Minä otan sen", sanoin komeasti, ja sitten emäntä, jolla oli viiksien alkua ylähuulessa, pani minut ristikuulusteluun. Olenko naimisissa? En, enhän toki. Mikä toimi minulla on? Minä hupsu sanoin, ettei minulla ollut mitään tointa, sillä minä olin täynnä Dick Whittingtonisuutta, enkä viitsinyt mainita sairaanhoitoa, koska näet olin omassa puvussani, ymmärrättehän! Mutta hei vain! Hän ei milloinkaan ottaisi taloonsa naimattomia nuoria neitosia, joilla ei ole mitään tointa, ja ulos kadulle piti minun mennä taas.
Minä en tietysti välittänyt siitä ollenkaan, sillä kaikkihan oli vain pilaa, mutta koska ihmiset siis eivät huolineet luokseen virattomia tyttöjä, päätin olla laulajatar, jos vielä joku kysyisi minun tointani. Kolmannella emännälläni oli ainoastaan yksi peräkamari toisessa kerroksessa, mutta ennenkuin rupesin nousemaan tuohon haukan pesään, alkoi tutkintoni uudestaan. "Onko virkaa neidillä?" "Mikä toimi?" "Teatterissako?" — "Niin — nii-in, — teatterissa minä…" "Minä en ota luokseni ketään teatterilaisia."
Oi hyvänen aika sentään! Olisin voinut huutaa, se oli niin hullua. Mutta aika kului, Westminsterin kello löi neljä, ja päivä alkoi lähestyä loppuansa. Silloin näin nimikilven "Tyttökoti". "Onkohan tuo jokin armeliaisuuslaitos?" ajattelin. Mutta ei se siltä näyttänyt. Minä astuin siis ovesta sisälle varsin komeasti ja kysyin emäntää. "Johtajatartako tarkoitatte, neiti?" "No, olkoonpa sitten johtajatar", sanoin minä, ja siinä samassa hän tuli hym — ei, ei hymyillen, sillä hän ei ollut mikään rakastettavan näköinen kristisisar, ei, minä luulin, että hän aikoi tukahduttaa minut kaikenlaisilla salaperäisillä kysymyksillä. "Olette kyllästynyt elämään, ystäväni, eikö niin? Se on todellakin julma, eikö niin?" Minä seisoin hetken ääneti, ja sitten tuntui kurkkuni niin kummallisen karkealta ja selkärankani kylmältä, että minun täytyi kysyä, miksi hän tuommoista minulle puhui. Hän näytti hämmästyneeltä ja kysyi, olenko minä hyvä tyttö. Minä vastasin, että enköhän minä liene jotakuinkin hyvä, ja silloin hän sanoi, ettei hän siinä tapauksessa voi ottaa minua sinne, ja sitten hän viittasi seinällä olevaan ilmoitukseen, jota minä yksinkertainen olento en ollut ennen huomannut: "Koti ja turvapaikka tarjotaan täällä naisille, jotka tahtovat luopua kurjasta ja häpeällisestä elämästä."
Nyt minä huusin, sillä maailma on niin järjetön. Toisessa paikassa minä "teatterilaisena" en ollut kyllin hyvä vuokralaiseksi, toisessa en ollut kyllin huono, ja mitähän ihmettä seuraavassa paikassa sanotaankaan minulle? Mutta nyt oli jo vallan pimeä, ilma oli musta kuin luoteismyrsky, ja minä olin väsymyksestä nääntyä. Siis minä unohdin Dick Whittingtonin ja muistin vain tuota laupiasta naissamarialaista, joka oli pyytänyt minua tulemaan luokseen, sekä läksin Viktoria-kadulle päin hypäten ensimmäiseen omnibussiin, joka eteeni sattui, juuri siihen aikaan kun hotellit ja klubit ja suuret rakennukset asettivat näkyviin Walesin prinssin nimikirjaimet merkiksi ja vertauskuvaksi siellä sisäpuolella vallitsevasta ilosta.
Minä olinkin joutunut Atlas-omnibussiin, joka vei minut Piccadilly-sirkuksen luo ja koska se oli varsin väärä suunta, piti minun muuttaa. Mutta sillä välin oli laskeutunut sumu, ja siinä minä nyt olin usvan keskellä!
Oi Ananias, Asarias ja Misael! Tiedättekö mitä Lontoon sumu on? Se on savua, se on nokea, se on tulikiveä. Se on pimeämpää kuin yö, sillä se sammuttaa tulet, ja sakeampaa kuin usva Gurraghilla ja likaisempaa kuin tiilitehtaan savu. Se panee ihmisen ajattelemaan, että koko tämä pyöreä maapallo on suuri kattilan muotoinen porsaslätti, jonka kantta Lontoo on kohottanut. Keskellä tätä manalaa vaunut matelevat, omnibussit ryömivät ja pahat viholliset, jotka ovatkin vain miehiä, leijailevat tulisoihdut käsissä, ja teidän täytyy hapuilla, rykiä, yskiä ja siinä samassa syöksyy päällenne viattomia ihmisolentoja, jotka tuuppivat ja puhkuvat aivan kuin ilmestyskirjan pedot. Minusta se ensin tuntui mainiolta pilalta, mutta sitten ainoastaan kunnon nauru saattoi estää minua itkemästä, ja juuri kun koetin nauraa ja samalla kysyä joltakin henkilöltä, mistä Holbornin omnibussi oli löydettävissä, työnsi poliisi minua sanoen: "Kulkekaa eteenpäin, teikäläisten ei ole sallittu nyt tässä kuhnailla!"
Minä olin tukehtua, mutta muistaessani, mitä olin nähnyt juuri tällä paikalla ensimmäisenä lupapäivänäni Lontoossa, pyörähdin kadun poikki ja juoksin huolimatta kiroilemisista ja tuuppimisista. Mutta tuo "joku henkilö", jota olin puhutellut, seurasi minua ja asetti minut oikeaan omnibussiin, joten vihdoinkin pääsin perille. Tuohon kaikkeen meni kaksi tuntia, ja sellaisen kiirastulen perästä tuntuu tämä talo siunatulta paratiisilta, jossa asuu laupeuden ja armeliaisuuden enkeleitä, kuten paratiisissa ainakin.
Armelias samarialainen oli hyvin ystävällinen, keitti teetä minulle parissa minuutissa ja teurasti juotetun vasikan vattuhillo-purkin muodossa. Hänen nimensä on rouva Jupe; hänen miehellään on jonkinmoinen toimi eräässä klubissa ja heillä on yksi ainoa yksitoistavuotias tyttö, jonka kanssa tulen nukkumaan samassa vuoteessa. Tässä minä nyt istun neiti Pikkuviisaan kanssa pienoisessa makuuhuoneessamme terveenä ja raittiina ja tyytyväisenä elämääni.
Hyvää yötä, hyvät ystävät! Puolen tunnin perästä minä itsekseni mietin kaikkia tämän päivän merkillisiä tapahtumia unelmien sekavassa valossa. Mutta mikä minulla on hätänä! Jos kaikki olisikin ollut totta — jos todellakin olisin ollut koditon, turvaton ja rahaton, sen sijaan että minulla nyt on kolme kultakolikkoa kukkarossani ja kaitselmus rouva Jupen hahmossa, johon voin turvautua! Kun minusta tulee suuri nainen ja maailma kiinnittää katseensa minuun, niin aion olla hyvä tyttö niille raukoille, joilla ei ole mitään ankkuripaikkaa Lontoossa. John Storm oli oikeassa. Tämä suuri, loistava, komea, iloinen Lontoo voi olla hyvin julma heille joskus. Se kutsuu heitä, viittaa heille, hymyilee heille ja panee heidät ajattelemaan, että noiden loistavien tulien valossa ja kaiken tuon komeuden hohteessa ilo viihtyy ja että rakkaus kaiketi asuu noissa monissa palatseissa, ja sitten…
Mutta ehkä tuon pahan juuret ovatkin syvemmällä. Niin, vaikka en aiokaan leikata tukkaani lyhyeksi enkä pukeutua miehen takkiin enkä ruveta saarnaamaan samoista oikeuksista molemmille sukupuolille, tuntuu minusta tällä hetkellä siltä, että jos vain olisin mies, niin olisin onnellisin tyttö koko maailmassa. Eipä silti, että Lontoo minua peloittaisi — ei ollenkaan. Näyttääkseni teille, kuinka mielelläni minä syöksyisin sen hyöriviin hyrskyihin, minä täten varoitan ja ennustan ja ilmoitan teille siitä, että minä mahdollisesti käytän lupaviikkoni hakeakseni sopivampaa tointa itselleni kuin olla virkaatekevänä valkoisena huuhkaimena sairashuoneessa. Minä en ole oikein paikallani siinä työssä, huolimatta Anna-tädin varoituksista, ja siis — vapauteen! Ollako vai ei, siinä kysymys. Lausu vain tuo sana, niin heitän kaikki kaitselmukselle, joka on erittäin sopiva perillinen kaikissa asioissa… Mutta odottakaamme, odottakaamme vain, niin näemme niitä viikossa voi tapahtua!
Terveisiä saarelle minulta sen sisimpään sydänsopukkaan saakka! Tuo rakas pikku saaripahanen! Nyt täällä kaukana muistelen sitä aivan kuin lastansa jumaloiva äiti, joka tuntee jokaisen tuuman pienokaisessaan ja tahtoisi aivan syödä sen. Lehdet ovat kaiketi jo varisseet eikä paljailla oksilla näy muuta kuin tyhjiä pesiä, joissa linnut ennen leikkivät ja laulelivat. Tervehdykseni heillekin ja kolme hirvittävän suurta suudelmaa teille kaikille.
Glory.
J.K. — Enkö ole kertonut teille John Stormista? On niin paljon ajateltavaa tässä Lontoossa. Niin, hän on mennyt luostariin — tiedonanto estetty — sähkölangat "myrskyn" rikkomat j.n.e. Vakavasti puhuen, hän on nähtävästi mennyt ikipäiviksi, ja leikinlasku siitä on aivan samanlaista kuin pennin varastaminen sokean miehen hatusta. Tietysti saattoi arvatakin, että niin tunteellinen ja rehellinen mies kuin John Storm joutuisi epäsopuun kaikkien hurskaiden vanhojen rouvien ja impien kanssa. Kanonikkoja hänellä oli oikealla, kanonikkoja vasemmalla, kanonikkoja edessään — mutta huhu kertoo, että John itse oli se, joka pauhasi ja jymyn nosti. Hän kirjoitti minulle kirjeen juuri ennen lähtöään kertoen kuinka Lontoo oli häntä kauhistanut ja tuottanut pettymyksiä ja kuinka hartaasti hän toivoi pääsevänsä pakenemaan sitä ja samalla myöskin itseään voidakseen pyhittää elämänsä Jumalalle. Se oli epäilemättä oikein ja totta, mutta miksi minä en voinut sanoa: amen? Hän mainitsi myöskin hiukkasen minusta ja mitä minä olin ollut hänelle, sillä hän ei koskaan ollut tuntenut äitiään ja hänellä ei ollut milloinkaan ollut sisarta eikä koskaan tulisi olemaan vaimoa. Se oli tietysti kaikki oivallista, mutta pelkkä inhimillinen tyttöraukka vain, semmoinen kuin Glory, ei voi ihastuneena lukea tuommoista kirjeissä, vaan katselisi paljoa mieluimmin viisi minuuttia John Storm-miestä kuin koko iankaikkisuuden ajan John Storm-pyhimystä. Hänen kirjeensä pani minut ajattelemaan Kristittyä matkalla iankaikkiseen, kaupunkiin [ks. Bunyan, Kristityn Vaellus. Suoment. muist.], mutta tuo herra on minusta aina tuntunut hiukan epäiltävältä sankarilta, jos ajattelee rouva Kristittyä ja kaikkia pikku Kristittyjä, enkä minä voi sääliä häntä hitustakaan, vaikka hänellä on raskas taakkansa kannettavana, sillä hän olisi varsin yhtä hyvin voinut jättää kotiin kaiken sen, mistä hän ei voinut nauttia matkallaan.
Mutta tämä on aivan kuin löisi vaivaista hänen omalla kainalosauvallaan, sillä John on mennyt eikä voi puolustaa itseään, ja kun se muistuu mieleeni kadulla, täytyy minun juosta estääkseni itseäni käyttäytymästä kuin hullu, ja silloin ihmiset luulevat minun ajavan takaa jotakin omnibussia, vaikka minä ajankin vain pois kyyneleitäni. Minä en voi kertoa teille paljoa tuosta veljeskunnasta. Sen koti näyttää jonkinmoiselta palatsin ja vankilan sekasikiöltä, ja se osoittaa, että ritualisuus on edistynyt paremmin kuin korkeakirkollisuus ja koettaa nyt saada aikaan luostarijärjestelmää, joka tämmöisestä tavallisesta maallikkonaisesta näyttää erittäin sopivalta kuun ukolle, vaikka kuun ukolla ehkä on toinen mielipide siitä asiasta. Sanotaan veljien elävän selibaatissa kopeissaan, mutta minä luulen nähneeni semmoisen katseen John Stormin silmissä, että huoleti voin väittää, ettei se mies ole juuri semmoiseen aiottu. Totta puhuen, minä puolittain syytän itseäni siitä, mitä on tapahtunut, ja minua hävettää muistella, kuinka kevyesti minä käsittelin asioita juuri silloin, kun John-raukka taisteli Efeson petojen kanssa. Mutta minä olen suuttunut häneen myöskin, ja jos hän vain olisi odottanut kärsivällisesti ennenkuin ryhtyi tuommoisiin vakaviin hommiin, ja jos hän olisi kysynyt minun mieltäni, niin… Mutta mitäpä siitä! Naakkaa ei voi sanoa jumaliseksi linnuksi siitä syystä, että se aina kirkuu kellotapulin huipussa, ja John Stormista ei tule munkkia sillä, että hän sulkeutuu koppiin. Hyvää yötä.
IV.
Talo, jonne Glory oli paennut sumusta, oli pieni, likainen tupakkapuoti kapean kadun varrella Holbornin ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä. Puodin hoitajana oli sama lasten kasvattaja, jonka Glory oli tavannut Polly Loven luona. Tytön mieleen oli johtunut eukon osoite ainoana pakopaikkana tuona masentavien pettymyksien päivänä, tuona kauhun yönä. Rouva Jupen mies, West Endissä työskentelevä viinuri, oli yksinkertainen, avuton olento ja hyvin ihastunut vaimoonsa, joka petti häntä aika tavalla eikä ollenkaan ilmoittanut hänelle liikkeensä pimeitä puolia. Heidän tyttärensä, jolla perheen kesken oli nimenä "Booboo", oli hiljainen, viisassilmäinen, pehmeäposkinen lapsi, jota oli kasvatettu auttamaan kauppapuodissa ja pettämään kansakoulujen tarkastajaa.
Tullessaan ensimmäisenä aamuna alakerrassa olevaan ahtaaseen, likaiseen vierashuoneeseen katseli Glory ympärilleen aivan kuin hakien jotain, mitä hän ei nähnyt. Silloin rouva Jupe, joka juuri oli aamiaisella miehensä kanssa, avasi pienet vilkkuvat silmänsä sanoen:
"Kyllä tiedän mitä te haette — lasta tietysti".
"Missä se on?" sanoi Glory.
"Mennyt, kultaseni."
"Ettehän tarkoittane —"
"Ei, ei se ole kuollut, mutta minun täytyi antaa pois se pikku raukka."
"Jaa, näettekös neiti", sanoi herra Jupe suu täynnä ruokaa, "minun rouvani ei voinut hoitaa lasta ja puotia yhtaikaa. Siis oli selvää, että —"
"Oikein minun sydämeni murtuu, kun ajattelen sitä. Se oli niin sievä ja herttainen raukka —"
"Tietääkö äiti siitä?" sanoi Glory.
"Ei se ollut tarpeellista, kultaseni. Minä tunnen niin hyvin sen ihmisen, jonka huostaan jätin lapsen, ja minä olen tosiaankin niin kiitollinen —"
"Se oli välttämätöntä, neiti — puoti rasittaa rouvan voimia liian paljon nytkin —"
"Enhän minä siitä piittaisi ollenkaan, jos olisin yhtä terve kuin ennen, silloin kun Booboo oli pieni."
"Mutta se ei ole sama enää, ei se ole, ja rouva on usein sanonut, kuinka mielellään hän ottaisi nuoren neidin auttamaan puodissa —"
"Kauniilla neidillä olisi hyvä tulevaisuus semmoisessa paikassa, kultaseni."
"Tietysti, tietysti, ja kun minä näin tämän nuoren neidin astuvan sisään ovesta, ajattelin heti, että tuossa se on se oikea."
"Niin minäkin. Minä tunsin neidin heti ensi silmänräpäyksessä, ja jos vain neiti todellakin tahtoo jättää sairashuoneen ja aloittaa uuden uran, kuten eilen sanoitte —"
Glory keskeytti heidän puheensa. He olivat kokonaan erehtyneet. Hän oli tullut heidän luokseen vain vuokralaisena, mutta ellei heille soveltunut häntä pitää —
"Kyllä, kyllä meille soveltuu, kultaseni, ja ellei teitä miellytä koko puotihomma, niin onhan tässä Booboo, joka tarvitsisi opetusta —"
"Mutta minä voin maksaa puolestani", sanoi Glory, "ja sitten hänen täytyi kertoa hiukan tuumistaan. Hän aikoi ruveta laulajattareksi, ehkä näyttelijättäreksi, eikä hän luultavasti tulisi kauan olemaan heidän vuokralaisenaan, sillä niin pian kuin hän vain saisi paikan —"
"Aivan kuten itse tahdotte, kultaseni. Olkaa kuin kotonanne. Mutta älkää kiirehtikö sitä paikan ottoa. Hyviä paikkoja ei niinkään noukita tien vieriltä näihin aikoihin. Sovittiin kuin sovittiinkin, että Glory asuisi tupakkakauppiaan luona, ja herra Jupe lupasi tuoda hänen kirstunsa sairashuoneesta samana iltana tullessaan kotiin työstään. Hänen piti maksaa kymmenen shillingiä viikossa täysihoidosta, joten hänen rahansa kestäisivät neljä tai viisi viikkoa ja vielä jäisi vähän ylikin. Mutta johan minä aikoja sitä ennen saan ansiotyötä", ajatteli Glory ja hänestä tuntui kuin hänen varansa olisivat loppumattomat. Hän rupesi heti hommaan, vaikkei hän ollenkaan ymmärtänyt koko puuhasta muuta kuin että ensin piti hakea jokin paikanvälitystoimisto. Rouva Jupe muisti tietävänsä yhden tuommoisen toimiston.
"Se on pienellä kadulla, joka eroaa Waterloo Roadista", sanoi hän, "ja ikkunassa on nimi Josephs."
Glory löysi herra Josephsin käärittynä nahkaturkkiin ja oopperahattu päässä huoneessa, jonka seinät olivat täynnä valokuvia alastomista tai puolialastomista henkilöistä, ja niitten välissä riippui kimpuittain teatteri-ohjelmia aivan kuin arkkiveisuja virsikauppiaan pöydällä.
"Mikä teidän erikoisalanne on?"
Glory vastasi hermostuneesti ja epävarmasti.
"Mitä te siis osaatte tehdä?"
Hän osasi laulaa, lausua ja matkia ihmisiä.
Mies kohotti olkapäitään. "Minun taksani on kaksi guineaa heti ja kymmenen prosenttia palkasta."
Glory nousi mennäkseen. "Se on mahdotonta. Minä en voi —"
"Odottakaa hetkinen. Kuinka paljon teillä on?"
"Eikö se ole minun oma asiani, hyvä herra?"
"Hiukan tuittupäinen, hyvä neiti, eikö niin? Mutta jos tahdotte tehdä hyvän kaupan, niin suostun ottamaan yhden guinean ja annan teille ensimmäisen paikan, minkä saan."
Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi osoitteensa.
"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.
Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin tyytyväiseltä.
"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."
Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko, eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain odottaisi —
Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia, ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä. Sen hän teki mainiosti — matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.
Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."
Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen terveytensä oli niin heikko — aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.
"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse —"
Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi hänen täytyi suostua.
Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.
"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista kuukaudessa."
Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä, heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä, heidän mielittelynsä — kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.
Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta. Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? — Toinen kirje oli isoisältä:
"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä. Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu, puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."
Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:
"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka Glenfabassa — muistathan sen — sen, joka oli vangittu ja veti perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun täytyi leikata nuora poikki — minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa, aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät avioliittoa ja tyhjät arvat — oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista. Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka, että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon sieltä, ja olisinpa minä mies… Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät ystävät!"
V.
John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa, nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.
Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita ikipäiviksi.
Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä. Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen, ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä. Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta. Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen ollut huomannut, että se oli niin mukava.
"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.
"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.
"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."
"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja työskennellessänikin —"
Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.
"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan. Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä ette sanonut. Oli väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa, niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"
"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.
"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin —"
"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."
"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä —"
John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi, veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa, ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.
John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.
"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."
Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat, nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.
"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän varmaan —"
"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle — kuinka se haihduttaa ajatuksia ja viilentää —"
"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."
"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän kerran ilmoittaa minulle jotain."
"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."
"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi —"
Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien tulevia synkkiä päiviä.
"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"
"Tarkoitatteko —"?
"Ketään sukulaista — sisarta?"
"Ei."
"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."
"Älkää kysykö, veli Paavali."
"Miksi ei?"
"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä —"
Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti nosti sen ylös sanoen:
"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy teiltä."
Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."
Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin. "Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.
Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän, "mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä kidutuksessa. Jotain on tapahtunut — minä näen sen selvään, mutta minä en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"
"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja sitten seurasi kamala äänettömyys.
"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"
Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois, pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.
"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä, ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"
Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.
Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä. Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.
"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.
Veli Paavalin pää vaipui alas.
"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."
Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.
"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan ulkomaailmaan.
Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."
Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi, ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen, kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä. Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa." Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.
VI.
Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.
Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"
Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen hellyyden?
Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen enempää ulkomaailmasta.
Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli Paavalin sijasta.
"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.
"Mutta isä —"
"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."
"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.
John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni täällä kuin ruuvipenkissä?"
Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän — jos Glory joutuisi turmioon — silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen epätoivoonsa verraten.
Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille hänen viereensä sanoen:
"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"
"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"
"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."
"Mitä hyötyä siitä olisi?"
"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä jatkamasta häpeällistä elämäänsä."
"Oletteko varma siitä?"
Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."
John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.
"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli
Paavali.
"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.
"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon —"
"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."
"Sen teen", sanoi veli Paavali.
"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."
"Niin, minä teen sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen päin.
Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi", sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa häntä silmiin ja pyytää."
"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.
"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.
John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.
"Mutta ellei hän suostu —"
"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"
Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.
"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."
"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt on. Anna veljen mennä häntä etsimään."
"Kuka se on, poikani?"
"Veli Paavali — sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla ajattelematta häntä alati."
"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."
"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa tuhat kertaa hartaammin."
"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."
"Se on siis mahdotonta?"
"Aivan mahdotonta."
Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.
Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa, tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:
"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"
Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön. "Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en minä kielläkään sinua — vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."
Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui selälleen pyörtyen.
Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen syliinsä:
"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."
Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."
Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?
Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.
"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.
"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.
"Kuinka niin?"
"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."
"Tekö?"
"Minä. Kuunnelkaa!"
Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.
"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"
"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.
"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"
"Veli Antero."
"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.
"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja haukkuu kuullessaan askeleita."
"Ei minun askeleitani", sanoi John.
"Minä menen", sanoi Paavali.
"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät sisarenne luo."
Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.
"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin rangaistukseni", sanoi Paavali.
"Minä myös", sanoi John.
Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.
"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."
Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä, mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"
VII.
Neljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle, meni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen, hämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat ja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti, mutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen kuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin hänet huutamalla: "Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä, tyttöseni!" Hän siirtyi taakse odottamaan.
Yksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot iloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat tervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti juttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta tai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. "Sinä olet mätkinyt punamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni", sanoi yksi tytöistä.
"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta." — "Tällä ei pitkälle potkita", sanoi eräs miehistä kilistellen muutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen kanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi koristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta ja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien rivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli tusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä "kunnon teatteripapaksi" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti, pariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli shillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: "so, so pojat" ja häätäen heitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät kuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen: "Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!" Kaikki nauroivat ymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: "Mitä nyt seuraa, teatteripappa?" "Nyt seuraa matka 'köyhälään!'" sanoi toinen, ja joukko odottajia siirtyi kapakkaan.
Samanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi Gloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti koristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi uudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: "Kuka se on tuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?" Hetken kuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.
"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla", sanoi hän työntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella punaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä riippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli täynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.
Glory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset sekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus naurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä takaisin sanoen: "No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?"
Hän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja hän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.
Glory nousi heti paikalla. "Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään paikkaa minulle", sanoi hän.
"Istukaa, lintuseni."
"Ei, kiitos."
"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy odottaa —"
"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän lupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes tilaisuuden esiintyä kerran."
"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää teidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä teillä ei ole."
"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi toimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä itse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin teatterin johtajalle — armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!"
Juutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: "Hyvä on. Koska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla sanon hyvästi teille."
Mies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen huolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi sen sitten Glorylle sanoen: "Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää tulla takaisin."
Astuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu erään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle. Portaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli lähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin, mutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja kiirehti Temple-asemalle.
Teatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän sieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen, katsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen ystävällisellä äänellä: "Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?"
"En", sanoi Glory.
"Niin, tietysti ette — katsokaa", ja hän ojensi kirjeen Glorylle luettavaksi. Siinä oli:
"Hyvä — — Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta paikkaa. Hän ei ole — — arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne ja teitä kiittää
Josephs."
Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään. Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."
Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta. "Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen —"
Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen, mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina, myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.
Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin
Anna-tädille:
"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. — Lunta, lunta, lunta! Lunta tupruaa joka päivä."
Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita, ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen, kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin. Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien iltalehteä sähkövalossa.
Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones — häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista. Charlie oli hänen nuori ystävänsä.
Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.
"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi
Aggie.
"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.
"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan klubeissa."
"Missä klubeissa?"
"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."
"Niinkö?"
"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."
Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi, jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.
"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa, puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."
Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.
Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä, ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten, kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle…
Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen. Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle piletin kuiskaten sulavalla äänellä:
"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."
Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen — siinä kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon katkeruutta ja häpeää elämässä.
Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä. Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan. Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"
Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja sitten hän kuiskasi:
"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"
Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:
"Antoi tämän tässä — ohjelma, olkaa hyvä."
Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.
Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.
Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän, pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle. Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan). Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.