Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli, mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla, joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan — hän ei voinut olla nauramatta.
Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä. Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän kirjoitti:
"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin pikkuinen rahasumma."
Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"
Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut häntä puhuvaksi rummuksi.
Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen, mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten kautta takaisin.
Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa. Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu hattu päässä.
"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua, joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten? Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät minusta —"
Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui, kirjoitti hän kotiin:
'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.
Todistus: minä.
Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle, ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä. Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan. Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää kauhistuko — me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä. Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu, kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva, "vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi, hyvästi!"
VIII.
"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory taas myymäpöydän taakse.
Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä, iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti, nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää, mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla tahtovat työntää näkyviin.
Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä. Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä varpusia keväällä.
Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat "sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.
"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?" "Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla, jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit irrallaan aaltoili."
Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä kuin hän pitäisi siitä?"
"Ehkä pidän — ehkä en", sanoi Glory.
"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä, mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö on minkään näköinen niin — ymmärrättehän."
Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista pientä roskaa. Morjesta vaan!"
Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä. Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven tuttavaksi, niin —
Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.
"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.
"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"
Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin kuunnellen.
"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä niitten levittelemistä leposohvalle.
"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun osoitti hän siellä olevia pukuja.
Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista. Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.
"Neiti Bellman arvatenkin?"
"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että hän oli jossain ennen nähnyt hänet.
"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa.
"Auttakaapa pois päällystakkini."
Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet, ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.
Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli
Glorya peilissä.
"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"
Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.
"Oh, kiitoksia", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää tuntunutkaan hauskalta.
"Mikä nimesi on, tyttöseni?"
Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."
Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän huudahti:
"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"
"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen olkapäitään.
"Irlantilainenko?"
"Jotain sinne päin", sanoi Glory.
"Saanut sivistystä, eikö niin?"
"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta —"
Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti taputti häntä kädelle sanoen:
"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista — kaikki ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."
Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee, olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat ulos — pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti, ja — miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.
Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa, milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista — "Lordi Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." — Joskus keskustelu kääntyi koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."
Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy", ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella, joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."
Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! — Seuraavana aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi ymmärtää mitä.
Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen, se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia. Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.
Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden, ja hän… Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!
Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"
Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.
"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"
Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"
Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan minun suostumuksellani", sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin, armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" — "Sinä olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"
Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet "jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."
"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti näyttämöllä.
Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja hän oli hämillään ja tyytymätön.
Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin, missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.
"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne säestämään."
Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat häntä.
Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli Drakelta:
"Hyvä Glory! Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä, päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne
F.H.N. Drake."
"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä jälkikirjoituksen:
J.K. — Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat kotoisin."
Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:
"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! — tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."
IX.
Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.
"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."
Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.
Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.
"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.
Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.
Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.
Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa. Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin kirkkoon kärsimään rangaistustansa.
Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira, joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.
"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista, kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita tällaisena yönä."
Hän pyyhki pois lumen kengistään.
"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm, ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut, hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"
Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan sen."
Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.
Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan, joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.
"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen. Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän valaimmekin laita. Hyvää yötä!"
Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.
"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei voi siitä närkästyä."
Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.
"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.
"On."
"Juuri äskenkö?"
"Ei — puoli tuntia sitten."
"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."
"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."
"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"
"Ei milloinkaan."
"Makaako isä rauhallisesti?"
"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."
"Veli Antero —"
"Mitä?"
"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"
"Tiedättehän, että tekisin."
"Vaikka se olisi vaarallistakin?"
"En pelkää vaaroja."
"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"
"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."
John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme kävi hänelle ylivoimaiseksi.
"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.
"Oh, en mitään — en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."
"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"
"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli
Paavalille olla kirkossa."
"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa minut aina ajattelemaan äitiäni — en ymmärrä miksi."
John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:
"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"
"Ei tänä yönä, veli Antero."
"Hyvää yötä, veli Storm."
"Hyvää yötä, poikaseni."
John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta, missä veli Paavali luki rukouksiaan.
Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.
Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.
Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.
Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä, mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira alkoi haukkua — joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.
Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"
Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies on kuolemaisillaan", sanoi toinen. — "Juudas!" — "Hän hoipertelee helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.
Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja puheäänten kajahtelemista.
John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi sakariston oven ja meni kirkkoon.
Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa, silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:
"Paavali!"
Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan näköisenä.
"Mutta lamppu — minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin noutamaan sitä?"
"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä rangaistustanne?"
"Se on totta."
"Tulkaa tätä tietä — hiljaa!"
He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.
"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.
"Unohdin senkin — se on kirkossa."
"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."
"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.
"Mikä?"
"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä.
Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten —"
"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä itse."
"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."
"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"
"Kuuntelen."
"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."
"Martan Viinitarhaanko?"
"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea — muistatteko?"
"Hoitajatar Quaylea."
"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet. Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä tapauksessa —"
"Mitä?"
"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"
"Sain."
"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen kappalaisensa lähetti sen — muistattehan? Sanokaa, että siinä on hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla makuuhuoneeseen. Sitten —"
"Mitä?"
"Sitten hän sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."
"Mutta jos hän ei ole kotona."
"Hän saattaa olla poissa — nyt on uudenvuoden aatto."
"Niin?"
"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."
John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli kiitollisia siunauksia hänelle.
"Älkäämme puhuko siitä… Onko teillä yhtään rahaa?"
"Ei."
"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."
"Minä en tarvitse mitään — voinhan kävellä."
"Siihen menee kokonainen tunti."
Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme… yksitoista on kello.
Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."
Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."
"Minä palaan jo kello viisi."
"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."
"Hyvää yötä siis."
"Odottakaa!"
"Mikä on?"
Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.
"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."
"Sisareniko?"
"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."
"St. John's Woodiinko?"
"Sanokaa hänelle", — John koetti pysyttää äänensä tyynenä — "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen — ja iloinen — ja terveen ja reippaan näköinen."
"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun —"
"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain — lähettää jotain — jotain sanaa — sanomaa… Kaikkivaltias ei siitä vihastu… Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"
Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.
"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.
Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.
Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!
Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin — alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.
Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!
Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.
Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat. Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!" sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.
Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja tyttöjä vetäen:
"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin…"
Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja äänekäs nauru seurasi.
Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!
Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä vain.
Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi! Juudas!
Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.
X.
The Little Turnstile.
Uudenvuoden aattona.
Hurraa! Hurraa!
Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos, enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin — minä nimitän heitä kolmeksi sulottareksi — avulla, joihin taasen tutustuin siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha, kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea, mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä, jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen. Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan, joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.
Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella sitä. Se paikka oli teatteri — niin, aivan totta, teatteri — mutta keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä. Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen, joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi), ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen — täällä sitä paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.
Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli ennen ensimmäistä luomispäivää — se on autio ja tyhjä ja pimeys on sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä, muistattehan?
Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi, kuusi ramppikynttilää — kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä — sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin: "Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n" Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja. Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.
Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen: "Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain — sinä, sinä, sinä!" Se oli ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en osannut, kurkussani oli jotain estämässä.
Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile. Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana oleminen. Niin, minä olen ollut vain laiskana, vaikka en ole tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali — niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin sinä suvaitset tahtoa — myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi ihanaa!
Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle… No niin, jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen) huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja entäs rouva Jupe ja herra Jupe — herra Dupe [Dupe — herkkäuskoinen, narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia… Mutta toisen kerran, toisen kerran, hyvät ystävät!
Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. Tempus fugit! Tempus todellakin fugit hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka hirveän kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.
Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!
Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut —
Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin… Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!
Glory.
J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan — ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.
Minusta tuntuu mahdottomalta, että hänkin on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!
XI.
Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.
"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:
"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän puolestanne."
"Tarkoitatteko…?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi avoinna.
"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."
Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.
"Te luulette siis, että olisi mahdollista…" aloitti Glory pidättäen henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.
"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."
Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin — eikä sitäkään kuorossa. Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis. Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi Glorynkin, ja jos —
Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.
"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan — vuosien kuluttua, ehkä —"
"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."
Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon — kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta, vieläpä viisikymmentäkin.
Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.
Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa nyt oli esimerkiksi S—. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt olikaan!
"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni — ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee tunnetuksi."
Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui unelmiinsa.
"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen
Glorya kiiluvin silmin.
"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"
Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän sanoi:
"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle — hm —. Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle, neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy teidänkin joskus tehdä jotain minulle."
Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme, ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä", sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."
"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön päätä ja suuteli häntä.
Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen. Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan punaisena, astui oven eteen.
"Rakas lapsi, ette kai aio… Tuommoinen leikki —"
"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.
"Mutta ettehän toki aikone… Teatterissa siitä ei välitetä yhtään mitään, tiedättehän —"
"Avatkaa ovi!"
"Todellako! Se on tosiaankin —"
Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla. Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt lapsi.
Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä ainoastaan ulkomuodollaan!
Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.
"Onko kirjettä tänään?"
"Ei ole, neiti."
"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta vuotta teille!"
Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."
"Oo — ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä — enkä minä enää tule takaisin. Ottakaa tämä!"
"Ei, ei, neiti!"
"Teidän täytyy."
Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.
John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä. Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi — jokin sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.
Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen, ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto. Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:
"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin variksenpelätiltä.
"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä. Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa. Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui punakuume — sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"
Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.
Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista. Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli kiitäviä pilviä vastaan.
St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka. Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento, ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi, katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas tungos alkoi purkaantua.
Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan — se oli niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa "yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.
Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne nyt asialle — viemään tärkeätä sanomaa — tapaamaan lääkäreitä tai —
"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi", ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John —
"Hyvää uutta vuotta!"
Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri, musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen otsan paljaaksi.
"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's
Churchyardilla!"
Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya, kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"
"Jotain sinne päin", vastasi Glory.
"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin, "hänenkin pitäisi olla siellä."
"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."
Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö kotiin nyt?"
"Menen", sanoi Glory.
"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.
"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin. Kuuletko? Morjens vaan!"