XII.
Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen. Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt valvoa koko yön.
Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille. Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.
Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.
"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei vieläkään kuulunut vastausta.
Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.
Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa. "Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi juuri tulla portille.
"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos. Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö, jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.
Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä vastaan.
"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen? No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri kirja on kuin suuri vuori — sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin kauan kuin on liian lähellä sitä.
Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.
John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut — se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.
On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon, oli kolme istuinta tyhjänä — veli Paavalin, veli Anteron ja maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa laiminlyönnin.
Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt — minä läksytän häntä hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan) kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun tirskahduksia.
Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui nauru ja laskettiin viatonta pilaa.
Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa oli yksi paikka tyhjänä — veli Paavalin — ja johtaja-isä huomasi sen ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:
"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"
John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.
Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu, nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä kokoushuoneeseen.
Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään. Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.
"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.
"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.
"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan koskematon."
"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä —"
"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.
"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?" sanoi isä.
"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."
Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:
"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut oman hattunsa, ja nyt veli Paavali —"
Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.
John oli ensimmäinen, joka puhui.
"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."
"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.
Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen hiljakseen.
"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."
John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään, kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja epäinhimillinen."
Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja hän oli vaiti.
"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. — Hän ei ollut uskonut sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."
John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat kätensä yhteen koettaen tyyntyä.
"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"
"Hän on joskus maininnut hänestä."
"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"
"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.
"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni — meidän yhdistyksemme ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi. Nuoremman sisaren — sen, jonka tunnet — hän pani orpokotiin ja vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."
John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän tuoliin.
"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä. Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli Paavali oli hänet murhannut."
John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle? Miksi salasitte sen tähän asti?"
"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen, että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja Jumala itse sai siinä tuomita."
Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.
"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan varustuksissani. Se löysi sinut, poikani — sinut, ja se vietteli sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."
Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä huoneessa.
"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun —"
Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."
John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun läheisyydessäsi."
Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino, jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla. Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."
"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."
"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."
John katsoi isään hämmästyneenä.
"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on. Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät, aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."
John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?" sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun vielä?"
Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida porttiakin."
John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.
"Onko se siis totta? — Vieläkö te luotatte minuun?"
Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin:
"Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"
Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt. Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen poskeensa.
Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen: "Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä, kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.
Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan, sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet, oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.
Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:
"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli hänen löytää sisartaan — taikka ketään, joka hänet tuntee — tai ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt…"
Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John, ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän oli kauhuissaan.
Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi veljeskuntaa.
"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda minua!"
Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä hävinnyt — että jotain olisi tapahtunut Glorylle — että jossakin ja jollakin hänelle tietymättömällä tavalla —?
Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei voinut rukoilla.
XIII.
Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.
"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.
"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.
"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.
Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.
"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.
Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli kovasti piesty.
"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.
"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et saa enää milloinkaan mennä pois — et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"
Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm —"
Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan yöstä — ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä — se on hyvä! Nyt jalkoja — ne ovat vieläkin kylmemmät."
"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te —"
"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika!
Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki.
Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut
leudompi, niin —. Paljon olet varmaan astunut!"
"Olen astunut paljon, veli."
"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki — pienimmätkin seikat."
"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni — siinä kaikki."
John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös.
"Tarkoitatko… Etkö ole nähnyt sisartasi?"
"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."
"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit löytänyt hänet — kenties — ehkä olisit joutunut kiusaukseen… Mutta kerro minulle kaikki."
"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."
"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas — minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö sairashuoneen?"
"Löysin."
"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä, tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta —"
"Ei se ole sitä, veli."
"No, mitä sitten?"
"Hoitajatar ei ollut siellä enää."
Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä:
"Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut.
Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja
epäilemättä —"
"Ei, hän oli mennyt."
"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"
"Niin."
"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä.
Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin.
Mutta ovenvartia — hän on järkevä mies — hän olisi voinut sanoa,
missä hoitajatar nyt on."
"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."
"Siis marraskuun 9 p:nä — samana päivänä, jolloin me vannoimme valamme."
Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.
"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"
"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."
John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.
"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan —"
"Minä unohdin jotain, veli."
"Mitä?"
"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."
"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"
"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt — varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni — ja… Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.
John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"
"Mitä te olisitte tehnyt?"
"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."
"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä kuljin pitkin katuja ja katsoin naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus — voinhan kertoa sen teille nyt — mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja…"
John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.
"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit…"
"Luuletteko todella niin?"
"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja…"
Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.
"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet — tarkoitan hoitajatarta?"
Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."
Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.
"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."
Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi lohduttamaan.
"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata, mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän… ja minä tein sen. Te luulette minua hulluksi — minä menin poliisikonttoriin ja kerroin heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni. Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."
Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi: "Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi…" Hän olisi puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua kuului joku liikkuvan rakennuksessa.
"Kuka se on?"
"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."
Paavali koetti nousta seisomaan.
"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään, poikaparka."
"Oh, ei se tee mitään — ei kerrassaan mitään… Mutta oletteko varma, että tein kaiken, minkä voin?"
"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"
"Isän luokse."
"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"
"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"
Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.
John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.
Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.
"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.
"Mikä on poikani?"
"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."
XIV.
Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi, että eräs mies on konna?"
Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä. Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta — anna minun vain aloittaa — samantekevä missä, samantekevä missä!"
Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.
Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi, samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin. Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon tyttönä kumminkin.
Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus", ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän aikoi tehdä.
"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi — mutta ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"
Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!
Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.
"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori, "siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua — —"
Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone näytti pyörivän hänen silmissään.
Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."
Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"
Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."
Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.
"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä. Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen, ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta —
"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut klubeissa?" sanoi Glory.
"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old
Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."
Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.
Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen, joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli rakennettu näyttämö ja etulava.
Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.
Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä, vingutellen samalla banjoaan.
"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin tänä iltana?"
Glory pudisti päätään.
"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt, mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina, kun kakarat nukkuvat."
Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan. Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.
"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."
"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.
"Hirveästi", sanoi Aggie.
Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun. Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin tanssisaliksi.
"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun toverikseni."
"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten alkoi tanssi.
Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun, ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.
"Mennään pois", kuiskasi hän.
"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.
Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää pahoinvointia.
"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa klubeissa?"
"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen eteenpäin.
Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset, mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.
"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän sanoi:
"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota helkkarin katua jos kuinka kauan!"
Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja jäykisti alahuultaan sanoen:
"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei kukaan näkisi."
Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään" osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen. "Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin lipuilla, seiniä koristi "Der Kaiser'in", hänen isänsä, isoisänsä, Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.
Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.
"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"
Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön kanssa ja sanoi:
"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."
"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön portaita.
Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia…" ja sitten vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.
Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä — jokainen näki ne edessään, jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua yleisö kirkui ja huusi ilosta.
Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä. Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi, kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta. Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu, sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja — Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä — ja sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän täytyy vielä kerran esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.
"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi silmänsä.
Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven suussa.
"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"
Se oli herra Koenig, urkuri.
"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen, mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen. Missä te asutte?"
Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.
"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni, että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta — jaa — ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä olen?"
Kyllä Glory sen tiesi — hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri
Belgraviassa.
"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien, ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla. Teidän äänenne on sopraano — ei, mezzosopraano — ja se kasvamaan tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."
Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"
"En", sanoi Charlie.
"Minnekä sinä siis menet?"
"En minnekään, minne sinä voisit tulla."
Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. Kysyin vain. Tra-la-laa!"
Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.
Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee niihin pujahtamaan."
Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta laulua.
XV.
Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.
"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää, hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua siihen?"
Kuului vain yksi vastaus — kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.
Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua huoneesta.
"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.
"Missä he ovat?"
"Kopeissaan."
"Miksikä siellä?"
"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena."
"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös portaita.
"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä, mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus- ja ystävyyssiteistä —"
He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän, "asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin —"
"Menemmekö hänen luokseen?"
"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."
Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui hänen kaulassaan.
"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa. "Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin kaikki mitä tarvitsette."
"Kaikki", sanoi Paavali.
"Veljet ovat varmaankin hyviä teille — luostareissa aina hellitään sairaita ja apua tarvitsevia."
"Liian hyviä, herra piispa."
"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"
"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä pahasta, vaivaloisesta maailmasta —"
"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä tahansa, on velvollisuutemme elää."
"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi —"
"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.
"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli sitä.
"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.
"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte äsken — mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja maineen valtiaaksi, mutta —"
"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"
"On."
"Onko hän nuori?"
"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden, synnin —"
"Miksi hän siis on täällä?"
"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä —"
"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."
"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.
"Mitä tuo on?"
"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse ulos."
Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa tuijottavin, kaipaavin katsein.
"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei tietysti nyt ole voimassa."
"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.
"Tuskinpa, isä", sanoi John.
"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"
John sanoi sen hänelle.
"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte — kanonikko on nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka kauan olette ollut veljeskunnassa?"
"Elokuun 14 päivästä asti."
"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"
"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."
"Mutta nyt on jo paasto — jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."
"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme…", alkoi isä.
"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"
John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä kuvastaen.
"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa.
"Onko teillä jotain valitettavaa?"
"Ei mitään."
"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"
"Olen."
"Se riittää."
Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä — lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki piirtää laskiessaan jotain.
"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.
John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista kutsumustaan."
Portailla seisahtui isä taas sanoen: "Kuunnelkaa!"
He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain ulos oven alla olevasta aukosta.
Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin, oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä — työ. Kaikkea muuta hän oli jo koettanut, mutta turhaan.
Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus, jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.
Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina, ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet, silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana, suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.
Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi. Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä, milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.
Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa, viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta — ne olivat Gloryn kasvot.
Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili saada vielä jäädä koppiinsa.
Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian kuin emo puussa kutsui sitä.
Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa. Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? — Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? — Hän kirjoitti seinään sen päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta — "Marraskuun 9:s päivä — lordi majorin päivä" — koettaen mielessään seurata hänen kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet, vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.
Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan. Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä. Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten paljon.
Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?" Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.
Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ hänet pelastaisi.
Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä saanut sanaakaan suustaan.
"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei — se on — ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas puhutella maallikkojohtajaa.