IV.
Kauniina toukokuun aamuna seisoessaan ulkopuolella Paddington-asemaa, koira jalkainsa juuressa, John tunsi vaistomaisesti, kuinka Glory lähestyi häntä reippain askelin yllään valkoinen musliini-hame ja kädessä vaalea, pitseillä reunustettu päivänvarjo. Tytön kasvot hehkuivat raittiissa ilmassa, ja hän näytti onnelliselta ja iloiselta. Heidän mennessään asemahuoneeseen Glory kyseli perinpohjaisesti tiedustellen kaikenlaista koirasta, jonka hän heti otti omaan haltuunsa ja päätti antaa sille nimeksi Don.
He päättivät viettää tämän päivän Burnham Beeches'issä, ja Johnin mennessä ostamaan pilettejä astui Glory odotussillalle. Oli lauantai, ja kirjamyymälät olivat täynnä kuvalehtiä, joista yksi oli vartavasten asetettu levälleen siten, että Gloryn kuva siinä oli näkyvissä. Hän tahtoi, että John huomaisi sen, ja siksi hän keksi syyn millä sai Johnin katsomaan siihen. Sitten hän rupesi nauramaan ja osti tuon kuvalehden.
Myyjä tunsi hänet heti — Glory ja John huomasivat sen hänen suupielissään piilevästä hymystä — ja useita flanellipukuisia kaartin upseereja, joilla oli olkihatut päässään, oli juuri menossa klubiinsa Maidenheadiin, mutta nähdessään Gloryn he nykäisivät toisiaan aivan kuin olisivat tietäneet kuka hän oli. Gloryn silmät loistivat, huulet hymyilivät, ja hän oli ylpeä siitä, että John sai nähdä ensimmäiset hedelmät hänen maineestaan. Hän oli myöskin ylpeä Johnista, joka astui niin komeasti ja suorana heidän kulkiessaan huolimattomasti puettujen, punaisilla ja sinisillä kaulahuiveilla koristettujen upseerien ohi. Mutta Johnin sydäntä pakotti, ja hän mietti miten aloittaa asiansa, täyttää velvollisuutensa.
He astuivat junasta Sloughin luona, ja kesän vihannuutta ja mehua tuoksuva ilma lemahti heitä vastaan. Koira hyppeli haukkuen, ja Glory lähti juoksemaan sen kanssa huudahtaen vähän väliä ihastuksesta. Tuskin tuntui tuulen henkäystäkään, ja pilvet tuolla hyvin korkealla tuskin liikkuivat ollenkaan. Päivä oli mitä ihanin, ja Gloryn kasvot säteilivät täydellistä onnea.
He söivät aamiaispäivällistä kaupungin vanhassa hotellissa. Ikkunat olivat auki, pääskyset leijailivat ilmassa, ja Glory, joka tahtoi maitoa vanhojen muistojen elähyttämiseksi, nousi, otti maitolasinsa ja sanoi: "minä juon teidän maljanne, herra Storm", ja sitten hän joi sen tehden mitä komeimman kohteliaisuuskumarruksen. Koko ajan hän omakätisesti syötti koiraa ja sitten hän torui sitä siitä, että se jätti kaikki luut puoliympyrään matolle, mikä oli hyvin tavatonta hienossa seurassa tällä puolen kannibaalien maata, kuten Glory vakuutti.
"Sitten, sitten", ajatteli John, "onhan vielä aikaa", sillä Gloryn hilpeys oli vastustamatonta.
Aurinko oli jo korkealla, kun he läksivät kävelymatkalleen, ja Gloryn kasvot näyttivät punoittavan lämpimiltä. Mutta siitä huolimatta hän juoksi Donin kanssa puiston halki metsään, antaen koiran hypätä hänen varjonsa yli ja piehtaroida mehevän vihreässä heinikossa. Leivot visertelivät taivaalla, ja kaikkialta kuului hyminää ja laulua.
"Olkoon hänellä nyt yksi ainoa onnellinen päivä", ajatteli John, ja sitten he rupesivat huutelemaan ja huhuilemaan toisilleen.
He saapuivat vihdoin pyökkimetsään, ja koska puut suojasivat heitä auringon polttavilta säteiltä, pani Glory pois päivänvarjonsa, ja John otti lakin päästään. Hiljaisuus ja hämärä, suuret kyhmyiset puut jänteineen, lihaksineen, tuulen hiljainen henkäys oksissa tuolla ylhäällä, lakastuneitten lehtien kahina maassa, siipien lehahdus, kyyhkysten vieno kuherrus, metsän ihmeellinen salaperäisyys, kaikki tuo herätti ensin melkein pelkoa, aivan kuin iltahämärässä olisi astunut mahtavaan luostarikirkkoon. Mutta tuo tunne hävisi pian, ja Glory rupesi laulamaan. Hänen kirkas äänensä kajahteli tuoksuvassa ilmassa, ja kauan pidätetty, tukahdutettu onni uhkui nyt joka sanassa, joka sävelessä.
"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika, joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä on unta!"
He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan, ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä, aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.
"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!" ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.
Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen, vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan, mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat taas, kävi aivan samoin.
"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta elämästä, jota tyttö oli elänyt — sanoja, lauseita, mielipiteitä, alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen sitten täytyi "kiekua itsekseen."
"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin, hän lörpötteli entistä enemmän.
Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä, kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia, se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina. Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset. Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa! Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa herraansa ja valtiastaan.
Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.
Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei niistä paljoa iloa ollut."
"Entä sitten?"
"Sitten — hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen, tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."
Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään, ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta — ja sitten hän käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi, ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.
"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.
"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.
Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti huoahtaen:
"Kaikki on ollutta, mennyttä!
Surkea juttu on lopussa!"
"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.
"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"
Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"
"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.
"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa, vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi juosta.
Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi, kuinka kaunista!"
"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka pilkottivat hameen alta.
Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli avuton kuin lapsi — aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää. Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti Johnin sydäntä vastaan. Vai Johnin sydänkö tykytti? Kun John laski hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja "teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."
Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John, että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.
Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli, joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi "Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen ääni olisi siellä laulanut.
Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.
"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna", sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.
Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä. Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua. Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan "niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."
John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"
"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä 'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"
"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"
"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja matki kakkujen myyjäin huutoa.
"Vastako eilen?"
Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti. Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin —"
"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla varma, että se ei ole oikeata."
"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka ylpeä minun tulisi olla."
Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä, mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta kun antaa koiralle pahan nimen — tiedättehän… Olittehan siellä maanantai-iltana. Huomasitteko mitään — mitään esityksessä —"
"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta! Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin ketään naista, mutta sano, pysyvätkö varieteenaiset hyvinä naisina? Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa — tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta, Glory —"
Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön, ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka ystävällinen yleisö oli minulle, niin te myöskin loukkaatte minua persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."
Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri ennen teidän tuloanne! Polly! — Polly Love, muistattehan? Hän on lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti… Eikö hänen veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn veljeä."
"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten. Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut siitä."
Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John — John Storm, miksi te ette voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset? Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen minä, joka nauroi. Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni, minä itse, tuo, jota laahataan — loassa, kuten te sanoitte, se on vain minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. Minua se ei koske ollenkaan. Ettekö te näe sitä?… Ettekö, ettekö?"
"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory —"
"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla nainen voi onnistua — se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja nyt — nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette — te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi, voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut — mutta nyt te tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta. Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte — luopumaan kaikesta! Se on julmaa!"
Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi: "Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi, että en ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka hetki."
Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa lomitse.
"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi hänkin luostarista — hiipi salaa — toivoen löytävänsä sisaren, jonka hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi sairashuoneessa."
"Minä näin hänet."
"Näittekö?"
"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."
"Ah!… No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä, Glory?"
Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä. "Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo… Oi, minä tiedän sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en voi."
Glory itki yhä vielä kädet silmillä.
"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle —"
Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi:
"Minä tiedän ketä tarkoitatte."
"Tarkoitan maailmaa."
"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas — taivas tiesi miksi. Mutta minä en luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta! Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä Klaaran sisarena!"
"Vaiti!";
"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en tosiaankaan aio!"
"Mutta teidän täytyy!"
"Kuka minua pakottaisi?"
"Minä!"
Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien kiistalle."
Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin viehättävä hän on."
Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia, mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin. John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin, ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.
Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä, moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden loiskeeseen ja kohinaan.
Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti. Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista — siinä oli mies ja kunnon mies.
John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte, joten teidän ei tarvitse kysellä."
Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.
John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.
V.
Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi, ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan — joka askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään sekä kunnianhimostaan että… Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!
Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä, kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus häistä.
"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä, joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua —, hänen veljensä, markiisi — Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin…
"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului Edenissä'."
"Polly-raukka!" ajatteli Glory.
"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin. Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta, morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu… Morsiusneitien puvut olivat… Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä sulhaspoikana…"
Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä, tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän, Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt", nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan, tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen elämästään.
Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa. Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."
"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.
"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina" (ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena — mikä viimeksimainittu seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa hänet tunnettiin."
"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät…" "Oh, en minä pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla painettua riviä!
Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa? Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha omallatunnollaan? — Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?
Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa. Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:
"Mitä tahdotte, rouva?"
"Etkö tunne minua, Liisa?"
"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille, mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt — ja niin hyvästi kuin iso herra ainakin."
Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.
"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty, kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa. Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut. Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti, ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."
Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän. "Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"
Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki kuolleet ovat viattomia.
Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.
"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä tulevaisuutta ole ollenkaan." — "Mitä se raukka saattoi muutakaan tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet…" — "Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa…" — "Hänellä oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan muu —"
Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois, mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa hetkinen, hyvä herra!… Kuinka kaunis sormus!… Minä niin tahtoisin jotain muistoa häneltä." — "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse —"
Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt
Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä
tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin
"Maria kultaseni."
Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha", ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä", silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.
Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten läksi kolmaskin.
Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme —"
Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta", mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:
"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut" olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa, ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.
Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi. Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan saattaakseen hänet pois ja virkkoi:
"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."
Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.
"Siitä on jo pitkä aika — enemmän kuin vuosi — kun olen nähnyt karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan. Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni ja — etupäässä tietysti — näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."
Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa kiireessä kyhännyt lyijykynällä:
"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä, minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."
Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti: "Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:
"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun puolestani?"
"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme — katsokaapa!"
Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.
"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."
Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä, syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista, sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin! Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se munkin likainen sikiö!"
Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun huoneestani!"
"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.
Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:
"Hyvä John Storm (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) — Minä
olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että
tottelen teitä ja luovun toimestani" — vähäksi aikaa.
'Naisen kielto, lupaus
Niiss' ei oo suuri erotus!'
"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta olla aivan yksinäni."
Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta vähänväliä hän myöskin huokasi.
"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle — tyttölapselle tietysti myöskin — mutta teidän ei pidä odottaa tietoja minulta, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka käskevät teitä vaikenemaan — ja paljon muutakin. Huomisaamuna — s.o. tänä aamuna — aion syödä aamiaista erään suloisen Glory Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä." Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan ollut liikkeellä.
"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni — koiran! Se on sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen, sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi — ei tietysti silloin kun varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen, että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on armossaan sen kutsunut.
"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin lamppujen vilahtavan ohi, mutta toiseen suuntaan tällä kertaa. Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen tykyttämään vielä kovemmin kuin tulo suureen ja ihmeelliseen kaupunkiin, ja se on meno sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee… No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!
Glory."
Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut — hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa puvussaan.
"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan. Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni. Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa takaisin iloisena ja terveenä!"
Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon, juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo matkalla.
Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."
VI.
Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja "Barclayn kuohuvaa olutta."
Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta, jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori, pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät erotti.
Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri, jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi, herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla, lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi tehdä.
John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä, joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät; puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.
Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.
"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"
Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja iskien silmää hän sanoi:
"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"
Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."
Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin lysti kuunnella teitä."
Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen. "Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja vihdoin romahti ovi auki.
Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies Johnille. Varoitus tuli liian myöhään — John hoiperteli taaksepäin saatuaan kovan iskun.
"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran kuono kurkullaan.
Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja huutaen: "Poikani — voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo peto!"
John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.
"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.
Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta jälleen näkeväni teidät."
Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi:
"Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"
"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"
Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli. Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."
"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.
"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.
* * * * *
Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.
Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu hymyssä.
"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa — ehdotettavaa — ja arvelin, että ehkä — —"
John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset silmät värähtelivät.
"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."
John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa työtään pappina.
"Niin juuri, niinpä juuri" — pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää — "ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."
Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa — Colombon piispan-istuin. Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan, mutta kumminkin —"
John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä, mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."
"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."
"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."
Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.
"Miksikä — miksi sinä siis —"
"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta. Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati — joka päivä — ja jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."
"Mitenkä siis?"
"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman aikakautemme elämässä."
Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja "myydä kaikki sekä jakaa köyhille."
John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja moitittavana narripelinä."
Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa, mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan? Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille, valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä, liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John arveli, että —
Pääministeri vaikeni.
"Sano minulle, poikaseni", — hän kosketti Johnin käsivartta, — "aiotko itse elää… sanalla sanoen… no niin, seuraamalla Kristuksen elämän esimerkkiä?"
"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii, setä."
"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"
"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.
Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni. Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa — ajatelkaapa, kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan, heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa — kaiken tämän rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä! Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.
"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi turmeltumatta. Mutta mitä me teemme — mitä kirkko tekee noitten uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin, joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa — ja missä äärettömässä henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"
Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää. Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä, ja hän tunsi syvää sääliä.
"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.
"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen hän palasi toiseen huoneeseen.
Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi kirjanmerkiksi.
"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen äänensä!"
Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni, ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla, ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta — he pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena, ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. — Mutta hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi tai työssä vihamiehen vainiolla."
John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan, toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä Jumalan tähden. — Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin ja hansikkaat.
Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"
Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta — hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.
Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:
"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty. Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni, pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani, sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi, huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea, mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden kannalta nähden — mutta mitäpä siitä.
En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan. Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja, sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee sitä suurempi kunnia.
Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa, viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät sen!
Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa. Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi? Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin! Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja, tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta? Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille helvetissään!
Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.
Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään — juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi — mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.
Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä — niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"