VII.
Glenfaba, "Saaripahanen."
Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että joka ikinen kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.
Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.
Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen tehnyt mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan — jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.
Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.
Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"
Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, — niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.
Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.
Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.
Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat — "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa hii-haa ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos… oo-hoi (haukotus).
Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.
He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme — uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa — käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.
Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" — "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.
Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]
Minä olen myöskin saanut sanomalehtiä, joita ystäväni Rosa on minulle lähettänyt, ja niin kauan kuin uutisten onkijat kertoivat minun hyvistä ja pahoista töistäni valehdellen hellästi kuin hautakirjoitus minun katoamisestani Lontoosta, leikkasin lehdet palasiksi ja poltin ne. Mutta kun he sitten unohtivat minut ja rupesivat kertomaan muitten ihmisten menestyksestä, valitsin Neiluksen paperikorikseni sillä nimenomaisella suostumuksella, että sanomalehdet annettaisiin kalastajille, jotka juuri olivat palanneet Kinsalesta. Vähän väliä hän kertoi minulle, että ne "kiertävät ympäri, neiti, kiertävät ympäri", uskotellen siten minulle, että niiden kiertokulku oli laajin maailmassa. Ja se olikin kyllä tavallaan totta, vaikka tuo vanha veijari jätti sanomatta, että ne kiersivät ympäri paperitehtaassa muuttuen vähitellen paperimassaksi.
Mutta hohhoo! En minä tarvitse mitään sanomalehtiä muistaakseni Lontoota! Kuten pyhällä Paavalilla on minullakin paholainen, joka takoo minua nyrkeillään, ja aina kirkkaina päivinä, kun silmä kantaa kauas, tuo sama paholainen pakottaa minut kiipeämään Slieu Whallinin [vuori Man-saarella. Tekijän muist.] harjalle ja istumaan majakan viereen tuntikausiksi sekä tuijottamaan Englantiin päin nähdäkseni siitä vilahduksen. Silloin on minussa sama tunne kuin Lotin vaimossa hänen katsoessaan taaksensa vanhaan kotiinsa, ja sitten astun alas sydän raskaana ja suussani kyynelten maku, aivan kuin minäkin olisin muuttunut suolapatsaaksi. Rakas vanha Lontoo! Mutta kaiketi se kulkee vanhaa kulkuaan liikevirtoineen ja tungoksineen ja vaeltavine kaupittelijoineen, jotka kirkuen tarjoavat tavaroitaan, ja kaikki on entisellään, vaikkei Glory olekaan siellä!
Kello puoli 11 illalla. — Minun piti keskeyttää kirjoitukseni aamupäivällä, sillä isoisä sairastui äkkiä ja sai pyörtymiskohtauksen. Tietysti lähetimme heti hakemaan lääkäriä, mutta ennenkuin hän saapui, oli isoisä toipunut. Tohtori katsoi siksi meihin niin rikkiviisaan näköisenä, kuin isoisä olisi ollut kuva-arvoitus, joka olisi selitettävä ennen hänen ensi käyntiään, ja sitten hän kirjoitti meille nimensä (vallan ihmeellisiä harakanvarpaita) sekä läksi pois. Sen jälkeen on isoisää hoitanut paljoa puheliaampi tohtori, jota isoisä nimittää "Glenfaban kukaksi" (minä näet olen se), ja kun olin laverrellut vanhalle lapselleni koko päivän sekä pelannut sakkia hänen kanssaan illalla, meni hän levolle nauraen, ja minä palasin omaan huoneeseeni lopettamaan kirjettäni kevyemmällä mielellä. — Viimeisen puolen tunnin aikana ovat revontulet leimunneet pohjoisella taivaankannella, ja minä olen ajatellut, että ne ovat kaiketi myrskynmerkkejä taivaassa aivan samoin kuin rakeet ja sumu sekä vihurinpuuskat ovat myrskyn ennustajia maan päällä. Mutta revontulet alkavat jo hälvetä, ja jälellä on vain sysimusta yö, jonka kuluessa Knockaloen sekä Ballamoarin koirat ulvoen lähettävät sanomia toisilleen.
Oi, armias! Vasta puoli yksitoista! Kuinka omituista on ajatella, että nyt, kun me täällä maalla juuri olemme menossa nukkumaan ja kaikki on haudan hiljaista ympärillämme, nyt vasta liike alkaa Lontoossa! Maatessani vuoteellani ja koettaessani nukkua näen taas nuo laajat puistot, joitten keskellä on jonkun muistopatsas, ja teatterin ovella kimaltelee lyhtyjä, ja koko tuo ihmeellinen pääkaupunki uhkuu eloa! Huh! Tuntuu aivan kuin olisin oma aaveeni, joka kulkee yläkerran huoneissa ja pimeissä käytävissä kuunnellen musiikin kaikua ja tanssin humua alakerran tanssisalista.
Mutta, oi armahin Glory! (Sillä tavalla minä vielä voin aivan syystä huudahtaa). Mitä huolia voisi iloisella olla — ja minä olen aina iloinen! — Kuinka teidän koiranne voi? Minun rakkini kirjoittaisi kirjeen sille, mutta rakkiraukan sydän on särkymäisillään, ja jos vain tällaista asiain menoa jatkuu, täytyy sen kohta ryhtyä laatimaan testamenttiaan. Parast'aikaa se makaa vuoteeni jalkopäässä miettien syviä asioita ja käskien minua kertomaan teille, että koetettuaan yhä uudelleen ja uudelleen päästä kokemasta Glenfaban home rulea (koska hän ei ole noita luonteita, joita kärsimykset vain jalostavat, kuten esim. hänen emäntäänsä) pysyy hän nykyään elävien joukossa vain "oman tahdonlujuutensa avulla" tässä talossa, joka on täynnä vanhojapiikoja ja jossa ei ole mitään muuta jahdattavaa kuin vanha kissa; ja sitä todellakaan ei maksa vaivaa ajaa, sillä tuolla kurjalla ei ole edes häntääkään. Tietysti hän (nimittäin rakki) koettaa elää tahratonna (kuten eräs toinenkin) tässä matoisessa maailmassa, joka on niin täynnä viettelyksiä, mutta hän tunnustaa kumminkin rehellisesti, että pieni annos "pirullisuutta" silloin tällöin auttaisi häntä katselemaan elämää hurskaammalta kannalta.
Minä toivotan teille "onnea ja lykkyä tykö" uuteen puuhaanne, mutta jos aiotte ruveta naisen ritariksi tässä maailmassa — puolustamaan hänen hyviä ja pahoja puoliaan — niin ei teidän pitäisi olla niin äärettömän ankara moraalissanne. Minä kuulin täällä kertomuksen eräästä kauniista nuoresta pastorista, joka alituiseen saarnatuolissaan toisti: "Rakastatko minua?" kunnes eräs neitonen seurasi häntä sakaristoon tunnustaen, että kyllä hän (neitonen) rakasti pastoria. — Vakavasti puhuen on teidän aikeenne suuri ja jalo, joten minun melkein tekisi mieli rakastaa teitä sen tähden. Jos miehet tahtovat, että naisten pitää olla hyviä, niin he ovat hyviä, sillä naiset tanssivat miesten nuottien mukaan, kuten he ovat tehneet Aatamin ajoista saakka — minä en nyt ollenkaan unosia mainitun herran kiusausta enkä myöskään hänen puolustustaan: "Vaimo, jonka annoit minulle", mikä osoittaa, ettei hän ollut, herra paratkoon, kovinkaan ihailtava aviomies, vaikka tosin toiselta puolen täytyy myöntää, ettei hänellä myöskään ollut hyvin suurta valitsemisen varaa hakiessaan rouvaa itselleen.
Terveiseni rakkaalle vanhalle Lontoolle! Joskus tekisi mieleni riistäytyä irti ja lähteä itse viemään terveisiäni. Ehkä tekisinkin sen, ellei Rosa kirjoittaisi minulle, että hän tahtoisi tulla viettämään kesälomaansa Peeliin. Enkö ole kertonut teille Rosasta? Hän on se naiskirjailija, jolle herra Drake esitteli minut. Mutta
'Nukkumaan sä houkkio,
Nukkumatti kutsuu jo!'
Glory.
J.K. — Tärkeätä. — Lontoosta lähdettyäni on minua koko ajan kiusannut muisto Polly-raukan lapsesta. Hän antoi sen hoidettavaksi rouva Jupelle, josta kerroin teille, ja tämä henkilö vei sen jollekin toiselle. Äidin eläessä minä en voinut sekaantua asiaan, mutta nyt minä en saa tuota orporaukkaa mielestäni. Mikähän hänen kohtalokseen lienee tullut? Toivottavasti hän on Jeshurunin tavoin lihonut ja oppinut potkimaan, mutta kumminkin te menettelisitte miehen ja pappismiehen tavoin, jos ottaisitte minun laiminlyödyt velvollisuuteni niskoillenne ja menisitte katsomaan, onko tuolla lapsiraukalla ketään koko maailmassa, joka rakastaisi sitä. Rouva Jupen osoite on 5 A Little Turnstile, Holbornin ja Lincoln's Inn Fields'in välillä.
VIII.
John Storm sai Gloryn kirjeen lauantai-aamuna ja saman päivän iltana hän läksi hakemaan rouva Jupea. Hänen asuntoaan ei ollut helppo löytää, ja kun John vihdoinkin keksi sen, tunsi hän tuskaa ajatellessaan, että Glory oli asunut tuossa likaisessa luolassa. Tullessaan pienen tupakkapuodin ovelle kuuli hän kimeän äänen sisällä huutavan: "Lapsella ei ole mitään hätää, ja koska te ette voi maksaa mitään, ei teidän myöskään tarvitse tulla tänne rettelöimään." Samassa nuori nainen tuli John Stormia vastaan kynnyksellä. Se oli pieni, hento olento, kuin kukkanen, jonka sade on murtanut. John tunsi hänet samaksi tytöksi, joka oli kanniskellut lasta Crook Lanella sinä päivänä, jolloin John ensi kerran kävi Sohossa. Tyttö itki nyt ja peittääkseen turvonneita silmiään painoi hän päänsä alas kulkiessaan nuoren papin ohi, mutta tämä huomasi hänen virttyneet hatunnauhansa ja likaisen olkihattunsa.
Keski-ikäinen nainen tiskin takana kumarsi kunnioittavasti papin pukuun puetulle herralle, ja pikkuinen tyttö sisähuoneen kynnyksellä vilkaisi häneen salaa, pää kallellaan.
"Isä Storm, varmaankin. Astukaa sisään ja istukaa, herra pastori! Vahdi sinä puotia, Booboo. Minun mieheni on kertonut minulle teistä. 'Sinä tuntisit hänet heti paikalla, Lyydi', sanoo hän aina. Hän ei ole vielä palannut kotiin klubista, mutta hän voi tulla millä hetkellä tahansa."
John Storm oli istuutunut pieneen, pimeään vierashuoneeseen katsellen ympärilleen ja muistellen Glorya.
"Ei sillä ole väliä, minulla onkin asiaa teille, rouva Jupe", vastasi pappi, ja samassa rouva Jupen paksut posket, jotka tähän saakka olivat olleet yhtenä ainoana hymynä, jäykistyivät ja silmistä välähti pelokas ilme.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vetäen puodin oveni kiinni.
"Ei mitään, toivoakseni, hyvä rouva", sanoi John selittäen asiansa.
Rouva Jupe kuunteli tarkkaan ja näkyi miettivän itsekseen, kuka oli papin lähettänyt.
"Nuori äitiraukka on nyt kuollut, kuten ehkä tiedätte, ja —"
"Mutta isä ei ole kuollut", tiuskaisi vaimo kiivaasti, "ja, anteeksi herra pastori, mutta jos hän tahtoo tietää, missä lapsi on, voi hän tulla itse, eikä lähettää toisia puhumaan puolestaan!"
"Jos lapsi voi hyvin ja on hyvässä hoidossa, hyvä rouva —"
"Se on hyvässä hoidossa ja se on semmoisen henkilön luona, johon minä luotan."
"Mitä teillä siis on salattavaa? Sanokaa minulle, missä se on ja —"
"E-hei, en ollenkaan! Jos se on hänen lapsensa ja hän tahtoo sen itselleen, niin maksakoon hän myös siitä ja sen hoidosta tähän päivään saakka. Nuo keikarit ovat aina niin valmiit lähettämään pappeja ajamaan heidän kirjavia asioitaan."
"Jos otaksutte, että olen täällä puhumassa isän puolesta, erehdytte kokonaan, sen voin vakuuttaa teille."
"Oh, todellako? Vai niin!"
Asiat olivat ennättäneet näin pitkälle, kun ovi aukeni ja herra Jupe astui sisään. Hattu lensi miehen päästä kunnioittavaan tervehdykseen, mutta huomatessaan pilven vaimonsa otsalla keskeytti mies tervehdyshommansa. Rouvan esiliinan nurkka kohosi silmille heti paikalla.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi mies. John Storm koetti selittää asian, mutta eukko piti parhaana jatkaa itkuaan.
"Se on nyt sillä lailla, isä-Storm, että minun vaimoni pitää niin hirveästi lapsista, ja hänen sydämensä pakahtuu jos —"
Oliko tuo mies hullu vai ulkokullattu?
"Herra Jupe", sanoi John nousten ylös, "pelkään, että teidän rouvanne on menetellyt laittomasti ja epärehellisesti —"
"So, soh, herra pastori", sanoi mies pudistellen päätään. "Minä kunnioitan herra pastori John Stormia paljon, mutta minä kunnioitan vielä paljoa enemmän rouva Lyydi Jupea, ja mitä laittomaan sekä epärehelliseen menettelyyn tulee, niin —"
"Älä välitä hänestä, Henry", sanoi vaimo, itkien nyt ääneensä.
"Ja älä sinäkään pane sitä niin pahaksesi, Lyydi", sanoi mies, ja sitten he katsoivat toisiinsa sillä tavoin, että sopi otaksua heidän kohta syleilevän toisiaan.
John Storm ei voinut tätä enää kestää. Mennessään alas kapeata katua hän tunsi katkeruutta ajatellessaan, että Gloryn oli täytynyt elää kuukausia tuon petturin luona. Samassa joku koski hänen käsivarteensa pimeässä. Se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt mennessään tupakkapuotiin. Tyttö itki yhä vielä.
"Minä satuin näkemään teidät Crook Lanella, herra pastori, sinä päivänä, jolloin minun lapseni ristittiin, ja nyt minä jäin odottamaan, koska arvelin, että te ehkä voisitte auttaa minua."
"Tulkaa tätä tietä", sanoi John, ja kulkien Johnin rinnalla Lincoln's Inn Fieldsin paljaan muurin vartta kertoi tyttö tarinansa. Hän asui John Stormin pappilassa kirkon; takana. Koska hänen täytyi työllään elättää itsensä, oli hän vastannut erääseen sunnuntailehdessä olleeseen ilmoitukseen, ja siten rouva Jupe oli tullut ottaneeksi hänen lapsensa hoitoonsa. Oli kyllä totta, että hän (tyttö) oli luopunut kaikista oikeuksistaan lapseen, mutta hän ei malttanut olla menemättä katsomaan sitä — se oli niin suloinen ja herttainen. Sitten hän sai selville, että rouva Jupe oli antanut sen jollekin toiselle. Hän (tyttö) ei olisi ikinä enää saanut kuulla lapsestaan, ellei hänen "ystävänsä" olisi sattumalta löytänyt sitä eräästä talosta Westminsteristä. Se oli kamala paikka, jonne miehet menivät korttia pelaamaan. Sen paikan isäntä oli juuri päässyt vapaaksi kahdeksantoista kuukauden vankeudesta, ja miehensä ollessa vankilassa oli tuon talon emäntä ruvennut hoitamaan kasvattilapsia. Se oli vallan hirveä nainen, ja isäntä oli myöskin kauhea ihminen, ja molemmat löivät ja pieksivät lapsiraukkoja ihan julmasti. Naapurit kuulivat alituiseen lyöntejä ja valitusta, joten se heidän mielestään oli ilmeinen häpeä. Tyttö olisi tahtonut ottaa lapsensa pois sieltä, mutta vaimo ei antanut sitä, koska kolmen viikon vuokra oli maksamatta eikä tytöllä ollut rahaa sitä maksaa.
"Voisitteko viedä minut tuohon taloon?"
"Kyllä, herra pastori."
"Tulkaa sitten kirkkoon huomenna jumalanpalveluksen jälkeen."
Tytön itkettyneet kasvot loistivat kuin kevätauringon paiste. "Ja te autatte siis minua saamaan takaisin pikku tyttöni? Voi, kuinka hyvä te olette! Jokainen sanoo, että nyt me todellakin olemme saaneet isän…" Tyttö vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten tyynemmin: "Ehkä joku lainaa minulle villahuivin, johon voin kääriä hänet. Pantiksi kuuluu kelpaavan vaikka mikä, ja minä voisin pantata sen sievän valkoisen hameen, jonka ostin tytölleni… Voi, en milloinkaan enää päästä pienoistani luotani, en milloinkaan!"
"Mikä teidän nimenne on, tyttöseni?"
"Agatha Jones", vastasi tyttö.
Kello oli jo yksitoista sunnuntai-iltana ennenkuin he pääsivät lähtemään asialleen. Sillä välin Aggie oli esiintynyt kahdessa muukalaisklubissa ja John Storm oli johtanut kulkueensa kerran Crown-kadun toisesta päästä toiseen, jolloin eräs "skeleteistä" oli heittänyt häntä kivellä. Siitä huolimatta pappi ei ollut antanut heittäjää poliisin huostaan. — John ja Aggie seisahtuivat puiston nurkkaukseen, ja nuori pappi meni rouva Pincherin luo pyytämään häntä valvomaan, kunnes hän, John, palaisi. Silloin Aggie huomasi laastarilapun papin ohimolla.
"Mutta tahdotteko todellakin tulla kanssani, herra pastori?" sanoi tyttö.
"Aika on jo täpärällä", vastasi John. Verikoira oli hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt hakemaan sitä kotoaan tuon edellisen katumetelin jälkeen.
Heidän kulkiessaan Westminsteriin päin Aggie kertoi John Stormille, missä hän oli käynyt ja paljonko hän oli ansainnut. Hän oli saanut kokonaista kymmenen shillingiä ja sillä hän voisi ostaa paljon tavaraa lapselle.
"Huomenna minä ostan hänelle vaunut — semmoiset rottinkiset; rautaiset ovat niin kalliit. Hän tarvitsee myöskin parin sukkia, ja kohta jo laitan hänelle lyhyet hameet."
John Storm ajatteli Glorya. Hänestä tuntui ikäänkuin hän nyt astuisi samoja askeleita Lontoossa, joita Glory ennen häntä oli astunut. Koira pysytteli isäntänsä kintereillä.
"Hän on ollut jo kuukauden poissa — niin, huomenna siitä on juuri kuukausi. Lieneeköhän hän kasvanut paljon — niin, onhan hän kasvanut! On aivan väärin, että ihmiset päästävät lapsiaan pois luotaan. Minä en ikinä enää mene ulos öisin, en vaikka minun täytyisi ansaita elantoni ompelemalla vaatepuoteihin. Katsokaapa tätä!" Ja nauraen hermostuneesti hän näytti villahuivia, joka oli hänen käsivarrellaan. "Tähän minä käärin hänet kantaessani hänet kotiin — yö on niin kylmä pikkulapselle."
Johnin sydäntä pakotti hänen nähdessään noita pikku valmistuksia, mutta nuori äiti oli iloinen.
Kuljettuaan Westminster Abbeyn ohi sekä sen telinemetsän läpi he kääntyivät Millbankia kohti ja tunkeutuivat köyhälistön kortteereihin, jotka ovat tuon synkän vankilan varjossa. Siellä tuli heitä vastaan sotamiehiä läheisistä kasarmeista käsikädessä lemmittyjensä kanssa, ja nähdessään heidät rupesi Aggie puhumaan "ystävästään" kertoen itkusilmin, että siitä oli jo viikko, kun hän viimeksi oli nähnyt ystävänsä, ja häntä peloitti niin hirveästi, että Charlie mahdollisesti oli ruvennut sotamieheksi. Charlie oli kyllä tuhma joskus ihmisiä kohtaan, ja Aggie pyysi pastorilta anteeksi hänen puolestaan, mutta hän ei ollut ollenkaan paha poika eikä hän myöskään ryhtynyt tappeluun muulloin kuin ollessaan juovuksissa.
Talo, jonne he olivat menossa, oli Angel Courtissa, ja koska sen ovi oli syrjässä, oli se jokseenkin suojassa uteliailta katseilta. Useita naisia, jotka olivat käärineet esiliinat päähänsä, seisoi kuiskaillen kadun kulmassa. Yksi heistä tunsi Aggien ja kysyi, oliko hän jo saanut takaisin lapsensa. Silloin John seisahtui kysellen heiltä yhtä ja toista. Elämä tuossa talossa oli mitä häpeällisintä. Miehet, jotka kävivät siellä, olivat mitä huonoimpia hylkiöitä, ja heidän joukossaan oli tuskin ainoatakaan, joka ei olisi istunut vankilassa. Isännän nimi oli Sharkey, ja hänen vaimonsa oli aivan yhtä paha kuin mieskin. Eukko vakuutti kunkin hoitolapsensa hengen seitsemästä punnasta, ja hänen mielestään ne "penskaraukat, herra paratkoon olivat kuolleina paremmin sen arvoiset kuin elävinä." Aggien posket alkoivat kalveta, ja hän nykäisi John Stormia käsivarresta aivan kuin rukoillen häntä tulemaan pois, mutta pappi kyseli yhä vielä. — Siellä oli useita lapsia. Yksi vuoden vanha poikalapsi kärsi kovia hammastuskia, ja sunnuntai-iltoina, kun eukon täytyi olla alakerrassa, pani hän tuon pikku raukan aivan yksin makaamaan ja lukitsi oven. Ne, jotka asuivat toisella puolen seinää, kuulivat aina lapsen itkua.
"Agatha", sanoi John heidän astuessaan ovelle, "laittakaa meidät molemmat sisälle millä tavoin tahansa, loput minä hoidan. Don, pysy lähellä."
Aggie koputti ovea. Pieni luukku avattiin, ja ääni kysyi: "Kuka siellä?"
"Aggie", vastasi tyttö.
"Kuka on siellä kanssasi?"
"Eräs Charlien ystävä."
Silloin ovi avautui.
John astui ensin sisään, ja koira seurasi häntä. Sitten tuli tyttö. Kun ovi oli sulkeutunut, tuijotti ovea vartioiva nuori mies Johniin kynttilä kädessään ja suu ammollaan, aivan kauhistuneena.
"Vaiti! Ei sanaakaan! Don, vartioi miestä!"
Nuori mies vilkaisi verikoiraan ja kalpeni.
"Missä on rouva Sharkey?"
"Alakerrassa, herra pastori."
Alhaalta kuului miesten ääniä ja ylhäältä erään oven takaa lapsen sydäntäsärkevä nyyhkytys.
"Antakaa minulle kynttilänne."
Mies antoi sen.
"Jos uskallatte puhua tai hievahtaa, niin —"
John katsoi koiraan, ja mies vapisi.
"Tulkaa nyt yläkertaan, lapsi", sanoi hän, ja tyttö seurasi häntä ylös.
Saapuessaan sen huoneen kohdalle, josta lapsen itku kuului, koettivat he avata oven. Se oli lukossa. John koetti väkivoimalla työntää sitä, mutta se ei auennut. Lapsen nyyhkytykset muuttuivat vähitellen uniseksi hyminäksi.
Toisen huoneen ovi oli auki, ja he astuivat sinne. Kattila kiehui poristen tulella, mutta ei ketään ihmistä näkynyt missään. Huonekaluina oli pöytä, muutamia tuoleja ja epäsiisti sohva. Hujan hajan oli joitakuita tauluja. Muutamat taulut kuvasivat kilpajuoksijoita, toiset olivat muistikortteja. Yhdessä oli kirjoitus: "Taivaallinen Isä ottaa heidät helmaansa." Aggie vapisi kylmästä, sillä joku tuntematon pelko tuntui häntä hyytävän.
"Meidän täytyy mennä alas kellarikerrokseen — ei tässä nyt muu auta", sanoi John Storm.
Eteisessä ollut mies ei hiiskunut eikä hievahtanut. Hän tuijotti yhä vielä kauhun valtaamana verikoiran vertyneisiin silmiin, jotka kiiluivat pimeässä. John antoi kynttilän tytölle ja alkoi astua hiljaa alakertaan. Koko talossa ei kuulunut hiiskaustakaan. Westminsterin kello löi juuri kaksitoista.
Hetken perästä John Storm oli jo puolivälissä portaita ja saattoi nyt selvästi nähdä koko luolan. Se oli pesutupa, ja sen vieressä oli holvikattoinen hiilikellari, joka ulottui kadun alle. Viisitoista tai parikymmentä miestä, etupäässä muukalaisia, oli suuren, vihreällä kankaalla verhotun pöydän ääressä, jolla paloi pienoinen lamppu. Muutamat miehistä istuivat pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla, toiset seisoivat heidän takanaan kaksittain. He pelasivat korttia, nimittäin faraopeliä. Tulitikkuja oli asetettu rivittäin pöydälle, puolikruunun kappaleita oli niiden päällä, ja kortteja juuri nostettiin sekä jaettiin. Lukuunottamatta, pankinpitäjää, joka oli keski-ikäinen mies ja hurjasta katseesta päättäen ankara juoppo, olivat kaikkien kasvot kääntyneet poispäin portaista.
He eivät polttaneet eivätkä myöskään juoneet; he puhuivat toisilleen ainoastaan silloin kun voitot ja tappiot selvitettiin. Silloin he riitelivät ja kiroilivat englanninkielellä. Sen perästä seurasi taas jäähdyttävä, hirveä hiljaisuus, aivan kuin jotain kamalaa olisi tapahtumaisillaan. Lamppu valaisi kirkkaasti pöytää, mutta muu osa huoneesta oli varjojen vallassa.
Hiilikellari oli muutettu jonkinmoiseksi ravintolahuoneeksi, ja tarjoilupöydän takana oli suuri pullokaappi. Sen varjossa istui eräs nainen kutoen sukkaa. Hänellä oli karkeat, punakat kasvot, ja holvikatossa hänen päänsä yläpuolella oli rautainen luukku, joka aukeni ulos katukäytävälle. Joku kulki kadulla sen yli saaden aikaan omituisen kumean kaiun, aivan kuin multaa heitettäessä kirstulle.
John Storm ei ollut pelkuri, mutta äkillinen kauhu valtasi hänet, kun hän huomasi olevansa yksin tuossa maanalaisessa luolassa, jossa asukkaat olivat petoja pahemmat. Hän seisoi ainakin minuutin verran huomaamatta. Sitten hän kuuli vaimon kuiskaavan sähisten: "Kissa on pöydällä!" ja silloin hän tiesi olevansa huomattu. Miehet kääntyivät katsomaan häntä, ei ollenkaan äkkiä, vaan salaisesti, varovasti, hitaasti. Pankinpitäjä lyyhistyi hämmästyneen näköisenä pöydän ääreen, koettaen piilottaa korttipakkaa.
John seisoi tyynenä, ja koko hänen olemuksensa henki rohkeutta ja uljuutta. Miesryhmä alkoi hajota. "Nyt on piru merrassa", sanoi joku. Ei kukaan muu virkkanut mitään, ja vähitellen he alkoivat hävitä. He poistuivat takaoven kautta pihaan, sillä aivan samoin kuin rotilla on myöskin vahingollisilla ihmiseläimillä kaksi käytävää luolissaan.
Puolessa minuutissa oli kellari melkein tyhjentynyt. Ainoastaan pankinpitäjä ja vaimo sekä eräs nuori mies olivat jälellä. Tuo nuori mies oli Charlie.
"Mitäs tekisi mielesi, hyvä veli?" sanoi hän hävyttömän näköisenä. "Tahtoisitko saarnapostilloja? Tässä on!" ja samassa hän heitti korttipakan Johnin eteen.
"Se tuo sinun perhanan naikkosesi on tämän tehnyt", sanoi vaimo.
"Vai niin, vai on se siis edeltäkäsin sovittu asia", sanoi Charlie ja astuen tiskin luo hän otti sieltä juomalasin sekä särki siitä reunan. Sitten hän kääntäen terävät särmät Johniin päin tähtäsi ja aikoi viskata.
Samassa kuiskasi toinen mies jotain naiselle, joka silloin ojensi tälle puukon.
John Storm ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta äkillinen vaisto varoitti häntä nyt. Hän vihelsi, ja koira juoksi alas. Nuori mies heitti särkyneen lasinsa lattialle huutaen kapakan isännälle: "Älä hiidessä hievahda! Jos vähänkään liikut, saat tuon pedon hampaat kurkkuusi!"
Kuullessaan Charlien äänen hiipi Aggie alas portaita. "Charlie!" huusi hän. Charlie aukaisi takkinsa ja pisti peukalonsa liiviensä hihanreikiin huutaen vihasta, intohimosta ja raivosta kähisevällä äänellä: "Mene helvettiin!" Sitten hän hoiperteli ulos takaovesta. Isäntä näkyi myöskin tekevän lähtöä, mutta John käski häntä jäämään. Mies vilkaisi koiraan ja totteli. "Mitä te tahdotte?" tiuskaisi hän.
"Minä tahdon tämän tytön lapsen. Se on ensimmäinen asia, mikä on toimitettava. Loput saatte sittemmin tietää."
"Soo-oh, vai sitä te tahdotte!" Miehen irvistys oli hirveä.
"Se on poissa, hyvä herra. Me olemme kadottaneet sen", sanoi vaimo, ja hänen kasvojensa ilme oli kamala.
"Se juttu ei mene minuun, eukko. Menkää yläkertaan ja avatkaa ovi. Mies myöskin — mars!"
Minuuttia myöhemmin he olivat makuuhuoneen ovella yläkerrassa. Kolme kaiken hoidon puutteessa olevaa lasta makasi nukuksissa käärittyinä ryysyihin. Yksi vuoden vanha oli pajukopassa, toinen kolmevuotias oli puukehdossa, ja nuorin lapsi makasi vuoteella. Aggie oli tullut sisään viimeisenä ja seisoi nyt ovella vavisten ja itkien.
"No, tyttöseni, hakekaa nyt lapsenne", sanoi John, ja nuori äiti kiirehti kiihkeästi kehdon luota kopan luo ja kopan luota vuoteelle.
"Tässä se on", huudahti hän. "Ei — voi, ei, ei!" Ja hän alkoi väännellä käsiään.
"Sanoinhan minä sen", sanoi eukko ja osoitti ilkeästi irvistellen seinällä näkyvää raamatunlausetta.
Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa", oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.
Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi!
Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.
"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka, jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.
"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."
"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko kantaa tämän lapsen kotiin?"
"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.
"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja —"
"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla oli lapsi sylissään.
Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan. Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.
He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä. Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie vaikeroi: "Voi, voi, voi!"
Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa. Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka, te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"
"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher, mutta tyttö vastasi toivottomasti:
"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."
He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa valitteli: "Voi, voi, voi!"
* * * * *
Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:
"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä. Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun 'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa. Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.
"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.
"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten — kenties — tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa… Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.
"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään — ehkä jossakin kadulla — ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.
"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana… Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"
IX.
Glenfaba.
Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle, vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia! Ja minä — minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita minun tulisi kylvää.
Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen olevani halvin syntinen tämän maan päällä.
On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan, "joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.
Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa, mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni: 'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa! Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa syliinsä — ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään. Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua. Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan ylähyllyllä, ja sitten… sitten tulee loppu.
Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus. Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin hymnillä. Mutta
'Enpä siinä ma ollutkaan,
Varjoni se oli vaan!'
Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla köyhäin keittolassa — enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän, millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.
Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä, vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset, minä voitin, minä riemuitsin — kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista kuvaa hänestä.
Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni — ihanat, viehättävät, pukuni — ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: "Minä — minä olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"
Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani, kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen pukuni.
Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni, neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette — niinkö todellakin arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.
Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua sellaisia tuhmuuksia.
Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko oli laskenut — taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla _fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan. Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion, ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin oikea näyttämö… ken tiesi… ehkei se olisikaan niin hullua…" Samassa fuksian lehdet kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.
Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi. Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen, vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista, vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko, yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui, ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä täällä — onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel, ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo vanhoja, rakkani — ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.
Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä. Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi, kuinka elämä on julmaa!… Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla toisenlainen, mutta… mutta en minä voi sille mitään!
Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua, houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.
Myöhemmin.
Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen, ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää, ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän sinä, Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti. Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä — mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni, Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta toivoa kuin rauhaa ja lepoa."
Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa. Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi, millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän luona.
Seuraavana aamuna.
Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt hänen luokseen.
Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä, että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää, kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.
Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet: "Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina veisaavat kiitosvirsiä.
Kello kaksitoista.
Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.
Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä — Anna-tätikin itkee esiliinansa suojassa. — Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On aivan kuin jotain hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti, kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.
Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?" sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme, ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui, lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle — sinä ja Anna ja kaunis nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."
Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että valittaisin?"
Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!" Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory, en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.
Illalla.
Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan. Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä, kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä, joka kuoli vanhana.
Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin, tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä paljoa kauemmaksi…
Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi, enkä minä sitäpaitsi voi nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia. Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu — kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!
Myöhemmin.
Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen. Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory, minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni, mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa merkiksi!"
Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty — yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.
Glory.
PASTORI QUAYLEN KIRJE.
Hyvä John! — Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri sen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun vuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat, että kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan vapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai tänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä kaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: "Kuolinpäivämme on parempi kuin synnyinhetkemme", ja siksi lähetän teille viimeisen tervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin saatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.
Minuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on uljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin. Ihmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu ilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä jäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän sallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät hetket tulevat.
Siitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut. Tämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee seuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka, John! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa siihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja kukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä? Minulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta pitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento, ja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään ja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa ajatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli poissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja viettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa ja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.
Siitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on kerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon kahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen. Ehkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden sylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä, on hävitetty.
Mutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi! Vanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla otollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat anteeksi annetut!
Adam Quayle.