X.
Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja — hän kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.
"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä, että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä. Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja viekkaudesta, joka ympäröi häntä — suvaitsevana ja ystävällisenä kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä — hän on varmassa satamassa.
"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan. Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja. Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä — pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko jollakin lailla palvella heitä."
Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä. Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi, saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy, poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen työtä."
"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti… Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."
"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"
"Mistä tahansa — kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini, joka on aina valmis auttamaan minua, täti."
"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"
"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin muussakin."
Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten… sitten… Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan — hän ei uskaltanut ajatella sitä.
Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja. Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle jaloitteluretkelleen puistoon.
John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm" pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen, että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut vastaan ketään.
"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella häntä", sanoi John.
Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"
Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi uinut hajuvesissä.
"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne… Oi, kiitos, hän voi erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä…" Sitten seurasi liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.
John käänteli hattuaan ja kuunteli.
"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.
John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.
John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on, jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.
"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti rouva Macrae.
"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille hoidettavaksi —"
"Minä aina muistan — aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman aarteita' — oi, mikä ihana lause se on!"
"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja kulta-aarteitaan."
"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte, herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä, kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka ovat hullaantuneet kissoihin…" Ja sitten seurasi pitkä kertomus eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa, sillä hän ei voinut sitä kestää.
Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli ommellut sille vaipan.
John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen hyväksi?"
"Tosiaankin… On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina semmoisissa asioissa — niin, minä odotan häntä juuri tänään — enkä minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin kivulloinen — minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"
"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."
"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun puolestani — kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.
Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita. Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon muutoksia oli tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole minun sisareni."
"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John. "Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai vastenmielistä."
"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei aivan nykyään, niinkö? Hm — niin" — lisäsi hän ylhäisesti hymyillen — "Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.
John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän raskaana.
"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva
Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."
"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"
"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."
"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"
Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."
Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:
"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella ja hyväillä häntä.
"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä. Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'. Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen, joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja, maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa, minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella, ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'
"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme, etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä. Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä — voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.
"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa, että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän, sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet 'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän, kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.
"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä työssä ja touhussa! Ja — ken tietää — ehkä te vielä kerran tulettekin tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen — minä kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi esitys teille. Hyvästi!"
XI.
Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan, otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi, jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi, merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender, joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä tällaisesta hommasta.
Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:
"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle aikeellemme."
Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni, sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"
"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.
"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause semmoista rukousta vastaan, jota en usko."
Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.
"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."
"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."
"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin lukea…"
Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä leimusi palava tuli.
"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin, että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."
"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se oli erehdys, ja jos te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen —"
"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille, alakirkollisille ja kirkottomille."
"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"
"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue erosi.
Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun John kumarsi hänelle mennessään ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien edustalla, se on varma!"
John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey, pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten hoitaja.
Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen.
Hän kirjoitti Glorylle:
"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy omin voimin elossa. Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West Endin naiset harrastavat tätä liikettä — muun muassa lady Robert Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme 'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne, ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat olevinaan onnellisia."
Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia. Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:
"Isä Storm on hurskas ja virkeä,
Tekee pahaa minkä kerkiää!"
Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja, toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat, jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat. Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä, isä!"
Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään. Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.
John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."
"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."
Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon peittyessä pilviin.
"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon omistajille on tehty edullinen tarjous, — niin —"
"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet kreikkalaisen.
"Niin — me olemme päättäneet myydä tämän talon!"
"Myydä! Sanoitteko myy…? Kenelle?… Mitä?"
"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."
John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi uskoa tuota… Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista voi tapahtua —"
"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi — pienoinen tippa vain."
"Yksi asia on selvä — Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön, ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."
Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.
Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.
The Garden House Clements Inn, W. C.
Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään, en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään — kuolla, kuolla, kuolla!
Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen — älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen näyttelemään Julian osaa. — Ajatelkaa — Julian! — ja omassa teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla, joka on päässyt Punaisen Meren poikki.
Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja, tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. Hänet on haudattu minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?
Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi, ellette tule kohta — en koskaan, en koskaan!
Glory.
XII.
Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä. Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle. Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta näyttelijätärtä varten.
John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.
John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa, ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille. Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa, joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya. Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä, heittäisi John sen miehen ulos ovesta.
Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna, ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut hymy.
"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta, joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."
Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen ja toimittanut sille hyvän hoidon.
"Mutta minun velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm, ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo, etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut — hän rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on täytetty."
"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.
"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui, oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!
Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.
Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha, ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja. Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut hänelle tämän paikan.
Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät, ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä tervehtimässä.
"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt pois päänsä.
Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä olet siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.
Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas. Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli, kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista — kuunnelkaa! — ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.
"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."
"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.
"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"
Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.
"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."
"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas rupesi nauramaan.
"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla tuon kertomuksen", sanoi Rosa.
"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas nauramaan.
"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan —"
Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:
"Villi, Villi, vekkuli
Lypsäjätä suuteli
La, la, la, la, laa!"
"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön —"
"Villi, Villi, vekkuli
Lypsäjätä…"
"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.
"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä —"
Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.
"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään suudellen häntä."
Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta. Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin: "Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö niin?"
John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi. "Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.
Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?" mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin rypistyneitä kulmakarvoja.
John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."
John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."
"Mitä te siis moititte?"
"Hänen valitsemaansa alaa."
"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana? Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä toimessa."
"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi, joka on elänyt tosi kristityn elämää."
Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:
"Se ei kuulu heidän rooliinsa, herra pastori."
"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman, ihmiskunnan hyväksi — jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."
"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia. Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"
"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa, vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"
"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi — eikä edes satakaan — voi koko pappissäädyn mainetta turmella."
"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen toimi on huono ja syntinen!"
"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"
"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe — ja te tiedätte sen!"
Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta teenjuontiamme?"
"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake. "Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen, turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki —"
"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"
"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"
"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle naiselle, soveltuu toisellekin."
Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.
"Tietysti… onhan selvää… minä vain tarkoitin", änkytti hän… "Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa… niin se on toista. Mutta ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat —"
"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä, joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli poistunut huoneesta.
Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä häntä kohtaan."
Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin… ikäänkuin aikoisin…" Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani, minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi englantilaiselle gentleman'ille?"
John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt, ja jos se soveltuu englantilaiselle gentlemann'ille, niin Jumala silloin Englantia armahtakoon!"
Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä. Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."
"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen rinnallaan!"
"Jos te tarkoitatte minua, hyvä herra, niin sallikaa minun nyt kertoa, millainen te olette", sanoi lordi Robert asettaen silmälasinsa lujempaan. "Te", huusi hän tutisuttaen päätään, "te houkuttelette hienosti kasvatettuja naisia heidän suojatuista kodeistaan lähettääksenne heidät kaikenlaisiin pesiin hakemaan langenneita naisia ja heidän äpärälapsiaan! Kuules", lisäsi hän kääntyen Drakeen — "voitko arvata, mitä on tapahtunut! Minun vaimoni on joutunut tämän herran vaikutuksen alaiseksi — yksinkertainen raukka — ja noin tuntia ennen kuin läksin tänne, toi hän kotiin lapsen, jonka tuo herra oli antanut hänelle adopteerattavaksi! Ajatteles tuota hävyttömyyttä! — Jostakin Sohon pesistä, taivas tiesi kenen sikiö!"
Nuo sanat oli tuskin lausuttu, kun John Storm tarttui lordi Robertia olkapäihin. "Niin, taivas tietää sen", sanoi hän, "ja minä tiedän sen myöskin. Kerronko teille kenen lapsi se on? Kerronko? Se on teidän!" Lordi Robert näki mitä oli tulossa ja lensi kalpeaksi kuin aave. "Se on teidän! Vaimonne on ottanut teidän syntinne ja häpeänne kantaakseen, sillä hän on hyvä nainen, ja te ette ole ansainnut saada elää sen maan kamaralla, johon hän astuu jalallaan!"
John Storm jätti molemmat miehet mykiksi astuen raskain askelin alas portaita, Glory odotti häntä ovella. Tytön silmät kiilsivät äsken vuotaneista kyyneleistä.
"Te ette aio enää tulla tänne", sanoi hän, sillä hän osasi lukea Johnin ajatukset kuin kirjasta. "Minä näen, että te ette tule enää."
John ei kieltänyt sitä, ja hetken perästä avasi Glory oven ja John astui ulos äärettömän masentuneen ja toivottoman näköisenä. Sitten tyttö juoksi huoneeseensa, heittäytyen vuoteelleen ja painaen kasvonsa patjoihin.
Molemmat miehet salissa alkoivat vähitellen tointua. Lordi Robert hyräili erästä nuottia, ja Drake käveli edestakaisin.
"Oli tosiaankin mitä katkerinta julmuutta tuo hänen kirkkonsa ostaminen teatteriksi Glorylle!" sanoi Drake. "Herra Jumala! Mikä minut riivasi?"
"Perisynti, poikaseni!" sanoi lordi Robert rypistäen halveksivasti huultaan.
"Perisyntikö? Kunhan ei vain olisi ollut myöhemmin opittu synti!"
"No niin! Jos minä autoin sinua tuota syntiä tekemään, niin pitää minun kai myöskin auttaa sinua sitä hyvittämään. Peruutetaanko kauppa ja palautetaan jo suoritetut osakemaksut, rakkaan arkkidiakonin rahat muitten muassa?"
Drake tarttui hattuunsa ja läksi pois. Lordi Robert seurasi häntä kohta. Sali oli tyhjä ja nyyhkytyksiä kuului yläkerran makuuhuoneesta.
* * * * *
Isä Storm saarnasi sinä iltana kirkossaan sydän katkerana ja ajatukset muualla. Kiihkeä viha oli vallannut hänet. Hän vihasi Drakea, hän vihasi Glorya, hän vihasi ennen kaikkea itseään ja hänestä tuntui kuin seitsemän perkelettä olisi vallannut hänet ja kuin hän olisi ulkokullattu, jonka pitäisi vaipua hengetönnä alttarin juureen.
"Mutta mistä kohtalosta Kaikkivaltias on minut pelastanut!" ajatteli hän. Glory olisi aina ollut esteenä hänen työlleen. Hänen täytyi unohtaa Glory. Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mutta kumminkaan ei hän voinut unohtaa, kuinka kauniilta Glory oli näyttänyt surupuvussaan, kärsimyksen jäljet vielä puhtailla, kalpeilla kasvoillaan! Tai kuinka viehättävältä tyttö oli näyttänyt kaiken tuon turmionkin keskellä! Hän, John, oli ollut kuin tenhon vallassa.
Mennessään kotiin tapasi John Storm joukon miehiä pihassa. Yksi heistä astui Johnin eteen sanoen hävyttömän pöyhkeästi: "Minä ja minun toverini olemme meinailleet, että täällä on liian monta pappia. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"
"Minun mielestäni täällä on useampia pelaajia ja varkaita, poikaseni", vastasi John Storm, mutta samassa mies löi häntä vasten kasvoja. John tarttui kiinni roistoon, puristi häntä kurkusta ja heitti hänet maahan. Hetken piti pappi piehtaroivaa miestä kiinni, mutta sanoi sitten: "Nouse ylös nyt ja mene matkoihisi äläkä näytä naamaasi enää minulle!"
"Ei, herra pastori, tällä kertaa hän ei mene matkoihinsa", sanoi ääni John Stormin takana. Väentungos oli hävinnyt, ja heidän vieressään seisoi nyt poliisi.
"Minä olen pitänyt häntä silmällä jo viikkokausia, isä", sanoi hän taluttaen miestä vankilaan.
Se oli Charles Wilkes. Rouva Jupen asiaa tutkittaessa sinä samana aamuna oli Aggien täytynyt vierasmiehenä mainita Charlien nimi. Kaikki oli kerrottu iltalehdissä, ja Charlie oli saanut eron toimestaan valimosta.
XIII.
Viikko oli kulunut. Aamiainen oli juuri syöty rouva Callenderin luona, ja John Storm katseli erästä viikkolehteä. "Kuulkaapa!" huudahti hän ja alkoi sitten lukea ivallisen pontevalla äänellä, joka vähitellen kumminkin muuttui käheäksi kuiskaukseksi:
"'Se myötätuntoisuus, jota Sohon yhtiökirkon myynti teatteriksi on herättänyt, todistaa hyvin hyvää yleisön tunteista —'"
"Ooh, todellako?" keskeytti rouva Callender. "— ja epäilemättä toivoo jokainen hartaasti, että isä Storm voisi unohtaa sen harmin, jonka tuommoinen häätö on hänessä tietysti herättänyt —'"
"Niinpä kyllä. On niin helppo kestää toisen harmia, poikaseni."
"'Mutta se vaara on kumminkin olemassa, että aikamme altruismi tässä tapauksessa voi synnyttää sentimentaalisuuden, joka ei ole aivan edullista yleiselle siveellisyydelle —'"
"Kun härkä kerran on tapettu, on aina useita teurastajia sen ympärillä, tiedättehän!"
"'Meidän asiamme ei ole nyt puhua siitä tarkoituksesta, johon kirkkoa vastaisuudessa käytetään, mutta tahdomme kumminkin varoittaa yleisöä liian herkästi kuuntelemasta siveellisyys-amatöörien kovin kiihkeitä puhtaussaarnoja. Mitä taaskin siihen toimintaan tulee, jota nyt Sohossa harjoitetaan, epäilemättä mitä parhaimmassa tarkoituksessa —'"
"Ah! On kovin mukavaa ensin varastaa hanhi ja sitten antaa sisälmykset almuina."
"'— saattaa todellakin kysyä, eiköhän liene seurakunnalle eduksi, että tuo toiminta nyt saadaan mitä pikemmin lopetetuksi. Isä Storm on jokseenkin lahjakas nuori mies, jolla on hyvä yhteiskunnallinen asema, mutta ei mitään erityistä kokemusta eikä maailmantuntemusta, sanalla sanoen, hän on heikko, liian sangviininen ja jokseenkin narrimainen intoilija —'"
"No niin, hän on maassa, polkekaa ja potkikaa nyt vaan minkä ennätätte."
"'— ja siksi olisi vallan mieletöntä sallia hänen kääntää nurin yhteiskunnallisen elämän järjestystä sekä järkyttää järjellisen ja käytännöllisen uskonnon lujaa, leveätä perustusta —'"
"Vähätpä siitä, poikaseni. Kovat tuulet puhaltavat vain korkeilla vuorilla!"
"'— Ja mitä taaskin tuohon 'langenneeseen sisareen' tulee, jonka hän on ottanut erityisesti siipiensä suojaan, tuntuu meistä, kuin hän olisi saanut jo vallan liian paljon myötätuntoa osakseen. Hänen askeleensa johtavat helvettiin, hänen asuntonsa on haudan tie, joka kulkee kuolon kammioihin —'"
Rouva Callender hypähti tuoliltaan. "Tämä on sitä armasta arkkidiakonia, pukinjalka pistää esiin!"
John Storm oli heittänyt lehden pois. "Voi millainen pelkuri tämä maailma on!" huudahti hän. "Mutta lopulta Jumala antaa hyvän voittaa. Sen täytyy voittaa, niin totta kuin Jumala elää!"
"So, so, poika, älä nyt taas kiihoitu. Et sinä voi kiivetä alpeille pyöräluistimilla, ymmärräthän sen! Mutta voi, voi, sitä arkkidiakonia! En minä ole kovinkaan ihastunut sinun 'sisarkuntaasi' ja 'siirtokuntiisi' ja muihin hassutuksiisi, mutta sen minä sanon, että olisipa ollut hienoston viikkolehtiä siihen aikaan, jolloin Herramme eli maan päällä, niin varmaan Simon farisealainen olisi ollut vallan viheliäisen leppeä kriitikko meidän nykyisiin herroihimme verraten."
Hetken perästä katsahti rouva Callender ulos ikkunasta ja samassa hän kohotti molemmat kätensä, huudahtaen: "Hyvänen aika! Se on hän itse! Se on pääministeri!"
Laiha, vanha mies, jolla oli hienot viikset ja päässään leveälierinen hattu sekä yllään musta, vanhanaikainen puku, astui juuri katuovelle.
"Niin, se on setäni", sanoi John, ja vanha rouva syöksyi ulos huoneesta vaihtamaan toista myssyä päähänsä.
"Minä olen kuullut, mitä on tapahtunut, John, ja siksi minä tulin sinua tapaamaan", sanoi pääministeri.
Ajattelikohan hän rahoja? Johnia hävetti, ja hän oli hieman levoton.
"Minä olen pahoillani, poikaseni, hyvin pahoillani!"
"Kiitos, setä!"
"Mutta kaikkeen on syynä tuo sinun hullu kuvittelusi, että me olemme kristitty kansakunta! Semmoista ei kukaan olisi voinut tehdä pakanallisen epäjumalan alttarille."
"Se oli vain vuokrattu kirkko, setä. Minä menettelin kovin tyhmästi."
"Myönnän, poikaseni, että et menetellyt viisaasti, mutta eihän se muuta asiaa. Tuon kirkon myynti tuntuu mitä likaisimmalta asian häpäisemiseltä, mutta yhtä pahaa sattuu ympärillämme joka päivä. Jos tahdot tietää, millainen kirkon alennustila on, niin katsele kirkollisten lehtiemme ilmoitusosastoa. — Orjakauppaa, John, pahempaa orjakauppaa kuin Afrikassa, sillä siellä myydään vain ruumiita eikä sieluja, kuten täällä!"
"Se on rikos, joka huutaa taivaan kostoa", sanoi John, "mutta siihen on syynä valtio eikä kirkko, setä."
"Me olemme koronkiskurikansakuntaa, poikaseni, ja kirkko on kaikkein pahin koronkiskuri kaikkine viisaine jumaluusopintohtoreineen, joilla on osakkeita varieteeyhtiöissä, ja kirkkoherroineen, jotka elävät mukavasti ja antavat vuokralle kapakoita. Sinäkin olet lainannut rahoja, mutta epävarmaa vakuutta vastaan. Mitä sinä nyt aiot tehdä?"
"Jatkaa työtäni, setä, ja tehdä yhdessä tunnissa sen, minkä ennen tein kahdessa."
"Saadaksesi samanlaiset potkut ja häpäisyt yhä uudestaan?"
"Vaikkapa niinkin! Jos Jumala antaa raskaan kuorman ihmisen kannettavaksi, antaa hän myöskin voimaa sen kantamiseen."
"John, John, minä tunnen itseni väsyneeksi ja masentuneeksi enkä voi enää kauan kestää paljon tämän tapaista. Minä alan käydä vanhaksi, ja elämäni on niin yksinäistä. Paitsi isääsi olet sinä minun ainoa sukulaiseni, ja minusta näyttää siltä kuin meidän vanha sukumme nyt tulisi kuolemaan sukupuuttoon. Voi, poikaseni, heitä nyt jo nuo surulliset naamiaiset! Eikö koko maailmassa ole ainoatakaan naista, joka voisi auttaa minua saamaan sinut toiselle mielelle? Minä en välittäisi siitä, kuka hän on tai mistä hän tulee."
John oli punastunut korviaan myöten ja änkytti jotain todellisesta papista, joka ei saisi ajatella maallista avioliittoa, se kun estäisi häntä vapaasti antautumasta työhönsä. Rouva Callender tuli samassa takaisin sievänä ja hienona, hymyillen ja kumarrellen. Pääministeri tervehti häntä samanlaisella vanhanaikaisella kohteliaisuudella, ja sitten he kuhertelivat kuin kaksi vanhaa kyyhkystä, kunnes komeat vaunut ajoivat ovelle ja herttainen vanha herra läksi pois.
"Eikö hän ollut herttainen minulle?" sanoi vanha rouva yhä uudelleen ja uudelleen, ja kun John ei vastannut mitään, mutisi hän: — "Hyi! Millaisia mörököllejä nuoret miehet ovat vanhoihin herroihin verraten käytöksessään naisia kohtaan!"
Mennessään Sohoon samana päivänä tunsi John omituista liikutusta nähdessään vähän matkan päässä erään vanhan miehen kulkevan katua samaan suuntaan kuin hänkin puettuna kauhtanaan ja nuora vyöllään. Se oli veljeskunnan johtaja-isä; Johnin sydämessä tuntui omituiselta, kun hän kiirehti saavuttaakseen hänet ja tervehti häntä.
"Ah, minä olin juuri menossa sinua tapaamaan, poikani."
"Olette siis kuullut, mitä on tapahtunut."
"Olen; perkeleen nuolet lentävät nopeasti." Sitten hän tarttui Johnin käsivarteen jatkaen: "Maalliset vastoinkäymiset muistuttavat meitä vain Hänestä, aivan samoin kuin munkin jouhipaita muistuttaa Hänen kärsimyksistään, ja tämä sinun vastoinkäymisesi, poikani, on Jumalan muistutus sinulle rikkomasi lupauksen tähden. Mitä minä sanoin sinulle sinun lähtiessäsi pois meiltä — että palaisit takaisin ennenkuin vuosi on umpeen kulunut. Ja sinä palaat! Jätä maailma, poikani. Se kohtelee sinua pahasti. Ihmishenki vallitsee sitä, ja kirkkokin on kristillinen yhteys, joka on taivaan hengen piirin ja ohjauksen ulkopuolella. Jätä kaikki tuo ja palaja täyttämään valaasi."
John pudisti päätään ja vei isän pappilaansa, jonne tytöt juuri kokoontuivat illanviettoon. "Kuinka minä voin jättää maailman, isä, jossa on tällaista työtä niin kosolta? Yhteiskunta tarjoaa näille herttaisille olennoille melkein aina valittavaksi: 'Myy itsesi tai kuole nälkään!' Mutta Herra sanoo: 'Elä, tee työtä ja rakasta!' Siksi yhteiskunta on tuomittu, ja sen ruumisarkku, valtio, on myöskin tuomittu, mutta kirkko tulee elämään, ja siitä on muodostuva uuden järjestelmän kulmakivi, ja se on seisova naisen ja maailman välillä, kuten se vanhoista ajoista saakka on seisonut köyhien ja rikkaiden välillä."
Isä saarnasi Johnin puolesta sinä iltana. Hän käsitteli tekstiä: "Liha sotii Henkeä vastaan ja Henki lihaa vastaan." — Erotessaan Johnista sakariston ovella sanoi hän: "Hengellinen työ, poikani, voi ainoastaan silloin olla hyväksi, kun se tähtää etupäässä sielujen pelastukseen. Mitä sanoisit, jos Herra armossaan siirtäisi sinut täältä pois — käännytystyöhön — lähetysvainiolle?"
John kalpeni. "En usko, että minun täytyisi täältä paeta"; sanoi hän pelon loistaessa silmistä. "Lontoo on epäilemättä kyllin laaja lähetysvainio kenelle tahansa."
"Kuka tietää? Ehkäpä se olisi välttämätöntä sinun oman sielusi tähden, jottei turhamaisuus pääsisi sinussa vallalle taikka kunnianhimo taikka — taikka jokin muu saatanan pauloista pääsisi sinua sitomaan! Mutta hyvästi nyt ja Jumala olkoon kanssasi!"
* * * * *
John Stormin tullessa kotiinsa, oli siellä kirje odottamassa häntä. Se oli Glorylta.
"Oletteko kuollut ja haudattu? Jos niin on laita, niin pyytäisin teitä ilmoittamaan siitä minulle, jotta voisin toimittaa hautakirjoituksen: 'Tässä lepää…' Niin juuri, lepää ja odotuttaa itseään turhaan, sillä vaikka te ette luvannut tulla, olisi teidän tietysti pitänyt tulla, ja siis te olette odotuttaneet itseänne turhaan. Te ette saa ajatella pahaa herra Drakesta. Minä nimitän häntä ihmisystävyyden kukaksi ja lordi Robertia sen okaaksi. Hänen mielialansa on kuin Kaspianmeri, jossa vuoksi ja luode eivät tunnu ollenkaan, kun taaskin teidän mielialanne on kuin Biskajanlahti! Ei voi siis odottaakaan, että te molemmat vetäisitte yhtä köyttä. Mitä minuun tulee, saatan kyllä olla vikapää seitsemään kuolemansyntiin, mutta minä en ymmärrä, miksi minua siitä syystä pitäisi näin boikottata. On olemassa eräs asia, josta minulla ei ollut mitään vihiä silloin, kun te olitte meillä, ja minä tahtoisin selittää sen nyt vihdoinkin. Tulkaa siis heti paikalla. Koska minä olen hidas vihaan ja runsas armosta, niin minä annan teille anteeksi, jos tulette kohta tänne. Ellette tule, niin — niin minä rupean ajamaan polkupyörällä — joka on naisille samaa kuin miehille juoppous. Jos nyt tunnustan aivan suoraan, niin olen jo vikapää siihen syntiin, sillä minä olen pyöräillyt ympäri puistoa varhaisella aamupuhteella, ylläni Rosan polkupyöräpuku, jossa minä todellakin olen yhtä hämmästyttävä kuin ihana näky, sillä Rosan puku on pari kyynärää liian laaja lanteiden kohdalta ja sitäpaitsi on sen kuosi mitä merkillisin. Jos kaikki tuo, mitä olen kertonut, ei houkuttele teitä tulemaan, niin aion ensi työkseni ruveta harjoittelemaan nyrkkitaistelua, ja kun vedän komeat taistelukintaat kouriini, on vaikutus epäilemättä mahtava.
"Mutta, oi, John Storm, oletteko todellakin kokonaan hylännyt minut? Aiotteko jättää minut aivan tykkänään? Ettekö luule, että minulla enää on mitään pelastuksen mahdollisuutta? Ja aiotteko todellakin antaa minun vaipua tähän lokaan ojentamatta pelastavaa kättä minulle? Oi, voi, voi, voi! Minä en ymmärrä mikä tätä tyhmää, vanhaa maailmaa nyt on vaivannut sen jälkeen kun minä tulin Lontooseen. Sen ankarista puremista päättäen se paraikaa kaiketi saa hampaita, ja minun tekisi mieli antaa sille lieventäviä rohtoja."
Johnin lukiessa tätä kirjettä värähtelivät hänen silmäluomensa, ja kova piirre hänen suunsa ympäri heltyi. Sitten hän luki sen uudelleen, ja hänen otsansa synkistyi.
"Minä en voi jättää häntä kokonaan tuollaisten miesten valtaan", ajatteli hän.
Taivas tiesi kuinka semmoiset miehet voisivat käyttää hyväkseen hänen viatonta rohkeuttaan, hänen lapsellista välinpitämättömyyttään kaikista terveellisistä etiketin säännöistä. Johnin täytyi mennä heti häntä tapaamaan, varoittamaan, neuvomaan. Se oli hänen velvollisuutensa — hän ei saanut sitä laiminlyödä.
* * * * *
Tämä oli ollut kiusallinen päivä Glorylle. Aikaisin aamulla lordi Robert oli käynyt hakemassa häntä uuden kappaleen lukuharjoitukseen. Sitä tarkoitusta varten oli vuokrattu eräs käyttämätön teatteri Strandilla. Sinne oli kokoontunut joukko kokeneita näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, jotka kohtelivat Glorya ystävällisen suvaitsevasti, kuten ainakin henkilöä, jonka huomattavaan asemaan ei ollut syynä taito ja kyky, vaan muut seikat. Tuo harmitti Glorya, hän tunsi asemansa luonnottomaksi, ja häntä suututti se, että hän oli sallinut Robertin tulla häntä hakemaan. Mutta kaikki tämä oli vain alkua hänen nöyryytyksiinsä.
Heidän odottaessaan teatterin johtajaa, joka oli myöhästynyt, astui Gloryn luo herra, viikset vahattuina ja yllään turkiskauluksella koristettu päällystakki, levitellen ympärilleen hajuveden ja huonon tupakan tuoksua. Hän ojensi nimikorttinsa. Glory tunsi hänet silmänräpäyksessä.
"Nimeni on Josephs", sanoi mies tuttavallisella äänellä. "Jos voin jollakin tavalla palvella teitä — hankkia paikkoja — mitä tahansa — olisin hyvin onnellinen."
Glory punastui vastatessaan: "Te ette näy muistavan, että olemme tavanneet toisemme ennen."
Mies hymyili kohteliaasti.
"Kyllä muistan. Minä olen koko ajan seurannut teidän kehitystänne. Silloin, kun me tapasimme toisemme, ette vielä ollut esiintynyt, enkä minä tietysti voinut tehdä paljoa teidän hyväksenne, mutta nyt — jos te nyt soisitte minulle ilon —"
"Paikanvälittäjä on siis semmoinen henkilö, joka ei voi tehdä mitään silloin kun joku todellakin tarvitsisi hänen apuaan, mutta silloin kun häntä ei tarvita —"
Mies rupesi nauramaan peittääkseen nolouttaan.
"Hm, minä olen agentti — tiedättehän, että agentti johtuu sanasta agere, tehdä, toimia, ja me toimimme aina, toimeliaasti, kun tiedämme, että se tuottaa jotain. Ha, ha, haa! Mutta jos te suostutte unohtamaan entiset, niin olen valmis mihin hyvänsä."
Gloryn posket hehkuivat. "Tahtoisiko joku mennä hakemaan ovenvartiaa?" sanoi hän, ja eräs seurueesta läksi toimittamaan asiaa. Sitten hän lausui jokseenkin kovalla äänellä:
"Herra Josephs, kun minä olin aivan tuntematon ja koetin pyrkiä eteenpäin ja sain taistella vaikeuksia vastaan, kuten kaikki muutkin, silloin te petitte minut mitä ilkeimmällä tavalla, vaikka minä olen nainen. Minä en kanna mitään vihaa teitä kohtaan, mutta kaikkien Lontoossa työskentelevien köyhien tyttöjen vuoksi aion nyt toimittaa teidät ulos tästä huoneesta."
"Mi… mitä!"
Ovenvartia oli tullut sisään. "Ovenvartia, näettekö tuon herran tuossa? Hän ei saa milloinkaan astua jalallaan tähän teatteriin niin kauan kun me olemme täällä, ja jos hän koettaisi tulla väkisin, tulee teidän pyytää poliisi avuksenne ja viskata hänet kadulle."
"Kyllä ymmärrän." Ja vahatut viikset irvistelevän suun yläpuolella näyttivät aivan leikkaavan kasvot kahtia.
Kun Josephs oli kadonnut, huomasi Glory, että välinpitämätön ilme jokaisen kasvoista myöskin oli kadonnut. "Hänestä tulee jotain", sanoi eräs. "Hänessä on hyviä aineksia", sanoi toinen, mutta Glory itse värisi pelosta, eivätkä hänen ikävyytensä vieläkään olleet lopussa.
Pikkuinen lihavanläntä herrasmies astui sisään, paperikäärö kädessä. Hän astui lordi Robertin luo, pyysi anteeksi viipymistään ja pyyhki kaljua päätään sekä punakoita kasvojaan. Se oli Sefton.
"Tässä on meidän regissöörimme", sanoi lordi Robert, ja Sefton nyökäytti päätään, vilkuili silmillään ja huudahti:
"Olen ihastunut tästä kunniasta, olen vallan ihastunut!"
Glory olisi voinut vaipua maan alle häpeästä, mutta siinä silmänräpäyksessä hän käsitti tuon masentavan totuuden, että kun naista on loukattu kaikkein arimpaan kohtaan — hänen kunniaansa — on kaikkein parasta, ettei ole huomaavinaan koko asiaa.
Seurue istui ympäri salia, ja ensimmäinen lukeminen alkoi. Ensin luettiin henkilöiden nimet sekä niitä esittävien näyttelijäin nimet. Kaikkein viimeisenä siinä luettelossa oli Gloryn nimi ja rooli, ja hänen hermonsa värähtelivät äkillisestä tuskasta, kun regissööri luki "ja Gloria — neiti Glory Quayle."
Nyt seurasi hiukan hälinää, mutta sitten seurue asettui kuuntelemaan. Se oli Glorian kappale. Tämä päähenkilö oli jokseenkin kevytmielinen. Ensimmäisen näytöksen perästä arveli Glory, että siitä tulee Neil Gwynnen tarina sovitettuna nykyaikaan. Toisen näytöksen perästä hän arveli, että se kuvaisi lady Hamiltonin vaiheita ja kolmannen näytöksen loputtua, missä Gloria viettelee ja saattaa turmioon valtakunnan ensimmäisen miehen, hän tiesi, että koko kappale olikin "Harlot's Progress" ["Harlot's Progress" on William Hogarthin maalaama kuvasarja, joka esittää langenneen naisen elämää. Suoment. muist.] uudessa asussa ja sen täytyi myöskin loppua samalla tavalla.
Näyttelijät kuuntelivat jännittyneen tarkkaavaisina omia osiaan ja osoittivat merkitsevillä silmäyksillä, mitkä paikat olivat erittäin vaikuttavia, mutta Glory oli aivan hämillään. Kuinka hän saattaisi näytellä tuon huonon naisen osaa? Myrkky tunkeutui aivan luihin saakka, ja jos hyvän naisen piti esittää tuommoista naista, täytyi hänen muuttaa koko olentonsa. Lukeminen loppui vihdoinkin, ja kukin seurueessa onnitteli jotakin toveriaan, mikä mistäkin syystä. Sefton tuli Gloryn luokse kysyen, eikö tuo kappale ollut ihmeen voimakas ja eikö etenkin hänen osansa ollut loistava.