"On", sanoi Glory, "mutta ainoastaan huono nainen voi esittää tuon roolin kunnollisesti."
"Te tulette onnistumaan mainiosti, rakas neiti, te käsitätte sen aivan omalla tavallanne!" vastasi Sefton iloisesti, ja Glory palasi kotiinsa hämillään, surullisena, masentuneena ja häpeissään.
Eräs sanomalehti oli heitetty hänen ovelleen. Se oli jonkinmoinen huononpuoleinen teatterilehti, jonka painomuste ei vielä ollut ennättänyt kunnollisesti kuivua. Päällekirjoitus oli Josephsin käsialaa, ja eräs palsta oli merkitty sinisellä kynällä. Siinä kerrottiin Gloryn lyhyestä näyttelijäurasta ja siinä oli mainittu kaikki seikat — ohjelmien myynti, Gloryn olo Betty Bellmanin pukijattarena, ulkomaalaisten klubit — kaikki hänen entisen elämänsä pimeimmät kohdat. Niistä kerrottiin ilkeällä tavalla, jotta jokainen voisi selvästi käsittää Gloryn olleen hyvin huonossa seurassa, vaikkei hänestä itsestään sanottu mitään suoranaista pahaa. No, mitäpä siitä! Hän oli itse valinnut uransa ja sai siis tyytyä osaansa. Mutta voi kuinka kova maailma on naisia kohtaan, kun heidän menestystäänkin käytetään heidän häpäisemisekseen! Glory tunsi, että menneisyys oli jälleen tarttunut kiinni häneen — tuo armoton menneisyys — hän ei ikinä pääsisi kohoamaan siitä loasta.
Samana iltana hän kirjoitti John Stormille, ja aamulla jo ennenkuin Rosa oli noussut ylös — Rosan näet täytyi toimistotyönsä vuoksi iltaisin valvoa kauan ja siksi hän nousi ylös myöhään — Glory kuuli tutun äänen alakerrasta. Hänen rakkinsa kuuli sen myös ja alkoi haukkua. Seuraavassa silmänräpäyksessä John astui huoneeseen, ja Glory nauroi herttaisesti katsoen suoraan Johnin loistaviin mustiin silmiin, sillä John oli yllättänyt Gloryn juuri kun tämä heittäytyi sohvalle tukkien rakin kuonoa ja koettaen kuunnella.
"Tekö se olette? Kuinka ystävällistä, että tulitte niin aikaisin. Mutta tämä rakki" — ja nyt hän alkoi puhua Manin murretta — "se on niin hirveä!"
Sitten hän nousi ylös ja rupesi vakavaksi.
"Minä olin aikeessa kertoa teille, etten minä tiennyt ollenkaan mitään siitä kirkkojutusta. Minulla ei ollut pienintä aavistustakaan siitä… He eivät kertoneet minulle sanaakaan siitä — se oli niin väärin. Minä en aavistanut mitään ennenkuin näin sen sanomalehdistä."
John nojautui uunin syrjään. "Jos he pettivät teidät sillä tavalla, kuinka siis voitte jatkaa seurusteluanne heidän kanssaan?"
"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui katkonaisesti) — "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun tulee — hm — joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa — ja mitä se hyödyttäisi?"
"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset, jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."
"Se on totta — totta — mutta — mutta —" Gloryn ääni sortui, ja John käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt, sitä ei voi enää auttaa."
"Niin, sitä ei voi enää auttaa."
John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja liikahti.
"Joko te aiotte mennä?"
"Minulla on niin paljon töitä, ja —"
"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."
"Ja paitsi sitä, miksi… miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua,
Glory?"
Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen sykkimään.
"Onko se niin kiusallista, siis?"
"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."
"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä? Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."
John kohotti kättään. "Se häiritsee — se saattaa minut levottomaksi —"
"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."
"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain —"
"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.
"Siksi, että" — John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"
"Te?"
"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"
"Oh!"
Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä — ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin — kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."
Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! — Sinä olet minun elämäni! — En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään — se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:
"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää.
Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."
"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden —"
"Ah… Tietysti minä en voi odottaakaan… Tietysti te rakastatte työtännekin —"
"Minä rakastan työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan.
'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun —'"
Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."
John ei ollut siihen saakka huomannut — siihen saakka, kun hän itse lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen — kuinka hurmaavan kaunis Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa ääneensä.
"Sitä minä en odottanut, Glory — aivan toista minä olen vuosikausia uneksinut —"
"Mutta se on kai parasta — se on parasta."
"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut siitä — te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä parempana."
Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. — Hän peitti kasvonsa käsillään.
"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna alttiiksi… Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."
"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään, että huhuja jo on liikkeellä."
"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään, vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi —"
Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun täytyy tyytyä siihen."
"Siis…" John ojensi molemmat kätensä.
Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan käteni hänelle, en voi kestää enää."
"Hyvästi!" — Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.
Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili
Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.
"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle otollisen työn."
"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja välähti taas uudelleen.
"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima, jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.
John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan Charlien puolesta.
"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te vain ette tahtoisi syyttää häntä —"
John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli kunnottomalle rakastajalleen.
"Ja te, lapseni — mitenkä teidän laitanne on?"
"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule paikkaamalla ehyeksi."
Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.
XIV.
Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi. Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän kuviteltujen intohimojen tuli riehua.
Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus, mustasukkaisuus, viha — kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma — kaikki tuo masensi häntä, sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen silmiinsä.
Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.
Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia, leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on solvausta.
Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota. Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"
"Omituinen syytös pappia vastaan!" — Niin seisoi eräässä huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta. Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.
Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa, enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua. Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa tietäessään olevansa niin lähellä häntä.
Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat. Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja — Herra heille suokoon anteeksi — lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta. Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme? Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja suokoon teille ikuisen onnen!"
Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon ja kalisteli nyt avainkimppua.
"Onko isä mennyt jo?"
"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."
"Viekää minut sinne."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon pienessä, kolkossa sakaristossa.
"Glory, miksi te tulitte tänne?"
"En voinut olla tulematta."
"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."
"Te sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa —"
"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni. Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen — te näette, että olen kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"
"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.
"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta teistä. Senkin tein."
Glory vilkaisi häneen nopeasti.
"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään, ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa auttaa avuttomia — noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään, ette hiukkaakaan."
Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka valtavasti se vaikutti häneen.
"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä — te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne parhaat tunteet sille!"
Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas tahallaan loukata tyttöä.
"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka näyttelevät tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.
Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan teitä!"
"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.
"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte minua — eikö niin — rakastattehan vieläkin minua!"
"Glory!"
"John!"
"Jumalan tähden, Glory!"
Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos kedolle, puistoon.
Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe. Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.
"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä minun pitäisi tehdä."
"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on kristillistä."
John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa, rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."
"Hän on todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui
Gloryn kanssa.
Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä, ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen säveleitä!
Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja suuteli häntä.
"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!" kuiskasi Glory.
"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää itseäni."
"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta, mitä sinä sanoit?"
"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."
"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.
"Rakkaani!"
"Minun elämäni."
Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi hänen tukkansa tuoksun.
John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.
John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta. Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.
John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.
"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory, tuo säteilevä, vieno naisolento.
Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.
"Rauhan huone se ja pyhä paikka, missä lepää vieno tyttö tuo."
Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!
Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa. Westminsterin kello löi kuusi.
Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."
XV.
Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa, josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava — se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä. Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.
Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi, hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te tulette onnistumaan! — Teidän iloinen" j.n.e.
Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä. Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että 'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat olleet läsnä harjoit… mutta vaiti suuni — älä lavertele vielä…" j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin. Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja ylpeyttä.
Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.
"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme. Sanotaan, että kaikki on luvallista rak —" Mutta samassa hän punastui ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli — olen pahoillani — hyvin pahoillani. — Ja jos minä voin millään tavalla asiaa parantaa —"
Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti, eikä hän voinut saada sanaa suustaan.
"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi tarjota sen isä Stormille —"
"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"
"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt tuohon anti-Storm-kiihkoon. Semmoiset miehet kuin minä ja moni muu voivat kyllä asettua häntä vastaan — minä en tunnusta hänen auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme eikä valtakuntaamme — mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä, sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä, jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön — on se inhottavaa, ilkeää, se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on mies ja gentleman, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa, mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi — ja unohdatte —"
"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys, ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki silmiään.
"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.
John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.
"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa. Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli luvattu hänelle — ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"
John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville, ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä kiskot tomaateistasi?" — "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä aamuna." — "Älä valehtele!" — "Jumal' auta, se on totta!"
"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."
"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu nimeltä Broad Sanctuary. Sanctuary = pyhättö. Suoment. muist.] Voi millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"
John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt sotamiesten kera tanssivat ja joivat.
"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi — se on oikea saarnaamistapa."
Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. — "Sinun täytyy hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa — senhän tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."
Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä, joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia — sellaisia, jotka eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään fariseuksia tai kirjanoppineita.
"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme…" Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:
"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen — pappi, joka pisti
Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"
"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen vankilaan — ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."
John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen, jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö — kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"
Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!" huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä matkoihinsa toisen naisen kanssa!"
"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"
"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"
"Sinä et ole sotamiestä ansainnut — tule pois", sanoi toinen naisen ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi — se oli pastori J. Golightly — ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän rouvansa kanssa.
John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin. Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä, oli Aggie Jones.
"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.
"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran ja hävisi silmänräpäyksessä.
Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän, ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.
"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."
"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.
"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"
"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.
"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän mukaansa Aggiea viemään.
Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä, vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä, tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut ruusuvihko.
Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!" ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"
Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat voittaa kiusaukset.
"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana — ne ovat kaiken Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory — sinä menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä. Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin näytellä elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus, aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä kajahteli yli kuutamoisen puiston:
"Du liebes Kind, komm geh' mit mir!
Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."
Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.
Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä onnellinen?" kuiskasi Glory.
"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta osaakaan minun onnestani!"
"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"
"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.
"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"
"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"
"Me välitämme, armas — meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä, mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."
Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?" sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä, lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä. Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi — sinä olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."
"Niin, jos olisin mies — mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi, jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua — sinun tointasi — sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi — ja yksinomaan minun tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua — ja minä — minä —"
"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"
"Oi, oi!"
Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.
Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:
"Erreicht den Hof mit Müh und Noth
In seinen Armen das Kind war todt."
"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma. Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan silloin."
Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."
Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.
"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"
"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!" vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:
"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta. Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla, kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu aseteltu huoneisiin.
"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu, jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen. Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin — se olisi oikein minulle."
New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory hiipi takaisin kuin rikoksellinen.
XVI.
Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.
"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."
"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"
"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."
"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"
"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"
"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"
Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"
John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"
Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"
"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen käsi johtamaan tuota työtä."
"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."
"Se on oikea käsi."
"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys vasemmasta kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.
"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.
"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"
"Arvatkaa."
"Eihän vain joku noista 'sisarista' — eihän toki?" tiedusteli rouva
Callender epäröiden.
"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.
"Joku toinen imeläsuu sitten, — semmoisiahan ne ovat kaikki nykyaikaan."
"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia hupakkoja nykyään?"
"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"
"Arvatkaa."
"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen — tietysti hän on vaalea."
"Kuinka te sen saatoitte arvata?"
"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä on?"
Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.
"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.
"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"
"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä rumaksi?"
"Minä voin."
"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"
"Minä tuon hänet tänne, täti."
"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."
Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?
Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi — ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?
Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.
Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."
"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."
Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.
Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä mitään pahaa ole, että harjoittelen — eihän minun silti tarvitse näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa, suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen Glorian houkuttelun pauloihin.
Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen. Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati" = Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain varomattomalla teolla.
Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun, kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti, että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että "kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."
Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"
"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa, kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.
"Ma chère", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen puhuvan niin hyvää ranskaa.
"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin irlantilais-manilais-ranskaa."
"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.
"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren tuulahdukseen.
Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."
"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin uskontoa — ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen — sellaisen, joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle — niin luulen — niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja seuraisin häntä."
"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"
Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.
"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä itkemään.
"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni", virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"
"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä tarkkaan ja päättänyt, että voin — että minun täytyy. Niin, Glory, minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin sinäkin."
"Mutta minne — minne —?"
"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään tai kuolemaan."
"Mutta sinun työsi Lontoossa — sinun suuri, suuri työsi — —"
"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä. Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot koettivat hymyillä.
"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et uneksinut etkä toivonut."
"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani. Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan pelastustyötä — mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä naisia maailmassa — melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat vain ovat suuria — ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria naisia… Mitä minuun tulee — ymmärtää Jumala sen asian parhaiten. Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin — kaukana täältä — jollakin vieraalla lähetysvainiolla — kenties." Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan katseen Johniin.
"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John. "Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."
Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.
Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra, anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat lähetysvainiot — mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja kuolemasta ilman ystäviä.
Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.
"Hän tuli siis takaisin?"
"Tuli."
"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.
"Mitä tarkoitat?"
"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."
"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"
"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi. Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus', 'kieltäymys' — kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja —"
"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt siihen!"
"Glory!"
"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"
"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun hyväksesi."
"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"
"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"
"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"
"Sinäkö sen sanot, Glory — sinä! — ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani — kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni —"
"Rosa!"
"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas — ja minä — minä olen naurettava."
"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"
"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme — nuorena, kauniina, lahjakkaana — sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani — ja hän kiintyi sinuun — mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani — vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"
"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"
Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:
"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi — se olisi sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."