Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? — Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.
XVII.
John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä, eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen, toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle. Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan — taikka oikeammin taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä iankaikkisessa autuudessa.
Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa, mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."
Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen, päätellen.
"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"
"Valani?"
"Niin, elinkautiset valasi."
"Mutta — onko se tarpeellista?"
"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta, mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan valtakunnan tähden."
"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon mahtavammin heihin vaikuttaa, jos — jos nainen seuraa minua. Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."
"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."
"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja työskennelleet heidän rinnallaan."
"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."
"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen rakkaus yhdistää minuun."
"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."
"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi minua kestämään vaaroja?"
"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."
"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"
"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"
Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä, ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää. Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää, ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin täydellinen elämäkerta!"
Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä. Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten, puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt. Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat pois pyyhityt.
Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.
Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"
Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin —"
Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"
"Todellako?"
"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"
"Minkä uutisen?"
"Että isä Damien on kuollut."
"Mutta voitko sinä — tarkoitatko todellakin, että — aiotko —"
"Aion, Glory — aion!"
"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"
"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua — Jumala sinua siunatkoon —! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä pienempään. Mutta tämä — tämä on suurin työala maailmassa, Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä ristiinnaulitseminen."
Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt edestakaisin, puhuen kiihkeästi.
"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus. Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas, Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory, he tulevat jumaloimaan sinua — ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta — kaikesta, kaikesta — säälistä ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta maailmassa?"
Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä — jalointa maailmassa."
"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"
Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"
John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"
"Entä työsi Lontoossa?"
"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen — kaikkeen!'"
"Oh!"
"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"
"Ei se ole mitään!"
"Oletko varma — aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme pettäkö itseämme — mieti —"
"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua,
John — enkö ole kaunis tänään?"
"Sinä olet aina kaunis, Glory."
"Mutta etkö huomaa mitään erotusta — tämä puku esimerkiksi?"
Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät.
"Kuinka ihana sinä olet, armas!"
"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"
"Minun kaunis, suloinen tyttöni!"
Gloryn pää oli taipunut taaksepäin, ja hän hehkui ilosta. "Älä tule vaan liian lähelle, ettet rypistä hamettani."
"En, enhän toki — minua peloittaisi."
"En minä nyt kumminkaan sitä tarkoita, ettet saisi ollenkaan koskea minuun."
"Mitähän ne sitten ajattelevat nuo onnettomat, muodottomat, rumat ihmisraukat?"
"Ja katsopas minun punaista tukkaani. Tämä väri soveltuu siihen, eikö sovi?"
"He tulevat sanomaan, että sinä olet kuin Madonna, Jumalan Äidin kuva!"
"Pelkäätkö — pelkäätkö sinä minua tässä puvussa, rakas? Menenkö muuttamaan toisen puvun ylleni?"
"Ei, ei, anna minun katsoa sinuun vielä kerran."
"Mutta sinä et pidä minusta tänään kumminkaan."
"Minäkö?"
"Tiedätkö, ettet ole kertaakaan suudellut minua vielä sen perästä kun astuit tähän huoneeseen?"
"Glory!"
"Kulta, oma kulta!"
"Ja sinä", sanoi John lähellä Gloryn huulia, "oletko valmis kaikkeen?"
"Kaikkeen", kuiskasi tyttö.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Glory kietonut kätensä Johnin kaulaan, mutta vetäytyi samalla itse hiukan erilleen Johnista voidakseen katsoa häntä silmiin ja nähdäkseen myöskin kauniit hihapitsinsä. Äkkiä ilmaantui ryppy Johnin otsalle. Hän muisti luostarin varoituksen ja koetti koota voimiaan.
"Mutta siellä minä rakastan sinua kuin sisarta, Glory."
"Ah!"
"Noitten kurjien raukkojen tähden, joilta kaikki maallinen rakkaus on kielletty, me tulemme rakastamaan toisiamme niinkuin enkelit rakastavat toisiaan."
"Niin, se on epäilemättä korkeinta, puhtainta, parasta rakkautta. Mutta —"
"Mitä sanookaan Talmud? 'Se, joka eroaa maailman iloista, menee naimisiin paratiisin kunnian kanssa'."
Gloryn silmäripset olivat kosteat. Hän katsoi syvään Johnin silmiin.
"Ja ajattelepas, että saamme yhtyä tulevassa maailmassa, Glory — mikä onni, mikä autuus!"
"Rakasta minua tässä maailmassa, armas!" kuiskasi Glory.
"Sinä olet heidän nuoruutensa, Glory, heidän voimansa, heidän sulonsa!"
"Ole minun, kulta, minun omani!"
Mutta ryppy ilmaantui Johnin otsalle toisen kerran, ja hän irtautui Gloryn sylistä, ennenkuin heidän huulensa ennättivät yhtyä toisen kerran. Sitten hän alkoi astuskella huoneessa, kuten ennenkin, puhuen katkonaisesti. Heidän pitäisi lähteä kohta — hyvin pian — melkein heti. Ja nyt hänen täytyi palata Sohoon. Siellä oli niin paljon puuhaa — järjestämistä. Ovella hän epäröi — hän vapisi hellyydestä, tuskin tietäen, kuinka hän voisi erota. Glory seisoi pää kumarassa, puoleksi suuttuneena, puoleksi häpeissään.
"Hyvästi", huudahti John luonnottomalla äänellä, ja sitten hän syöksyi alas portaita. "Isä oli oikeassa", ajatteli hän. "Ei kukaan mies ole voittamaton. Mutta Jumalan kiitos, se on ohi nyt! Se ei voi enää koskaan tapahtua!"
Gloryn hehku oli hävinnyt, hän tunsi itsensä kylmäksi ja onnettomaksi. Sitä ei enää voinut auttaa, hän ei voinut paeta. Hänen täytyi luopua kaikesta sen miehen tähden, joka oli luopunut kaikesta hänen tähtensä. Istuen sohvalle painoi hän päänsä patjoihin ja itki kuin lapsi. Sielunsa syvimmässä pohjukassa tunsi hän selvään, ettei hän ikinä voisi lähteä pois, mutta hän alkoi kumminkin sydämessään sanoa jäähyväisiä sille elämälle, jota hän oli tähän saakka elänyt. Lontoon ihanuus, Lontoon viehätys astui kuin panoraamassa hänen eteensä, mutta kaikki sen kurjuus ja lika oli hävinnyt. Kuinka suloinen tuo maailma oli, jonka hän oli jättämäisillään! Hän tulisi muistamaan sitä aina, koko elämänsä ajan toivottomasti, rajattomasti kaivaten. Hänen kyyneleensä vuotivat sormien lomitse, joilla hän painoi kasvojaan.
Kirjeenkantajan koputus kuului alakerran ovella. Regissööriltä saapui kirje, joka oli kirjoitettu teatterielämän humussa ja touhussa aivan sähkösanoman tapaan: "Teatteri edistyy nopeasti. Miehet tekevät työtä yöt päivät. Harjoitukset paranevat ja samoin dekoratsionit. Emmekö voisi päättää, että ensimmäinen näytäntö on kahden viikon perästä?"
Tähän oli liitetty tekijän kirjoittama kirje: "Te olette ennättänyt suuren menestyksen aattoiltaan, rakas Gloria, ja minun täytyy kirjoittaa teille onnitellakseni teitä. Voin tosin vielä huomata teissä muutamia tottumattomuuden piirteitä, hiukan luonnollisuuden puutetta, mutta nyt jo on teidän esityksessänne niin paljon intohimoa ja voimaa, että voin ennustaa teille loistavaa menestystä. Suuri tulevaisuus odottaa teitä. Älkää pelätkö sitä, älkää säikähtäkö sitä! Se on yhtä varma kuin auringonnousu aamulla."
Glory nosti tuon kirjeen huulilleen, sitten hän nousi sohvalta, kohotti päänsä pystyyn, sulki silmänsä ja hymyili. Haavenainen valtasi hänet taas sulkien hänet hiljaa ja lujasti jäädyttävään syliinsä.
Rosa tuli kotiin päivälliselle ja nähdessään Gloryn uuden puvun hän huusi: "Titianin varjo! Mikä taulu!" Syödessään hän mainitsi tavanneensa herra Draken, joka oli kertonut, että Walesin prinssi luultavasti tulisi olemaan läsnä ensi-illassa, koska hän oli kysynyt päivämäärää ja muita yksityiskohtia.
"Mutta etkö sinä ole kuullut sitä suurta uutista, kultaseni? Se on kaikissa iltalehdissä."
"Mikä se on?" kysyi Glory, mutta hän näki, mitä oli tulossa.
"Isä Storm aikoo ruveta isä Damienin seuraajaksi. Niin ainakin sanotaan. Tänä iltana otaksutaan hänen ilmoittavan asiasta klubissaan, ja minun pitää mennä sinne sanomalehteni puolesta."
Heti päivällisen jälkeen Rosa läksi Sohoon, ja entinen tuska sekä sisällinen taistelu valtasivat taas Gloryn. Hän tiesi, että hetki oli nyt tullut, ja kaikki riippui hänen toiminnastaan. Hän tiesi, ettei hän ikinä voisi murtaa niitä kahleita, joilla maailma ja hänen ammattinsa sitoivat hänet. Hän tiesi, että tuo toinen nainen nyt oli voittanut, ja oikean Gloryn täytyi empimättä seurata häntä. Mutta rakkaudesta luopuminen oli kamalaa.
Päivä oli ollut leuto ja kaunis. Nyt se oli menossa mailleen, ja unelias tuulen henkäys kiikutti kellastuneita lehtiä, jotka riippuivat lakastuneina, harventuneissa oksissa kuin sormet vanhan naisen kädessä. Glory istui pulpetin ääressä ikkunan luona koettaen kirjoittaa kirjettä. Monesti hän oli repinyt paperin palasiksi, kuivannut silmänsä ja aloittanut uudestaan. Sitten hän kirjoitti:
"Se on mahdotonta, rakas John. Minä en voi lähteä kanssasi Etelämeren saarille. Minä olen ajattelemistani ajatellut, mutta minä en voi, en voi! Se on suurin, jaloin, ylevin tehtävä maailmassa, mutta minä en ole se nainen, joka kykenisi sellaisiin suuriin toimiin. Minä olisin vain hedelmätön viikunapuu, petturi, ulkokullattu. Sinä veisit vain kuolleen ruumiin mukanasi, jos minut veisit, sillä minun sydämeni ei olisi siellä. Sinä huomaisit sen piankin, armas, ja minä häpeäisin.
"Enkä minä voi luopua tästä elämästä — minä en voi luopua Lontoosta — minä rakastan näitä meluavia katuja, loistavia käytäviä, ihmistungosta, soittokuntia, iltatulituksia ja sykähtelevän elämän ilmauksia. Minä rakastan menestystä, ihailua ja… vieläpä 'käsien taputusta teatterissa'. Sinä olet ylempänä kaikkea tuota ja voit suhtautua ylenkatseellisesti siihen ja pitää sitä turhana roskana. Minä rakastan sinua sen tähden mutta en kumminkaan voi luopua siitä. Minulla ei ole kyllin voimaa, se on kuin veressäni, armaani, ja minä kuolen, jos minun pitää siitä luopua.
"Minua miellyttää se, että minua lellitellään, hyväillään, suudellaan, ja minä kaipaan — minä kaipaan ihan äärettömästi rakkautta! Minä kaipaan sellaista henkilöä, joka aina, joka päivä kertoisi minulle, kuinka paljon hän rakastaa minua, joka kiittäisi minua, hellisi minua ja unohtaisi kaiken minun tähteni, kaiken, kaiken muun, oman sielunsa ja autuutensakin. Sinä et voi, se olisi synti, eikä se sitä paitsi olisi sitä tunnetta, jota sinä sanot rakkaudeksi ja joka on ainoa oikea, jos sinä kerran lähdet tuohon ylevään, kamalaan työhön.
"Kun sanoin, että rakastan sinua, puhuin totta, armas, enkä kumminkaan oikein ymmärtänyt, mitä tuo sana sisälsi, mitä kaikkea se tarkoitti. Minä rakastan sinua vieläkin — koko sydämelläni, koko sielullani, mutta nyt minä ymmärrän, että me olemme niin erilaisia, ettemme ikinä voi soveltua yhteen. Minä en koskaan voi kohota sinun ylevään korkeuteesi. Minä olen niin heikko, sinä olet niin väkevä. Sinulla on kymmenen miehen voimat, sillä sinun sydämesi on puhdas, kun taas minä —
"Minä en ansaitse, että ajatteletkaan minua, John. Jätä minut siihen elämään, jonka olen valinnut. Se saattaa olla kurjaa ja turhamaista ja arvotonta, mutta se on ainoa, johon minä sovellun, ja kumminkin minä rakastan sinua… ja sinä olet rakastanut minua. Jumala kaiketi luo miehen ja naisen joskus tällaisiksi, eikä maksa vaivaa taistella sitä vastaan.
"Yksi ainoa suudelma vielä, armas — viimeinen."
XVIII.
John Storm palasi takaisin Victoria Squarelle ilosta loistavin kasvoin ja löysi rouva Callenderin odottamassa häntä ankarana kuin tuomari. John saattoi nähdä, että rouva Callenderin silmät olivat punaisina itkusta, ja heti paikalla hyökkäsi vanha rouva hänen kimppuunsa käyttäen katkeraa ivaa:
"No vihdoinkin sinä tulit. On tämä nyt taas kaunis juttu! Mitä sinä ajattelet? Oletko noiduttu, vai mitä? Luuletko sinä, että asioita noin vaan voi käännellä miten sattuu? Sinä todellakin olet luotu menemään spitaalisten saarelle!"
"Minä olen kutsuttu, täti, ja kun Jumala kutsuu ihmistä, niin mitä hän voi tehdä muuta kuin vastata Samuelin kanssa —"
"Älä lörpöttele tyhjiä. Samuelilla oli ainakin jonkun verran järkeä. Hän odotti kunnes sai kolme kutsua, mutta minä en ole kuullut, että tämä olisi sinun kolmas kutsusi."
John Storm nauroi, ja tämä sai rouva Callenderin aivan suunniltaan. "Hyvä Jumala! Mitä sinä aiot, mies? Entä tuo tyttöraukka — sinä aiot kaiketi karata pois hänenkin luotaan? Se on häpeällistä, kiittämätöntä, se on väärin. Sellaista en olisi mitenkään odottanut sinulta."
"Ei teidän tarvitse siitä huolehtia, hyvä täti", sanoi John, "tyttö tulee minun mukaani!"
"Mitä?" huudahti rouva Callender, ja hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä hämmästystä.
"Nii-in", sanoi John. "Teissä naisissa on runsaasti uljasta mieltä,
Jumalan kiitos, ja hän on kaikista teistä uljain."
"Mutta sinä et ikimaailmassa liene niin mieletön, että vaadit tuota tyttöraukkaa tulemaan sinne kurjuuden pesään."
"Hän tahtoo itse sinne… ainakin hän tahtoo pois Lontoosta."
"Tahtooko hän? Vai niin, vai niin! Enkö minä jo sanonut, että hän on joku noista sinun 'sisaristasi' tai ainakin sinne päin?… Ja sinä annat tuommoisen tytönhuitukan houkutella sinua pois omasta työstäsi ja omista velvollisuuksistasi… ja sinä olet olevinasi mies!"
John rupesi lepyttelemään häntä, ja vähän ajan perästä näkyivät jo noissa vanhoissa kasvoissa kyyneleet ja hymy taistelevan.
"No mene nyt, poika! Minä tahtoisin… Kyllä minä kumminkin tahtoisin nähdä hänet… Missä hän asuu täällä Lontoossa?"
"Miksi te tahtoisitte sen tietää, täti?"
"Mitä se sinua liikuttaa, poika? Enkö minä nyt saisi mennä sanomaan hyvästi tyttöraukalle sekä viedä hänelle pienoista lahjaa ennenkuin hän lähtee pois, kysymättä lupaa keltään mieheltä?"
"En minä vain menisi teidän sijassanne."
"Miksikä et, jos sallit minun kysyä?"
"Hän on kirkas kuin tähtönen ja terävä kuin timantti, ja hän voisi paikalla oivaltaa aikeenne, hyvä täti. Paitsi sitä minä en neuvoisi —"
"Pidä neuvosi, kuten suolasikin, itselläsi, kunnes niitä pyydetään, hyvä mies… Ja kun ajattelee, että järkevä ihminen jättää työnsä Lontoossa tuommoisen tähden… tuommoisen —"
"Monet kunnon miehet ovat ennenkin lähteneet lähetystyöhön, täti."
"Mokomaa narripeliä! Se on vallan samanlainen ala kuin parturin tuoli, joka soveltuu kelle tahansa."
"Eikä tämä sitäpaitsi olekaan mikään tavallinen lähetysala."
"Sitä pahempi! Silloin sinä et ainakaan syöksyisi silmät ummessa ennenaikaiseen kuolemaan."
"Sitä ei kukaan meistä voi tehdä, täti, sillä taivas on kaikkia ylempänä."
"Suuret sanat tulevat tyhjästä vatsasta, poikaseni, joten sinä voit säästää ne ja jäähdyttää soppaasi. Mutta voi, voi sentään! Vanhan Jane Callender-raukan sinä aivan unohdat."
"En koskaan, täti!"
"Unohdat. Älä väitä vastaan."
"En koskaan!"
"Minä näen sinut viimeisen kerran, poika. Minä tiedän sen… ja minä pidän sinusta kuin omasta pojastani."
"Täti, täti, älkää ottako asiaa niin murheelliselta kannalta."
"Ja on sekin, että pikkuinen tytönheiskale saa aikaan tuommoisen häiriön!"
"Ei, täti, se on aivan minun oma tuumani — täydellisesti minun."
"No niin, tietysti! Mies on vaimon pää, mutta vaimo sitä päätä kääntää!"
He söivät päivällistä yhdessä ja läksivät sitten ajamaan Sohoon. John puheli koko ajan kiihkeän innokkaasti, mutta vanha rouva istui synkkänä ja äänetönnä, hiukan vain huoahtaen silloin tällöin. Downing-kadun kulmassa John astui pois vaunuista mennäkseen tervehtimään pääministeriä, ja vaunut läksivät edeltäkäsin Sohon pappilaan.
Sanomalehtipoika kulki alas Whitehalliin päin tarjoillen iltalehtiä. John osti yhden ja huomasi heti ensi sivulla oman nimensä. Siinä seisoi: "Toisessa paikassa mainitsemamme uutinen, että isä Storm aikoo jatkaa sitä työtä, josta urhoollinen isä Damien juuri on muuttanut manalan majoille, herättää varmaankin sekä iloa että surua — iloa siksi, että on vielä olemassa tuollaista jaloa innostusta, joka aikaansaa sellaisia päätöksiä, surua siksi, että Lontoon kirkko kadottaa niin paljon, kun tuo urhoollinen, harras, itsenäinen ja uhrautuva pappi eroaa… Jo sekin oli hyvin huomiotaherättävä seikka, että lordin poika, kreivikunnan perillinen vapaaehtoisesti rupesi elämään köyhänä Sohossa, joka on väkirikkaimpia, kurjimpia ja huonoimmin hoidettuja nurkkia koko kristikunnassa —"
John Storm puristi lehden kouraansa ja heitti sen kadulle, mutta pari minuuttia myöhemmin hän näki samanlaisen lehden pääministerin kädessä astuessaan sisään vastaanottohuoneen ovesta tervehtimään setäänsä. Vanhan miehen kasvot olivat lempeät, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen.
"Pelkään, että sinulla on huonoja uutisia, John."
John nauroi äänekkäästi. "Siltäkö minä näytän? Vai pahoja uutisia!
Eihän toki, päinvastoin parhaimpia uutisia maailmassa."
"No mitä sitten, poikaseni?"
"Minä aion mennä naimisiin. Te olette niin usein sanonut, että minun pitäisi naida, ja nyt minä aion seurata tuota neuvoanne."
Kalpeat vanhat kasvot hymyilivät. "Tuo sanomalehdissä kerrottu huhu on siis perätön?"
"Ah, se on kyllä tosi, ja minun vaimoni tulee kanssani!"
"Mutta oletko miettinyt sitä tarkoin? Etkö vaadi liian paljon naiselta? Naiset ovat uskonnollisempia kuin miehet, mutta he ovat samalla materialistisempia. Uskonnollisessa kiihkossaan he voivat tehdä suuria uhrauksia — mutta kun kiihko on jäähtynyt —"
"Oh, älkää pelätkö sitä, setä", sanoi John, ja sitten hän kertoi pääministerille saman kuin rouva Callenderillekin — että Glory oli tahtonut pois Lontoosta ja että John ei ehkä muutoin olisi keksinyt tätä nykyistä tuumaansa. Kalpeat kasvot yhä hymyilivät, mutta pääministeri kysyi itseltään: "Mitä tämä tarkoittaa? Onko tytöllä omat syynsä, joiden tähden hän tahtoo pois Lontoosta?"
"Tiedätkö poikaseni, että sinä et vielä ole edes maininnut minulle, kuka hän on?"
John kertoi sen, ja sitten ministeristä tuntui kuin etäinen humina toisesta maailmasta olisi sukeltautunut hänen mieleensä hetkeksi.
"Siis hän on tätä nykyä näyttelijätär, sanot?"
"Jotain sentapaista, mutta valmis luopumaan kaikesta tuon suuren tehtävän tähden."
"Hyvin uljasta, epäilemättä, hyvin kaunista, mutta entä sinun nykyiset velvollisuutesi — sinun velvollisuutesi Lontoossa?"
"Siitä minä juuri aioin puhua", sanoi John. Hänen innosta loistavat kasvonsa kävivät vakaviksi, ja hän koetti tehdä selkoa Sohon käytännöllisistä asioista. Siellä hänellä oli tyttöklubi ja lastenkoti. Molempien piti muuttaa pois pappilasta huomenna, ja hän oli vuokrannut niille kodin Westminsteristä. Mutta niiltä puuttui vieläkin varoja, ja jos mahdollisesti hänellä vielä oli jotain saatavia, joita voisi käyttää tuohon tarkoitukseen… jos oli riittävästi varoja… jos hänen äitinsä perintö ei vielä ollut loppuun kulutettu —
Pääministeri katseli, kuinka ilme vaihteli Johnin kasvoissa, mutta kuunteli tuskin ollenkaan hänen sanojaan. "Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän yhä itseltään vanhaan tapaansa, kuten ainakin mies, jonka tehtävänä on ottaa selkoa salatuista motiiveista.
"Siis sinä olet kumminkin valmis lähtemään Lontoosta, John?"
"Miks'en lähtisi, setä? Lontoo ei semmoisenaan ole mitään minulle, se on vähemmän kuin ei mitään, ja kun kerran uljas tyttö, joka koko sydämellään on kiintynyt Lontooseen —"
"Kuusi kuukautta sitten tarjosin sinulle tilaisuutta siihen, mutta silloin —"
"Silloin minun pääni oli täynnä unelmia, setä. Ne ovat nyt, Jumalan kiitos, haihtuneet, ja minä olen vihdoinkin herännyt."
"Mutta kirkko — minä arvelin, että sinun velvollisuutesi ja harras kiintymisesi kirkkoon —"
"Kirkko on suuri sekamelska, setä, kokoelma pirstaleita, jotka ovat irrallaan ilman keskinäistä yhteyttä, ilman periaatetta, ilman elämää. Siinä ei yksikään mies tätä nykyä voi saada jalansijaa, ellei hän alista velvollisuuksiaan ja vakaumustaan leipähuolien alle. Siinä eläminen on kariääriä eikä ristiretkeä. Kerran luulin voivani elämälläni panna vastalauseen tuota kaikkea vastaan, mutta se oli unelma vain, tyhjänpäiväinen, naurettava unelma."
"No, entä sinun naisliikkeesi —."
"Toinen unelma, setä! Kokonainen asestettu ja hyvin johdettu armeija ei voisi voittaa taistelussa sitä vääryyttä vastaan, jota maailma harjoittaa naisia kohtaan! Miksi ei? Siksi että vihollinen on meissä itsessämme ja ainoastaan Jumala voi sellaisen vihollisen voittaa. Hän sen vielä voittaakin! Jumala kostaa vielä tälle kurjalle, epäsiveelliselle Lontoolle kaiken sen julmuuden naisia kohtaan. Minä näen koston lähenevän, se ei ole enää kaukana, ja Herra silloin auttakoon niitä, jotka —"
"Mutta, rakas poikaseni, ei suinkaan sinun liene välttämätöntä paeta maailmasta voidaksesi haihduttaa unelmasi? Ja juuri nyt, kun kaikki alkoi käydä valoisaksi sinulle. Vielä eilen sinua pilkattiin, ivattiin, sinulle naurettiin —"
"Ja huomenna minua taas potkitaan, pilkataan ja ivataan. Voi, maailma on viheliäinen pelkuri, setä, ja onnellinen on se mies, joka ei sitä ollenkaan kaipaa! Hän on sen herra, sen itsevaltias herra, ja kaikki muut ovat surkeita orjia! Ajatelkaapa ihmisiä, jotka ajavat takaa mainetta ja arvonimiä ja kunniamerkkejä ja hovikutsuja! Kerran he kaikki saavat tyytyä ahtaaseen hautaan vain. Ja ajatelkaapa rikkaita, jotka palkkaavat salapoliiseja vartioimaan heidän lapsiaan, ettei kukaan saisi niitä varastaa voidakseen vaatia lunnaita, ja itse he sillaikaa kävelevät kuin ihmishahmoon pukeutuneet vetojuhdat kassaholveissaan rikkauksiensa keskellä! Voi sitä kurjaa erehdystä, että kansa muka on suuri, jos se on rikas! Kerran minä uskoin, että kirkko on se turvapaikka, jonne saattaa paeta tuon aikakautemme pahimman henkisen vaaran alta, ja tietysti kirkko voisi olla semmoisena turvapaikkana, jos se olisi rakennettu evankeliumin perustukselle. Mutta se ei ole. Se rakastaa maailman valtaistuimia ja kumartaa kultaista vasikkaa. Köyhyys! Lahjoita minulle köyhyys ja riistä minulta kaikki muu. Jeesus, meidän rakas Vapahtajamme, Hän tiesi, mitä Hän teki ruvetessaan köyhäksi, ja ihmisenä hän oli jaloin, mitä koskaan on maan päällä elänyt."
"Mutta eihän tuo spitaalisten luokse lähteminen ole sama kuin pelkkä köyhyys, rakas John — se on sama kuin kuolema, varma kuolema, ennemmin tai myöhemmin, ja taivas tiesi, mitä uutisia ensi posti tuo meille."
"Mitä siihen tulee, tunnen olevani Jumalan kädessä, setä, ja Hän tietää parhaiten, mikä meille on hyödyllisintä. Ihmiset puhuvat paljon ennenaikaisesta kuolemasta, mutta ei kukaan voi eikä koskaan ole voinut kuolla ennen aikojaan, ja on suorastaan Jumalan pilkkaa ajatella niin. Kuka meistä voi pitentää elämäänsä minuutillakaan? Mutta Jumala voi kaiken sen tehdä. Kuinka ihanaa on heittäytyä kokonaan hänen huostaansa, kohottaa kohti taivasta kätensä, joita maailma tahtoisi kahlehtia, ja huudahtaa: 'Tee minulle mitä itse tahdot, minä olen valmis kaikkeen — kaikkeen'."
Rypyt vanhan miehen silmäin ympärillä värähtelivät, ja hän ajatteli:
"Kaikki tuo on itsepetosta. Hän ei usko sanaakaan siitä. Poikaraukka!
Hänen sydämensä yksin johtaa häntä, ja hän on itse surkein orja meistä
kaikista."
Sitten hän sanoi ääneensä: "Asiat eivät ole kehittyneet niinkuin minä toivoin, John, ja se surettaa minua hyvin kovasti. Elämän lait ja rakkauden lait eivät aina ole sopusoinnussa keskenään — sen minä tiedän varsin hyvin."
John hätkähti, mutta ei vastannut.
"Minusta tuntuu kuin kadottaisin äitisi toisen kerran kadottaessani sinut, poikani. Totta puhuen olen pitänyt sinua silmällä ja ajatellut sinua, vaikka sinä et ole sitä tietänyt. Sinä olet ollut hiukan välinpitämätön vanhasta miehestä. Minä luulin, että sinä kerran toisit vaimosi luokseni ja että minä saisin nähdä sinun lapsesi. Mutta kaikki tuo on nyt mennyttä, eikä sitä voine enää auttaa… Sanotaan, että jaloimmat, ylevimmät asiat maailmassa on, suoritettu jonkinmoisessa kuumetilassa, ja ehkä tämä sinun kuumeesi… Hm… Mitä rahoihin tulee, ovat ne käytettävinäsi milloin tahansa."
"Niitä ei voi olla paljoa jälellä, setä. Minä olen kaiketi jo saanut suurimman osan."
"Ei, John, ei. Ne rahat, mitä tähän asti olet saanut, olivat minun — sinun rahasi ovat kaikki vielä koskematta."
"Te olette liian hyvä, setä, ja jos minä olisin voinut aavistaa, että olisitte tahtonut tavata minua useammin —"
"Niin, niin, kyllä ymmärrän! Viisas mies on sanonut, että on hyvin vaikeaa rakastaa naista ja samalla tehdä jotain muuta; silloin tuskin voi rakastaa Jumalaakaan."
Johnin pää vaipui alas, ja hän nousi mennäkseen pois.
"Mutta käy täällä ennenkuin lähdet Lontoosta — jos lähdet — ja hyvästi nyt! Jumala sinua siunatkoon!"
* * * * *
Uutinen John Stormin aikeesta ruveta isä Damienin seuraajaksi oli liikuttanut Lontoon sydäntä, ja siksi olivat kadut ja pihamaat St. Mary Magdalen-kirkon ympärillä täpösen täynnä väkeä. Heidän silmissään John oli antautumaisillaan suurenmoiseen tehtävään, ja häntä piti elähdyttää ja tukea. "Hyvästi, isä!" huusi joku. "Jumala teitä siunatkoon!" huusi toinen. Nuori, kainonnäköinen nainen ojensi kätensä hänelle, ja sitten kaikki koettivat tehdä samoin. John koetti vastata heille iloisesti, mutta hänen kurkkunsa tuntui pusertuvan kiinni ja hänen äänensä oli hermostunut. Rouva Pincher seisoi pappilan ovella itkien peittelemättä ja pyyhkien silmiään. "Eikö täällä Lontoossa ole tarpeeksi spitaalisia, herra pastori, tarvitseeko niitä mennä maailman ääristä hakemaan?" John nauroi ja koetti vastata leikillisesti, mutta syystä tai toisesta hän ei saanut sanaakaan suustaan ja ajatukset tuntuivat vallan sekavilta.
Klubihuone oli täpötäynnä väkeä, ja tyttöjen ja sisarten joukossa näkyi useita vieraita kasvoja. Rouva Callender istui pienen estraadin toisessa päässä katsellen synkästi huoneen toiselle puolelle, jossa seisoi johtaja-isä mustassa kauhtanassaan, äänetönnä ja tarkkaavana, ja hänen vieressään veli Antero, lapselliset kasvot hymyilevinä. Tytöt lauloivat Johnin astuessa sisään, ja heidän äänensä paisuivat voimakkaiksi, kun he näkivät hänen kulkevan väkijoukon läpi. Kun hymni oli lopetettu, syntyi hetken äänettömyys, aivan kuin olisi odotettu Johnin puhuvan, mutta hän ei noussut ylös, ja sitten alkoi harmonion edessä istuva neiti taas soittaa. Muutamat turvakodin nuorista äideistä olivat tuoneet lapsensa mukanaan, ja heidän ohuet äänensä kaikuivat muitten mukana veisaten:
"Kodissa taivaan sinisen
On isä pienten lapsien."
John oli taistellut urhoollisesti, mutta nyt hänen mielenmalttinsa alkoi murtua. Kaikki muut olivat nousseet seisomaan; hän ei voinut nousta. Hänen kasvoissaan kuvastui pelko ja samalla häpeä. Epämääräisesti, puolitietoisesta melkein katuen hän rupesi miettimään asemaansa. Oikeastaan hän sittenkin lähti vartiopaikaltaan ja pakeni työmaaltaan. Tämä oli hänen oikea työalansa, hänen tosi toimintansa, ja jos hän siitä luopuisi, seuraisi häntä ikuinen katumus. Ja kumminkin hänen täytyi mennä, hänen täytyi jättää kaikki — sen hän vain ymmärsi ja tunsi.
Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"
Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.
He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.
Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen — kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.
Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.
"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:
"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.
Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen. Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.
"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi. Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."
Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä lasta.
Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen, sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui alas portaita.
"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.
"Kuinka niin?" kysyi toinen.
"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."
Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.
"Glory! Sinäkö siinä olet?"
Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.
"Mitä sinä täällä teet?"
"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"
"Lapsiraukkani!"
"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana — ei tänä iltana, Rosa."
Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's
Inn'ille.
Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä. Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.
"Amen! Amen!"
Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat soittaa:
"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias."
585
Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan, ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.
"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas,
Pyhä Kolmiyhteys!"
Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt elämänsä Jumalalle.