NELJÄS KIRJA.

PYHÄTTÖ.

I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä — pieni maanjäristys, joka kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle. Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia, joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat, useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija, ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus. Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä, hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan, sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki, joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille, oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä, ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille, sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan, ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli — suuri, kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä oli toisenkinlainen koira — verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan", ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille — pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä — ja selittäessään, kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten loppuun näytelty — ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä, ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet, ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen, ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan. Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin — "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa — taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.

II.

Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi
Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni?
Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä hänellekin niin tärkeä päivä —"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut, ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki. Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta tunnetusta herra Stormista — "isä"-Stormista — hän kun veti kansan mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu —

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö —"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni, ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin. "Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle, että nyt… tänään —"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi — teidän on vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä —"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä, kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia… tahtoisin sanoa vaarallisia —"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan, "minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi. Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus —"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu, joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos —"

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia sukulaisia — ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin… Mutta varmaankin olisi parempi panna yksi mies valvonnan alaiseksi, olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah… Hm!… Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää. Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi…" Ja epämääräisin lupauksin sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle vangitsemiskäsky… Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt! Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset, uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina. Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito, toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään, Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen, voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen virrassa — siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin — ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä. Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla, jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut; nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille, jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa, olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö, hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne, kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin, samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää, neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat lähelle The Downs'ia. — Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita, jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä, posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen, joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen: "Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan. Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona, joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä, että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu… hassu… tuhma… pää hiukan pehmennyt, sanalla sanoen —"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä. Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat…" alkoi Betty vilkaisten ympärilleen tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne ovat sillä kannalla, rakas elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi, vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan —"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän. Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa — musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula" oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine ihmisjoukkoineen. — Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.

III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä, mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta, ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla, ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun, eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen "posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto. Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä, ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla. Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija, jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa. Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä, voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei" eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä, varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana. Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle. Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e. elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys ilmenee ponnistuksena — sallitko minun sanoa turhana ponnistuksena? — toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas, poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi vastuunalaisuus. Minä en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua, John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua tänne, sillä… sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin — huvituksiin ja yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa — naurettava irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja — ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria' tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän — paljon filantrooppisia suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin entisinä aikoina."

"Totta — totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki —"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi. Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo, poikaseni, varo —"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä, etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni. Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua, John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi… Ei, mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä, joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle. "Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm", kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua. "Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti:

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä hevoskilpailut eivät ole hevos-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin, ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni, puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa, huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat parhaat vuodet elämästänne —"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.

IV.

Nuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn iloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka hetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki tervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei Gloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä hänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi Robertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa olijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin tykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä Aldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin "kukkulaksi", ja siellä vilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä, haeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä eväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat kerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla. Tuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat virkaansa aivan poliisin nenän edessä. "Pyhä maa!" Ha, ha, haa! Kaikki raamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä herrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli Mooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat vedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia kilpa-ajopettureita vain.

"Hei, tulkaa tänne urheilijat!" huusi joku, ja sitten sateli sekavia huutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan eteenpäin.

He olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle tunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi pahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten hengitystä.

"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä persoonassa", sanoi Glory.

"Mennään tuonne ruohokentälle", sanoi Drake, ja he läksivät menemään kilparadan poikki.

"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?" kysyi
Glory.

"Saarnasiko? En minä huomannut mitään." Ja sitten he tunkeutuivat eteenpäin.

Puitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen shillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen minuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin ympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu. Hevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja, joilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli sekaisin ruohokentällä.

Draken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen ori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja odotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni ja luottava. "Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir Francis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut. Se on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se todellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita tänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir Francis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija — sillä on liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija. Joka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani."

Ja jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki, heilutti päätään kuiskaten iloisesti: "Saatte uskaltaa mitä summia tahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby kavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!"

Drake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä sen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa nahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta pitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory läksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän ohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät Jockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan, palkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä. Vihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä vedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi Drake:

"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?"

"Kymmenen yhtä vastaan."

"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista", sanoi Drake, ja sitten hän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.

Astuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: "Mutta eikö arkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen astuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa."

"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!"

"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun…
Mutta miksi arkkidiakoni…?"

"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen suvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista tyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille."

"Siis John Storm —"

"Hän ei ole missään vaarassa vielä — ei missään!"

"Oi, kuinka suloista!" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja Glory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään ja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti tuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä. Hän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli katsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei penikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn portin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli liikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan kuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.

Pilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Kyllä tämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!" huudahti hän.

Juuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä, että Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit katsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: "God save the Queen". Suuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja vihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi kansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.

Gloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella itkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään, asettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien, lornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta katseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava oli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat itsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia itämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin pukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.

Glory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs kuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi olleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen värähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä kaikki — muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi syntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen seurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun sinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin kukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja harmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se huvitti häntä äärettömästi.

"No, mitä te arvelette?" sanoi Drake.

"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet vallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa — hänen pitäisi olla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku — hänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin —"

"Herran nimessä, olkaa vaiti!"

Mutta Glory kuiskasi: "Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa rauhassa."

Glory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta oli kuin vaahtopää koski.

"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?" kysyi herra.

Drake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:

"Jaa, kuinka se olikaan?"

"Mahdoton hinta — teille", sanoi Drake.

"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja tulen lyömään vetoa teitä vastaan."

Hänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät vetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn puolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.

"Missä muodossa?"

"Oh — hm — punnissa tietysti."

"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien kumartelemisella?" sanoi Drake.

"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta', tiedättehän…" ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan, ja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös ja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta. Muutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja lordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa vetoasioita.

"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain vedonlyöntiä?" kysyi hän Glorylta.

"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?"

"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti."

"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää."

"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?" sanoi Drake ja hänen silmänsä säteilivät.

"Sen saatte nähdä sitten", nauroi Glory.

Juuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen lavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen kaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi tapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin, missä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti kiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä kohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin tuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti puhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.

"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi —. Mitä tuo on?"

Valkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä kuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: "Nyt ne läksivät!" Sitten seurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit tähystelivät kilpajuoksijoihin.

Hevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle yhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle ja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään pitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti sitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat kääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä hirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen käytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti ponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin. Siitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan syöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan ohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä hevosenpituudella.

Ja joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla, itkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.

"Mutta te olette nyt menettänyt vetonne", sanoi Drake.

"Oh, vähätpä siitä", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt satulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä "kaikki järjestykseen"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot uudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa, joka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.

"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?" sanoi Drake.

"Te tyhmä poika", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, "eikö mustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis olisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te menettäisitte kilpailussa?"

Drake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi tuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella häntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät häntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja lordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey olivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä. Drake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta eläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se hengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla, päässä ja korvissa.

"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa sinulla!" sanoi Glory.

"Mutta uskaltaisitteko te?" kysyi Drake.

"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!"

"No, te saatte koettaa — saatte totisesti."

Joku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja "vuosisadan parhaimman hevosen kunniaksi." Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen piti juoda sen omistajan malja, "maailman parhaimman pojan malja", ja sitten hänen vielä piti juoda "parhaimpain kilpailujen malja, mitä ikinä Epsomissa on ollut." Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat joivat vielä Draken ehdotuksesta "maailman armaimman, hilpeimmän, hellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon", ja Glory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: "Sanokaa minulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas."

Kun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut sanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo kukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut, paksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta, ja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin junalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt mieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa sinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta. Vaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten takaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.

"Mutta entä minun hansikkaani?" sanoi Drake hämillään.

"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte —"

"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut aika paljon.