V.
Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.
"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"
Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa, kirouksen ja ylenkatseen alaisena.
"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"
Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot, ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi. Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen sielunsa ikuisen piinan kauhuista.
Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon, sinä et saa, sillä minä — minä — minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien, uhkaavien pilvien peitossa.
Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin, että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä taivasalla.
Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli. Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa. Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija, jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.
Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä. Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta: "Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."
Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä, joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja. Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio, joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen — hävittäisi tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.
Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys, uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset! Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä, kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.
Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa, eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he virren uudestaan.
Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten katollekin.
Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla, kiihkeällä äänellä:
"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät, katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee, tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi, raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra, eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa, että tuo ennustettu tuho oli tulossa.
Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. — "Anteeksi, anteeksi!" — "Oi, Jesus, pelasta minut!" — "Oi, syntisten Vapahtaja!" — "Oi, Jumala, armahda minua!" — "Voi sydäntäni, sydäntäni!" —
Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet. Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen hurjasti hehkuvin silmin.
Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs te täällä lystäilette?"
"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"
"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän itsellesi?"
Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland Yardilta.
VI.
Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä, rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään: "Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä, lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa. Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot, jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä? Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!
Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä, panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista kiihkoa.
"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä sankarityön.
John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.
"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä —'"
Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso! Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"
John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain — jotain muuta, jotain tavatonta.
Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä, mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan, täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat selvillä heidän välillään?
Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa. Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?" kysyi hän itseltään.
Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella: "Tuolla hän on." — "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän vavisten.
Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä, kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään, oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se oli oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla. Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.
Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn. Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa, hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle? Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin, tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö minun se tehdä?" kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."
Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan saatanan haltuun…" Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin käsin. Siinäkin seisoi "saatanan haltuun". Mutta parannetussa englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.
Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.
Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.
"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:
"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö siellä ole ketään? Eikö?"
Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.
"Ah, tekö siellä olette?"
"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja uutisia."
"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä välinpitämättömyyttä.
Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky!
Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."
"Eikö muuta?"
"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on ohi."
"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."
"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä — siinähän koko kiusa onkin."
"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."
"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas, jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi! Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo ruma kaapu päältäsi!"
"En voi, täti."
"Etkö voi?"
"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."
"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi, niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin — saisit aika selkäsaunan. Minä jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi, kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."
John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha rouva pois.
John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin. Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?
Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä, hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen, rikoksellinen viekkaus.
Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä —
Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.
"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.
"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja pelästyneen näköisenä.
"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan. Missä koira on?"
"Porstuassa, veli."
"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet tiedä, minne olen mennyt — ymmärräthän?"
"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut kovaa."
Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät, hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.
"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä kenenkään huomaamatta."
Veli Antero meni ulos katsomaan.
Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle, mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset puhuivat hänestä — kiittäen häntä, siunaten häntä — ja kertoen hänen pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.
Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja huivejaan.
"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm — kasvonnekin ovat erinäköiset."
John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla. Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.
Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.
Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua ylöspäin.
Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.
"Garden House."
"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."
John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."
Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan, jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.
Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala, pitääkö minun tehdä se — täytyykö minun — täytyykö minun?" mutisi hän itsekseen.
Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen, missä John seisoi.
Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun Glory makaisi siinä… siinä… siinä… silloin kääntyisi John tuon miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen maailmassa! Te olette tuon tehnyt — te — te — te — olkaa iäti kirottu!"
Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat. Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän. Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi, mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.
"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.
"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.
"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:
"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."
Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.
"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte tullut?"
"Missä emäntäsi on?"
"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."
"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan odottamaan."
"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori — isä, tarkoitan, mutta jos minä vaan olisin tuntenut teidän äänenne — se oli niin muuttunut. Ja minua torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna —"
"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"
"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"
"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."
"Hyvää yötä, isä!"
Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen, jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. Hänen piti murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!
VII.
Matka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli nauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan ruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat aikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas, hyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon sopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko, joka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet ja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle, naureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti puettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja keltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut polttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät savipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat ryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä auringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten kasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja he puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin — mutta kaikki olivat nyt saman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.
Täällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. — Tuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä väsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä maahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat kuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan siekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa pakoon.
Mutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya. Lordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille ja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli juopunut nainen. "Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!" — "Olen kyllä, hyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta sitä te ette uskalla tehdä."
Eräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti tyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön päästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä, ja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja tyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen 'Old Dutchiä'.
Glory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake huusi naurusta.
Kello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin. Silloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot oli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan huvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen päärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä huolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut ymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.
"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys", sanoi lordi
Robert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.
Siinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia sinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat liittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat. Juopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut muuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä. Sitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: "Isä Storm!" Kun tuota huutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:
"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä", ja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti tyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: "Kuka nyt siitä välittäisi, mitä elefantti sanoo?" Glory ei ollut huomaavinaan mitään, mutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.
Kun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue päättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai Romanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan pukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin valmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen ja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet esikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake, jonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä, ilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen hämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti käsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen. Vihdoin rupesi hän laulamaan "Armas äitiseni", mutta yhtäkkiä ääni sortui ja hän purskahti itkuun.
"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla", sanoi Betty.
Sitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia
Gloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:
"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?"
"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin", vastasi Glory ja sitten hänkin rupesi nauramaan.
He olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: "Mutta nyt on aivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään — miksi emme yhtä hyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?" — Naiset huusivat "mainiota!" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman epäiltävää laatua.
"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?" sanoi Drake vilkaisten
Gloryyn.
"Miksikä ei?" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake huusi: "Hyvä on!" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista Glory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.
Korinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä Lontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan Jermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla odotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin. York-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle saakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin puettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja sekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat päällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan, iso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin. Siellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa Grosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja kauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa seisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä. Kukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan kuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa "halloo!", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa "tra-la-la-la-laa!" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään ison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren liikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes "kelpo poika", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä varietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran "halloo!", ja musiikki taukosi.
Lordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia vaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa portaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella tanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin amerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita. Lordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi, menivät he ruokasaliin.
"Halloo!" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä, joilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja perhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä ja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa ja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä naurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin säveleitä ja "tra-la-la-laa!" alikerran tanssisalista.
Glory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut Draken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja lausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän ympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen samanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä palasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän kilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat katsoa tirkistivät Gloryyn. "Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai mitä?" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen välittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.
Isopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset liivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: "Glorian malja!" Se oli Gloryn uusi kilpa-ajotuttavuus.
"Kuka on tuo ritari Siniparta?" kuiskasi Glory Drakelle.
"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi", vastasi Drake. "Hän on näet koonnut kaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja arvokas herrasmies."
Samassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala ukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu taukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten sanoi lordi Robert:
"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa, tiedättehän?"
Nuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku, ja monen posket kalpenivat.
"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo — onhan se ulvonut koko ajan" [myrsky on englannin kielellä storm. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert, mutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta alkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä ja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista viinuria isä Stormiksi.
Glorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä, kun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita Gloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:
"Mitä Gloria katselee?"
"Katselen eikö täällä ole yhtään miestä", vastasi Glory, ja lihava partaniekka kääntyi pois mutisten: "Saakeli!" Samassa Glory huomasi, että Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella puolella.
"Ei, tuhat kertaa ei, ei, ei!" huusi Drake. "Sano häntä heikoksi ja hupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää? Hän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi määritellä häntä tavallisen kaavan mukaan."
"Tietysti en, hyvä veli", sanoi lordi Robert. "Tavallinen terve järki nauraa hänelle."
"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee tuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla tapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä suurinta hullutusta."
"Ohoh! Ohoh!" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut huutoja kuuleviin korviinkaan.
"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin terveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen perhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä soimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle sielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden hengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä. Se sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää lippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee."
Nuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.
"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat kaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista hulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän järkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja rakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle ihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin — sanomme heitä intoilijoiksi — me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi ryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan! Hyvät herrat", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, "minä esitän teille maljan — isä Stormin malja!"
Glory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät loistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi äkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
"Esirippu joutuin alas nyt", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.
Drake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen tuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.
"Pullo samppanjaa joka tapauksessa", huusi Drake. Hän oli käsittänyt ihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois suunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että Drake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli, ettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta nauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan Draken kanssa.
"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana", kuiskasi Drake hymyillen tarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti päätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.
"Minun täytyy — minä tahdon — teidän pitää sallia", ja hän tarttui Gloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä käsivartta.
Samassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen näköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain "virastosta", "ministeriöstä" ja "Scotland Yardista." Sitten Drake kääntyi häneen koettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: "Olen kovin pahoillani, rakas Glory — hyvin pahoillani — minun täytyy poistua hetkiseksi. Odottakaa täällä kunnes palaan, vai…"
"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri", sanoi Glory. Heidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja lordi Robert sanoi:
"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa…?"
"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.
Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory astui vaunuihin.
"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.
"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa… Kuinka mainio te olitte tänä iltana!"
"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin… Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa herää tai murtaa koko ovi!"
Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita, ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.
VIII.
Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa…
Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.
Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen — miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.
Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja istuutui jälleen.
Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa, jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään. Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan: "Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta, menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon: 'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi." Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen alentumistilaa vastaan — se on oleva syyttäjänä miehille, jotka pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.
Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John, "kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään: "Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"
Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa. Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin. Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.
John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen odottaen.
Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä nähdä.
Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana, seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.
"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään.
"Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"
John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya kammotti tämä hiljaisuus.
"Liisa kaiketi avasi oven — missä Liisa on?"
"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.
"Entä Rosa — oletko nähnyt Rosaa?"
"En."
"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"
Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää levolliselta.
"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä se itse."
Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui sohvalle, jonka vieressä John seisoi.
"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"
"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory — minä näin sinut siellä."
"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka… Olitko sinä kukkulalla?"
"Olin."
John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen. Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa luistaisi pois hänen jalkainsa alta.
"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.
"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.
"Rukoile sitten heti, lapseni."
"Miksi?"
John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös, astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja lausui vihdoin:
"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"
"En; en ole terve", vastasi John.
"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit tänne nyt illalla?"
"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."
Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.
"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä,
John. Kerran… varmastikin… toivon —"
"Tänä yönä, tänä yönä, nyt!"
Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin. Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.
"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan — jos minä näytän pelkääväni — jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty." Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.
Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi vienosti, hellästi puolustautua.
"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että —"
Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.
"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin toimin sitä katsomassa."
"Usko minua, John, sinä erehdyt — erehdyt täydellisesti."
Mutta synkässä raivossaan John huusi:
"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"
"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."
"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin sittenkin kiellät sen!"
Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.
"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan! Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki, jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."
Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä, niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli edestakaisin huoneessa.
"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"
Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.
"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory — sinä tiedät sen varsin hyvin — ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin — itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"
Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut — aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.
"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"
Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta — Johnin rakkautta häneen.
"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon — minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea — en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen — vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa — kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"
Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:
"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory… Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. — "Ja tuo sinun menestyksesi — se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.
"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä — en voi, en voi!"
"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"
"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten… Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."
Johnin huulilla oli säälin hymy. — "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory — en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."
"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut —"
"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"
"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa —"
"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä,
Glory, ei koskaan!"
"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"
Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" — Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.
"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle — ei kerrassaan mitään… Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! — Muistatko venettäsi — Gloriata — muistatko sitä?"
John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.
"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'… Muistatko, John?"
Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä, ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun rakkauteen?" sanoi hän itselleen.
"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy — tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan, jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."
John työnsi pois valokuvan.
"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain, että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"
Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen sisimpään olemukseensa.
"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas! Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä kanssa kuin vihollista vastaan.
"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha jersey-röijyni? Tuossa — tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan. "Katso minuun nyt, John — katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin ennenkin? Miksi sinä et katso?"
Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"
Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti purkaa tunteitaan.
"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."
Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.
"Ei, vaan rakastamaan minua!… Suutele minua, John!"
John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat kiharat valahtivat Johnin kasvoille.