"Minä en pidä siitä, John, että puhelet tuolla tavalla. Minä kyllä arvaan mihin ollaan menossa. Siinä asiassa on runsaasti puuhaajia — englantilais-katolilaisiksi he sanovat itseään! No niin, muistapas saksalaista sananlaskua, joka sanoo: 'jokaisessa pappisessa piilee paavinen'… Ja jos sinä aiot jäädä kirkon palvelukseen, John, en ymmärrä, miks'et voisi olla järkevä ja mennä naimisiin. Totta puhuen, minä olen vain vanha, yksinäinen mies, siitä ei päästä, ja jos sinun äitisi poika antaisi minulle niin sanoakseni lapsenlapsen — hm?"
Pääministeri oli naurahtaa taaskin.
"Niin, John — säälittää minua — tuommoinen komea poika. Eikö olekaan enää maailmassa suloisia nuoria tyttöjä? Ovatko ne kaikki olleet ja menneet sen jälkeen kun minä olin nuorena? Minä voisin avata sinulle laajan valintapiirin. Kun näet on kyllin korkeassa asemassa, niin… toden totta, minä lupaan sinulle — sinä saat kenen tahansa, rikkaan tai köyhän, tumman tai vaalean —"
John Storm istui kuin piinapenkillä. Nyt hän nousi lähteäkseen. "Ei, setä", sanoi hän matalalla äänellä, "minä en koskaan mene naimisiin. Nainut pappi on sidottu elämään liian monella siteellä. Hänen rakkautensa vaimoonsakin on side. Ja sitten seuraa rakkaus maailmaan, sen rikkauksiin, sen kiitokseen ja kunniaan —"
"No niin! No niin, emme puhu siitä sen enempää. Se on tietysti parempi kuin vallaton elämä, jota useimmat nuoret miehet nykyään näyttävät viettävän. Mutta entä sinun pitkä kasvatuksesi ulkomailla, ja nyt isäparkasi on jäänyt aivan yksin omiin hoiviinsa. Hyvästi, poika. Tule joskus minua tervehtimään. Kuinka sinä olet äitisi näköinen joskus! Hyvästi!"
Kun vastaanottohuoneen ovi sulkeutui John Stormin jälkeen, mietiskeli pääministeri: "Poika-parka, hän luo itselleen paljon sydänkipua vielä."
John Storm kulki katua pitkin sanoen itsekseen: "Kuinka omituista, että hän puhui minulle tuolla tavalla. Mutta Jumalan kiitos, se ei pannut sydäntäni kertaakaan värähtelemään. Kaikki semmoinen kuoli minussa vuosi sitten."
Sitten hän kohotti päätään ja hänen askelensa kävivät keveiksi. Syvällä jossakin salaisessa sydänsopukassa nousi ylpeä ajatus: "Glory saa nähdä, että maailman kieltäminen on maailman omistamista — että mies voi olla köyhä ja kumminkin koko maailman kuningaskunnat ovat hänen jalkainsa juuressa."
Hän läksi Westminster-sillan asemalta maanalaista rautatietä kotiinsa päin. Oli keskipäivä ja rautatiellä suuri tungos. John oli reippaalla mielellä ja puheli kaikkien naapuriensa kanssa. Hänen astuessaan pois Viktoria-asemaila tuli kanonikko häntä vastaan. John tervehti häntä hiukan mielenosoituksellisesti. Kanonikko vastasi jokseenkin väkinäisesti ja astui sitten ensi luokan vaunuun.
Kulkiessaan Eaton Placeen päin näki John Storm väkijoukon seisovan katsomassa jotain katukäytävällä. Siinä makasi vanha vaimo, risainen, likainen olento, kasvot nääntyneet, kalpeat. "Onko tapahtunut tapaturma?" kysyi eräs herra, ja joku vastasi: "Ei, hän pyörtyi." "Miksei kukaan vie häntä sairashuoneeseen?" sanoi sama herra, ja sitten hän leviitan lailla poikkesi toiselle puolen katua. Teurastajan rattaat rämisivät ohi, ja teurastaja hyppäsi alas sanoen: "Poliisia ei ole milloinkaan saatavana, kun sitä tarvittaisiin."
"Mutta sitäpä ei tarvitakaan täällä, ystäväni", sanoi ääni ulkoapäin.
Sanoja oli John Storm, joka tunkeutui ihmisjoukon läpi.
"Tahtoisiko joku ystävällisesti koputtaa ovelle?" Hän nosti vanhuksen käsivarsilleen ja kantoi hänet kanonikon taloon. Miespalvelija näytti kauhistuneelta. "Ilmoittakaa minulle, koska kanonikko palaa kotiin", sanoi John marssien matoilla peitettyjä portaita myöten ylös huoneisiinsa.
Tunnin kuluttua avasi vanha eukko silmänsä sanoen:
"Onko mitään tapahtunut? Mikä on hätänä? Onko tämä työkoti?"
Nähtävästi nälän tuottama heikkous oli syynä pyörtymiseen. John Storm alkoi syöttää vanhukselle kananpaistia ja maitoa, jota oli tuotu hänelle toiseksi aamiaiseksi.
Iltapäivällä hän kuuli kanonikon äänen ja askelet alakerrasta. Hän meni alas työhuoneeseen ja oli aikeessa koputtaa ovelle, mutta ääntä yhä kuului sisältä, milloin kovempaa, milloin hiljempaa. Vihdoin hän lyhyen vaitiolon aikana koputti, ja melko närkästynyt ääni huusi: "Sisään!"
John Storm tapasi kanonikon käsikirjoitus kourassa lausumassa sunnuntain saarnaa. Se hämmästytti nuorta pappia, mutta hän rupesi ymmärtämään, mitä pääministeri oli hänelle kertonut kanonikon kielillä puhumisesta.
Kanonikon otsa oli synkkä. "Tekö siellä? Kovin ikävää nähdä teidän astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta tänään, herra Storm."
John vastasi, että se oli köyhäin luokka ja siksi myöskin hänen.
"Te olette liian vaatimaton, herra Storm. Ja totta puhuen, minä en pidä siitä, että minun apulaiseni —"
John oli häpeissään. "Jos mielipiteenne ovat semmoiset, herra kanonikko", sanoi hän, "en tiedä, mitä sanottekaan saatuanne kuulla, mitä minä vielä olen tehnyt."
"Minä kuulin siitä ja myönnän, ettei se minua miellyttänyt. Olkoonpa teidän vanha turvattinne kuka tahansa, minun kotini ei ole sopiva paikka hänelle. Minä kannatan armeliaisuuslaitoksia semmoisten tapahtumien varalle, ja minun täytyy pyytää teitä mitä kiireimmin toimittamaan hänet sairashuoneeseen."
John oli sanatonna. "Hyvä, koska se on teidän tahtonne, herra kanonikko; minä vain ymmärsin, että sanoitte minun huoneitteni olevan… Paitsi sitä täyttää tuo eukkoparka paikkansa yhtä hyvin kuin kuningatar Viktoriakin, ja ehkäpä enkelit suojaavat toista yhtä hyvin kuin toistakin."
Seuraavana päivänä John Storm meni katsomaan eukkoa Martan Viinitarhan sairaalaan ja näki siellä johtajattaren, ylilääkärin ja koko joukon sairaanhoitajattaria. Jokainen tiesi hänen seikkailustaan. Pari kertaa hän huomasi hiukan sääliviä katseita, joskus kuului naurun kikatusta. Hänen seisoessaan eukon vuoteen ääressä mutisi tämä: "Minä tiesin, ettei se ollut työkoti, kultaseni. Hän puhui niin ystävällisesti ja puristi kättäni."
Kulkiessaan osastojen läpi hän oli hakenut tuttuja kasvoja, mutta ei löytänyt niitä. Mutta nyt hän yht'äkkiä huomasi nuoren tytön pumpulisessa hoitajatarpuvussa, valkoinen esiliina edessä, seisovan äänetönnä vuoteen ääressä. Se oli Glory, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Te ette saa tehdä sillä lailla", sanoi tyttö kiihkeästi; "minä en voi kestää sitä". Hän polki jalkaansa. "Ettekö te näe, että kaikki täällä —"
Yhtäkkiä hän käännähti ympäri ja oli mennyt pois ennenkuin John ennätti vastata. Glory häpesi häntä. Ehkä Glory oli puolustanut häntä! Veri nousi nuoren papin päähän, ja hänen poskensa hehkuivat. Glory! Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä, eikä hän uskaltanut katsoa tytön jälkeen, mutta hänen teki mieli suudella vanhaa vuoteella makaavaa eukkopoloista.
Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle… Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa — kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."
VI.
Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:
"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."
Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin kirkon palvelijoista — siellä oli nimivahtimestareita, herroja varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän luetteli orkesterin jäsenet — urkurin, kapellimestarin, varsinaiset jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka, ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren palkan.
Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John
Stormia.
Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja ajaen eteenpäin.
Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan seurakuntalaisia kirkon ovella.
"Mennään länsikäytävästä — minä soisin teidän näkevän kirkon parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.
Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.
"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle, järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan, viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.
Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.
"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.
Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja ilma oli täynnä hienoa tuoksua.
Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.
Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.
John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin he tarvitsevat kolehtiin."
Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.
Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana. Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi kauan elämään.
Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin kahina, äänien humina — voi, se oli ihanaa — se muistutti aivan kesäistä merta. — John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon uskonnoksi — 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, mutta —"
"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani keskiviikkona."
Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.
"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun tähteni."
Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan — kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."
John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.
Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti — hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.
Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. — "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan… Missä siis on meidän turvamme?… Kirkko on Jumalan kansan turvana… Kristus vastaa meidän — vastaa — meidän —"
Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän —", ja astui alas saarnatuolista.
Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat — ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö — vaati oppia ja valmistusta.
"Minä tunnustan — niin, minä olen ylpeä siitä, — että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"
Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.
John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.
Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"
Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein lumivalkea.
"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori Guthrie saarnasi. Hän ei myöskään lukenut joka sanaa paperista — hän ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai, kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta, mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen täytyy odottaa. Hyvästi!… Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän puolestanne. Minä arvelen — että — että —. Mutta tulkaa tervehtimään minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!…"
Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.
Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä, vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.
"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta
Glory! Mitä Glory ajattelee?"
Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä, että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka jalka leikattiin sunnuntaina."
John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada selkoa asiasta.
"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"
Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.
"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, — saarna! Kuinka tyhmä minä olen!
Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"
"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"
"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?… ja silloin!"
John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään — ei vähääkään — kun taasen hän —
Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.
"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden —."
Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.
VII.
Martan Viinitarha.
Rakas Rakel täti! — Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea — mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!
Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla — nimittäin minun.
Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa. Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.
Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä, lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi laulanut Te Deum'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä, minkä sain sisar Allworthyltä!
Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse leiponut sen Johnnielle, ja sitten — no niin, sisar Allworthy ei kiittänyt minua!
Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan: "Minä—ä—ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin — sitä parempi.
Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko maailma tulee sinne — koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä…
Glory.
VIII.
Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:
"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"
Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:
"Minä en ole mikään maksava harjoittelija — leikkivä harjoittelija, piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."
"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin. Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone; ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin te syynä. Ei siitä teitä kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."
Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö, tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat, harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli haljennut jostakin kohdasta.
"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.
"Niin on, onko teidänkin?"
"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"
"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi — Glory — eikö niin?"
"Niin. Entä teidän nimenne?"
"Polly Love."
Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä kuluttamaan.
"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.
"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä", sanoi Glory.
"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja —."
Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.
"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin — kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"
"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.
"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla toisella puolen puistoa."
"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.
"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"
Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi taskuaan.
"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."
"Herrako?" kysyi Glory leikillisen kohteliaasti, mutta samassa he kulkivat portista ja sen jälkeen hän ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin tuota komeaa juhlakomentoa edessään.
Aamu oli kaunis, ja puiston keväiset lehdet olivat vihreät ja tuoreet. Suuren nelikulmion kolmella sivulla oli punatakkeja [englantilainen sotilaspuku on punainen. Suoment. muist.], keskiosa oli täpösen täynnä katsojia. Kaikki sinnepäin olevat ikkunat ja parvekkeet olivat samoin täynnä väkeä. Kaikkialla näkyi sotilaita, vahteja, poliiseja, kenraaleja hatut kallellaan ja itse Walesin prinssi karhunnahkaisessa lakissa ratsasti ympäri kannukset ja suitset kalisten. Sitten kuului torven ta-ra-ta-ra-raa, ja kova ääni komensi: "Kunnia lipulle!" Upseeri kantoi sitä, valkoiset hansikka-kädet lensivät ohimolle tervehdykseksi, pistimet välähtelivät, marssittiin ympäri, ja soittokunta soitti: "Brittiläinen soturi." Glorystä oli kaikki tuo kuin unta. Hänen povensa kohoili ja hän oli vähällä itkeä.
Polly nauroi ja puhua laverteli iloisesti. "Ha, ha, haa! katsopas tuota sotamiestä, joka ajaa takaa päivänvarjoa! Nyt hän sai sen miekkansa kärkeen."
"Nämä ovat kaikki suuria herroja", kuiskasi Glory.
"Tietysti", sanoi Polly. "Näetkö sinä tuota herraa tuolla ikkunassa vastapäätä? — se on ulkoasiain ministeriö."
"Mikä?" kysyi Glory etsien silmillään.
"Tuo tuolla kävelypuvussa ja silkkihatussa. Tuo, tuolla puhelemassa naisen kanssa, jolla on vihreä liinapuku, musta pitsikaulus ja keväthattu."
"Tuonko ruman tytön vieressä, jolla on kokonainen rhododendron-pensas päässään?"
"Niin juuri. Tuo herra se antoi minun tuttavalleni piletit."
Glory katsoi häneen hetkisen, ja jokin hyvin himmeä muisto alkoi tulla hänen mieleensä, mutta samassa alkoi soittokunta soittaa ja hän siirtyi pois toisaalle. Nyt soitettiin: "God save the Queen" [engl. kansallishymni. Suoment. muist.] ja sitten kaikki oli lopussa. Glory huokasi syvään sanoen: "Hyvä on!"
Polly nauroi hänelle, ja Gloryn täytyi myöskin nauraa. He naurattivat toisiaan kunnes ihmiset rupesivat heitä katsomaan, ja se nauratti heitä vielä enemmän, joten heidän täytyi juosta pois.
"Voi kuinka hupsu sinä olet, Glory", sanoi Polly; "yksinkertaisin asia sinua ihmetyttää."
He menivät katselemaan puoteja, kulkien ylöspäin Regent-katua, torin ohi ja sitten pitkin Oxford-katua Cityyn päin, nauraen ja puheskellen koko ajan. Kerran he poikkesivat pienelle ostokselle erääseen puotiin, ja myyjätär näytti vallan hämmästyvän heidän vallatonta käytöstään. Sen jälkeen heidän tietysti teki mieli mennä joka puotiin kadun varrella käyttäytyäkseen niin hullunkurisesti kuin suinkin. Kahden tunnin kuluessa he olivat tehneet kaikki mahdolliset hullutukset, mitä sen ikäiset nuoret neitoset voivat keksiä ja olivat täysin onnellisia.
He olivat ennättäneet Englannin pankin edustalle, ja nälkä alkoi jo hiukan kiusata. He hakivat kahvilan Cheapsidessä ja astuivat sisään saadakseen päivällistä. Huone oli täynnä miehiä, joista moni heti nousi nähdessään molemmat tytöt. Nämä olivat puetut sairashuoneen ulkopukuun, mutta Pollyn puvussa oli jotain silmäänpistävää, josta syystä miehet katsoivat heihin hymyillen. Glory katsoi rohkeasti heihin takaisin sanoen aivan ääneensä: "Kuinka hirveän lystiä olisi olla tarjoilijattarena, jolle herrat iskisivät silmää, ja sitten saisi nauraa heille takaisin!" Polly työnsi häntä kylkeen käskien häntä vaikenemaan. Itse käveli Polly pää kumarassa, mutta käytti siitä huolimatta silmiään kuin sähköpatteria kesken viattominta puhelua. Selvään saattoi nähdä, että Polly oli ennättänyt pitkälle tässä maailmassa, ja kun uudestaan häneen katsoi, huomasi, että hänen elämänsä oli jollakin lailla luiskahtanut harhaan.
Syötyään astuivat tytöt omnibussiin kulkien vielä kauemmaksi itään päin. He istuivat vastatusten nauraen ja puhellen ääneensä toisten matkustajien suureksi hämmästykseksi. Mutta saavuttuaan köyhille, rumille kaduille, jossa oli vihanneskauppiaitten kärryjä katukäytävän vieressä ja surullisia hautausmaita vihreine vesoineen, jotka koettivat näyttää puilta, tahtoi Glory kääntyä pois.
He läksivät takaisin höyryveneellä Thamesia pitkin joltakin laivasillalta. Höyryvene otti matkustajia joka sillalta pitkin virtaa ja London Bridgen luona tuli soittokunta laivaan. Tullessaan Paavalin kirkon kohdalle oli laiva ahdinkoon saakka täynnä väkeä, joka oli menossa kaupungin länsiosaan katsomaan, kuinka kuningattaren syntymäpäivää vietettiin, ja soittokunta soitti: "Ja neidin kultakiharat irrallaan aaltoili."
Silmänräpäyksen ajan Glory oli hurjana ilosta ja seuraavana silmänräpäyksenä näytti ilo äkkiä sammuneen. Aurinko oli laskeutumaisillaan Westminsterin tornien taakse loistavaan tulimereen. Se muistutti täydelleen auringonlaskua Peelissä, vaikka tosin nuo hohtavat, välkkyvät valopilkut tuolla alempana olivat ikkunoita eikä aaltoja ja vaikka tuo kumea humina ei ollut mahtavan meren kohinaa, vaan mahtavien miljoonien melua.
He astuivat maihin Westminster Bridgen luona ja läksivät teeravintolaan juomaan kupin teetä. Kun he tulivat ulos, oli pilkkosen pimeä, ja he nousivat omnibussin katolle. Kaupunki loisti sähkö- ja kaasuvaloissa, jotka siellä täällä muodostivat kuningattaren nimikirjaimet, ja Whitehall oli täynnä vaunuja, menossa virallisiin vastaanottoihin. Gloryn teki mieli päästä keskelle kaikkea tuota elämää, ja siksi tytöt astuivat alas omnibussista ja läksivät kävelemään käsikoukussa.
Kun he kulkivat Piccadilly-sirkuksen ohi, rupesi heitä taas naurattamaan, sillä ihmistungos huvitti heitä. Tällä kohdalla oli ahdinko suurin, ja heidän täytyi tunkeutumalla tunkeutua läpi. Muitten muassa siellä oli useita loistavasti puettuja naisia, jotka näyttivät odottavan omnibussia. Glory huomasi, kuinka kaksi heistä teeskennellen ja virnakoiden meni puhuttelemaan erästä herraa, joka kulki siitä ohi.
"Tuopa oli omituista! Huomasitko sinä?" kysyi hän.
"Tuotako! Ei se ole mitään erinomaista, se on vallan jokapäiväistä täällä!" vastasi Polly.
"Mitä se merkitsee?" kysyi Glory.
"Mitäkö? Etkö todellakaan ymmärrä?… Voi herranen aika sinua Glory… Sinun ystäviesi pitäisi todellakin pitää huolta sinusta. Sinä tiedät liian vähän tästä maailmasta."
Ja sitten äkkiä kuin salama iski Gloryyn ensimmäinen aavistus elämän surkeudesta.
"Voi taivas, tule pois", hän huudahti vetäen Pollya mukaansa.
He olivat juuri hengästyneinä ennättäneet St. Jamesin kadun ohi, kun monokkelilla ja leveällä valkoisella tärkkirintamuksella varustettu herrasmies tapasi heidät ja tervehti. Glory kiirehti eteenpäin, mutta Polly seisahtui tutunomaisesti.
"Se on vain minun tuttavani", sanoi Polly muuttuneella äänellä. "Tämä on uusi sairaanhoitajatar. Hänen nimensä on Glory."
Herra sanoi jotain loistavasta nimestä ja loistavasta onnesta, jos pääsisi sellaisen hoitajan hoidettavaksi, ja molemmat tytöt nauroivat. Sitten vakuutti herra olevansa iloinen siitä, että tytöt olivat käyttäneet hänen pääsylippuaan, ja valitti, ettei päässyt heitä nyt saattamaan kotiin.
"Mutta tanssiaisiin tulen", sanoi hän ja lisäsi sitten vilkaisten
Gloryyn: "Tekisipä mieleni tuoda asuintoverini myös sinne."
"Voi, tuokaa!" sanoi Polly peittäen silmänsä puolittain silmäluomillaan.
Herra sanoi hiljaa jotain Glorysta, mitä tämä ei voinut kuulla, ja heilutti sitten valkoista hansikastaan sanoen: "Terve" ja meni.
"Onko hän naimisissa?" sanoi Glory.
"Naimisissa! Herra varjelkoon, ei toki! Mitä hullunkurisia ajatuksia sinulla on!"
Kello oli kymmenen minuuttia yli kymmenen kun tytöt aika kyytiä marssivat sairashuoneen ovelle, yhä vielä puhua lörpötellen ja tuoden mukanaan lupapäivä-iloaan vielä tuonne tuskan asunnon alueillekin. Ovenvartia häristi heille sormellaan leikillisen ankarasti, ja eräs valvova sisar, joka valkoisessa puvussaan kulki porttikäytävän läpi, seisahtui sanomaan, että joku oli kaivannut toista tytöistä.
"Minua — tietysti minua", sanoi Polly. "Täällä on minun veljeni eräästä luostarista, eikä hän siedä ketään muuta kuin minua luonaan. Minä näännyn kuoliaaksi vielä hänen tähtensä."
Mutta nyt kaivattiinkin Glorya. Vaimo, jonka John Storm oli pelastanut kadulta, oli kuolemaisillaan. Glory oli ollut avuliaana häntä hoitamassa, ja eukkoraukka oli nyt koettanut säilyttää hengenkipinää voidakseen sanoa Glorylle viimeiset sanottavansa ja tervehdyksensä. Hän ei enää voinut nähdä ketään, mistä syystä Glory kumartui hänen vuoteensa yli ja puhui hänelle:
"Tässä minä olen, mummo; mitä tahtoisitte?" Nuoret punottavat kasvot painautuivat lähelle vanhoja kalpeita poskia.
"Hän puheli minulle ystävällisesti ja puristi minun kättäni. Se on totisen totta. Antakaa minulle musta vaate kirstulle ja pyytäkää häntä seuraamaan."
"Kyllä, mummo, kyllä. Minä — lupaan — minä — ooh!"
Se oli ensimmäinen Gloryn täällä näkemä kuolemantapaus.
IX.
John Storm oli ollut ensimmäisillä aamupäivävierailuillaan sinä päivänä. Sitä komentoa varten hän oli flanellipaitaan puettuna tullut alas eteiseen, jossa kanonikko odotti häntä kiiltosaappaissa ja hansikkaissa ja neiti Felicity vaaleassa silkissä ja valkoisissa höyhenissä. Istuttuaan vaunuihin sanoi kanonikko: "Te ette menettele aivan oikein itseänne kohtaan, herra Storm. Uskokaa minua, nuorelle miehelle on hyvin tärkeätä käydä hyvin puettuna, jos hän tahtoo menestyä Lontoossa."
Vaunut seisahtuivat rakennuksen eteen, joka oli aivan lähellä.
"Tämä on rouva Macraen koti", kuiskasi kanonikko. "Hän on amerikkalainen miljonääri. Hänen tyttärensä — kohta saatte nähdä hänet — menee naimisiin Englannin parhaimmista perheistä olevan nuoren miehen kanssa."
He astuivat ylös leveitä portaita sinisiin puetun lakeijan jälessä.
Ylhäältä kuului ääniä.
"Kanonikko — hm — Wealthy, neiti Wealthy ja — hm — hm — herra pastori Storm."
Äänten sorina hiljeni, ja iloisen näköinen kirjavaan puettu pikku nainen tuli heitä tervehtimään puhuen amerikkalaista murretta. Huoneessa oli monta naista, mutta ainoastaan yksi herrasmies. Tämä, joka seisoi teekuppi kädessä toisella puolen-huonetta, painoi monokkelin silmäänsä katsahtaen John Stormiin ja sanoi sitten jotain vieressään olevalle naiselle. Neitonen nauraa tirskautti. John Storm katsoi vielä kerran herraan ikäänkuin vaistomaisesti tietäen, että tuo hänen pitää tuntea, jos hän näkee hänet uudestaan. Kaula oli herralla kahlehdittu korkeaan, kankeaan kaulukseen ja ulkomuodoltaan hän oli jotenkin ruma, vartalo pitkä ja hoikka, ikä noin kolmekymmentä vuotta, tukka vaalea, silmät veltot, uneliaat, ilme eloton, mutta kohtelias. Hän näkyi hyvästi soveltuvan hienoon seuraan, osasi käyttäytyä moitteettomasti ja sanoa turhanpäiväisiä sukkeluuksia ohuella "ylhäisellä" äänellä.
"Oli todellakin ikävää, etten voinut tulla kuulemaan herra Stormia keskiviikko-iltana", sanoi rouva Macrae teeskennellysti hymyillen. "Tyttäreni kertoi minulle, että se oli erinomaisen ihanaa. Mercy, täällä on sinun suuri saarnaajasi. Koeta houkutella häntä tulemaan meille tiistaisin vastaanottopäivinämme."
Pitkä, tummaverinen, kaunis tyttö, jonka käytös oli vienoa ja miellyttävää, nousi hitaasti ja ojensi kätensä Johnille katsoen häntä silmiin äänetönnä. Sitten monokkelisilmäinen herra virkkoi kohteliaasti: "Oletteko kauankin ollut Lontoossa, herra Storm?"
"Kaksi viikkoa", vastasi John lyhyesti, kääntäen hiukan päätään.
"Oo — hm — varsin hauskaa kuulla!" virkkoi herra pitkäveteisesti, naurahtaen kylmästi.
"Ah, lordi Robert Ure — herra Storm", esitteli emäntä.
"Herra Storm on kunnioittanut minua rupeamalla apulaisekseni, lordi Robert", sanoi kanonikko, "mutta luultavasti hän ei kauan tule olemaan vain kappalaisena."
"Hyvin hauskaa kuulla", virkkoi lordi Robert. "On aina rauhoittavaa kuulla, että minulla arvattavasti tulee olemaan yksi hakija vähemmän ikuiseen kappalaispaikkaani Pimlicossa. Ne ovat ympärilläni kuin kärpäset hunajakupin ääressä. Minä luulin jo tuntevani kaikki tulevat kappalaiset koko kristikunnassa. Ja mikä liikuttava vaatimattomuus siinä seurueessa! Yksi heistä kävi eilen minua tapaamassa, mutta satuin olemaan poissa, ja ystäväni Drake — Drake sisäasiain toimistosta, tiedättehän — hän kun ei voinut miesraukalle taata jokapäiväistä leipää, niin hän sen sijaan antoi 6 penceä, ja herra apulaispappi meni täysin tyytyväisenä kotiinsa."
Kaikki näkyivät nauravan paitsi John (joka tuijotti ilmaan), ja kovimmin kaikista nauroi kanonikko. Mutta äkkiä kuului kimeä ääni:
"Miksi iskette hampaanne kappalaisraukkoihin? Eikö nyt ole olemassa yhtään kanonikkoa tai piispaa, joita paremmin sopisi puraista?"
Se oli rouva Gallender.
"Minäkin kerron teille jutun, ja minun juttuni on tosi."
"Jane! Jane!" sanoi emäntä puiden hänelle viuhkallaan, ja lordi Robert ojensi kaulansa yli kauluksen hymyillen suosiollisesti.
"Kahdeksantoistavuotinen tyttö tuli luokseni tänä aamuna Sohossa, ja hänellä oli tuo tavallinen onnettomuus kerrottavana. Hänen isänsä oli ollut paha kirkkoherra, joka kuoli viime vuonna jättäen jälkeensä 31,000 puntaa. Onnettoman lapsiraukan äiti, s.o. kirkkoherran jalkavaimo on nyt köyhäinkodissa."
Nuo olivat ensimmäiset vakavat sanat tuossa seurassa, jossa joka ikinen liike oli valheellinen. Jane Gallenderin kertomus iski kuin ukonnuoli seurueeseen. John Storm henkäisi syvään, ja vilkaisi omituisen vaiston johtamana lordi Robertiin, tuntien, että nyt oli hänen puolestaan kostettu.
"Kuinka kaunis päivä tänään on ollut", sanoi joku.
Jokainen katsahti tuon nerokkaan lauseen sanojaan. Se oli neitonen, joka punastui korviaan myöten.
Kiusallinen vaitiolo seurasi. Sitten emäntä kääntyi lordi Robertiin sanoen:
"Te puhuitte ystävästänne Drakesta, eikö niin? Jokainen puhuu hänestä, ja tytöt näkyvät olevan vallan hulluina tuohon mieheen. Niin kaunis, niin luonnollinen, niin mainio puhuja! sanovat he. Mutta tytöt ihastuvat niin helposti. Teidän pitää todellakin olla varovainen" (tämä viimeinen lause oli Felicitylle). "Kukako hän on? Lordi Robert saa kertoa sen teille. Hän on jonkinmoinen virkamies, sir, mikä lienee Draken poika Pohjois-Englannista. Hän osaa elää maailmassa — elämättä liikaa kumminkaan. Mutta me olemme päättäneet, että me emme jaksa elää kauemmin tutustumatta tuohon ihmeelliseen olentoon, ja siis lordi Robertin täytyy tuoda hänet ensi torstai-iltana meille, taikka muutoin —"
* * * * *
John Storm pääsi vihdoin pakenemaan lupaamatta palata vastaanottopäivänä. Hän meni suoraapäätä sairashuoneeseen, jossa hän sai kuulla, että Glory oli ulkona sinä päivänä. Minnekä hän oli mahtanut mennä ja mitä hän mahtoi tehdä, se vaivasi John Stormin mieltä. Se seikka, että Glory ei ollut kysynyt häneltä neuvoa eikä pyytänyt häntä johtajakseen ensimmäisellä retkellään Lontoossa, loukkasi hänen ylpeyttään ja hänen vastuuntunnettaan. Illempana eneni hänen levottomuutensa. Vaikka hän tiesi, ettei Glory palaa ennen kello kymmentä, läksi hän jo yhdeksän aikana tyttöä vastaan.
Sattumalta valitsi hän itäisen tien käyskennellen hitaasti Piccadillyä alaspäin. Melkein kaikkien klubirakennusten ikkunat kadulle päin hohtivat sähkövalaistuksessa. Nuoria miehiä hännystakeissa seisoi portailla tupakoiden ja vilvoitellen päivällisen jälkeen, ja sieviä tyttöjä kirjavissa puvuissa käyskenteli edestakaisin katukäytävällä heidän edessään. Joku tytöistä katsahti ohikulkiessaan äkkiä ylös kohottaen hiukkasen toista suupieltään, ja hänen mentyään ohi kaikki purskahtivat nauruun.
John Stormin veri kiehui. Sitten muuttui mieli mustaksi. Hän tunsi olevansa niin avuton, hänen saalinsa ja hänen suuttumuksensa olivat vallan turhia, vallan tarpeettomia. Yhtäkkiä hän huomasi haettavansa. Kulkiessaan St. Jamesin kadun ohi hän melkein töytäsi vasten Glorya ja toista sairashuoneen puvussa olevaa hoitajatarta. He eivät huomanneet häntä, sillä he puhelivat erään herran kanssa. Se oli sama mies, jonka John oli tavannut aamupäivällä, lordi Robert Ure.
John kuuli lordin sanovan: "Glorynne on niin loistavan —" sitten ääni hiljeni, mutta jotain hauskaa lordi mahtoi sanoa, sillä tyttö nauroi makeasti.
John Stormin sielu oli nyt täydessä kapinassa. Hän tahtoi seisahtua, ajaa pois tuon miehen, suojella molempia hoitajattaria, mikä oli hänen velvollisuutensa. Mutta hän kulki heidän ohitsensa, kääntyi sitten katsomaan taaksensa ja näki herran eroavan tytöistä, jotka suuntasivat kulkunsa länteen päin. Vilahdukselta näki hän heidät vielä kaasulyhdyn valossa heidän mennessään kadun poikki, ja sitten vielä toisen kerran puiston puitten varjossa.
Hän ei uskaltanut palata sairashuoneeseen sinä iltana, ja seuraavana aamuna hän oli yhä vielä yhtä närkästynyt. Mutta häntä odotti kirje Gloryltä, jossa sanottiin, että hänen vanha ystäväraukkansa oli kuollut ja että tämä oli pyytänyt Johnia hautauksen toimittajaksi. Siitä syystä John Storm pukeutui parhaaseen pukuunsa (köyhiä ei saanut kohdella kuinka tahansa, ajatteli hän) ja läksi heti sairashuoneeseen. Siellä hän kysyi Glorya ja he laskeutuivat yhdessä kolkkoon kellarihuoneeseen, jolla on aina kylmät, äänettömät asukkaansa. Ei ole kenenkään suotu viipyä kauan siellä; siksi oli vanha vaimokin haudattava samana aamuna. Seurakunta sai haudata hänet omalla kustannuksellaan, ja ruumiskärryt olivat jo ovella.
John Storm seisoi Gloryn kanssa eteisessä ja hänen mielensä alkoi heltyä.
"Glory", sanoi hän, "teidän ei olisi pitänyt mennä ulos eilen puhumatta minulle mitään. — Lontoossa on niin suuria vaaroja."
"Mitä vaaroja?" kysyi tyttö.
"Vaaroja nuorelle tytölle, kauniille tytölle —"
Glory katseli pitkien silmäripsiensä alta.
"Minä tarkoitan vaaroja — koko sielustani häpeän tunnustaa sen — miesten taholta."
Glory vilkaisi äkkiä John Stormiin ja sanoi heti:
"Te näitte meidät, eikö niin?"
"Näin, minä näin teidät, ja tunnustan, että se seura ei minua miellyttänyt."
Gloryn pää vaipui nöyrästi alas ja hän kysyi: "Se herrako ei miellyttänyt?"
John epäröi. "Minä tarkoitin tyttöä. Minä en pidä hänen vapaasta esiintymistavastaan täällä. Näitten hyvien, hurskaitten naisten seassa ei ole muita kuin hän… tuo —"
Gloryn alahuuli alkoi venyä. "Hän on iloinen ja hauska — muusta minä en välitä."
"Mutta minä välitän, Glory, ja jos hänellä on semmoisia ystäviä kuin tuo mies —"
Glory nosti päänsä pystyyn. "Mitä se minua liikuttaa, kuka on hänen ystävänsä?"
"Se liikuttaa paljonkin, jos aiotte vielä tavata heitä."
"No niin", sanoi Glory ynseästi, "minä aion tavata heitä vielä. Ensi torstaina menen sairaanhoitajattarien tanssiaisiin."
John vastasi painokkaasti: "Ei sen tytön seurassa."
"Miksikä ei?"
"Minä sanon, ettei sen tytön seurassa."
Nyt seurasi lyhyt vaitiolo, ja sitten Glory virkkoi huulet vavisten: "Te loukkaatte minua ja pakotatte minut itkemään. Ettekö ymmärrä, että solvaisette minuakin? Minä en ole tottunut solvauksiin. Te näette minun kävelevän tyhjänpäiväisen tyttöhupakon kanssa, jolla ei ole ainoatakaan ajatusta aivoissaan ja joka ei muuta osaa kuin nauraa tirskutella ja vilkuilla herroihin, ja te otaksutte että minä heti paikalla annan hänen johtaa itseni minne tahansa. Ettekö luule, että tytötkin voivat olla varuillaan?"
"Kuten tahdotte, siis!" sanoi John heilauttaen kättään ja mennen alas portaita.
"Herra Storm — herra Storm — Jo — John —"
Mutta John Storm oli jo katukäytävällä ja astui vaivaishuoneen vaunuihin.
Se oli jonkinmoinen ruumisvaunujen ja ajopelien yhdistys. Kirstu oli näet ajurin istuimen alla ja sisällä istuivat John Storm (ainoana surusaattona) ja hautajaisurakoitsija.
"Suvaitsetteko te toimittaa hautaamisen, herra pastori?" kysyi urakoitsija ja John vastasi myöntäen.
Hauta oli köyhäin puolella, ja kun urakoitsija apulaisensa kanssa oli siirtänyt kirstun määrätylle paikalle, sanoi hän: "Minulla on vielä kolme hautausta nyt aamupäivällä, joten minun pitää nyt jättää teidät toimittamaan siunausta."
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli John Storm messupaidassaan yksin kuolleen kanssa. Hän avasi kirjansa lukeakseen hautausrukoukset, eikä kukaan ihmisolento ollut sitä kuulemassa.
Hän luki: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman" ja köyhän katkera kohtalo masensi hänen sieluaan saattaen hänet vaikenemaan.
Mutta hänen kahlehdittujen tunteittensa täytyi päästä puhkeamaan ilmi, ja samana iltana hän kirjoitti pääministerille: "Alan ymmärtää, mitä tarkoititte sanoessanne että minä olin joutunut väärään paikkaan. Voi tätä Lontoota ja sen seuraelämää, sen maallisia pappeja, sen taidetta sen kirjallisuutta, sen loistoa, sen työtöntä elämää. Kaikki on rakennettu maan rasitukselle ja nimettömien köyhien hielle! Voi tätä 'Kirkeä kaupunkien seassa', joka vetää kunnon ihmisiä luokseen vietelläkseen heitä, pettääkseen heitä ja sitten muuttaakseen heidät sioiksi! Näyttää silta kuin olisi mahdotonta elää maailmassa hurskaana. Joka koettaa, se revitään kahtia."
X.
Seuraavana torstai-iltana kaksi nuorta miestä söi päivällistä huoneistossaan St. Jamesin kadun varrella. Toinen oli lordi Robert Ure, toinen hänen ystävänsä ja asuintoverinsa Horatio Drake. Drake oli noin seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi lordi Robertia ja ulkomuodoltaan verrattoman paljon kauniimpi. Hänen kasvonsa olivat miehekkäät ja miellyttävät, ilme avomielinen ja reipas; hartiat olivat leveät ja vartalo komea, tukka oli vaalea ja silmät siniset kuin nuorella pojalla.
Huone, jossa he istuivat, oli suuri ja täynnä kallisarvoisia kaluja, mutta huonekalusto oli huiskin haiskin, aivan epäjärjestyksessä. Suuret huoneurut, suuri piano, mandoliini ja kaksi viulua, tauluja sekä lattialla että seinillä, ja suuri joukko valokuvia oli siellä täällä ympäri huonetta. Peili uunin yläpuolella oli täynnä kutsukortteja, joita oli pistelty lasin ja puitteiden väliin.
Miespalvelija oli tuonut sisään kahvia ja paperosseja. Lordi Robert puhui väsyneen vetelästi tapansa mukaan, aivan kuin mies, joka on matkustanut pitkän matkan ja jota siitä syystä nukuttaa.
"No, hyvä veli, päätäpäs nyt, niin lähdetään."
"Mutta minua väsyttävät nuo hienot kestit."
"Niin minuakin."
"Ne ovat niin luonnottomia — niin tarpeettomia."
"Rakas lapsi, tietysti ne ovat luonnottomia — tietysti ne ovat tarpeettomia, mutta mitä sinä oikeastaan tahtoisit?"
"Jotain inhimillistä ja luonnollista", sanoi Drake. "Minä en välitä hitustakaan siitä, onko se tai se oikein tai väärin, — en ollenkaan — mutta minua kiusaa kuoliaaksi tuommoisen elämän typeryys."
Lordi Robert puhalteli hitaasti sauhuja savukkeestaan ja virkkoi tavallista vetelämmin: "Hyvä Drake, tietysti sinä olet aivan oikeassa. Kuka ei sitä tunnustaisi. Niin on aina ollut ja tulee aina olemaan. Mutta mitä pitäisi työttömien ihmisparkojen tehdä, elleivät he voisi paeta noihin ajanvietteisiin, joita sinä halveksit? Ja nuo ylhäiset raukat — niin, heidän pitää joskus sen ohessa hoitaa afäärejään. Myönnä, että he hoitavat niitä."
Lordi Robert nauroi väkinäisesti, mutta Drake katsoi häntä suoraan silmun ja sanoi:
"Kuinka se asia edistyy, Robert?"
"Varsin hyvin, luullakseni, vaikka tyttö ei näytä kovin kärkkäältä. Viime viikolla oli ratkaiseva kohtaus, ja minusta tuntui kuin olisin kosinut tyttöä ja saanut äidin. Minä luulen, että tämäniltaiset kestit ovat tuon tapahtuman kunniaksi, ja silloin minä en tietysti voi paeta tantereelta."
Hän nojautui taaksepäin lähetellen savupilviä kattoon, ja sanoi sitten nauraen omituisesti kurnuttamalla: "Ei, en minä pyrikään pakenemaan. Tuo iankaikkinen koronkiskuri oli täällä taas tänään. Minun piti vakuuttaa hänelle, että häät vietetään ainakin vuoden kuluessa. Sillä ehdolla hän vain suostui odottamaan rahojaan… Pahako? Tietysti se on paha juttu, mutta minkä sille voi, poikaseni?"
Miehet tupakoivat äänettöminä hetkisen, ja sitten lordi Robert taas virkkoi: "Tule nyt, hyvä mies, ystävyytemme tähden, ellet muutoin. Eukko on kunnon muija ja hän on pannut elämänsä päämääräksi saada sinut sinne tänä iltana. Ellet viihdy, niin älä viivy kauan. Me menemme molemmat pois aikaisin ja… kuulepas! — sitten pistäydymme sairaanhoitajattarien tanssiaisiin Bartimeus-sairaalaan — siellä on ainakin hauska, se on varma se."
"Minä tulen", sanoi Drake.
Puoli tuntia myöhemmin molemmat nuoret miehet ajoivat rouva Macraen ovelle Belgrave Squaren varrelle. Sen edustalla oli joukko vaunuja ja heidän täytyi odottaa vuoroaan ennenkuin he pääsivät ovelle. Lakeijat komeissa univormuissa olivat valmiina aukaisemassa vaunun ovia, auttamassa vieraita katukäytävän poikki levitetyn punaisen maton yli, johtamassa heitä eteiseen, sitten pienoiseen, marmorihuoneeseen, jossa he kirjoittivat nimensä listaan, mikä oli aiottu seuraavana aamuna julaistavaksi "Morning Post'issa", ja vihdoin suurille portaille, joita myöten he kaikki laumassa hitaasti soluivat toisen kerroksen suureen saliin. Portaitten mutkauksessa, pienen palmulehdon suojassa, istui sinikeltaisiin puettu soittokunta soitellen väkeä sisään. Ovella seisoi emäntä vastaanottamassa vieraitaan, ja moni heistä kierrähti kuin puron pyörre emännän edessä valuakseen sitten käännähdellen ja pyörähdellen eteenpäin kohisevassa virrassa. Emäntä tervehti lordi Robertia ylenpalttisen mielihyvän elein ja viittasi häntä jäämään viereensä. Sitten hän esitteli tyttärensä Drakelle lähettäen heidät huoneita kiertämään. Huoneet olivat suuret, parkettilattiaiset. Kaikki huonekalut olivat poistetut; palmut ja sanajalkalajit vain koristivat seiniä ja katossa riippuivat raskaat kruunut. Kello ei ollut vielä kymmentäkään, mutta talo oli jo täynnä ja yhä vielä tulvaili uusia tulokkaita. Ensin tulivat valtiomiehet ja diplomaatit, sitten teattereista saapuvat ja vihdoin myöhemmin illalla tulivat itse näyttelijät. Yö oli tukahduttava, ilma kuumaa ja ummehtunutta. Huoneiston toisessa päässä oli virvoitushuone, jossa kaasuliekit paloivat kirkkaina. Siellä oli tungos tihein, sekasorto suurin. Äänien helke ja kalke vihloi tuhansien veitsien lailla paksua ilmaa, ja kaiken tuon hälinän seasta kuului joskus soittokunnan räminä alakerrasta.
Useimmat vieraista näyttivät väsyneiltä. Herrat koettivat hiukan olla iloisia, mutta naiset näyttivät peittelemättä uupumuksensa. Timanteilla kuormattuina, maalilla ja puuterilla siveltyinä, kahisevaan silkkiin kiedottuina näyttivät he väsyneiltä ja loppuun kuluneilta. Kun heitä puhuteltiin, koettivat he pakottautua hymyilemään, mutta hymy hälveni pian nääntymystä ja kyllästymistä ilmaiseviin synkkiin katseisiin.
"Joko olet saanut tarpeeksi?" kuiskasi lordi Robert Drakelle.
Drake oli saanut kylläkseen, ja lordi Robertin kanssa hän alkoi anteeksi pyytäen poistua.
"Joko te menette?" sanoi rouva Macrae. "Virallinen este, niinkö? Onko se totta, herra Drake? Ah, älkää selittäkö! Minä ymmärrän — minä kyllä ymmärrän! No niin, vielä te joudutte naimisiin ja vakaannutte — ja sitten!"
He istuivat vihdoin molemmat vaunuissa ajaen Lontoon halki Bartimeus-sairaalaa kohti. Drake oli paljain päin ja viuhtoi hatullaan raitista ilmaa kasvoihinsa. Lordi Robert sytytti paperossin.
"Huh! Mikä ummehtunut luola! Oletko ennen elämässäsi kuullut semmoista kaakatusta? Täydellinen Baabelin tornin rakennuskomppania! Mitä terveen järjen nimessä ihmiset luulevat toimittavansa kiusatessaan itseään tuolla tavalla tämmöisenä yönä? Mitä he ajattelevat?"
"Mitäkö ajattelevat, poikaseni? Sinä olet kovin vaativainen! Ei kukaan tahdo ajatella mitään tuollaisissa viehättävissä hullutuksissa."
"Mutta naiset! Oletko ikinä ennen nähnyt tuollaisia kuihtuneita, kuluneita, timanttinäyttelyjä varten vuoltuja puunukkeja? Naisraukat loistavassa kurjuudessaan. Minä säälin sinun morsiantasi, Robert. Hän oli koko talossa ainoa nainen, jossa ei ollut tuota suuren maailman ja teeskentelyn innoittavaa leimaa."
"Drake hyvä, sinä osaat yhtä ja toista, mutta yhtä sinä et vielä osaa — sinä et osaa lyödä leikiksi vakavia asioita etkä käsitellä vakavasti tyhjänpäiväisyyksiä. Opi se, poikaseni, muutoin katkeroituu elämäsi! Sinä et voi muuttaa sivistysoloja muuttamalla omaa elämääsi. Valitse siis kiltisti sievin, sukkelin, rikkain pikku tyttö, joka on sopiva puunukke timanttien näyttelemiseen —"
"Minäkö? En ikinä, hyvä veli! Tarjoa minulle hiukan luontoa ja vaatimattomuutta, vaikkei sillä olisi kuin yksi ainoa hameriepu yllään."
"Kuten suvaitset", sanoi lordi Robert heittäen pois sikarinpätkän. "Sinulla on rahaa enemmän kuin meillä muilla raukoilla — voit seurata mielitekojasi. Mutta tässä jo onkin vanha Bartimeus, ja tämä on vallan toisenlainen paikka."
He ajoivat pois suurelta kadulta holviportin läpi talon eteen, joka oli vanhimpia Lontoossa ja jonka edessä oli nelikulmio, missä puut vihannoivat ja linnut lauloivat. Joka akkuna oli valaistu, ja sisältä kuului soiton hiljainen hyminä.
"Kuuntelepas", sanoi lordi Robert. "Minä olen täällä muka lääkärin tuttavana, mutta totta puhuen tulin vain tuon pikku ystävän takia, josta kerroin sinulle."
"Senkö, jolle minä hankin liput viime viikolla?"
"Juuri saman."
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat tanssisalissa. Se oli sairashuoneen oppilaiden suuri luentosali, vallan erillään sairasosastoista, muodoltaan pyöreä ja rivi lehtereitä pitkin seiniä, jotka olivat koristetut lipuilla. Katto oli lasista ja holvin muotoinen. Noin pari sataa tyttöä ja yhtä monta miestä oli siellä koolla. Salin keskilattia oli heidän tanssilavanaan ja lehterit lepohuoneina. Nuoret miehet olivat melkein kaikki lääketieteellisen opiston oppilaita, melkein kaikki tytöt olivat sairaanhoitajattaria ja he esiintyivät hoitajapuvuissaan. Ei ollut kuihtuneita kasvoja, ei kyllästyneitä katseita, ei väsähtynyttä ilmettä tuossa seurueessa. Se oli nuoruutensa kukoistuksessa, reippautensa kukkuloilla. Tytöt nauroivat ilonaurua, silmät säkenöivät onnen säkeniä, posket hehkuivat terveyttä.
Molemmat nuoret miehet seisoivat hetken katsellen tuota.
"No, pidätkö tästä?" sanoi lordi Robert.
Draken suuret silmät loistivat, hänen äänensä värähteli.
"Se on ihmeellistä — hurmaavaa!" sanoi hän.
Lordi Robertin monokkeli oli pudonnut hänen silmästään ja hän nauroi vetelään tapaansa.
"Mitä sinä naurat? Nämä naiset ovat ainakin luonnollisia, ja se on jotain se!"
Masurkka oli juuri lopussa ja tanssijat alkoivat ryhmittyä sinne tänne.
"Robert, sano minulle, kuka tuo tyttö on tuolla — tuo, joka katsoo tänne? Onko se sinun ystäväsi?"
Lordi Robert pani monokkelinsa kuntoon.
"Tuo kaunis tumma tyttökö, jolla on posket kuin posliininukella?"
"Niin, hän, ja tuo pitempi hänen vieressään — tukkaa, silmiä, rintaa vain. Hän katsoo tänne nyt. Minä olen nähnyt tuon tytön ennen jossakin. Missä ihmeessä minä olen hänet nähnyt? Katso nyt häntä — mitä eloa joka liikkeessä! Tanssi on lopussa, mutta hänen jalkansa eivät pysy hiljaa."
"Kyllä — kyllä näen. Mutta salli nyt minun esittää! sinut ensin emännille ja tohtoreille, niin sitten —"
"Nyt tiedän — nyt tiedän, missä olen nähnyt hänet! Joudu, Robert — joudu!"
Lordi Robert nauroi taas väsähtäneesti. Hänestä se oli hyvin huvittavaa.