IX.
"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"
John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin, sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin, poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se sattuisi tulemaan."
John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut petosta alusta loppuun saakka — hänen riitansa isänsä kanssa, hänen papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä, hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen ennustuksensa Westminsterissä — kaikki, kaikki oli ollut petosta ja valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.
Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä, kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa, jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu — akana myrskyssä!
Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin. Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin. Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.
Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa olevan asuntonsa ovelle.
"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.
"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.
Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka paikasta koko yön."
Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas. "Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on tapahtunut? Joku on murhattu!"
John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.
"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety sairashuoneeseen."
"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja vienyt hänet poliisikamariin."
"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä. Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua. Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"
"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.
Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain syötävää?"
John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi jo sarastaa.
"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."
"Entäs sinä, poikaseni?"
"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."
"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi —"
"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:
"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä. Hyvästi!"
"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin kadulle.
Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen, ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen", kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.
Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään, mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla? Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.
Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle, seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa, joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.
"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.
Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen takanaan.
"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"
"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani… etkö sinä tunne Joe Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen olisi tarttunut rutto tai muu turmio."
John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä, mutta kaksi puheli keskenään.
"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.
"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia", virkkoi hänen toverinsa.
"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella, sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta. Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.
John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.
Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi, vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti. Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa — ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.
Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä iltavirttä:
"Jesus ylkä sieluni,
Helmaasi pakenen."
Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät, tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.
"Oi Herra, suojaas pakenen,
On elo synkkä, myrskyinen!"
Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin, niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.
Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa, hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.
Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata, että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä. "Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" — "Vai odotatko sinä?"
Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi tulijaan hämmästyneenä.
"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia tiloja…" Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"
John Storm sopersi jotain vastaukseksi.
"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin —"
"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia ennenkuin menen levolle?"
"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän virkaveljestänne — sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."
"Oh, hänestäkö puhuitte?"
"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."
"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.
"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."
"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."
"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"
"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."
"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova mies.
Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.
"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.
"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen, olipa se sitten hänen syytään tai ei."
Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja lukivat sanomalehtiä.
"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin hänet olisi elävänä nostettu pilviin."
"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä. Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä hyvin isä Storm?"
"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.
"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.
"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi matkaansa Westminster Bridgelle.
Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!
Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana. Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi — jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi kerran ylpeä siitä.
Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa, joka seisoi pöydän toisella puolella.
"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt hänen astuvan junaan Eustonissa."
"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."
"Ajatteletteko koiraa?"
"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja kysyi: "Kuka siellä?"
Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä, hyvä herra?"
John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä, ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi hän matalalla äänellä ja nopeasti:
"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."
"Meillä oli sellainen käsky", vastasi virkamies.
John näytti hämmästyneeltä.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."
John tuijotti mieheen aivan ymmällään.
"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"
"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."
John vastasi kärsimättömästi:
"Mutta se on mahdotonta."
"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian kanssa?"
Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:
"Minä olen isä Storm."
Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen sääliväisesti.
"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli aina huvittanut tätä virkamiestä.
"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin, melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.
"Te olette siis isä Storm?"
"Olen."
"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä teidän asemestanne?"
"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."
"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa —"
"Saanko nähdä hänet?"
"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.
Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli veli Antero.
"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla, ja hänestä oli sääli… sääli, että poliisi… että poliisi kulutti aikaansa —
"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."
Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.
"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"
"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"
"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"
Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm, ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.
"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun ja alkoi puhua:
"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut luonani."
Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään — ei kerrassaan mitään. Hän on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän täällä tekee?"
Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos… Mutta ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan. Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa pelastaakseen… Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois… Käskekää häntä palaamaan vanhan äitinsä luo — siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"
Oli hetken äänettömyys.
"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.
"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.
"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero purskahti itkuun.
X.
Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia, ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset lemmen viholliset.
Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu. Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen, oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään. Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!
Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.
"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"
"Tapasin kyllä, Liisa kulta."
Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen paniikki. Ilveilyn nolo loppu."
Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja. Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle, ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut pois tomun ja puhdistanut ilman.
"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät, jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään, antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."
Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös uutimia, katsoi häneen kummastuneena.
"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"
"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi —"
"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"
"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen päätään.
Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen. Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon häiriötä."
Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.
Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä noutamaan.
Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen yön.
Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen. Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat, mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.
"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta, mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet…" ja sitten seurasi pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista — panttilainaaja, viinuri, lakaisija, pari puotilaista j.n.e.
Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:
"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana tavallinen jumalanpalvelus."
"Saanko tulla kanssasi?"
"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on — ei hän ole siellä."
"Miksi ei?"
"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana — minä en pääse siitä uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."
"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon. Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä, joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset olivat järjestään kaikki saapuvilla — kaikki ne, jotka luulivat, että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan, tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.
Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja, pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa, vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja, rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin ulos kirkosta.
Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään, mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.
"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan.
Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen vievän oven ympärille.
"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen perässä.
"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku — se oli juuri tuo mustelmanaamainen mies — ja sitten rähähti liuta ilkeään nauruun.
Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan käsivarteen.
"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa — se on kurjaa, raakaa, se on —. Oi, voi, voi!"
"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.
He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut, vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle päin.
"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat painostavan tunnelman vallassa.
Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:
"Rakas Glory! — Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.
Nöyrimmästi teidän
F.H.N. Drake."
Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.
"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa
"Minkä koiran?"
"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."
"Missä se nyt on?"
"Se meni jo, neiti."
"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä siis virka mitään siitä, Liisa — ei kerrassa mitään — niin olet hyvä tyttö."
Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.
"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna", ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.
Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut poliisille.
"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"
Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu oli loppunut.
"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"
"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi — kuinka hän saattoi luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."
Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko maailmassa."
Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi hänet mukaansa.
"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha ystävyytenne —"
"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan syytettyjen paikalla!"
Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot, uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat, säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.
Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä. Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä, että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut. Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista, ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin vankilaan.
Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain ollakseen kuulematta.
John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi toiselle antaa.
Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen. Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden kuvia. "Teatteria edusti —" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje oli Rakel-tädiltä:
"Oma rakkain Glory! — Minä tiedän kuinka syvästi sinun sydämesi kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään. Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään, koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa, jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua elävänä, ja hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen kuollut.' Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja harvat vain olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti. Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta sanaakaan kenellekään. Heti paikalla kun hän oli mennyt, minä sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme kohta! Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun rakastava tätisi.
Rakel."
XI.
"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."
"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.
"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."
"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"
"Glory!"
"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee — en tahdo, en tahdo!"
"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta tästä —"
"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"
"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni… Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla! Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."
"Entäs orpokoti?"
"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."
"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.
Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.
"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat, että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."
"Sittenpä minä tiedän kuka te olette. Te olette rouva Callender", sanoi Glory.
"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"
"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin tavoin —"
"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että te juuri olette se. Suudelkaa toki minua — vielä kerran tyttöseni! Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."
Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.
"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja sisaret ovat paenneet?"
"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."
Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui. Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä, kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa. Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset alakerran huoneisiin.
Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista", "hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.
Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle, mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.
"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.
"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut", sanoi rouva Callender.
Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin — hän tiesi, että tämä ennusti loppua.
Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.
Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:
"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota teille muuta kuin — siitä minun on kiittäminen hyvää isääni — ne edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."
Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti, mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa, mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.
"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen, voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en voi sille mitään — ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi täyttää pyyntöänne — se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki suju… Niin, minun täytyy mennä hänen luokseen, jos minnekään menen. Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja minä ymmärrän millainen englantilainen gentleman on."
* * * * *
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili siellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä kirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti Anna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle ja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein kaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka osoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi — Sir Francis Drake.
St. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki oli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: "Olenko unohtanut mitään?" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja joku koputti ovelle.
"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?"
Glory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta punaisina.
"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?"
"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut", sanoi Liisa. Ja sitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: "Mutta aiotteko matkustaa jonnekin, neiti Gloria?"
"Ehkä."
"Sitä minä arvelinkin — kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte."
"En lähde kauas — vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan.
Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, neiti". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.
Noin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja menevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. "Uskollinen, epäitsekäs olento!" ajatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:
"Rakas Rosa! — Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään — minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni, niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt — oi jospa voisinkin! — mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni. Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin — tuon ihanan ja julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä 'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi, ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.
Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä, minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan säästyvät ainakin jalkineet.
Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä — nuo sinun huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä vaikeammaksi heikot aikomukseni. — Sinun vanha asuintoverisi (tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)
Glory."
Seuraavana aamuna heti päivän koittaessa hän nousi ja veti pienen kirstun sänkynsä alta. Se oli sama kirstu, jossa hän oli tuonut kaikki tavaransa Lontooseen, tullessaan sinne ensi kerran kodistaan saarelta. Hän otti sieltä yksinkertaisen harmaan puvun — saman puvun, jonka hän oli ostanut ulkoilmapuvukseen ollessaan sairaanhoitajattarena. Puettuaan sen ylleen hän katsahti peiliin. Tuo yksinkertainen harmaa olento, niin erilainen kuin edellisen illan Glory, sai aikaan pienen piston hänen sydämessään, ja hän huokasi kerran.
"Mutta tämä se kumminkin on oikea Glory", ajatteli hän. "Tämä on minun isoisäni lapsenlapsi ja isäni tytär eikä tuo haavenainen, joka on jo niin kauan Lontoossa teeskennellyt." Mutta tuo ajatus ei häntä paljoa lohduttanut, ja polttavia kyyneleitä alkoi tippua poskille.
Käärittyään kokoon hiukan muita vaatteita pieneen myttyyn hän avasi oven ja kuunteli. Talossa oli kaikki hiljaa, ja hän hiipi alakertaan kevein askelin. Salissa hän seisahtui ja katsoi viimeisen kerran ympärilleen tuossa paikassa, jossa hän oli viettänyt niin monta hauskaa hetkeä ja kokenut niin monta eri kohtausta elämässään. Seisoessaan siinä kynnyksellä kuuli hän äkkiä raskasta hengitystä. Hän huomasi rakin makaavan sohvalla. Glory tunsi sääliä, kun hän noin kokonaan oli unohtanut tuon pienen eläinraukan, otti sen sitten syliinsä ja rauhoitti sitä hyväilyillään, kun se heräsi ja alkoi inistä. Sitten hän hiipi hiljaa alas katuovelle, avasi sen äänettömästi, meni ulos ja sulki sen jälkeensä. Lukon lipsahdus kilahti kerran hiljaisessa puutarhassa, mutta sitten ei enää kuulunut muuta kuin varpusten viserrystä räystäillä.
Aurinko alkoi juuri paistaa viileille, hiljaisille kaduille, kun Glory lähti matkalleen, ja muutamat ajurit katselivat tuota sairaanhoitajattaren puvussa kulkevaa nuorta naista, jolla oli pieni mytty kädessä ja rakkikoira kainalossa. "Tulee kai kuolinvuoteen äärestä. Noilla hoitajattarilla on usein hellä sydän, ja kun minä olin sairashuoneessa…" Mutta Glory käänsi pois päänsä ja kiiruhti kulkuaan eikä kuullut enää jatkoa.
Hänen saapuessaan Westminsterin köyhiin osiin loi aurinko jo säteitään hänen kosteille poskilleen, ja joukko työpaikkaansa Sohon tehtaisiin meneviä meluavia, iloisia tyttöjä tuli häntä vastaan.
Tytöt vilkaisivat ohimennessään sairaanhoitajattareen, ja heidän puheensa muuttui supatukseksi.
XII.
John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli, että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa, säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa asioissa. "No?"
"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin koppiinsa.
Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.
Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"
"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa — mitäpä niillä nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."
"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä paljon teistä —"
"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."
"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."
"Mitä?"
"Eräästä läheisestä — hyvin läheisestä sukulaisesta, ja… Mutta minä jätän sen tänne… Tahtoisitteko mitään muuta nyt? — Ettekö?"
John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta. Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja kreivikunnan perillinen."
Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet — puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.
Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa."
"Niin", ajatteli hän, "niin se on — 'yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa'."
Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen katseensa sattuivat toiseen asiaan:
"Toinen salaperäinen katoaminen. — Tuskin on yleisön mieli ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."
Se on Glory!
"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."
* * * * *
Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa, näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.
"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia teille."
Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.
"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään vankilasta tänään."
"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.
"Ei aivan heti kumminkaan."
"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs tehtävä — minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."
"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä —"
"Mutta miksi?"
"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"
"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat —"
"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset, eikö niin?"
"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin — minä käsken."
Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä. Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen viranomaisille!"
John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan juhlallisesti:
"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä — jokainen täällä on hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut pois —"
Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua.
Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.
"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä tietä."
Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:
"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva
Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle —"
"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."
John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.
* * * * *
Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:
"Salaperäinen katoaminen. — Eikö ole omituista, että keskusteltaessa tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut, että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan, mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi, että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä, samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin hyväntahtoinen uhri? — R.U."
Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta. Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa perillisensä ja testamentin toimeenpanija.
Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.
Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan, ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa hihittivät.
Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren" kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.
"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla — kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta, jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän. Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille — heidän nähtiin antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi pelaamasta baccaratia. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen, ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä… Mutta katsokaapas näitä!"