Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne pöydälle.
"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m. samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa. Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että viranomistajan suositus ehkä… Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne —'"
Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.
Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.
"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."
"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien parissa."
Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako?
Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."
"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."
"Mitä tarkoitat?"
"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.
"No, ja entä sitten?"
"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet sen kirjoittanut."
"Sanovatko? Vai sanovat."
"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."
"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."
"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."
"Ja ellen peruuta — niin mitä sitten?"
"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe — kurja, halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."
"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen ikäänkuin puolustautuakseen.
"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia seuralaisianne."
Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn. "Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun. "Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista miestä varten."
"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui hänen kurkkuunsa.
"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"
"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.
"Tästä saat sitten — ja tästä — ja tästä — sinä kirottu!" huusi Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.
Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.
XIII.
Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa. Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.
"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."
"Oh, ei se ole mitään — ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.
"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"
Drake nyökäytti päätään.
"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."
"Ei mitään!"
"Siis te ette tiedä mitään?"
"En mitään! Entä te?"
"En kerrassaan mitään!"
Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."
"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti, mutta kesti miehekkäästi tuonkin.
"Milloinka hän läksi?"
"Nähtävästi kaksi päivää sitten."
"Onko kukaan etsinyt häntä?"
"Minä olen — joka paikasta — kaikkialta, mistä suinkin on voinut hakea. Mutta tämä Lontoo —"
"Niin niin, kyllä tiedän!"
"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön —"
Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän, John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi seisaalleen.
"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.
"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka sitovat ihmisiä —"
"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."
"Mutta niin se on, eikö olekin?"
"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä — kirje Rosalle… Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi — niin loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt… Minä tein niin väärin — minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein ymmärtänyt —"
Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.
"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi
Storm.
"Minua?"
"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä" (hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."
Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko sielustani!"
"Siis — siis me olemme molemmat kadottaneet hänet."
"Molemmat!"
Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät puristukseen ja erosivat.
"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän väsyneen näköisenä.
"Mutta minne te menette?"
"En tiedä — jonnekin — en minnekään — se on vallan yhdentekevää nyt."
"Niin —"
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!"
Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.
John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.
Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!
Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.
"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.
"Saanko jotain syötävää myöskin?"
"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne myöhemmin?"
"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.
Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen luokseen oudon ja epävarman näköisenä.
"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"
John nyökkäsi päätään.
"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa teille yösijaa, emme uskalla — meidän täytyy pyytää teitä siirtymään muualle."
John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.
Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.
Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace
Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.
"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."
"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset —"
Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.
"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.
"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.
"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.
"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"
"Teidätkö, herra pastori?"
Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu. Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli —
"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he sanovat!"
Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään. Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten huutoja ja koirien haukuntaa.
Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.
"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko ruumis vavisten.
"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko talon, jos annan teidän viipyä täällä."
Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan näköisenä:
"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.
"Ei sitä tietä — tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle, ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"
Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi, tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui, että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin kurjasti loppunut.
"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"
Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta, toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos ihmisten yhteydestä!
No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin — minulla ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"
Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta, koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.
Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.
Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa, vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa, mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.
"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.
Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John
Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen
kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä.
"Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.
"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.
Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun käy, isä?" — "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?" — "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä tilassa minä olen!"
"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.
He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen minussa? Menkää kotiinne — menkää kotiinne!"
Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.
"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen. Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.
"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"
Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan. Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.
Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.
Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä huutaen: "Hullu mies!" — "Poliisi!" — "Ottakaa kiinni!" — "Hän tappaa!" — "Lyökää häntä!"
John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa, pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin — kuin hän olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat — siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin — sitten hän näki Gloryn — Glory sanoi jotain — ja sitten hän avasi silmänsä — kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi hänen ympärillään.
"Kuka se on?"
"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"
"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"
"Me viemme hänet minun huoneeseeni."
Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten…
Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.
XIV.
Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla huusi:
"Glory! Neiti Gloria!"
Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.
"Olette löytäneet hänet?"
"Olemme. Hän on haavoittunut — hän on —"
"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi asiansa.
Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin luona, ja koiraraukka oli kuollut.
Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä? Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"
"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.
"Onko hän tiedotonna?"
"On."
"Minä lähden heti kanssasi."
Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää, ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö, pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa minua rupeamaan katutytöksi — en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa kuoli viime viikolla —"
Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?
"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.
Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja. Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta. Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään esiliinaansa.
Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.
"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"
"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja jyrkkä.
"Ei sentään hengenvaarall—"
"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."
"Ei — siis — ole mitään — toivoa?"
"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas aamulla. Hyvää yötä!"
Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa, ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" — "Niinpä kyllä, tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" — "Surkeata se on joka tapauksessa!" — "Hyvin surkeata!"
Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat — kuihtuneet ruusut, sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.
"Hyvää huomenta, sisar!"
"Hyvää huomenta, lapset!"
Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.
Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna. Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti seisomaan ja lausui:
"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa — sangen tärkeää sanottavaa — ja minä tunnen, että minun pitää sanoa se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan, tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia — nuo kaikki ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa. Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi, kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa — en voi muuta luulla kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä, jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat. Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä, vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala häntä johtakoon ja siunatkoon!"
Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän "harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön. Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat laajasti kertoneet.
Jäätyään yksin huoneeseen työnsi pääministeri tuolinsa uunin eteen ja vaipui haikeisiin muistoihin. Hän ajatteli John Stormia ja kuinka hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Hän muisteli Johnin äitiä, joka niin uljaasti oli luopunut lemmestään. Ja vihdoin vanha mies ajatteli itseään ja pian tapahtuvaa luopumistaan virasta. Entinen vallanhimon hyöky kuohahti hänessä taas, ja hän näki itsensä — huomenna, ylihuomenna, ensi viikolla — jättämässä virka-arvomerkkejään kuningattarelle — ja sitten hän viimeisen kerran nousisi istuimeltaan ja läksisi pois näistä huoneista, jonne hän ei koskaan enää palaisi — sillä hänen työnsä oli tehty, hänen elämänsä lopussa.
Juuri silloin astui palvelija sisään sanomaan, että eteisessä odotti nuori neiti, jolla oli sairaanhoitajattaren puku. "Sanoma Johnilta", ajatteli ministeri. Ja kun hän nousi vastaanottamaan vierasta hitaasti, väsyneesti ja vuosien painamana, astui Glory huoneeseen kasvot värähdellen ja kaksi kirkasta kyyneltä kimmeltäen silmissä, mutta samalla uhkuen nuoruutta, voimaa ja uljuutta.
"Istukaa, olkaa hyvä. Mutta", lisäsi ministeri vilkaisten häneen uudelleen, "enkö ole tavannut teitä ennen?"
"Ette koskaan, teidän ylhäisyytenne."
"Olen nähnyt teidät jossakin."
"Olin ennen näyttelijätär. Olen Johnin ystävä."
"Johnin? Te olette siis —"
"Minä olen Glory."
"Glory. Ja näin me siis viimein tapaamme toisemme, rakas neiti! Minä olen nähnyt teidät ennen. Kun John kertoi teistä eikä tuonut teitä minun luokseni, pistäydyin itse kerran teatteriin —"
"Olen luopunut siitä nyt, teidän ylhäisyytenne."
"Luopunutko?"
Ja sitten Glory kertoi, mitä hän oli tehnyt. Pääministerin vanhat silmät säkenöivät ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.
"Mutta minä en tullut puhumaan tästä, teidän ylhäisyytenne, vaan paljoa tuskallisemmasta asiasta."
"Voinko säästää teiltä tuon tuskallisen tehtävän, lapseni? Tiedän jo kaikki. Se on jo aamulehdissä."
"En tarkoittanut sitäkään. Tohtori sanoi minulle —"
"Mitä tohtori sanoo hänestä?"
"Hän sanoo —"
"Mitä?"
"Hän sanoo, että me kadotamme hänet."
"Minä olen lähettänyt sanan kuuluisalle kirurgille… Mutta ei suinkaan se auta. Poikaraukka! Minusta tuntuu kuin hän vasta eilen olisi saapunut Lontooseen niin täynnä toiveita ja uskoa. Minä näen hänet vielä edessäni kirkassilmäisenä istumassa samalla tuolilla, jolla te nyt istutte, ja kertomassa tuumistaan ja aikeistaan. John-raukka! Niinkö hänen elämänsä piti loppua! Mutta semmoisia ne ovat nuo myrskyisät sielut, joiden sydän on taistelukenttänä. Kun taistelu on lopussa, mitä muuta voisi olla jälellä kuin erämaa?"
Gloryn silmät olivat kuivuneet, ja hän katseli vanhaa miestä tuskallisesti, mutta tämä jatkoi katsomatta tyttöön.
"Se on juuri elämää hallitsevan käsittämättömän voiman synkimpiä arvoituksia tuo, että hyvä ihminen voi noin sortua ja paha elää ja menestyä."
Pääministeri nousi ja alkoi astua edestakaisin uunin edessä. "Hm, mitä vanhemmaksi tulen, sitä haikeammaksi käy mieleni, jäminä tunnen yhä selvemmin, kuinka mahdotonta meidän on vähentää maailman loppumatonta surua."
Sitten hän katsahti Gloryyn ja sanoi: "Mutta minä voin tuskin antaa hänelle anteeksi, että hän on heittänyt pois niin paljon niin vähän tähden. Ja kun ajattelen teitä, lapseni, ja kuinka toisin kaikki voisi olla ja kuinka nolosti kaikki nyt on loppunut —"
"Mutta minusta se ei ole mikään nolo loppu, teidän ylhäisyytenne", sanoi Glory vapisevalla äänellä.
"Eikö ole? Vaikka hän on revitty, raadeltu ja poljettu maahan?"
"Entä sitten? Hän olisi saattanut kuolla vanhana vuoteessaan ja kumminkin olisi se loppu voinut olla huonompi kuin tämä."
"Se on totta, mutta —"
"Jos tämä on huono loppu, täytyy minun myöskin uskoa, että isäni elämä loppui huonosti, kun Afrikan kuume surmasi hänet hänen ollessaan lähetyssaarnaajana. Jokaisen marttyyrin elämä loppuu huonosti, jos tämä on huono loppu. Samoin loppuu jokaisen sellaisen ihmisen elämä, joka on hyvä ja jalo ja uskollinen ja tekee hyvää ihmiskunnalle ja tahtoo kuollakin sen puolesta. Mutta se ei ole huono loppu. Se on kunniakas! Mieluummin tahtoisin olla sillä tavalla kuolleen miehen tytär kuin kreivin tytär, ja jos minusta olisi voinut tulla sellaisen miehen vaimo, sellaisen, joka revitään ja poljetaan maahan…"
Mutta hänen kasvonsa, jotka olivat hehkuneet, kyyneltyivät jälleen, ja hänen äänensä sortui. Vanha mies ei voinut puhua, ja huoneessa oli hetken äänettömyys. Sitten Glory koetti tyyntyä ja sanoi hiljaa:
"Minä tulin pyytämään teitä auttamaan minua."
"Mitä voin tehdä?"
"Olettehan kuullut, että John tahtoi minua vaimokseen?"
"Voi, jospa olisitte siihen suostunut!"
"Siihen aikaan kaikki häntä ylistivät."
"No?"
"Nyt kaikki häntä moittivat ja ivaavat ja loukkaavat."
"No niin?"
"Minä tahdon nyt vihdoinkin tulla hänen vaimokseen, jos se suinkin käy päinsä — jos arvelette, että se on mahdollista."
"Mutta sanoittehan, että hän on kuoleva mies!"
"Siksipä juuri! Kun hän taas tulee tuntoihinsa, ajattelee hän juuri niinkuin tekin, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan, ja silloin minä soisin jonkun seisovan hänen vieressään sanomassa: 'se ei ole mennyt hukkaan, se on vasta alkamassa. Se on sinapinsiemen, jonka täytyy kuolla, mutta se elää ihmiskunnan sydämessä aina ja ikuisesti ja minä tahtoisin mieluummin omistaa sinun solvaistun, sorretun nimesi, kuin kaiken maailman kunnian'."
Kyyneleet valuivat pitkin vanhan miehen poskia, eikä hän muutamaan minuuttiin yrittänytkään puhua. Sitten hän sanoi:
"Teidän ehdotuksenne on aivan mahdollinen. Kirkollinen vihkiminen ilman kuulutusta käy päinsä, mutta valmistukset vievät hiukan aikaa. Minun täytyy käydä piispan puheilla. Illempana tulen Johnin luo ja tuon lupakirjan mukanani. Puhukaa te sillävälin jollekin papille ja laittakaa kaikki mahdollisimman valmiiksi."
Hän saattoi Gloryn ovelle, pitkän käytävän päähän, ja siellä hän suuteli tytön otsaa sanoen:
"Minä olen jo kauan tietänyt, että nainen voi olla uljas, mutta te, lapseni, olette opettanut muutakin minulle tänä aamuna. Usein on Johnin rakkaus teihin ollut minun mielestäni suorastaan hulluuden rajalla. Hän oli valmis luopumaan kaikesta sen tähden — aivan kaikesta! Hän oli oikeassa! Sellainen rakkaus kuin teidän on helmien helmi, ja se, joka sen saavuttaa, on ruhtinaitten ruhtinas!"
* * * * *
Myöhemmin samana päivänä, kun pääministeri istui yksin huoneessaan, toi eräs ministeristön jäsen hänelle iltalehden, jossa julaistu kirjoitus oli vaikuttanut syvästi lontoolaisiin. Se otaksuttiin erään juutalaisen sanomalehtimiehen kirjoittamaksi: —
Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.
Tämä ennustus on kahdeksantoista vuosisataa ollut historiallisen totuuden ilmaisijana. Jokainen juutalainen on tähän päivään saakka saanut kokea, etteivät ainoastaan Pilatus ja Jerusalemin rahvas olleet Jeesuksen surmaajia vaan koko Juudan kansa. Mutta heittäköön se kristitty kansa, joka ei ole tehnyt syntiä kristinuskon Perustajaa kohtaan, ensimmäisenä kivellä juutalaisia. Jos on totta, mitä Jeesus itse sanoi, että se, joka antaa leilin raitista vettä pienimmälle hänen laumastaan, antaa sen Hänelle, niin on myöskin totta, että se, joka tuottaa kärsimyksiä ja kuoleman Hänen seuraajilleen, ristiinnaulitsee Hänet uudelleen. Tuo onneton mies, joka kurjalla tavalla murhattiin Westminsterin köyhäinkorttelissa, oli Jeesuksen seuraaja, jos kenellekään on tuo nimi hänelle annettava, ja olkoonpa kuka tahansa murhan lähin toimeenpanija, niin varsinainen syyllinen on tämä kristitty kansakunta, joka on kohdellut ivallisesti ja solvaavasti jokaista henkilöä, joka on uskaltanut seistä yksin Kristuksen lippua kantamassa.
Älkäämme antako irvistelijäin pettää itseämme. Tuo mies oli kristitty, olkoonpa hänen erehdyksensä, hänen heikkoutensa, hänen itsepetoksensa ja hänen monet inhimilliset virheensä mitkä tahansa. Tuskin kukaan on ajanut naisten asiaa sitten Kristuksen aikojen niin pontevasti kuin hän. Ja hän on nyt karkoitettu pois elämästä. Siten harjoittaa kristikunta vielä yhdeksäntoista vuosisadan kuluttua samaa kamalaa hirmuvaltaa, joka turmeli juutalaisten lain. 'Meillä on laki, ja meidän lakimme nojalla hänen tulee kuolla'.
Sellainen tuomio lausutaan vieläkin uskonpuhdistajia vastaan tässä
maassa, jossa siviililait ja uskonnolliset lait ovat menneet sekaisin.
Jumala suokoon, että tämän tuomion loppu-osa ei kävisi toteen täällä:
'Hänen verensä tulkoon meidän päällemme ja meidän lastemme päälle'.
XV.
Vuokrakasarmin edustalle oli kertynyt jos jonkinlaista väkeä, kun Glory palasi Brown's Squarelle, ja portaatkin olivat täpösen täynnä. "Hoitajatar!" kuiskailivat ihmiset Gloryn tullessa ja väistyivät hänen tieltään. Aggie seisoi kynnyksellä pyyhkien silmiään ja vastaten vieraiden kysymyksiin, puoleksi peloissaan puoleksi ylpeänä maineesta, joka oli tullut hänen kurjan asuntonsa osaksi.
"Se rouva on nyt täällä, neiti Gloria, ja hän pyysi teitä odottamaan täällä vähän aikaa."
Sitten hän pisti päänsä avoimesta ovesta ja nyökäytti rouva
Callenderille, joka tuli ulos.
"Hst! Hän toipuu! Poikaparka! Hän on huutanut teitä yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta hän luulee teidän olevan taivaassa, nähtävästi yhdessä hänen kanssaan, joten teidän ei pidä sanoa mitään, joka voisi häntä säikähdyttää. Tulkaa sisään nyt ja olkaa varovainen tyttöseni."
John houraili vielä, ja toisen maailman valo näkyi loistavan hänen silmissään, mutta hän hymyili ja näytti tuntevan ympäristönsä.
"Missä hän on?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä niinkuin unissaanpuhuja.
"Hän on täällä nyt. Katsopas! Hän on aivan sinun vieressäsi."
Glory astui askeleen ja seisahtui vuoteen viereen koettaen kaikin voimin vastustaa haluaan heittäytyä Johnin syliin. John katsoi häneen hymyillen, mutta hämmästymättä, ja sanoi:
"Tiesinhän, että tulisit minua vastaan, Glory! Kuinka onnelliselta sinä näytät! Me tulemme molemmat onnellisiksi nyt."
Sitten hänen katseensa harhaili pitkin viheliäistä huonetta, ja hän virkkoi:
"Kuinka kaunista täällä on! Ja kuinka ilma on kirkas! Katso! Kultaiset portit! Ja seitsemän kultaista kynttiläjalkaa! Ja lasinen meri, kirkas kuin kristalli! Ja nuo lukemattomat enkelijoukot!"
Aggie, joka oli palannut huoneeseen, itki ääneensä.
"Itketkö sinä, Glory? Lapsi, älä itke! Mutta kyllä minä ymmärrän! Anna minulle rakas kätesi, lapseni, niin menemme yhdessä Jumalan valtaistuimen eteen, ja sanomme: 'Isä, anna meille anteeksi. Me olimme vain mies ja nainen, ja meidän täytyi rakastaa toisiamme, vaikka se oli väärin ja vaikka se toiselle meistä oli synti!' Ja Jumala antaa meille anteeksi, sillä Hän itse loi meidät sellaisiksi, hän kun on rakkauden Jumala."
Glory ei voinut kestää enää. "John!" kuiskasi hän.
John kohoutui kyynäspäittensä nojaan ja piti päätään kallellaan, aivan kuin olisi kuunnellut etäistä ääntä.
"John!"
"Se on Gloryn ääni."
"Tämä on Glory, armaani."
Hänen kasvojensa juhlallinen ilme hävisi, ja omituinen hämmästys kuvastui hänen katseessaan.
"Mutta Glory on kuollut."
"Ei, rakkaani, Glory elää eikä enää koskaan jätä sinua."
"Mikä paikka tämä on?"
"Tämä on Aggien huone."
"Aggien?"
"Etkö muista häntä? Köyhä tyttö, jonka hyväksi sinä olet taistellut ja työskennellyt."
"Onko se Gloryn henki?"
"Ei, rakkaani, ei, vaan minä itse — minä ihka elävänä."
Sitten kuvastui suuri ilo hänen silmissään, hänen rintansa kohoili, hänen hengityksensä kävi nopeaksi, ja hän ojensi käsivartensa sanaakaan sanomatta.
"Se on Glory! Glory elää! Jumala! Oi, Jumalani!"
* * * * *
"Annatko minulle anteeksi, Glory?"
"Anteeksi? Minulla ei ole muuta anteeksi annettavaa kuin että olet rakastanut minua liian paljon."
"Kulta! Oma kultani!"
* * * * *
"Minä luulin olevani taivaassa, Glory, mutta minä olen kuin Buckingham-parka — ainoastaan puolitiessä taivaaseen. Olenko ollut tiedotonna?"
Glory nyökäytti päätään.
"Kauanko?"
"Eilis-illasta asti."
"Ah, nyt minä muistan kaikki. Ne kaatoivat minut kadulle, eikö niin?
Nuo miehet — Pincher, Hawkins ja muut."
"He saavat rangaistuksensa, John", huudahti Glory vapisevalla äänellä.
"Niin totta kuin taivas on ylhäällä ja laki on valtakunnassa —"
"Jaa-ah, poika" (jostakin oven suusta päin), "saat olla varma siitä. Ne saavat vielä roikkua hirsipuussa joka mies."
Mutta John pudisti päätään. "Ihmisraukat! He eivät ymmärtäneet. Kun he käsittävät, mitä he ovat tehneet… Oi Herra, älä lue tätä heille synniksi."
Glory oli pyyhkinyt kyyneleet silmistään ja istui Johnin vieressä hymyillen. Hänen valkoiset hampaansa välkkyivät, hänen punaiset huulensa värähtelivät ja hänen kasvonsa säteilivät päivänpaistetta. John piti hänen kädestään kiinni ja katsoi häneen lakkaamatta aivan kuin tahtoen käyttää hyväkseen joka hetkeä hänen läheisyydessään.
"Minua surettaa tämä hiukkasen, Glory", sanoi John.
"Surettaako? Miksi?"
"Kun me emme olekaan vielä toisessa maailmassa, sillä siellä sinä olit minun morsiameni, minä muistan sen nyt, ja kaikki tuskat olivat lopussa."
Gloryn suloiset kasvot punehtuivat otsaan saakka, ja hän kumartui vuoteen yli kuiskaten:
"Pyydä minua rupeamaan morsiameksesi tässä maailmassa, armas."
"En voi! En uskalla!"
"Ajatteletko valaasi?"
"En, mutta minä olen kuolemaisillani", lisäsi hän painokkaasti, "sen tiedän vallan hyvin. Ja mikä oikeus minulla olisi —"
Glory nyökäytti vallattomasti kultakutrista päätään:
"Hm! En usko, että kukaan juuri on mennyt naimisiin siitä syystä, että hänellä on oikeus siihen."
"Mutta sinun toimesi — sinun suuri menestyksesi."
Glory pudisti päätään vakavana.
"Se on ollutta ja mennyttä."
"Mitä?" John kohottautui kyynäspäänsä nojaan.
"Kun sinä olit mennyt ja melkein kaikki luopuivat sinun työstäsi, arvelin minä ehkä voivani jatkaa sitä pieneltä osaltani."
"Ja sinä rupesit siihen työhön?"
Glory nyökäytti päätään.
"Jumalalle kiitos! Oi, Jumala on hyvin hyvä!" John makasi vuoteellaan hengittäen syvään. Glory naurahti hermostuneesti.
"Aiotko sinä vallan saattaa minut häpeään? Täytyykö minun nyt väkisin työntäytyä sinulle, hyvä herra? Vai ehkä sinä et ollenkaan aio huolia minusta?"
"Mutta miksi minä pakottaisin sinua kantamaan sortuneen miehen nimeä koko loppuikäsi? Minä kuolen häpeässä, Glory."
"Et, vaan kunniassa — suuressa, suuressa kunniassa. Nämä muutamat pahat päivät unohtuvat pian, armas — unohtuvat aivan kokonaan. Ja tulevaisuudessa tulee minun luokseni ihmisiä — tyttöjä, uljaita tyttöjä, jotka taistelevat urhojen lailla elämän taistelua — ja he sanovat minulle: 'Tunsitteko te hänet? Tunsitteko todellakin hänet?' Ja minä hymyilen heille voitonriemuisasti vastatessani: 'Tunsin kyllä, sillä hän rakasti minua, ja hän on minun, ja minä olen hänen ikuisesti'."
"Se olisi suloista! Me emme saaneet elää yhdessä tässä maailmassa, mutta jos voisimme yhtyä ikuisesti juuri tulevan maailman kynnyksellä —"
"Älä puhu siitä enää mitään, sillä kaikki on jo järjestetty. Luostarin johtaja-isä on pyydetty vihkimistä toimittamaan, ja pääministeri tuo arkkipiispan lupakirjan. Kaikki tapahtuu vielä tänään — tänä iltana — ja — enkä minä ole ensimmäinen nainen, joka on saanut yksin puuhata kaiken tuon!"
Sitten hän nauroi, ja John nauroi hänen kanssaan, ja molemmat nauroivat yhdessä huolimatta Johnin heikkoudesta ja tuskista. Seuraavassa silmänräpäyksessä Glory oli jo kadonnut kuin auringonsäde pilven taakse, ja rouva Callender tuli vuoteen viereen avaten vanhanaikaisen hattunsa nauhat.
"Hän on kultaa, poika — puhdasta kultaa on sinun Glorysi."
"Niin, tulessa koeteltua kultaa hän on", vastasi John, ja hänen takaraivoaan alkoi pakottaa kovasti.
Glory oli juossut pois huoneesta itkemään, ja rouva Callender yhtyi häneen kohta. "Minun täytyy mennä pois tyttöni. Tahtoisin niin mielelläni olla luonanne, mutta en voi. Tämä tuo mieleeni ajan, jolloin Alec jätti minut, neljäkymmentä pitkää vuotta sitten juuri tänä päivänä, vaikka minusta tuntuu kuin hän senkin jälkeen olisi ollut joka päivä luonani."
"Missä Glory on?"
"Hän tulee kohta, isä", vastasi Aggie, ja kuultuaan nimeään mainittavan pyyhki Glory silmänsä ja palasi Johnin luo.
"Siksikö sinä hait ja löysit minut täältä Westminsteristä, kun kuulit, että olin kadonnut?"
"Niin, löysin sinut ja itseni samalla."
"Ja minä kun luulin elämäni menneen hukkaan! Kun ajattelee Jumalan tarkoituksia, täytyy ihmisen nöyrtyä — nöyrtyä halvaksi kuin ruoho jalkaimme alla. Mutta oletko varma, ettet koskaan kadu tätä?"
"En koskaan!"
"Etkö katso taaksesi?"
Glory pudisti päätään taas.
"Sano nyt minua rouva Lootiksi yksin tein, niin on asia selvä."
"Se on niin ihmeellistä! Mikä kunniakas työ sinua odottaa, Glory! Sinä jatkat siitä, mihin minä lopetin, ja sinä toimitat niin paljon. Sinä olet jalompi kuin minä ja voimakkaampi, paljoa voimakkaampi, ja puhtaampi ja uljaampi. Enkö minä ole aina sanonut, että maailma kaipaa juuri uljasta naista! Minä ymmärsin asian ytimen, minä näin tosi valon, mutta minä en ollut itse sen tehtävän arvoinen. Minä olin langennut ja tehnyt syntiä enkä tuntenut omaa sydäntäni, enkä ollut kelvollinen astumaan luvattuun maahan. Mutta sekin on jo jotain, että saan nähdä sen etäältä. Ja jos minä olen saanut nousta Siinaille kuulemaan ikuisen lain ukkosenjyrinää —"
"Hiljaa, rakkaani! Joku tulee."
Tulija oli tuo kuuluisa kirurgi, jota pääministeri oli lähettänyt noutamaan. Hän tutki vamman hyvin tarkasti ja antoi muutamia määräyksiä. "Muistakaa tehdä niin, sisar", siten ja siten. Mutta Glory huomasi, ettei ollut mitään toivoa. Vähentääkseen päässä tuntuvia kipuja tahtoi tohtori määrätä morfiinia, mutta John ei suostunut siihen.
"Minä lähden kuninkaani eteen", sanoi hän. "Antakaa minun olla täydessä tajussani."
Tohtorin siellä ollessa tuli sinne poliisivirkamies sekä eräs tuomioistuimen jäsen ja sanomalehtimies.
"Ikävä häiritä, mutta kuultuamme, että sairas nyt on tajussaan…" Ja sitten he varustautuivat kuulemaan Johnin ilmoituksia.
Sanomalehtimies avasi muistiinpanokirjansa, poliisi seisoi vuoteen jalkapäässä, tohtori toisella puolen vuodetta Glory toisella, pitäen Johnin kättä vavisten omassaan.
"Tiedättekö, kuka teitä löi, herra pastori?"
Hetken äänettömyyden perästä kuului:
"Tiedän."
"Kuka se oli?"
Taasen hetken äänettömyys, ja sitten John virkkoi:
"Älkää kysykö minulta."
"Mutta teidän oma todistuksenne olisi erittäin tärkeä, ja totta puhuen meillä ei ole muita todistuksia vielä. Kuka se siis oli, herra pastori?"
"En sano sitä."
"Mutta miksi ette?"
Ei mitään vastausta.
"Miksi ette sanoisi minulle tuon konnan nimeä, joka lopetti — tarkoitan, joka aikoi lopettaa elämänne?"
Melkein kuulumattomalla äänellä, pää taaksepäin painautuneena ja katse kattoon suuntautuneena sanoi John: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Oli turhaa jatkaa. Glory saattoi miehet ovelle.
"Teidän täytyy pitää hänet hiljaa", sanoi tohtori. "Eipä silti, että mikään voisi pelastaa häntä, mutta hän on lujatahtoinen mies —"
Ja poliisivirkamies sanoi:
"Onhan kaunista antaa anteeksi vihollisilleen, mutta jokaisella on velvollisuuksia yhtä hyvin yhteiskuntaa kuin itseäänkin kohtaan."
"Niin se on", sanoi Glory, "ihmiset eivät tarvitse suurempia sydämiä kuin heidän omansa ovat."
Poliisivirkamies katsoi häneen epätietoisena. "Niin se on", sanoi hän sitten ja poistui.
* * * * *
"Missä hän on nyt, tyttöni?"
"Tässä hän on, isä."
"Hiljaa!" sanoi Glory palaten huoneeseen. "Tohtori sanoo, että sinä et saa puhua niin paljon."
"Anna minun katsella sinua, Glory. Istu tuohon — tuohon, ja jos sinusta näyttää siltä kuin kärsisin tuskia, niin älä välitä siitä, sillä minä olen niin äärettömän onnellinen."
Juuri silloin alkoi posetiivi soida kadulla. Glory arveli, että soitto ehkä häiritsee Johnia, ja hän oli juuri lähettämäisillään Aggien kieltämään ukkoa soittamasta, mutta Johnin kasvot kirkastuivat, ja hän sanoi Glorylle: "Laula minulle, Glory. Anna minun kuulla sinun ääntäsi."
Posetiivi soitti vanhaa lempilaulua, ja Glory lauloi sanat siihen. Ne olivat niin yksinkertaisia, lapsellisia nuo sanat, mutta täynnä hellyyttä ja rakkautta. Pienen mustan pojan mielessä pyöri aina oma Loo-loo. Yöllä, kun hän nukkui, heräsi hän itkuun, sillä aina, aina pyöri hänen unelmissaan oma Loo-loo!
Kun laulu oli loppunut, pitivät he toistensa käsistä kiinni ja puhelivat kuiskaillen, vaikka he olivat aivan kahdenkesken huoneessa eikä kukaan voinut heitä kuulla. Johnin kalpeat kasvot olivat täynnä iloa, ja Gloryn kosteat silmät hohtivat riemua. He kävivät vallan järjettömiksi hellyydessään ja leikkivät keskenään kuin pikku lapset. He muistelivat saarella viettämiään entisiä aikoja — vuosien tapahtumat tulivat esiin kaikki yhden ainoan tunnin kuluessa — kaikki leikilliset ja liikuttavat pikku tapaukset. "Oi, Herra, suumme avaja… Missä sinä olet Neilus? 'Ah, täällä minä olen, herra pastori, ja sun kiitostasi veisaamme'."
Yhtäkkiä John kävi totiseksi ja sanoi:
"Säälittää minua kumminkin!"
"Säälittää?"
"Niin kai on, että lipunkantajan aina täytyy sortua. Mutta täytyyhän jonkun ruveta lipunkantajaksikin."
Glory tunsi kyynelten taas tunkeutuvan silmiin.
"On niin sääli, että minun täytyy mennä pois ennen sinua, Glory."
Glory pudisti päätään estääkseen kyyneleitä vuotamasta ja vastasi sitten iloisesti:
"Oh, kaikki on niinkuin pitääkin olla. Minun täytyy saada hiukan aikaa ajatellakseni kaikkea tuota, ymmärräthän, ja sitten — sitten minä tulen sinun luoksesi aivan niinkuin me illalla panemme maata herätäksemme aamulla."
Sitten John vaipui vuoteelle huoahtaen ja sanoi:
"Olkoonpa miten oli, ainakin minä kuolen onnellisena."
XVI.
Päivä oli ollut kaunis, ja aurinko oli paahtanut jokseenkin kuumana vielä myöhään iltapäivällä. Pitkät liikkumattomat valkoiset pilvensiekaleet kirkkaan sinisellä taivaalla näyttivät hiekkasärkiltä taivaan meressä. Mutta vihdoinkin ilma muuttui illan lempeäksi viileydeksi, ja aurinko laskeutui kattojen taakse koilliseen, ja juhlallinen rusko siveli enkelin siipien lailla taivasta. Lontoo oli nyt tavattoman hiljainen päivän puuhan ja hyörinän jälkeen. Tuo suuri kaupunki uinui valtameren tavoin täynnä sekä eläviä että kuolleita olentoja.
Omituinen joukko oli kokoontunut pienelle torille, joka on Westminsterin köyhäin korttelien laidassa; torin keskellä on vanha kirkko ja sitä ympäröivät kaikilta puolilta vuokrakasarmit, työpajat ja hyväntekeväisyyslaitokset. Siinä oli enimmäkseen semmoisia ihmisiä, joita tavallisesti pidetään kuuluvina kaiken inhimillisyyden ulkopuolelle — katutyttöjä, kaikista naisista kurjimpia. Mutta siinä he seisoivat tuntikausia äänettöminä tai käyskentelivät hiljaa ja arkoina katsahtaen silloin tällöin erääseen toisessa kerroksessa olevan huoneen ikkunaan, joka kimmelteli laskevan auringon valossa. Heidän ystävänsä ja puolustajansa teki kuolemaa tuossa huoneessa, ja he odottelivat viimeisiä tietoja hänestä.
Pääministeri oli pitänyt lupauksensa. Kun hän lähti asunnostaan, olivat hänen kasvonsa synkät, aivan kuin hän olisi miettinyt tuon käsittämättömän voiman arvoituksia, joka merkitsi hänen tajunnassaan Jumalaa. Mutta kun hän saapui pieneen puistoon ja näki nuo odottavat ihmiset, kirkastui hänen katseensa ja hän jatkoi matkaansa tyynenä, melkeinpä tyytyväisenä. Naiset siirtyivät syrjään hänen tieltään kuiskaillen kuka hän oli, ja hän astui yläkertaan. Huone oli jo melkein täynnä, sillä johtaja-isä oli jo tullut tuoden veli Anteron mukanaan, ja Aggie istui nurkassa, rouva Pincher puuhaili jotain, ja eräs vieras oli siellä myöskin. Vaikka tuo pikku huone oli viheliäinen ja kurja, kultasi aurinko sen kumminkin loistollaan luoden ihmistenkin kasvoille hehkuaan.
Glory seisoi vuoteen vieressä suorana ja äänetönnä. Hänen silmissään kimmeltelivät pidätetyt kyyneleet, ja joskus hänen huulensa värähtelivät. John Storm oli täydessä tajussaan ja hyvin hiljaa. Hän piteli Gloryn kättä omassaan, aivan kuin hänen olisi ollut mahdoton luopua siitä ja katseli ympärilleen kuin soturi, joka on menetellyt hurjasti, ehkäpä mielettömästikin ja hyökännyt vihollisen valleille. Hän makasi nyt, rinnassaan vihollisen luoti ja kuolo silmäinsä edessä, mutta hän hymyili siitä huolimatta ylpeästi, sillä hän tiesi, että armeija seuraisi nyt hänen jälkiään. Luostarin johtaja oli tuonut mukanaan luostarista Kristuksen orjantappurakruunuista päätä kuvaavan taulun ja ripustanut sen seinälle vuoteen yläpuolelle, ja ikkunasta tuleva valo loi säteitään taulun lasille heijastuen siitä Johnin kasvoille.
Tuskin kukaan virkkoi mitään. Heti kun pääministeri saapui sinne, otti hän paperin taskustaan ja antoi sen vieraalle, joka katsahti siihen ja kumarsi. Sitten he kaikki kokoontuivat vuoteen ympärille, ja luostarin johtaja avasi kirjan, joka oli hänellä kädessään, ja alkoi lukea vakavalla äänellä:
"Rakkaat ystävät! Me olemme kokoontuneet tähän Jumalan kasvojen eteen —"
Veli Antero, joka oli polvillaan vuoteen päässä, vinkaisi kuin koira, ja muutamat naiset portailla tirkistelivät sisään ovesta kuiskaillen: "Pyhä ehtoollinen! Olkaa hiljaa!"
Johnin tarmo ei pettänyt. Hän vastasi selvällä äänellä, vaikka hänen viimeiset voimansa tuntuivat värähtelevän elämän langalla. Ja kun Gloryn vuoro tuli, oli hänkin uljas. Hänen kauniissa äänessään oli pienoinen vivahdus jonkinmoista jäykkyyttä, silmäluomet vavahtelivat hiukan, ja silmät loistivat. Sitten hän jatkoi loppuun asti tyynesti:
— Minä Glory Quayle —
— Minä Glory Quayle —
— otan sinut John Storm —
— otan sinut John Storm —
— aviomiehekseni
— aviomiehekseni
— rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, sairaana ja terveenä —
— sairaana ja terveenä —
— ja hoivatakseni ja totellakseni sinua, kunnes kuolema meidät erottaa —
kunnes kuolema meidät erottaa —