Kristitty: Mitäs sitten teitte?
Toivorikas: Minulla oli yhtä ja toista tätä uskomista vastaan, sillä minä ajattelin: Tokkopahan Hän tahtoo minua pelastaa?
ISÄ ON ILMOITTAVA POIKANSA.
Kristitty: Mitäs Uskollinen siihen sanoi?
Toivorikas: Hän käski minua menemään Hänen luoksensa ja katsomaan. Se olisi liian rohkeata, arvelin minä. — Ei, vastasi Uskollinen, ja sanoi minun olevan kutsutun. Samalla hän antoi minulle Jesuksen sanelun mukaan kirjoitetun kirjan, vielä enemmän rohkaistakseen minua menemään Hänen tykönsä. Ja tässä kirjassa, sanoi hän, on jok'ainoa piirto ja rahtu pysyvämpi kuin taivas ja maa. Minä kysyin sitten, mitä minun olisi tehtävä, sinne tultuani. Hän neuvoi minua polvillani ja kaikesta sydämestäni ja sielustani rukoilemaan, että Isä ilmoittaisi Hänet minulle. Minä kysyin vielä, kuinka minä anomukseni Hänen eteensä kantaisin. Mene, sanoi hän, ja sinä olet näkevä Hänen istuvan vuoden umpeen armo-istuimellaan jakamassa armoa ja anteeksi-antamusta kaikille, jotka sinne tulevat. Enhän tiedä, virkoin minä, mitä sanoakaan, sinne tullessani. Silloin hän käski minun sanoa näin [Mat. 11: 28, Mat. 24: 35, Ps. 95: 6, Dan. 6: 10, Jer. 29: 12,13, 2 Mos. 25: 22, 4 Mos 7. 89, Hebr. 4: 6]:
Jumala, ole minulle syntiselle armollinen ja saata minua tuntemaan ja uskomaan Jesusta Kristusta, sillä minä näen, että, ellei Hänen vanhurskauttansa olisi, ja ellei minulla olisi uskoa tähän vanhurskauteen, minä olisin auttamattomasti hukassa. Herra, minä olen kuullut Sinun olevan armollisen Jumalan ja lähettäneesi Poikasi Jesuksen Kristuksen maailman Vapahtajaksi. Olen myöskin kuullut, ettäs tahdot Hänet lahjoittaa sellaiselle viheliäiselle syntiselle kuin minä, ja syntinen minä kyllä olen. Älä hyljää minua, Herra. Anna armosi suuren olla ja pelasta minun sieluni, sinun Poikasi Jesuksen Kristuksen kautta! Amen.
Kristitty: Teittekö, niinkuin käsketty oli?
Toivorikas: Tein ja uudestaan ja taas uudestaan.
Kristitty: Ilmoittiko Isä teille Poikansa?
Toivorikas: Ei ensi kerralla, eikä toisella, eikä kolmannella, eikä neljännellä, eikä viidennellä, ei, ei vielä kuudennellakaan kerralla.
Kristitty: Mitäs silloin teitte?
Toivorikas: Mitäkö? Enhän tiennyt, mitä tehdä.
Kristitty: Eikö jo johtunut mieleenne lakata rukoilemasta?
Toivorikas: Senkin sata kertaa, kaksin kerroinkin sata kertaa.
Kristitty: Miks'ettekäs lakannut?
Toivorikas: Minä uskoin todeksi sen, mitä minulle sanottu oli, nimittäin, ett'ei paitsi Kristuksen vanhurskautta koko maailmakaan voi minua pelastaa. Niinpä tuossa ajattelin itsekseni: Jos rukoilemasta lakkaan, niin kuolen, ja muutahan kuin kuolla en saata armo-istuimenkaan juuressa. Muistuivat silloin mieleeni myös nämä sanat: "Jos se viipyy, niin odota häntä: hän tulee totisesti eikä viivyttele." Minä rukoilin rukoilemistani, kunnes Isä ilmoitti minulle Poikansa. [Hab. 2: 3]
KRISTUKSEN ILMESTYMINEN TOIVORIKKAASSA.
Kristitty: Kuinka Hän ilmoitti Hänet teille?
Toivorikas: En nähnyt Häntä ruumiillisilla silmilläni, vaan ymmärrykseni silmillä, ja näin se tapahtui. Olin kerran hyvin murheellinen, murheellisempi luullakseni kuin koskaan elämäpäivinäni, ja tämä murhe tuli siitä, että olin uudestaan nähnyt, kuinka suuret ja inhottavat minun syntini ovat. En nähnyt edessäni muuta kuin helvetin ja sieluni iankaikkisen kadotuksen, mutta silloin luulin äkkiä huomaavani Herran Jesuksen katselevan taivaasta alas minuun ja kuulin Hänen sanovan: "Usko Herraan Jesukseen Kristukseen, niin sinä tulet autuaaksi." [Ef. 1: 18,19, Ap. 16: 31]
"Mutta, Herra", vastasin minä, "minähän olen suuri, hyvin suuri syntinen". Hän vastasi: "Tyydy minun armooni." "Mutta, Herra", sanoin minä, "mikä on usko?" Silloin minä muistin nämä sanat: "Joka tulee minun tyköni, ei hän suinkaan isoo, ja joka uskoo minuun, ei hän koskaan janoo", ja näistä sanoista minä näin, että usko ja tuleminen on yhtä. Joka tulee, se on: joka sydämensä kaipauksella pakenee hakemaan pelastusta Kristuksessa, hän todella uskoo Kristukseen. Kyynelet kiertyivät silloin silmiini, ja minä kysyin edelleen: "Mutta, Herra, voitko vastaan-ottaa ja vapahtaa niinkin suuren syntisen kuin minut?" Ja minä kuulin Hänen sanovan: "Joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos." Silloin sanoin minä: "Mutta, Herra, millaisena minun on Sinua pitäminen, tullessani Sinun tykösi, jotta uskoni Sinuun olisi oikea?" Hän vastasi: "Jesus Kristus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan. — Hän on lain loppu, jokaiselle uskovaiselle autuudeksi. — Hän on meidän syntiemme tähden annettu ulos ja meidän vanhurskauttamisemme tähden herätetty ylös. — Hän rakasti meitä ja on meitä verellänsä meidän synneistämme pessyt. — Hän on välimies Jumalan ja ihmisten välillä. — Hän elää aina ja rukoilee alati meidän edestämme." Tästä kaikesta kävi minulle selväksi, että minun tulee hakea vanhurskautusta Hänen personassansa ja sovitusta synneistäni Hänen veressänsä, ja että kaikki, mitä Hän on tehnyt Isänsä laille kuuliaisena ja syntien rangaistuksen alle antautuen, ei ole tapahtunut Hänen itsensä tähden, vaan sen, joka sen omistaa pelastukseksensa ja on siitä kiitollinen. Ja nyt oli minun sydämeni täynnä riemua, silmäni kyyneleitä täynnä, ja mun sydämeni sykki rakkautta Jesuksen Kristuksen nimeä kohtaan ja Hänen kansaansa ja Hänen tietänsä kohtaan. [2 Kor. 12: 9. Joh. 6: 35. Joh. 6: 37. 1 Tim. 1: 15. Rom. 10: 4. Rom. 4: 25. Ilm. 1: 5. 1 Tim. 2: 5. Hebr 7: 25.]
Kristitty: Se oli todellakin Kristuksen ilmestystä teidän sielussanne. Mutta kertokaas erittäinkin, mitenkä tämän teidän mieleenne vaikutti.
Toivorikas: Se saattoi minut havaitsemaan, kuinka koko maailma, omasta vanhurskaudestansa huolimatta, sittenkin on kadotuksen tilassa. Se saattoi minut näkemään, että Isä Jumala, itse vanhurskas, saattaa kumminkin vanhurskaaksi julistaa Hänen luoksensa tulleen syntisen. Se saattoi minut syvästi inhoamaan entistä elämätäni ja häpeämään omaa tietämättömyyttäni, sillä sydämessäni ei ollut vielä milloinkaan herännyt ajatusta, joka olisi niin selvästi osoittanut minulle Jesuksen Kristuksen ihanuuden. Se saattoi minut rakastamaan pyhää elämää ja herätti minussa ikävöitsemisen saada jotain tehdyksi Herran Jesuksen nimen kunniaksi. Totisesti minusta tuntui, että jos ruumiissani nyt olisi vaikka tuhannen kannua verta, niin vuodattaisin sen kaikki tyyni Herran Jesuksen asian tähden. [1 Joh. 5: 19.]
TIETÄMÄTÖN SAAVUTTAA VAELTAJAT.
Minä näin sitten unessani Toivorikkaan katsahtavan taakseen ja huomaavan, että Tietämätön, jonka he olivat jälkeensä jättäneet, astuu heidän perässänsä.
"Katsos", virkkoi hän Kristitylle, "kuinka tuo nuori mies astua laahustelee perässä."
Kristitty: Niinpä vainenkin. Ei hän meidän seuraa kaipaa.
Toivorikas: Eipä luullakseni, olisi ollut haitaksi hänelle, jos olisi pysynyt meidän rinnalla tänne saakka.
Kristitty: Totta kyllä, mutta hän itse on toista mieltä, sen takaan.
Toivorikas: Kaiketikin, mutta odotetaanpas häntä kumminkin.
Ja niin he tekivät.
Sitten sanoi Kristitty hänelle: "Tulkaa mukaan, mies! Miksi taampana seisotte?"
Tietämätön: Minua miellyttää kulkea yksin; onpa se koko lailla hauskempaakin kuin seurassa, ellenhän katso seuraa paremmaksi.
Kristitty sanoi nyt Toivorikkaalle, mutta hiljaa: "Johan minä sanoin, ett'ei hän meidän seurasta välitä, mutta käykääs kuitenkin, niin haastelemme tässä yksinäisessä tienoossa ajan ratoksi."
Kääntyen sitten Tietämättömän puoleen, hän virkkoi: "Mitäs kuuluu?
Minkälainen on nyt Jumalan ja teidän sielunne väli?"
Tietämätön: Toivoakseni hyvä, sillä mieleni on täynnä hyviä ajatuksia, jotka minua matkallani lohduttavat.
Kristitty: Mitä hyviä ajatuksia? Kertokaas meillekin.
Tietämätön: No niin, minä ajattelen Jumalaa ja taivasta.
Kristitty: Niin perkeleetkin ja kadotetut sielut tekevät.
Tietämätön: Minäpä ajattelen heitä kaipauksella.
Kristitty: Samoin tekee moni, joka ei konsanaan taivaasen pääse. Laiska pyytää eikä saa. [Sananl. 13: 4]
HYVÄ SYDÄN JA HYVÄ ELÄMÄ.
Tietämätön: Mutta minä ajattelen Jumalaa ja taivasta ja hyljään kaikki heidän tähtensä.
Kristitty: Sitä minä epäilen, sillä hyljätä kaikki on varsin vaikea asia, paljoa vaikeampi kuin moni luuleekaan. Mutta miksi ja miten olet tullut siihen vakuutukseen, ettäs olet kaikki hyljännyt Jumalan ja taivaan tähden?
Tietämätön: Sydän sanoo.
Kristitty: Viisas mies sanoo: "Joka omaan sydämeensä uskaltaa, hän on tyhmä." [Sananl. 28: 26]
Tietämätön: Tuo on häijyn sydämen puhetta tuo, mutta minun sydämeni on hyvä.
Kristitty: Milläs sen todistat?
Tietämätön: Se lohduttaa minut taivaan toivolla.
Kristitty: Siinä se saattaa sinut harhaankin viedä, sillä sydän lohduttelee ihmistä välistä sellaisillakin toiveilla, joihin hänellä ei ole mitään perustusta.
Tietämätön: Mutta minun sydämeni ja elämäni pitävät yhtä, ja siksi on minun toivollani perustusta kyllä.
Kristitty: Kuka sen sinulle sanoo, että sydämesi ja elämäsi pitävät yhtä?
Tietämätön: Sydän sanoo.
Kristitty: Kysy sitä, onko pappi kirjamies! Vai sanoo vainen se sydän semmoista! Jumalan sana se tässä asiassa yksin todistuksen antaa; muu todistus on arvoton.
Tietämätön: Mutta eikö se sydän ole hyvä, jolla on hyviä ajatuksia? Ja eikö se elämä ole hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista?
Kristitty: On kyllä se sydän hyvä, jolla on hyviä ajatuksia, ja se elämä hyvä, joka on Jumalan käskyjen mukaista. Mutta toista on olla kaiken tämän omistajana ja toista on vain ajatella niin.
HYVÄT AJATUKSET.
Tietämätön: Olkaa hyvä ja sanokaa, millaiset ajatukset teidän mielestänne ovat hyviä ja millinen elämä Jumalan käskyjen mukaista?
Kristitty: Hyviä ajatuksia on monenlaisia: muutamat koskevat meitä itseämme, muutamat Jumalaa, muutamat Kristusta ja muutamat muita asioita.
Tietämätön: Millisiä ne hyvät ajatukset omasta itsestämme ovat?
Kristitty: Jotka pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa.
Tietämätön: Milloinkas meidän ajatuksemme omasta itsestämme pitävät yhtä Jumalan sanan kanssa?
Kristitty: Kun tuomitsemme itsemme samalla tavoin kuin Jumalankin sana. Sanonpa selvemmin: Jumalan sana sanoo luonnollisessa tilassa olevista ihmisistä näin: "Ei ole kenkään vanhurskas, ei yksikään. Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään." Ja taas se sanoo: "Kaikki ihmisen sydämen aivoitus on ainoastansa paha joka aika." Ja taas: "Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta." Niinpä siis, jos näin ajattelemme omasta itsestämme ja sen myöskin tunnemme, silloin ovat ajatuksemme hyviä ajatuksia, ne kun ovat Jumalan sanan kanssa sopusoinnussa. [Rom 3: 10,12. 1 Mos. 6: 5. l Mos. 8: 21.]
Tietämätön: En usko ikinä, että minun sydämeni olisi niin paha.
Kristitty: Siksipä ei sinussa ole yhtään hyvää ajatusta itsestäsi ollutkaan, ei ikinä. Mutta sallihan jatkaani. Samoin kuin sana tuomitsee ihmisen sydäntä, samoin se tuomitsee hänen teitänsäkin. Jos nyt ajattelemme sydämestämme ja teistämme samoin kuin Sana niitä kumpiakin tuomitsee, silloin ne ovat kumpaisetkin hyviä, koskapa pitävät Sanan kanssa yhtä.
Tietämätön: Sanokaa selvemmin, mitä tarkoitatte.
Kristitty: Sanoohan Jumalan sana: "Ihmisen tiet ovat vääriä teitä, vastahakoisia ja häpeällisiä." Se sanoo: "He ovat luonnostansa poikenneet hyvältä tieltä eivätkä ole sitä tunteneet." Jos ihminen näin ajattelee teistänsä, jos hän, sanon minä, tekee sen syvällä sydämen nöyryydellä, silloin on hänellä hyviä ajatuksia teistänsä, ne kun silloin pitävät yhtä Jumalan sanan tuomioitten kanssa. [Ps. 125: 5, Sananl. 2: 14,15, Rom. 3:12]
Tietämätön: Mitkäs ovat hyviä ajatuksia Jumalasta?
Kristitty: Ajatuksemme Jumalasta, niinkuin ajatuksemme omasta itsestämmekin, ovat silloin hyviä kuin ne pitävät yhtä sen kanssa, mitä Sana Hänestä sanoo, s.o. kun ajattelemme Hänen olennostaan ja ominaisuuksistansa, niinkuin Sana neuvoo. Siitä en nyt saata sen laveammalti lähteä puhumaan. Hänen suhteestansa meihin sanon kumminkin: silloin meillä on oikeat ajatukset Jumalasta, kun ajattelemme Hänen tuntevan meidät paremmin kuin itse itsemme ja Hänen näkevän meissä syntiä silloin ja siinä kuin itsessämme emme niitäkään näe; — kun ajattelemme, että hän tuntee meidän sisimmäisetkin ajatuksemme, ja että sydämemme, kaikkine salaisine komeroineen, on alati avoinna Hänen silmäinsä edessä; — ja myös, kun ajattelemme, että kaikki oma vanhurskaus Hänen edessänsä haisee, ja ett'ei Hän siedä nähdä meitä edessänsä parhaimpiinkaan töihimme luottavina.
Tietämätön: Pidättekös minua niin tyhmänä, ett'en luulisi Jumalan näkevän kauemmaksi kuin minä, tai että aikoisin astua Jumalan eteen sen perustuksella, mitä parhainta olen aikoin saanut?
Kristitty: Mitäs mieltä sinä sitten tässä asiassa oletkaan?
Tietämätön: Lyhyesti sanoen, minun ajatukseni on se, että minun pitää uskoa Kristukseen, saavuttaakseni vanhurskautusta.
Kristitty: Kuinka! Pitääkö muka sinun uskoa Kristukseen, vaikk'et huomaa tarvitsevasi Häntä? Et sinä tunne perisyntiäsi etkä tekosyntiäsi, vaan on sinulla omasta itsestäsi ja töistäsi sellainen luulo, että selvään näkee sinussa miehen, joka ei milloinkaan ole katsonut tarvitsevansa Kristuksen personallista vanhurskautta, päästäksensä Jumalan edessä vanhurskaaksi. Kuinkasta saatat sanoakaan: Minä uskon Kristukseen?
Tietämätön: On minun uskoni sittenkin kyllin hyvä.
Kristitty: Mitäs sinä sitten uskot?
Tietämätön: Minä uskon, että Kristus on kuollut syntisten edestä, ja että minä pääsen kirouksen alta ja tulen vanhurskaaksi Jumalan edessä, joka armollisesti ottaa lukuun sen, että olen Hänen lailleen ollut kuuliainen. Tahi näin: Kristus saattaa ansionsa voimalla Isänsä katsomaan täytetyiksi minun uskonnolliset velvollisuuteni, ja niin tavoin tulen minä vanhurskaaksi.
TIETÄMÄTTÖMÄN VÄÄRÄ USKO.
Kristitty: Salli minun nyt vastata tuohon uskosi tunnustukseen:
1. Sinun uskosi on luuloteltua uskoa; senkaltaisesta ei Sana mitään tiedä.
2. Sinun uskosi on väärää uskoa, se kun tekee tyhjäksi vanhurskauttamisen Kristuksen personallisen vanhurskauden kautta ja sijaan panee sinun oman vanhurskautesi.
3. Tällaisen uskon mukaan Kristus ei vanhurskauttaisikaan sinua itseäsi, vaan sinun työsi, ja sinut itsesi töittesi tähden. Ja sellainen usko on väärä.
4. Tällainen usko on petollinen. Se jättää sinut vihan alle Jumalan Kaikkivaltiaan päivänä, sillä vanhurskauttava usko matkaan saattaa sen, että sielu, tuntiessaan lain kautta joutuvansa perikatoon, pakenee Kristuksen vanhurskauden turviin. Tämä Hänen vanhurskautensa ei kumminkaan ole mikään armon toimi, jolla hän kuuliaisuutesi tekisi Jumalan edessä otolliseksi, vaan se on hänen personallinen lainkuuliaisuutensa, jonka kautta Hän on meidän edestämme tehnyt ja kärsinyt kaiken sen, mitä meidän olisi pitänyt tehdä ja kärsiä. Tämän vanhurskauden, sanon minä, oikea usko omaksensa omistaa ja sen vaatteisin verhottuna sielu astuu tahratonna Jumalan eteen, joka hänet vastaanottaa ja kadotuksesta pelastaa.
Tietämätön: Jopa nyt! Teidän mielestänne meidän siis pitäisi panna luottamuksemme siihen, mitä Kristus omassa personassaan on tehnyt ilman meitä! Tämä harhaluulo päästäisi valloilleen meidän himomme ja sallisi meidän elää oman mielemme mukaan. Mitäpäs sillä sitten onkaan väliä, miten täällä eletään, jos Kristuksen personallinen vanhurskaus meidätkin kaikesta vanhurskauttaa, kunhan vaan uskomme sen!
Kristitty: Tietämätön sinun nimesi on, ja nimesi mukainen sinä itsekin olet. Tuo vastauksesikin todistaa olevani oikeassa. Sinä et tiedä, mitä vanhurskauttava vanhurskaus on, etkä sitäkään, mitenkä sinä, uskon kautta siihen, voisit sielusi pelastaa joutumasta Jumalan ankaran vihan alaiseksi. Et myöskään tiedä, mitä todellisia seurauksia on autuuttavasta uskosta tähän Kristuksen vanhurskauteen, joka sydämen taivuttaa ja voittaa Jumalan puoleen Kristuksessa, niin että se rakastaa Hänen nimeänsä, Hänen sanojansa ja teitänsä ja Hänen kansaansa. Toisin siis kuin sinä tiedottomuudessasi luulottelet.
Toivorikas: Kysy häneltä, tokko Kristus milloinkaan on hänelle taivaasta ilmestynyt.
Tietämätön: Vai niin! Oletteko tekin niitä ilmestysten miehiä? Minun mielestäni kaikki se, mitä te ja muut teidän kaltaisenne tästä asiasta sanovat, on pelkkää sairasmielisten aivojen luomaa.
Toivorikas: Mitä puhutkaan, mies! Kristus on Jumalassa niin salattu kaikelta inhimilliseltä käsittämiseltä, ett'ei ihminen saata päästä Häntä tuntemaan ja sen kautta pelastustansa saamaan, ellei Isä Jumala Häntä hänelle ilmoita.
Tietämätön: Se on teidän uskonne, vaan ei minun. Ja sittenkin — siitä olen varma — minun uskoni on yhtä hyvä kuin teidänkin, vaikk'ei minulla olekaan niin paljon kummallisia päähänpistoja kuin teillä.
Kristitty: Sallikaas minun pistää sananen väliin. Teidän ei sovi puhua noin kevytmielisesti tästä asiasta. Minä väitän rohkeasti (niinkuin minun kelpo kumppalinikin on tehnyt), ett'ei kenkään pääse tuntemaan Jesusta Kristusta, ellei Häntä Isä hänelle ilmoita.
Ja jos uskokin, jolla sielu liittyy Kristukseen, oikeaa uskoa on, niin täytyy sen olla Hänen väkevän voimansa ylenpalttisen suuruuden vaikutusta. Mutta tämä uskon vaikutus näyttää olevan sinulle, mies parka, tuntematon asia. Heräjä siis unesta, huomaa oma viheliäisyytesi ja pakene Herran Jesuksen tykö. Hänen vanhurskautensa, joka Jumalan vanhurskaus on (sillä Hän itse on Jumala), pelastaa sinut kadotuksesta. [Mat 11: 27-,1 Kor. 12: 3. Ef. 1: 18, 19]
TIETÄMÄTÖN JÄÄPI JÄLJELLE.
Tietämätön: Te astutte niin nopeaan; en minä saata perässänne pysyä. Menkää tee siis vain edeltä; minun täytyy jäädä hiukan taammas teistä.
Kristitty ja Toivorikas puhuivat silloin näin:
Oi, Tietämätön! Aikaa sull' on, vielä
Tahdotkos omall' yhä käydä tiellä
Ja naurain neuvoja, näin rientää vain
Sokeena syviss' synneissäsi ain?
Heräjä, mies, pysähdy, pelkos heitä,
Käy neuvon jälkeen pelastuksen teitä.
Mut pilkaten jos jatkat, — muista, mies,
Jo ikiturmioon sun päättyy ties!
Kristitty kääntyi nyt matkatoverinsa puoleen, sanoen: "Käy, ystäväni
Toivorikas, käy. Kahden kesken me nähtävästi jälleen saamme kulkea."
Minä näin sitten unessani heidän astuvan kiiruusti eteenpäin ja Tietämättömän hiljaa laahustavan perässä. Kristitty virkkoi tuossa toverilleen: "Kovin minun on sääli mies parkaa. Huonosti hänen lopulti sittenkin käy."
Toivorikas: Voi kuitenkin! Hänen kaltaisiansa on meidän kaupungissa viljalti; kokonaisia perheitä, kokonaisia katuja; ei puutu niitä vaeltajainkaan joukossa. Ja jos heitä löytyy niin runsaasti meidän puolella, kuinka paljo löytyneekään hänen synnyinseudullaan!
Kristitty: Niinhän sanotaankin sanassa: "Hän on soaissut heidän silmänsä, niin ett'ei heidän pidä näkemän" j.n.e. Mutta kun nyt olemme kahden kesken, niin sanokaas, mitä te arvelette moisista ihmisistä? Luuletteko, ett'ei heissä ole milloinkaan synnintuntoa, ja ett'eivät he siis koskaan pelkää olevansa vaarallisessa tilassa?
Toivorikas: Vastatkaas, hyvä veli, itse tähän kysymykseen; tehän olette vanhempi mies.
SYNNINTUNNON TUKAUTTAMINEN.
Kristitty: No niin, luulenpa, että sellainen tunto heissä kyllä joskus asuu, mutta he kun ovat luonnostaan tietämättömiä, niin eivät he käsitäkään sellaista tuntoa hyödylliseksi heille itselleen. Siitäpä syystä he niin mielettömästi koettavat saada sen tukautetuksi ja uhkarohkeina imartelevat itseänsä oman sydämensä teillä.
Toivorikas: Sitä minäkin, että pelko tekee heidän varsin hyvää ja saattaa heitä hankkiutumaan vaellusretkelle.
Kristitty: Epäilemättä se sen tekee, jos se vaan oikea on, sillä niinhän lukee Sanassa: "Herran pelko on viisauden alku." [Joh. 28: 28, Ps. 111: 10, Sananl. 1:7, 9:10]
Toivorikas: Mikä teidän mielestänne on oikea pelko?
Kristitty: Totisen ja oikean pelvon huomaa kolmesta seikasta:
1. Se syntyy terveellisestä synnintunnosta.
2. Se ajaa sielun tarttumaan Kristukseen, pelastajaansa.
3. Se synnyttää ja voimassa pitää sydämessä syvää kunnioitusta Jumalaa, Hänen Sanaansa ja Hänen teitänsä kohtaan, ja saattaa sydämen arkana pelkäämään, ett'ei vaan kääntyisi niistä oikealle eikä vasemmalle mihinkään sellaiseen, joka saattaisi solvaista Jumalata, rikkoa sydämen rauhan, tehdä Pyhän Hengen murheelliseksi tai antaa pilkkaajain puheelle aihetta.
Toivorikas: Hyvin sanottu, ja minä uskon teidän totta puhuneen. Jokohan nyt olemme päässeet Lumotusta seudusta?
Kristitty: Oletteko siis jo väsynyt tähän keskusteluun?
Toivorikas: En suinkaan. Tahtoisin vaan tietää, missä ollaan.
Kristitty: Ei meillä enää ole kuin pari virstaa jäljellä. Mutta palatkaamme takaisin siihen, mistä tässä äsken haastelimme. Niin, Tietämätön ei tiedä, että tuollainen synnintunto, joka heissä synnyttää pelkoa, on heille hyödyksi ja siunaukseksi; hän koettaa sitä tukauttaa.
Toivorikas: Millä tavoin he koettavat saada sen tukautetuksi?
Kristitty: 1. He luulevat sellaista pelkoa perkeleen panemaksi (vaikka se onkin Jumalan lähettämä). He luulevat sen vievän heidät suorastaan perikatoon ja vastustavat sitä niin muodoin. 2. He luulevat niinikään tällaisen pelvon hävittävän heidän uskonsa (vaikk'ei heillä, ihmisparoilla, uskoa edes olekaan!) Ja siinä luulossaan he paaduttavat sydämensä sitä vastaan. 3. He luulottelevat julkeina, ett'ei muka heidän ole tarvis peljätä, ja siitä huolimatta he julkeudessansa vain kasvamistaan kasvavat. 4. He huomaavat tällaisen pelvon kukistavan heidän entisen viheliäisen itsepyhyytensä, ja siksi he sitä kaikin voimin vastustavat.
Toivorikas: Jo minä jotain tiedän tuosta minäkin. Ennenkuin tulin tuntemaan oman itseni, oli minun laitani samallainen.
Kristitty: No niin, jätetäänpäs nyt naapuri Tietämätön yksikseen ja käydään pohtimaan jotain muuta hyödyllistä asiata.
Toivorikas: Kernaasti, kaikesta sydämestäni. Mutta teidän pitää nytkin aloittaa.
MIKSI MONI VAELLUKSENSA KESKEYTTÄÄ.
Kristitty: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten teidän puolella erästä Sillointällöin nimistä miestä? Hänen jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.
Toivorikas: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui Armonpuutteen kaupungissa, parin peninkulman päässä Kunniallisuudesta. Hänen lähin naapurinsa oli muuan Käännytakaisin.
Kristitty: Aivan oikein. He asuivat yhden katon alla. No niin. Tuo mies sai kerran ankaran herätyksen. Silloin hänellä luullakseni oli jonkun verran synnintuntoa ja samalla tietoa synnin palkasta.
Toivorikas: Sitä minäkin. Monasti hän tuli meille — meidän kotiemme väliä ei ollut kuin kolmen virstan verran, — tulipa usein katkerasti itkienkin. Minun oli todellakin miestä sääli, ja oli minulla välisti vähän toivoakin hänestä, mutta: eihän sentään jokainen, kuin huutaa Herra, Herra.
Kristitty: Hän sanoi minulle kerran päättäneensä lähteä vaellukselle, niinkuin mekin, mutta äkkiä hän tuli tuttavaksi erään Oma-apu nimisen miehen kanssa, ja siitä pitäin hän rupesi minua vieromaan.
Toivorikas: Kun nyt puhe kerran häneen kääntyi, tutkistellaanpa hiukan, mikä on syynä — että hän ja moni muu samallainen niin äkkiä ovat luopuneet.
Kristitty: Se saattaa olla hyvin opettavaista, mutta pankaa te alkuun.
Toivorikas: Olkoon menneeksi. Tuohon luopumiseen on mielestäni neljä syytä:
1. Vaikka sellaisten omatunto on herännyt, pysyy heidän mielensä kumminkin muuttumatonna. Kun heissä syyllisyyden tunto hälvenee, niin ei enää ole olemassa mitään, mikä pakottaisi heitä jumalisuuteenkaan, ja niinpä he luonnollisesti palajavatkin entiseen menohonsa. Niinhän koirakin tekee, kun on syömästänsä käynyt kipeäksi: sitä oksettaa ja se antaa ylen, niin kauan kuin kipeyttä kestää. Ei se sitä ehdoin tahdoin tee (jos koirasta ensinkään semmoista sopii sanoa), vaan siitä syystä, että vatsaa kivistää. Mutta kun vaiva on mennyt ohi ja vatsa kunnossa jälleen, silloin se ei enää oksennustansa vieroa, vaan kääntyy takaisin ja hurmii kaikki suuhunsa. Ja niinpä on totta, mitä kirjoitettu on: "koira syö oksennuksensa jälleen". Heissä leimahtaa, sanon minä, tulinen pyrkimys taivaasen, kun muistelevat ja pelkäävät vain helvetin vaivoja, mutta sitä mukaa kuin ajatus helvetistä ja kadotuksen pelko jäähtyy ja jähmettyy, sitä mukaa jähmettyy myös pyrkimys taivaasen ja pelastuksen saamiseen. Silloin käy niin, että kun syyllisyyden ja pelvon tunto on tiessään, silloin taivaan ja autuuden halajaminen kuolee, ja he palajavat entiseen elämäänsä. [2 Piet 2: 22]
2. Toinen syy on se, että orjallinen pelko saa heissä vallan. Minä tarkoitan nyt sitä pelkoa, joka heissä asuu ihmisiä kohtaan. "Joka pelkää ihmistä, hän tulee lankeemukseen." Vaikka heidän mielensä niin muodoin näkyy palavan taivaasen, niin kauan kuin helvetin liekit heidän silmäinsä edessä leimahtelevat, niin hetipä he — kun pelko vähänkään helpottaa — jälleen muuttavat mieltään, arvellen, että parasta on menetellä viisaasti, sillä muutoinhan muka saattaisi kadottaa kaikki (eivätkä itsekään tiedä, mitä), tai lopulta joutuvat lakkaamattomaan ja pääsemättömään pulaan. Ja niin lyödään jälleen liitot maailman kanssa. [Sananl. 29: 25]
3. Jumalisuuden tuottama häpeä on loukkauskivenä heidän tiellään. He ovat ylpeitä ja korskeita, ja jumalisuus on heidän mielestänsä halpaa ja ylenkatsottavaa. Siksipä he, helvetin ja tulevaisen vihan pelvosta päästyänsä, palajavat entisiin menoihinsa.
4. Syyllisyys ja pelkoa miettiminen ovat heille kauhistus. He eivät siedä nähdä viheliäisyyttänsä, ennenkuin ovat siihen joutuneet. Ja sittenkin tuo ensimmäinen näkeminen, jos he vain nähdä tahtoisivat, saisi heidät kenties pakenemaan sinne, minne vanhurskas pakenee ja pelastuu. Mutta he menettelevät sillä tapaa kuin edellä viittasin, kartellen syyllisyyden ja kauhistumisen ajatuksia, ja siksipä he, kerran päästyänsä mietiskelemästä kauhistuksia ja Jumalan vihaa, iloisella mielellä paaduttavat sydämensä ja valitsevat sellaisia teitä, joissa he vain paatumistansa paatuvat.
MIELENMUUTOKSEN TARPEELLISUUS.
Kristitty: Olettepa hyvin lähelle osannut oikeaan, sillä ytimenä tässä on juuri se, ett'ei heidän mielensä eikä tahtonsa ole muuttunut. Ja senvuoksi he ovat kuin pahantekijä tuomarin edessä: hänkin pelkää ja vapisee ja näyttää peräti katuvaiselta, mutta pohjimmaisena siinä sittenkin on hirttonuoran pelko eikä ensinkään rikoksen inhoaminen. Ja niinhän se on: päästä tuo mies irti, niin hän varastaa ja rosvoaa heti jälleen. Toisin olisi, jos hänen mielensä olisi muuttunut.
Toivorikas: Minä olen osoittanut syyt heidän luopumiseensa; näyttäkääpäs te nyt, millä tavoin se tapahtuu.
Kristitty: Mielelläni.
1. Kaikin voimin he koettavat olla ajattelematta Jumalaa, kuolemaa ja tulevaista tuomiota.
2. He laiminlyövät vähitellen yksityiset velvollisuutensa, niinkuin kammiossa rukoilemisen, himojensa hillitsemisen, valvomisen, murheen synnin tähden ja muut senkaltaiset.
3. Sitten he karttavat innokasten ja harrasmielisten kristittyjen seuroja.
4. Heissä laimenee yleistenkin velvollisuuksien täyttäminen, niinkuin Sanan kuuleminen, lukeminen ja harras tutkisteleminen ynnä muut sellaiset.
5. Sitten he aikovat, niinkuin sananparsi sanoo, heittää lokaa muutamain hurskasten ihmisten vaatteille, siinä pirullisessa tarkoituksessa, että heillä olisi joku tekosyy, jonka nojalla hyljäävät jumalisuuden kokonaan, (muutamain puutteellisuuksien vuoksi muka, joita ovat siinä näkevinään).
6. Senjälkeen he alkavat lyödä liittoja ja seurustella lihallismielisten, turhamaisten ja irstaitten ihmisten kanssa.
7. Sitten he pitävät salaisuudessa lihallisia ja irstaita puheluita. He iloitsevat, huomatessaan samallaista jossakin kunnollisenakin pidetyssä ihmisessä, jotta heidän esimerkkiänsä muka noudattaen voisivat yhä julkeammiksi yltyä.
8. Sen perästä he alkavat julkisesti leikitellä pienten syntien kanssa.
9. Ja niin he paatuneina vihdoin esiintyvät oikeassa valossansa. Siten he syöksevät kurjuuden virran viedä, ja, ellei Armon ihme väliin tule, joutuvat itsepetoksessaan ikuiseen kadotukseen.
KIHLAUKSEN MAASSA.
Nyt minä näin unessani heidän päässeen ulos Lumotusta seudusta ja astuvan Kihlauksen maahan. Ilma oli siinä erittäin suloinen ja miellyttävä. Tie kun kävi aivan sen halki, viipyivät he siinä hetkisen, virvoitellen itseänsä. Täällä heidän korviinsa kuului lintusten lakkaamattomat viserrykset, ja täällä he näkivät "kukkasten puhkeavan kedolla ja kuulivat maassa toukomettisen äänen". Tässä seudussa paistaa aurinko yöt päivät. He olivat niin muodoin ulkopuolella Kuoleman Varjon laaksoa ja olivat myös astuneet pois siitä piiristä, jossa Jättiläinen Epätoivo hallitsee. Ei tänne Epäilyksen linna edes näkynytkään. Tänne häämöitti jo se Kaupunki, jonne heidän matkansa piti, ja täällä he jo kohtasivat joitakuita sen asukkaistakin. Tämä tienoo on Taivaan rajamailla, ja siksipä siellä usein liikkuu Kirkkaita olentoja. Tässä maassa uudistettiin jälleen morsiamen ja yljän kihlaus. Niin, tuolla Jumala iloitsi heistä, niinkuin ylkä morsiamestansa iloitsee. Täällä ei puuttunut heiltä jyviä eikä viinaa, sillä täällä he löysivät yltäkyllin sitä, mitä pitkin koko matkaansa olivat etsineet. Tänne kuului ääniä Kaupungista, korkeita ääniä, jotka sanoivat: "Sanokaat Sionin tyttärelle, katso sinun autuutes tulee! Katso hänen palkkansa on hänen myötänsä." Täällä kaikki seudun asukkaat sanoivat heitä Pyhäksi kansaksi. Herran lunastetuksi, etsityksi j.n.e. [Jes. 62: 4-12, Kork. V. 2: 12, Jes. 62: 5, Jes. 62: 11, Jes. 62: 12]
Näissä tienoin kulkiessaan, he nauttivat suurempaa iloa kuin missäkään osissa sitä valtakuntaa, josta he tulleet olivat. Mitä likemmäksi he Kaupunkia lähenivät, sitä selvempänä se heidän eteensä kuvastui: se oli rakennettu helmistä ja kalliista kivistä, ja kadut siinä olivat kullalla lasketut. Katsellessaan Kaupungin luontaista ihanuutta ja auringonsäteiden kimaltelua siinä, kävi Kristitty sairaaksi pelkästä ikävöimisestä. Raukeaksi löi Toivorikkaankin pari kertaa. Niinpä he laskeusivatkin hetkeksi aikaa maahan ja kivuissansa huusivat: "Jos te löydätte minun ystäväni, niin ilmoittakaat, että minä olen sairas rakkaudesta." [Korkea V. 5:8]
Kotvasen kuluttua he tunsivat hiukan taas voimistuneensa ja jaksavansa nyt kestää sairauttansa. He läksivät jälleen vaeltamaan ja lähenivät lähenemistään Kaupunkia. Siellä oli hedelmäpuistoja, viinamäkiä ja yrttitarhoja, joitten portit antoivat vallantielle. Tänne tultuansa, he huomasivat puutarhurin seisovan tiellä, ja he kysyivät häneltä: "Kenenkä ovat omia nämä ihanat viinamäet ja yrttitarhat?" Hän vastasi: "Ne ovat Kuninkaan omia. Hän on istuttanut ne itsellensä iloksi ja vaeltajille virvoitukseksi." Ja hän vei heidät viinamäkiin ja käski heidän ravita itseänsä niitten herkuilla. Hän näytti heille myös mielikujat, joita Kuningas kulkee, ja lehtimajat, missä Hän iloksensa istuu. Siellä he viivähtivät ja vaipuivat uneen. [5 Mos. 23: 24]
Nyt minä näin unessani heidän haastelevan maatessansa enemmän kuin tähän saakka koko matkallansa. Tuota minä miettimään, mutta puutarhuri puhui silloin minullekin, sanoen: "Miksis mietiskelet tätä? Näitten viinamäkien rypäleet ovat luonnostansa sellaisia, että ne huokeasti alas menevät ja niitä on mieluinen niellä ja saattavat uneliasten huulet puhumaan." [Korkea V. 7:9]
VIIMEISET VASTUKSET.
Senjälkeen minä näin heidän heräjävän ja hankkiutuvan Kaupunkiin. Mutta, niinkuin jo sanoin, auringon kimaltelu Kaupungissa (tämä kun oli pelkästä kullasta rakettu) oli niin häikäisevää, ett'eivät he sietäneet sitä paljain silmin katsella, vaan ainoastaan lasin kautta, joka sitä tarkoitusta varten oli valmistettu. [Ilm. 21: 18, Kor 3: 10,18]
Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.
Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.
"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."
Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne perille päästä."
Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.
Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat: "Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."
Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn. He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne Kuningasta kohtaan on."
He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]
Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty: "Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin, ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.
VIIMEISEN VIRRAN YLI.
Toivorikkaalla oli täysi työ ja tekeminen, kannatellessaan Kristityn päätä vedenpinnan yläpuolella, sillä välistä oli hän kokonaan vaipumaisillansa, ja vasta tuokion perästä hän kohosi vähissä hengin pystyyn.
Toivorikas yritti lohduttaa häntä, sanoen: "valmiina vastaan-ottamaan meitä."
Mutta Kristitty vastasi: "Teitä, teitä vain ne siellä odottelevat. Te olette pysynyt toivorikkaana koko sen ajan kuin olen teitä tuntenut."
"Niinhän tekin", virkkoi toinen.
"Voi, veli armas!" lausui Kristitty, "Jos laitani olisi oikea, niin olisi Hän noussut minua auttamaan, mutta nyt on Hän syntieni tähden saattanut minut paulaan ja on hyljännyt minut."
Toivorikas sanoi siihen: "Veli, oletpa unhottanut, mitä Sanassa sanotaan jumalattomista: 'Ei he ole missään kuoleman hädässä, vaan heidän voimansa pysyy vahvana; ei he ole vastoinkäymisessä niinkuin muut ihmiset, eikä heitä vaivata niinkuin muita ihmisiä.' Tuska ja hätä, jota teidän täytyy näissä vesissä kestää, ei osoita sitä, että Jumala olisi teidät unhottanut, vaan niitten kautta teitä koetellaan, tokko muistatte, mitä hyvää Herralta tähän saakka olette saanut, ja panetteko hädässänne luottamuksenne Häneen." [Ps. 73: 4,5]
Senjälkeen minä näin Kristityn vaipuvan hetkeksi mietteisinsä. Toivorikas kääntyi nyt hänen puoleensa näillä sanoilla: "Ole hyvässä turvassa; Jesus Kristus on sinut terveeksi tekevä." Silloin puhkesi Kristitty kovalla äänellä puhumaan: "Oi, minä näen Hänet jälleen, ja näin Hän minulle sanoo: 'Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen sinun tykönäs, ett'ei virrat sinua upota'." [Jes. 43: 2]
Silloin he rohkaisivat mielensä kumpainenkin, ja vihollinen oli sen perästä ääneti kuin kivi siihen asti kuin he ehtivät virran yli. Kristitty löysikin lujan pohjan jalkainsa alla, ja siitä ruveten virta olikin matala. Ja niin he kulkivat sen poikki. [2 Mos. 15: 16]
LOISTAVAT OLENNOT SAATTAJINA.
Virran toisella rannalla he näkivät jälleen nuo kaksi miestä kirkkaissa vaatteissa heitä odottelemassa. Vaeltajain astuessa rannalle, he tervehtivät tulijoita, sanoen: "Me olemme palvelevaisia henkiä, palvelukseen lähetetyt niille, joitten pitää autuus perimän." Ja he läksivät käymään porttia kohden. [Hebr. 11: 4]
Nyt on huomattava, että Kaupunki sijaitsi valtavan korkealla vuorella, mutta sittenkin astuivat vaeltajat ylös mäkeä helposti, heitä kun nuo kaksi miestä käsivarsista kannattelivat. Kuolevaiset vaatteensakin he olivat jättäneet jälkeensä virtaan, sillä vaikka he olivat puku yllään virtaan astuneet, niin vaatteitta he olivat siitä nousseet. Niinpä he nyt kevein ja kiirein askelin astuivat, vaikka perustus, jolle Kaupunki rakettu oli, asui pilviäkin korkeammalle. He kulkivat yläilmaisten seutujen kautta, suloisissa puheluissa ja iloiten siitä, että olivat niin onnellisesti virran yli päässeet, ja että heitä niin herttaiset seuralaiset palvelevat.
Keskustelu koski tämän tienoon ihanuutta, ja loistavat olennot kertoivat, ett'ei tätä kauneutta ja ihanuutta voi sanoin selittää. "Siellä", sanoivat he, "on Sionin vuori, siellä taivaallinen Jerusalem, siellä monen tuhannen enkelin ja täydellisten vanhurskasten joukko. Te olette nyt", haastelivat he, "menemässä Jumalan paratiisiin. Siellä te saatte nähdä elämän Puun syödä sen lakastumattomia hedelmiä. Ja sinne tultuanne, teille annetaan valkoiset vaatteet, ja te saatte joka päivä olla ja elää Kuninkaan kanssa, niin aina iankaikkiseen. Siellä ette enää senkaltaista näe kuin tuolla alempana, maan päällä ollessanne, ette surua ettekä sairautta, ette tuskaa ettekä kuolemata, sillä ne entiset pois menivät. Te tulette nyt Abrahamin, Isakin ja Jaakobin tykö ja profettain tykö, miesten tykö, jotka Jumala on korjannut pois tulevaisesta pahasta, ja jotka nyt sijoillansa lepäjävät, vaeltaen Hänen vanhurskaudessansa." [Hebr. 12: 22-24, Ilm. 2: 7, 3: 4,5, 22: 4,5, Ilm. 21: 3,4]
Vaeltajat kysyivät senjälkeen: "Mitä meidän pitää tekemän siinä pyhässä paikassa?" Ja heille vastattiin: "Teille on tuleva lohdutus kaikista tuskistanne ja riemu kaikista murheistanne; teidän pitää niittämän, mitä kylväneet olette, hedelmiä kaikista rukouksistanne ja kyyneleistänne ja huokauksistanne, joita teillä Kuninkaan tähden matkallanne ollut on."
"Siellä teidän pitää kantaman kultaista kruunua ja riemuiten lakkaamatta näkemän ja katseleman Pyhää, jonka saatte nähdä 'niinkuin Hän on'. Siellä saatte taukoamatta palvella ylistyksellä ja riemuhuudoilla ja kiitoksella Häntä, jota maailmassakin tahdoitte palvella, vaikka se vaikeatakin oli lihanne heikkouden tähden. Siellä ihastuvat teidän silmänne, nähdessänne, ja korvanne, kuullessanne Kaikkivaltiaan ääntä. Siellä iloksenne taas kohtaatte ystävänne, jotka ennen teitä ovat sinne menneet, ja siellä tekin riemuiten vastaanotatte jokaisen, joka siihen pyhään paikkaan teidän jälkeenne tulee. Siellä te myös puetaan kunnialla ja majesteetilla ja sijoitetaan vaunuihin, jotka ovat soveliaat Kunnian Kuninkaan seuralaisten ajella. Koska Hän pasunan soidessa tulee pilvissä, niinkuin tuulen siivillä, silloin te ynnä Hänen kanssansa ilmaannutte. Ja koska Hän tuomio-istuimelle istuu, silloin te istutte Hänen kanssansa. Ja koska Hän tuomionsa julistaa kaikille kuin pahaa tehneet ovat — olkoot enkeleitä tai ihmisiä —, niin on teilläkin äänenvalta siinä tuomitsemisessa oleva, sillä he olivat sekä Hänen että teidän vihollisianne. Ja koska Hän Kaupunkiin palajaa, silloin tekin sinne menette pasunan soidessa ja olette lakkaamatta Hänen kanssansa." [Gal. 6: 7,8, l Joh. 3: 2, Jud. 15, 1 Kor. 6: 2,3, 1 Tess. 4: 13-17]
PORTILLE.
Tuossapa heidän kulkiessansa porttia kohti, katso Taivaallisen sotaväen joukko tuli heitä vastaan, ja toinen noista kahdesta loistavasta olennosta sanoi tälle joukolle: "Nämä ovat ne miehet, jotka rakastivat meidän Herraamme, maailmassa ollessaan, ja hyljäsivät kaikki Hänen pyhän Nimensä tähden. Hän lähetti meidät heitä noutamaan, ja me olemme heidät tuoneet niin lähelle heidän ikävöimäänsä matkan määrää, että he pääsevät sisälle käymään, ilolla nähdäkseen Vapahtajansa kasvoista niin kasvoihin." Silloin riemuitsi Taivaallinen sotajoukko, sanoen: "Autuaat ovat ne, jotka ovat Karitsan häihin ehtoolliselle kutsutut." Samalla tuli heitä vastaan myös muutamia Kuninkaan pasunansoittajia, valkoisiin ja kiiltäviin vaatteisin puettuina, ja nämä saivat pasunainsa kirkkaisin ja heleisin sulosointuihin itse taivaatkin kajahtamaan. Riemuiten ja pasunainsa pauhatessa he lausuivat tuhannet tervetuliaiset Kristitylle ja hänen toverillensa. [Ilm. 19: 9]
Sen jälkeen he asettuivat vaeltajain ympärille joka puolelta: muutamat eteen, toiset taakse, jotkut oikealle puolelle, toiset vasemmalle, ikäänkuin suojellakseen heitä ylempiin seutuihin mentäessä. Ja niin heidän kulkeissansa riemu lakkaamatta raikui ja suloinen soitto kaikui korkeammassa kuorossa, niin että ken sen nähdä olisi voinut, olisi luullut itse Taivaan tulleen alas heitä vastaan-ottamaan. Yhdessä he yhä kulkivat, ja pasunansoittajat ne sekä suloisilla sävelillä että katseilla ja liikkeillä myötäänsä osoittivat Kristitylle ja hänen veljelleen, kuinka tervetulleita he olivat heidän seuraansa, ja kuinka iloista heidän oli tulla heitä vastaan. Ja silloin tuntui noista kahdesta vaeltajasta kuin oltaisiin jo taivaassa, ennenkuin olivat sinne saapuneetkaan; niin yleni heidän mielensä, kun enkeleitä katselivat ja heidän ihanata soittoansa kuuntelivat. Täällä oli itse Kaupunkikin heidän näkyvissänsä, ja he olivat kuulevinaan, kuinka siellä kaikki kirkonkellot soittivat tervetuloa heille, mutta ennen kaikkea täytti heidät se ihana ja suloinen ajatus, että he saavat asua siellä senkaltaisessa seurassa iankaikkisesta niin iankaikkiseen. Oi missä on se kieli tai kussa se kynä, joka kyllin kykeneisi kuvailemaan heidän riemuansa!
Ja näin he saapuivat portille.
Portille tultuansa, he näkivät sen kamanaan kultaisilla kirjaimilla kirjoitettuna: "Autuaat ovat ne, jotka hänen käskynsä pitävät, että heidän voimansa elämän puussa olisi, ja he porteista kaupungin sisälle menisivät." [Ilm. 22: 14]
SISÄÄN.
Silloin minä näin unessani, kuinka nuo loistavat olennot käskivät vaeltajia ääntämään portilla. Sen he tekivät, ja silloin ilmaantui muutamia miehiä portin päälle katsomaan, nimittäin Enok, Moses, Elias ynnä muita, joille ilmoitettiin: "Nämä vaeltajat ovat tulleet Turmion kaupungista rakkauden tähden tämän paikan Kuningasta kohtaan." Senjälkeen antoivat vaeltajat esiin kumpikin pääsykirjansa, jotka he olivat jo matkansa alussa saaneet. Kirjat vietiin sitten Kuninkaalle, joka, luettuansa ne, kysyi: "Missä ovat nämä miehet?" Hänelle vastattiin: "He seisovat portin ulkopuolella." Silloin käski Kuningas: "Avatkaat portit, vanhurskaan kansan, joka uskossa pysyy, käydä sisälle." [Jes. 26: 2]
Nyt minä näin unessani näitten kahden miehen käyvän portista sisälle, ja heti kuin he olivat sisälle menneet, niin katso he muutettiin ja puetettiin vaatteilla, jotka kiilsivät kuin kulta. Ja heitä vastaan tuli miehiä, kantaen kanteleita ja kruunuja, ja antoivat ne heille, kanteleet ylistystä varten ja kruunut kunnian merkiksi. Ja minä kuulin unessani, kuinka kaikki kirkonkellot Kaupungissa jälleen rupesivat riemuisasti soimaan, ja kuinka heille sanottiin: "Käykäät teidän Herranne iloon." Ja minä kuulin heidän itsensä kovalla äänellä veisaavan, sanoen: "Siunaus ja kunnia ja ylistys ja voima Hänelle, joka istuimella istuu ja Karitsalle iankaikkiseen." [Mat. 25: 23, Ilm. 5: 13,14]
Juuri kuin portit avattiin miesten mennä sisälle, katsahdin minä heidän jälkeensä, ja katso Kaupunki paistoi kirkkaana kuin aurinko; kadutkin olivat kullalla lasketut, ja siellä kulki paljo ihmisiä, kruunut päässä, palmut ja kultaiset kantelet käsissä, ylistystä veisaten.
Siellä oli niitäkin, joilla oli siivet, ja jotka lakkaamatta toisillensa huusivat, sanoen: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra." [Jes. 6: 2,3]
Ja senjälkeen he sulkivat portit. Kaiken tuon nähtyäni, olisin minä itsekin halainnut olla heidän joukossansa.
Kaikkia näitä näkemiäni muistellessani, minä käänsin päätäni ja katsahdin taakseni ja näin silloin Tietämättömän kävelevän pitkin virran rantaa. Pian hän virran yli pääsi, eikä se ollut hänelle puoleksikaan niin vaikeata kuin noille toiselle kahdelle. Sattui näet siinä sillä kohtaa olemaan lautturi, nimeltä Turha toivo, joka venheellänsä auttoi hänet virran yli. Ja niinpä minä näin hänen, niinkuin noiden muittenkin, astuvan mäkeä ylös ja tulevan portille. Mutta yksinänsä hän sinne saapui, eikä kenkään tullut antamaan hänelle vähintäkään apua. Portille päästyänsä, hän katsahti kirjoitukseen sen kamanassa ja rupesi kolkuttamaan, luullen pian pääsevänsä sisälle. Mutta miehiä ilmaantui portin päälle, ja he kysyivät häneltä: "Mistäs te tulette? Ja mitä täältä tahdotte?" Hän vastasi: "Minä olen syönyt ja juonut Kuninkaan seurassa, ja Hän on opettanut meidän kaduillamme." Senjälkeen he kysyivät häneltä pääsykirjaa, viedäksensä sen Kuninkaan nähdä. Silloin hän rupesi haparoimaan sellaista poveltansa, mutta ei hän sieltä mitäkään löytänyt. Miehet kysäisivät: "Eikö teillä ole?" Mutta ei hän sanaakaan vastannut.
TIETÄMÄTTÖMÄN LOPPU.
Miehet ilmoittivat asian Kuninkaalle, mutta Hän ei tahtonut tulla alas häntä katsomaan. Hän antoi vaan käskyn niille kahdelle loistavalle olennolle, jotka olivat Kristityn ja Toivorikkaan saattaneet Kaupunkiin, ja sanoi: "Menkäät, ottakaat Tietämätön ja sitokaat hänet käsistä ja jaloista ja viekäät hänet ulos." Ja he ottivat hänet ja veivät ilman kautta ovelle, jonka minä huomasin mäen kyljessä, ja heittivät hänet siitä sisään. Silloin minä näin, että tie kävi helvettiin Taivaan portiltakin, niinkuin Turmionkin kaupungista.
Sitten minä heräsin, ja katso se oli ollut unta.
"Ja katso se oli ollut unta."
LOPUKSI.
Näin, lukija, nyt unen' kerroin sulle.
Saa nähdä, voitko selittää sen mulle
Tai itselles tai naapurilles. Varo vaan,
Sä ettes väärää selitystä annakaan.
Se vahingon sinulle suuren toisi,
Sen sijaan kuin se muutoin hyödyks' oisi.
Äl' arvostele sitä ylen määrin,
Sen ulkoasua käsittäin väärin.
Älkööthän kuvaukset, vertaukset siin'
Ivanauruun sua viekö, saako suutuksiin.
Se poikain, tyhmäin vain on tehtävätä,
Sa yksin ydin omaksesi jätä.
Sä syrjään vedä verho, katso syvään
Ja kielenkuvat käännä, käännä hyvään.
Ken hyvää niistä etsii, se myös hyödyn saa,
Mi mieltä vilpitöntä nostaa, lohduttaa.
Pois pane siitä pelkäämättä kuona
Ja pysy pelkän puhtaan kullan luona.
Mitäs, jos kulta vielä kiinni kivess' ois?
Ei heelmää heitä kenkään kuoren vuoksi pois.
Mut turhana jos kaikki hyljäät sinä,
Niin tokko toiste unta näänkään minä?