Portinvartija: Mutta miksikäs te näin myöhään tulette? Aurinko on jo laskenut.
Kristitty: Olisin ollut täällä ennenkin, mutta — voi minua viheliäistä! — minä nukahdin lehtimajassa mäen rinteellä. Olisin minä sentään ollut täällä jo aikaisemminkin, ellen olisi maatessani kadottanut matkakirjaani ja tullut ilman sitä mäen kukkulalle. Turhaan sitä tapailtuani, täytyi minun, suru sydämessä, kääntyä takaisin siihen paikkaan, missä maannut olin. Sieltä sen löysin ja nyt olen täällä.
Portinvartija: No niin. Minä kutsun yhden tämän talon neitseistä, ja jos teidän puheenne hänelle kelpaa, niin hän saattaa teidät muun perheen keskuuteen, niinkuin talon säännöt määräävät.
Valpas soitti kelloa, ja kohta senjälkeen tuli ovelle arvokas, kaunis neitsyt, nimeltä Varovaisuus, ja kysyi, mitä varten hänet oli tänne kutsuttu.
Portinvartija vastasi:
"Tämä mies on matkalla Turmion kaupungista Sionin vuorelle, mutta koska hän on väsynyt, ja yö hänet yllätti, niin kysyi hän minulta, saisiko hän yösijaa täällä. Minä sanoin kutsuvani sinut, ja sinä saat, haasteltuasi hänen kanssaan, tehdä, minkäs hyväksi näet, niinkuin säätää talon laki."
Neitsyt tiedusti nyt, mistä vieras on tullut, ja minne hän on matkalla. Kristitty kertoi. Sitten kysyi neitsyt, mitä hän oli matkallaan nähnyt, ja ketä kohdannut, ja Kristitty ilmoitti senkin. Vihdoin tiedusti neitsyt hänen nimeänsä, ja Kristitty sanoi:
"Nimeni on Kristitty, ja sitä enemmän halajaisin viettää täällä yöni, kun kuulin mäen Herran rakentaneen tämän talon matkamiehille leposijaksi ja suojaksi."
KRISTITYN KESKUSTELU HURSKAUDEN KANSSA.
Neitsyt myhähti, mutta kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:
"Minä käyn kutsumassa tänne pari kolme perheen jäsentä lisäksi."
Sen sanottuansa hän juoksi ovelle, ja hänen kutsustansa tulivat ulos Ymmärrys, Hurskaus ja Rakkaus, jotka, hetken aikaa haasteltuansa Kristityn kanssa, veivät hänet perheenjäsenten piiriin. Useat heistä tulivat häntä vastaan kynnykselle, sanoen: "Käy sisään, sinä Herran siunattu! Mäen Herra on rakentanut tämän kartanon nimenomaa sinun kaltaistesi vaeltajain vierasmajaksi." Hän kumarsi ja seurasi heitä kartanoon.
Kun hän oli sisälle tullut ja istahtanut, toivat he hänelle juotavaa. Sitten he suostuivat keskenänsä siitä, että muutamat heistä, illallista laitettaessa, eriksensä ryhtyvät keskustelemaan Kristityn kanssa; sitenhän aika saadaan parhaiten kulumaan. Siihen määrättiin Hurskaus, Ymmärrys ja Rakkaus. Ja näin he aloittivat:
Hurskaus: Kas niin, Kristitty hyvä, koska te olette suosiomme niin saavuttanut, että me olemme teidät talohomme täksi yöksi ottaneet, niin ruvetkaamme — kenties siitä meille itsellemmekin on hyötyä — haastelemaan kaikesta siitä, mitä teille on matkallanne tapahtunut.
Kristitty: Aivan kernaasti, ja olenpa iloinen, että se teitä miellyttää.
Hurskaus: Mikä se teidät ensinnä sai lähtemään matkalle?
Kristitty: Minut ajoi pois kotiseudustani muuan hirvittävä ääni, joka korvissani soi, ilmoittaen, että turmio minut väkisinkin perii, jos vielä entisessä paikassa viivyn.
Hurskaus: Mutta mitenkäs te juuri tätä tietä läksitte kotiseudustanne kulkemaan?
Kristitty: Jumalan tahdosta se tapahtui. Turmion pelvossa en näet tiennyt, mitä tehdä, mutta parhaillaan tuossa vavistessani ja itkiessäni, tuli sattumoisin luokseni muuan mies, nimeltä Evankelista, ja hän se neuvoi minua ahtaalle portille, jota muutoin en olisi milloinkaan löytänyt. Ja niin hän ohjasi minut sille tielle, joka suoraa päätä johdatti minut tähän taloon.
Hurskaus: Mutta ettekö te tullutkaan Selittäjän talotse?
Kristitty: Tulin niinkin ja näin siellä sellaista, mikä ei elämäpäivinäni enää mielestäni mene. Kolme seikkaa semminkin mun muistooni jäi, nimittäin: kuinka Kristus, vastoin saatanan ponnisteluita, voimassa-pitää armonsa vaikutuksia sydämessä; kuinka ihminen oli tehnyt syntiä niin paljon, ett'ei hän enää toivonutkaan Jumalalta armoa; ja kolmanneksi se uni, jossa muuan mies näki tuomiopäivän tulleen.
Hurskaus: Kuinka? Kuulitteko hänen kertovan unensa!
Kristitty: Kuulin kyllä, ja kauhea oli se uni. Luulin, sitä kuullessani, sydämeni pakahtuvan, mutta iloinenpa olen, että sen kuulin.
Hurskaus: Siinäkö kaikki, mitä Selittäjän talossa näitte?
Kristitty: Ei. Hän vei minua edelleen ja näytti minulle upean linnan ja kultiin puettuja ihmisiä siinä. Minä sain nähdä, kuinka muuan pelvoton mies raivasi itselleen tien niitten aseellisten miesten keskitse, jotka seisoivat ovella häntä estämässä, ja kuinka hänet kutsuttiin sisään, ikuisen kunnian osallisuuteen. Tunsin, tuota nähdessäni, sydämeni riemastuvan. Olisin tuon hyväntahtoisen miehen talossa mielelläni vuoden umpeenkin viipynyt, mutta tiesinhän, että minun oli jälleen lähteminen matkalle.
Hurskaus: Mitäs muuta tiellänne näitte?
Kristitty: Muutako? Hiukan verran vain kuljettuani, minä näin erään olennon — niin minun silmäni otti — verisenä riippuvan puussa, mutta samassa kuin sen olin nähnyt, kirposi taakkakin harteiltani. Olin näet huokaillut raskaan kantamuksen alla, mutta siellä se putosi pois. Kummalliselta se minusta tuntui, sillä mointa seikkaa en ollut vielä milloinkaan nähnyt. Niin, seistessäni siinä ja katsellessani — en saattanut olla katselematta — tuli kolme loistavaa olentoa tyköni: yksi heistä vakuutti minulle, että syntini ovat annetut anteeksi; toinen riisui yltäni ryysyt ja antoi minulle tämän kirjatun nutun, minkä tässä näette; kolmas painoi tämän merkin otsaani, tämän tässä, ja antoi minulle tämän kirjoituksen.
Sen sanottuaan hän veti sen povestansa esille.
Hurskaus: Mutta näittehän vieläkin jotain, eikö niin?
Kristitty: Nämä nyt kertomani seikat olivat näkemistäni parhaat. Näin minä muutakin, nimittäin kolme miestä, Tyhmän, Laiskan ja Pöyhkeän, makaavan tien ohessa, kahleet jaloissa. Mutta luuletteko, että minä sain heidät hereille? Näin myöskin Muodon miehen ja Tekopyhän tulla heilahtavan muurin ylitse, mennäksensä, niinkuin väittivät, Sionin vuorelle, mutta he hukkuivat pian, niinkuin minä olin heille sanonut, vaikk'eivät sanojani uskoneet. Mutta ennen kaikkea oli mielestäni vaikea kulkea tätä mäkeä ylös, ja vaikea oli myös päästä jalopeurain kidan ohitse, ja ellei vain olisi portilla ollut portinvartijata, hyvää miestä, niin enköhän vainenkin olisi kääntynyt takaisin! Mutta nyt kiitän Jumalata, että olen täällä, ja kiitän teitä, että olette minut ottaneet vastaan.
KRISTITYN KESKUSTELU YMMÄRRYKSEN KANSSA.
Senjälkeen näki Ymmärrys hyväksi tehdä hänelle muutamia kysymyksiä ja halusi niihin vastausta.
Ymmärrys: Ettekö välistä muistele kotimaatanne, josta tullut olette?
Kristitty: Kyllä, mutta suurella häpeällä ja inholla. Jos todellakin olisin kaihonnut maata, josta lähtenyt olen, niin olisin kyllä saanut tilaisuutta palajamaan takaisin, mutta nyt minä pyrjin parempaan kotimaahan, nimittäin taivaalliseen. [Hebr. 11: 14-16]
Ymmärrys: Mutta ettekö vielä kanna kerallanne jotain sellaista, mistä ennen olitte kiinni riippunut?
Kristitty: Kyllä, mutta aivan vastoin tahtoani, liiatenkin sydämessä lihallisia ajatuksia, jotka sekä maanmiehilleni että itsellenikin olivat niin mieluisia, ne tuovat minulle pelkkää tuskaa, ja jos ne vaan oman valintani varassa olisivat, niin kokonaan ne karkoittaisin pois, mutta juuri kuin olen tekemäisilläni sitä, mikä paras on, silloin se, kuin pahin on, minussa asuu. [Rom. 7]
Ymmärrys: Eikö tunnu välistä, ikäänkuin jo olisitte voittanut sen, mikä toisin vuoroin taas saattaa teidät neuvottomaksi?
Kristitty: Kyllä, vaikka ylen harvoin. Mutta kultaisia hetkiä ne minulle ovat, jolloin sellaista sattuu.
Ymmärrys: Muistatteko, millä tavoin te huomaatte saavanne välistä kiusauksista voiton?
Kristitty: Se tapahtuu, muistellessani, mitä minä ristin juurella näin; se tapahtuu, silmäillessäni kirjattua nuttuani; se tapahtuu, katsellessani kirjoitusta, jota povellani kannan; ja silloinkin se tapahtuu, kun mieleni palaa, ajatellessani, minne olen matkalla.
Ymmärrys: Ja mikäs teidät saattaa sellaisella kaipauksella vaeltamaan Sionin vuorelle?
Kristitty: Mikäkö? Siellähän toivon saavani nähdä elossa Hänet, joka kuolleena ristillä riippui. Siellä toivon pääseväni kaikesta siitä, mikä minua hamaan tähän päivään asti on kiusannut. Siellä, sanotaan, siellä ei enää kuolemata ole, ja siellä saan elää niitten kanssa, jotka minulle rakkaimpia ovat. Ja, totta puhuen, minä rakastan Häntä, sillä Hän on minut taakastani päästänyt, ja minä olen väsynyt sisälliseen sairauteeni. Mielelläni minä olisin siellä, missä ei minua enää kuolema kohtaa, niitten kanssa, jotka lakkaamatta huutavat: Pyhä, pyhä, pyhä! [Jes. 25: 8, Ilm. 21: 4]
KRISTITYN KESKUSTELU RAKKAUDEN KANSSA.
Silloin sanoi Rakkaus Kristitylle: "Onko teillä perhettä? Oletteko nainut mies?"
Kristitty: On minulla vaimo ja neljä pientä lasta.
Rakkaus: Miks'ette tuonut heitä mukananne?
Kristitty rupesi silloin itkemään ja sanoi: "Voi, kuinka mielelläni sen olisin tehnytkin, mutta kaikki he niin kovin vastustivat lähtöäni tälle matkalle."
Rakkaus: Mutta teidän olisi pitänyt puhua heille ja koettaa osoittaa heille, mikä vaara heitä uhkaa, jos jäljelle jäävät.
Kristitty: Niinpä teinkin ja kerroin heille, mitä Jumala oli minulle ilmoittanut meidän kaupunkia uhkaavasta turmiosta. Mutta minä olin heidän silmissänsä niinkuin se, joka leikkiä laskee, eivätkä he minua uskoneetkaan. [1 Mos. 19: 24]
Rakkaus: Rukoilittekos Jumalalta siunausta kehoituksillenne?
Kristitty: Rukoilin ja hartaasti rukoilinkin, sillä tietäkäät, että vaimoni ja lapseni ovat minulle ylen kalliita.
Rakkaus: Mutta sanoittekos heille, kuinka te itsekin murehditte ja pelkäätte uhkaavaa turmiota? Olihan kaiketi tuo turmio kyllä selvänä silmienne edessä?
Kristitty: Sanoin myötääni ja monistellen. Lukivathan he minun pelkoni kasvoistani ja kyyneleistäni; näkiväthän he, kuinka minä tuskasta vapisin, kauhistuessani turmiota, joka meidän päämme päällä häilyi, mutta ei mikään voinut heitä saada lähtemään mukaani.
Rakkaus: Mutta millä he sitten itseänsä estelivät?
Kristitty: Vaimoani pelotti luopuminen tästä maailmasta, ja lapseni olivat kiinni nuoruuden mielettömissä huvituksissa. Yhdellä oli yksi syy, toisella toinen, ja niin he jättivät minut yksinäni vaeltamaan.
Rakkaus: Mutta etteköhän te omalla turhamaisella elämällänne tehnyt tyhjäksi niitten sanojenne vaikutusta, joilla kehoititte heitä tulemaan kerallanne?
Kristitty: Enhän minä osaa elämätäni kiitellä, sillä monta puutetta kyllä itsessäni tiedän olevan. Tiedän senkin, että ihminen saattaa teoillansa kumota kaiken sen hyvän, mitä hän vakuuttavilla todistuksilla on koettanut lähimmäisessänsä aikaan saada. Sen minä kumminkin saatan sanoa, että koetin kaikin tavoin karttaa antamasta heille millään sopimattomalla teolla aihetta vastenmielisyyteen tätä retkeä kohtaan. Siitäpä syystä juuri he sanoivat minun olevan turhantarkan ja kieltäytyvän heidän tähtensä sellaisesta, mitä he eivät pahana pitäneet. Niin, saatanpa senkin sanoa: jos he minkään minussa huomasivat heille esteitä eteen panevan, niin oli se se, että niin huolellisesti vältin tekemästä syntiä Jumalaa vastaan ja vääryyttä naapuriani kohtaan.
Rakkaus: Niinpä niinkin: Kain vihasi veljeänsä, koska hänen omat työnsä olivat pahat, mutta hänen veljensä vanhurskaat. Ja jos vaimosi ja lapsesi näistä syistä sinuun pahenivat, niin ovat he osoittauneet mahdottomiksi hyvään, ja sinä olet sielusi heidän verestänsä vapahtanut. [l Joh. 3: 12, Hebr. 3: 19]
KRISTITYLLE NÄYTETÄÄN LINNAA.
Minä näin unessani heidän tällä tavoin haastelevan, kunnes illallinen joutui. Sitten he istuivat pöytään aterioitsemaan. Pöytä oli runsaasti varustettu ruuilla ja selkiällä ja puhtaalla viinillä. Ja heidän puheensa aineena pöydässä oli yksinomaa mäen Herra, nimittäin, mitä Hän oli tehnyt, ja miksikä juuri niin tehnyt, ja mitä varten Hän oli tämän kartanon rakentanut. Ja siitä, mitä he keskenänsä haastelivat, minä huomasin, että Hän oli ollut suuri sotasankari ja oli voittanut sen, jolla Kuoleman valta on, itsekin kyllä vaarassa ollen, ja siitä syystä minä vielä enemmän häntä rakastan. [Hebr 2: 14 ja seur.]
Niin he sanoivat. "Ja minä uskon sen", virkkoi Kristitty, "että Hän on sitä tehdessään saanut vuodattaa paljon verta. Mutta mikä erittäinkin armon kunniaa kaikkeen siihen luo, minkä Hän on tehnyt, on se, että Hän teki sen sulasta rakkaudesta maatansa kohtaan."
Sitä paitsi oli talonväessä muutamia, jotka olivat nähneet Hänet ja puhuneet Hänen kanssansa silloin kuin Hän kuoli ristillä, ja he todistivat kuulleensa Hänen omasta suustansa, että Hän rakastaa poloisia vaeltajia niin paljon, ett'ei sen vertaa löydy auringon noususta hamaan sen laskuun asti.
Sen lisäksi he todistivat oikeaksi senkin, että Hän oli omasta kunniastansa luopunut, antaaksensa sen köyhille. He olivat kuulleet Hänen sanovan ja vakuuttavan, ett'ei Hän tahdo yksinänsä asua Sionin vuorella. Ja lisäksi he kertoivat Hänen tehneen päämieheksi monenkin vaeltajan, joka oli ollut kerjäläinen synnyltänsä ja tomusta alkujansa. [Fil. 2:6 ja seur., 1 Sam. 2: 8, Ps. 113: 7]
Näinhe haastelivat keskenänsä myöhäiseen yöhön saakka, jättivät itsensä sitten Herran huomaan ja menivät levolle. Matkamiehelle he laittoivat sijan yläkerrassa avaraan huoneesen, jonka akkuna antoi päivännousua kohti. Tämän huoneen nimi oli Rauha, ja siinä hän nukkui hamaan aamun koittoon saakka. Silloin hän heräsi ja lauloi:
Miss' olenkaan! Ah, matkamiestä tässä
On Jesus rakkaudellaan aina lässä!
Ann' anteeks' syntin'. Suo mun näillä teillä
Jo olla taivaan oven lähitteillä.
Aamulla he sitten kaikki heräsivät. Hetken aikaa haasteltuansa, he kielsivät häntä lähtemästä, ennenkuin olivat näyttäneet hänelle talon merkillisyyksiä. Aluksikin he veivät hänet lukusaliin, jossa näyttivät hänelle asiakirjoja vanhimman muinaisuuden ajoilta. Siinä hän, mikäli minä untani muistan, sai ensinnä nähdä mäen Herran sukuluettelon, jonka mukaan Hän oli Vanha-ikäisen Poika ja Hänen iankaikkista sukuperäänsä. Siinä oli myös täydellisemmin merkittynä Hänen tekonsa ja työnsä ja ne monet sadat, jotka Hän oli palvelukseensa ottanut. Siinä näki myös, kuinka Hän oli asettanut heidät senkaltaisiin asuinsijoihin, joita ei aikain pituus eikä luonnon katoavaisuus voi hävittää. [Dan. 7: 22]
Sitten he lukivat hänelle muutamista huomiota ansaitsevista töistä, mitä Hänen palvelijansa olivat tehneet: valtakuntia voittaneet, vanhurskautta täyttäneet, lupauksia saaneet, jalopeurain kitoja tukkineet, tulen voimaa sammuttaneet, miekan terää välttäneet, väkeviksi heikkoudesta tulleet, voimallisiksi sodassa kasvaneet ja muukalaisten sotajoukkoja maahan lyöneet. [Hebr. 11: 33,34]
Ja edelleen he lukivat talon aikakirjain toisesta osasta, kuinka heidän Herransa oli valmis suosiohonsa sulkemaan jokaisen, jok'ikisen, vaikka he entis-aikoina paljonkin olisivat pilkanneet Hänen personaansa ja toimiansa. Siinä sai Kristitty kuulla monta muutakin kertomusta kuuluisista tapauksista, sekä muinaisilta päiviltä että nykyajoilta, niinpä profetioista ja ennustuksista, jotka tarkallensa ovat toteen käyneet sekä vihollisille pelotukseksi ja hämmästykseksi että vaeltajille lohdutukseksi ja virvoitukseksi.
Seuraavana päivänä he saattoivat hänet asehuoneesen. Siellä hän näki kaikenlaisia aseita, joita Herra oli hankkinut vaeltajia varten, niinkuin miekkoja, kilpiä, kypäriä, haarniskoita, jokapäiväisen rukouksen ja jalkineita, jotka eivät milloinkaan kulu. Ja niitä oli niin runsaasti, että niillä olisi voinut varustaa heidän Herransa palvelukseen yhtä suuren miesjoukon kuin taivaalla on tähtiä. [Ef. 6: 10-18, 1 Tess. 5: 8]
Niinikään he näyttivät hänelle työaseita, joilla muutamat Herran palvelijoista olivat ihmeellisiä tekoja toimittaneet. Siellä oli nähtävänä Moseksen sauva; siellä oli vasara ja naulat, joilla Jael naulitsi Siseran; saviastiat, basunat ja lamputkin, joilla Gideon ajoi Midianin sotajoukot pakosalle. Senjälkeen hän näki härän kaareksen, jolla Samgar löi kuusisataa miestä. He näyttivät hänelle samoin leukaluun, jolla Simson teki niin suuria urhotöitä, ja he näyttivät hänelle lingon ja kiven, jolla David löi gatilaisen Goliatin, kuin myös miekan, jolla Herra on kuolijaksi lyöpä synnin miehen sinä päivänä kuin hän nousee saalistansa hakemaan. Sitä paitsi he näyttivät hänelle vielä monta muuta erin omaista esinettä, joita Kristitty suurella mielihyvällä katseli. [Tuom. 4: 21, Tuom. 7: 16-22, 2 Tess. 2: 3-8]
Senjälkeen he laskeusivat jälleen levolle.
Sitten minä näin unessani hänen aamulla nousevan, lähteäksensä matkaansa jatkamaan, mutta he pyysivät häntä jäämään vielä seuraavaankin päivään.
KRISTITTY NÄKEE IHANAT VUORET JA HAARNISKOIDAAN.
"Jos ilma on kirkas", sanoivat he, "niin näytämme teille Ihanat Vuoret, joista teille on oleva vielä enemmän lohdutusta, ne kun ovat lähempänä kaipaamaanne satamaa kuin se paikka, jossa nyt olette."
Hän suostui ja jäi olemaan.
Aamun tultua he veivät hänet kartanon harjalle ja käskivät hänen katsomaan etelää kohti. Hän teki niin, ja, katso, hän näki pitkän matkan päässä suloisen vuoriseudun, jota kaunisti metsät ja viinamäet ja kaikenkaltaiset hedelmät, kukkaset ja lähteet ja kaivot, ihanat katsella. Hän tiedusti tuon tienoon nimeä, ja he sanoivat: [Jes. 33: 16]
"Se on Immanuelin maa, ja yhteinen se on kaikille vaeltajille, niinkuin tämä mäkikin. Ja koskas täältä sinne olet tullut, niin sieltä sinä näet Taivaallisen Kaupungin portin. Paimenet, joita siellä asuu, sen sinulle näyttävät."
Nyt katsoi hän jo ajan olevan lähteä matkalle, ja hekin suostuivat siihen.
"Mutta", sanoivat he, "käydäänpä ensin vielä kerta asehuoneessa!"
Niin tehtiin, ja siellä he vaatettivat hänet taatuilla tamineilla kantapäästä kiireesen asti silta varalta, että hänen päällensä tiellä hyökättäisiin.
Näin varustettuna hän läksi ystävinensä ulos portille. Siellä hän kysyi portinvartijalta, oliko hän nähnyt kenenkään kulkevan tästä ohi.
Portinvartija vastasi: "kyllä".
Kristitty: Tunsitteko häntä?
Portinvartija: Minä tiedustelin hänen nimeänsä, ja hän sanoi olevansa Uskollinen.
Kristitty: Oi, minä tunnen hänet. Hän on meidän kaupungista, naapurimies; hän tulee sieltä, mistä minäkin olen syntyisin. Kuinka kauaksi luulisitte hänen jo ennättäneen?
Portinvartija: Hän lienee tähän aikaan päässyt mäen alle.
Kristitty: No niin, vartija hyvä, Jumala suojelkoon sinua ja antakoon sinulle runsaan siunauksen ystävällisyydestäsi minua kohtaan.
Hän alkoi astua eteenpäin, mutta Varovaisuus, Hurskaus, Rakkaus ja Ymmärrys tahtoivat saattaa häntä mäen juurelle asti. Ja niin he kulkivat yhdessä, toistellen entisiä keskustelujansa, kunnes alkoi alamäki. Silloin sanoi Kristitty:
"Jos oli vaikeata mäelle nousu, niin vaarallista on laskukin, mikäli minä osaan nähdä."
"Onpa niinkin", sanoi Ymmärrys, "sillä ylen työlästä on ihmisen laskeutua alas Nöyryyden laaksoon, niinkuin sinä nyt, ja katsoa, ett'ei tiellä liukastuisi. Siksipä me läksimme saattamaan sinua mäkeä alas."
Hän alkoi nyt laskeutua hyvin varovasti, mutta sittenkin hän liukastui kerran, jopa toisenkin.
Sitten minä näin unessani, kuinka nuo hyväntahtoiset matkatoverit, Kristityn tultua mäen alle, antoivat hänelle leipäkyrsän, leilin viiniä ja rypäleen rusinoita. [2 Sam. 16:1]
Sitten hän läksi vaeltamaan.
KRISTITTY KOHTAA APOLLYONIN.
Mutta Nöyryyden laaksoon tultuansa, Kristitty joutui kovaan pulaan, sillä tuskin oli vielä pienikään pala tietä katkennut, niin jo näki hän erään ruman vihollisen tulevan kedon poikki häntä kohti. Sen nimi oli Apollyon. Kristittyä alkoi hirvittää, ja siinä hän nyt miettimään, olisiko kääntyä takaisin vai pysyäkö paikoillaan. Mutta silloin tuli hän ajatelleeksi, että jos hän kääntyy takaisin, niin hänen selkänsä jää aivan suojattomaksi, ja vihollisen on helppo lävistää hänet nuolillansa. Hän päätti niin muodoin uhallakin olla peräytymättä, "sillä", ajatteli hän, "ellei minulla muuta olisikaan tarkoituksena kuin henkeni pelastaminen, niin paras on siinäkin tapauksessa pitää paikkansa." [Ilm. 9: 11]
Hän astui eteenpäin, ja Apollyon kohtasi hänet. Tuo hirviö oli kamala katsella. Hän oli verhottu suomuksilla kuin kala (ja siitä hän onkin ylpeä); hänellä oli siivet kuin lohikäärmeellä, jalat kuin karhulla, hänen vatsastansa tuprusi tulta ja savua, ja hänen suunsa oli kuin jalopeuran kita. Lähelle tultuansa, hän loi Kristittyyn ylenkatseellisen silmäyksen ja rupesi kyselemään häneltä. [Job. 41: 6 ja seur.]
Apollyon: Mistä te tulette, ja minne matka?
Kristitty: Tulen Turmion kaupungista, joka on kaiken pahuuden pesä, ja olen matkalla Sionin kaupunkiin.
Apollyon: Siitä huomaan sinun olevan minun alamaisiani, sillä koko se maa on minun, ja minä olen sen ruhtinas ja jumala. Kuinkasta siis olet kuninkaasi tyköä karannut? Ellen minä toivoisi sinulta vielä suurempia palveluksia, niin yhdellä iskulla paiskaisin sinut maahan.
Kristitty: Olen kyllä syntynyt teidän alueillanne, mutta teidän palveluksenne oli kovaa ja palkka teiltä sellainen, ett'ei mies moisella elä, sillä synnin palkka on kuolema. Siksipä minä, vanhemmaksi tultuani, tein, mitä muutkin ymmärtäväiset ihmiset tekevät: rupesin miettimään, millä keinoin kenties pääsisi paremmille oloille. [Rom. 6: 23]
Apollyon: Ei ole sitä ruhtinasta, joka niin helpolla alamaisistansa luopuu, enkä minäkään sinua päästä. Mutta koskas palvelustasi valitat ja palkkaasi moitit, niin käy tyytyväisenä takaisin. Kaiken sen, minkä meidän maa tuottaa voipi, sen minä lupaan antaa sinulle.
Kristitty: Mutta minähän olen jo palkkautunut toiselle, juuri ruhtinaitten Kuninkaalle. Kuinkas minä enää rehellisenä miehenä saatan sinun kanssasi palata?
Apollyon: Sinun laitasi on, niinkuin sananlasku sanoo: olet tullut ojasta allikkoon. Mutta niin se on tavallisesti käynyt niitten, jotka ovat julistaneet olevansa hänen palveluksessaan: ennen pitkää he hylkäävät hänet ja palajavat minun tyköni. Tee sinäkin niin, ja kaikki käy hyvin. [l Tim. 5:15]
Kristitty: Minä olen hänelle uskollisuutta luvannut ja kuuliaisuutta vannonut. Jos nyt hänestä luopuisin, niin kavaltajanahan minut hirteen vedettäisiin!
Apollyon: Samaahan olet minullekin luvannut, mutta olkoon sittenkin kaikki unohdettu, jos käännyt ja palajat takaisin.
Kristitty: Mitä sinulle lupasin, sen tein ala-ikäisenä ollessani, ja sitä paitsi minä otan lukuun sen, että se Ruhtinas, jonka lippua nyt seuraan, kykenee päästämään minut tuosta lupauksesta, ja antaa minulle anteeksi sen, minkä tehnyt olen, ruvetessani sinun alamaiseksesi. Mutta lisäksi vielä, o sinä hävityksen mies, Apollyon! Minulle ovat, puhuakseni totuutta, hänen palveluksensa, hänen palkkansa, hänen palvelijansa, hänen hallituksensa, hänen joukkonsa ja maansa kalliimpia kuin sinun. Älä siis minua enää koeta taivutella. Hänen palvelijansa minä olen, ja häntä minä seuraan.
Apollyon: Mietihän vielä kerta tyyneellä mielin, mitä kaikkea sinulle matkallasi saattaa tapahtua. Tiedäthän, että suurin osa hänen palvelijoistansa saapi pahan lopun, koska he minua ja minun teitäni vastaan sotivat. Kuinka moni heistä onkaan kuollut häpeällisen kuoleman! Sitä paitsi: sinun mielestäsi on hänen palveluksessansa parempi olla kuin minun, mutta eipä hän koskaan ole asuinsijastansa astunut ulos, pelastamaan yhtäkään palvelijaansa vihollisten käsistä. Kuinka monasti sen sijaan minä, niinkuin maailma varsin hyvin tietää, olen, milloin väkivallalla, milloin viekkaudella, pelastanut hänen ja hänen joukkonsa käsistä niitä, jotka minua ovat uskollisesti palvelleet. Ja niin minä pelastan sinutkin.
Kristitty: Jos hän täällä ajassa jättää heidät pelastamatta, niin koettelee hän siten heidän rakkauttansa: tahtovatko he riippua hänessä kiinni loppuun asti. Ja mitä heidän pahaan loppuunsa tulee, josta sinä puhuit, niin on se heidän mielestään ihaninta, mitä odottaa osaa. Ajallinen pelastus ei heille kovin suuren-arvoista ole, sillä he odottelevat kunniatansa, ja sen he saavat silloin kuin heidän Ruhtinaansa tulee kunniassansa enkelijoukkonsa kanssa.
Apollyon: Oletpa jo nytkin ollut uskoton hänen palveluksessansa; mitenkäs sitten voitkaan odottaa palkkaa häneltä?
Kristitty: Missäkäs, o Apollyon, minä olen ollut hänelle uskoton?
Apollyon: Mielesi rohkeus meni sinulta jo ensi alussa, silloin kuin olit tukehtumaisillasi Epäröimisen Suohon. Sitten yritit käymään vääriä teitä, päästäksesi taakastasi, vaikka sinun olisi pitänyt odottaa, kunnes Ruhtinaasi olisi sen hartioiltasi nostanut. Sinä nukuit syntiseen uneen ja kadotit kallis-arvoisen kappaleen; sinä olit jo melkein valmis kääntymään takaisin, nähtyäsi jalopeurat, ja kun kertoilet matkastasi ja kuulemistasi ja näkemistäsi, niin sydämessä himoitset turhaa kunniata kaikesta siitä, mitä puhut tahi teet.
Kristitty: Totta on kaikki tämä ja paljo muutakin, jotas et maininnutkaan, mutta Ruhtinas, jota minä palvelen ja kunnioitan, on armollinen ja valmis antamaan anteeksi, ja sitä paitsi, samat virheethän minussa olivat jo sinunkin maassasi asuessani; siellähän minä ne itseeni imin. Niitten alla minä olen huokaillut, niitten tähden surrut, ja minun Ruhtinaani on ne minulle anteeksi antanut.
TAISTELU APOLLYONIN KANSSA.
Silloin puhkesi Apollyon kauheaan raivoon, sanoen: "Minä olen tuon ruhtinaan vihollinen. Minä vihaan häntä itseänsä, hänen lakejansa, hänen kansaansa. Minä olen lähtenyt liikkeelle, vastustaakseni sinua."
Kristitty: Varo tekojasi, Apollyon, sillä minä olen Kuninkaan vallantiellä, pyhyyden tiellä. Kavahda siis itseäsi.
Apollyon levitti nyt jalkansa koko tien poikki ja sanoi: "Siitä ei pelkoa. Ole valmis kuolemaan, sillä minä vannon hornaisten alhojeni kautta, ettes tästä enää edemmäs mene; tässä minä sinun sielusi hukutan." Sen sanottuaan, hän heitti tulisen nuolen hänen rintaansa kohti, mutta Kristityllä oli kilpi, jolla hän sen torjui ja siten vältti uhkaavan vaaran. Nyt veti Kristitty miekkansa, huomatessaan, että jo on aika hänenkin ruveta toimimaan. Apollyon ei vitkaillut hänkään, vaan ampui häneen nuolia rankkana raesateena, ja vaikka Kristitty väistikin useimmat niistä, sai Apollyon haavoitetuksi häntä päähän, käteen ja jalkaan. Kristityn täytyi senvuoksi hiukan peräytyä. Apollyon jatkoi nyt rynnäkköänsä kaikin voimin, mutta Kristittykin rohkaisi mielensä ja soti vastaan niin miehuullisesti kuin suinkin jaksoi. Tätä kiivasta ottelua kesti yli puolen päivän, kunnes Kristitty melkein kokonaan uupui, sillä ymmärtäähän sen, että haavat tekivät hänet yhä heikommaksi ja heikommaksi.
KRISTITTY VOITTAA APOLLYONIN.
Apollyon, huomatessaan tilaisuuden otolliseksi, ahdisti Kristittyä yhä ankarammin ja painiessaan hänen kanssaan heitti hänet kauhealla voimalla kumoon. Silloin kirposi miekka Kristityn kädestä, ja Apollyon sanoi: "Nyt et minusta enää pääse", ja oli samassa likistää hänet kuolijaksi, niin että Kristitty luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Mutta juuri kuin Apollyon oli tähtäämässä viimeistä iskua, joka täyden lopun oli tekevä tuosta hyvästä miehestä, silloin, Jumalan sallimasta, Kristitty ojensi kätensä miekkaansa kohti ja sieppasi sen, sanoen: "Älä iloitse, minun viholliseni, minusta, että minä lankesin; minä olen taas nouseva." Samassa hän löi Apollyoniin surmaavan iskun, niin että tämä peräytyi, kuten konsanaankin se, joka on kuolinhaavan saanut. Sen huomattuansa, Kristitty ryntäsi jälleen hänen päälleen, sanoen: "Mutta niissä kaikissa me voitamme Hänen kauttansa, joka meitä rakastanut on." [Mik. 7:8, Rom. 8:37]
Silloin levitti Apollyon lohikäärmeen siivet seljässänsä ja kiiruhti pois, eikä Kristitty sen koommin häntä enää nähnytkään. [Jak. 4: 7]
Ken ei tätä taistelua ole nähnyt ja kuullut, niinkuin minä, hän ei saata mielessänsä kuvailla sitä ulvontaa ja kamalaa kirkumista, jota Apollyon piti kaiken taistelun ajan, parkuen kuin lohikäärme, eikä toiselta puolen niitä huokauksia ja valituksia, mitä Kristityn sydämestä puhkesi. En nähnyt koko sinä aikana Kristityn silmissä iloista katsetta, ennenkuin hän huomasi haavoittaneensa Apollyonin kaksiteräisellä miekallansa. Silloin hän myhähti ja nosti silmänsä. Tuo ottelu oli hirveintä, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Kun taistelu oli päättynyt, sanoi Kristitty: "Minä tahdon kiittää
Häntä, joka pelasti minut jalopeuran kidasta, Häntä, joka oli apunani
Apollyonia vastaan." Niin hän tekikin, sanoen:
Suur Beelsebub, tuon pahan päämies, voi,
Mua tahtoi surmata ja hänet haarniskoi,
Hän hornan raivot häneen istutti
Ja kanssain tuimaan taistoon lähetti.
Mut pyhän Mikaelin avuks' sain
Ja pahan pakotin pois miekallain.
Täst' ylistyksen Herralle nyt annan
Ja nimellensä kiitokseni kannan.
Silloin ilmestyi hänen tykönsä käsi, joka toi muutamia lehtiä Elämän puusta. Kristitty otti ne, pani taistelussa saamillensa haavoille ja parani samassa. Ja hän istui maahan syömään sitä leipää ja juomaan siitä leilistä, mitkä hänelle äsken oli annettu. Näin virkistyneenä hän läksi matkaansa jatkamaan, paljas miekka kädessä, "sillä", sanoi hän, "enhän ole varma, vaikka vielä toisenkin vihollisen kohtaisi". Mutta Apollyonin jälkeen ei enää kukaan hänen päällensä koko tässä laaksossa hyökännyt.
KUOLEMAN VARJON LAAKSO.
Tämän laakson päässä alkoi toinen, nimeltä Kuoleman Varjon laakso. Kristityn piti kulkea sen kautta, sillä juuri sen keskitse kävi tie Taivaalliseen Kaupunkiin. Ylen on syrjäinen paikka tämä laakso. Profetta Jeremias sanoo, että se on korpi, autia ja erämaa, kuiva ja kuoleman varjon maa, se maa, jossa ei yksikään ihminen vaeltanut (paitsi Kristittyä) eikä asunut. [Jer. 2: 6]
Tässä laaksossa joutui Kristitty vielä pahempaan pulaan kuin taistelu
Apollyonin kanssa olikaan, niinkuin seuraavasta saatte nähdä.
Minä näin unessani, että Kristitty, saavuttuansa Kuoleman Varjon laitaan, kohtasi kaksi miestä, niitten lapsia, jotka olivat luvatun maan saattaneet pahaan huutoon. He kulkivat kiireissään takaisin päin, ja Kristitty puhutteli heitä näin [4 Mos. 13: 33]:
Kristitty: Minne te olette matkalla?
Miehet: Takaisin, takaisin. Ja tehkää tekin niin, jos henkenne ja rauhanne ovat teille kalliita.
Kristitty: Miksikä niin?
Miehet: Miksikö niin? Me kuljimme samaa tietä kuin tekin nyt ja menimme niin pitkälle kuin rohkeus myöten antoi, mutta vähällä oli palajaminen jäädä sikseen, sillä jos vielä hiukan kauemmas olisimme menneet, niin emme nyt olisi tässä teille tietoja tuomassa.
Kristitty: Mutta mitäs teille tapahtui?
Miehet: Voi, me olimme jo melkein astuneet Kuoleman Varjon laaksoon, mutta kaikeksi onneksi katsoimme eteemme ja huomasimme hyvissä ajoissa vaarat.
Kristitty: Mutta mitäs te näitte?
Miehet: Mitäkö näimme? Näimme itse laakson, pilkkoisen pimeän, rotkoissa siellä aaveita, liekkiöitä ja lohikäärmeitä. Laaksosta kuului niinikään lakkaamatonta parkumista ja voivotusta, niinkuin olisi siellä ollut ihmisiä sanomattomassa kurjuudessa, tuskain ja kahleitten kytkyissä, ja laakson yli riippuu mieltä masentavia hämmästyksen pilviä. Kuolemakin kaikkialla levittää siipiänsä sen yli. Sanalla sanoen, se on kauttaaltaan kamala tienoo, jossa ei yhtään järjestystä ole. [Jes. 13: 21,22, Job. 3: 5, Job. 10: 22]
Kristitty: Muuta en teidän puheestanne ymmärrä kuin sen, että tämä tie on minun tieni toivottuun satamaan. [Jer. 2: 6]
Miehet: Olkoon se vaan sinun tiesi; me emme sitä aio käydä.
He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.
VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA.
Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa. Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]
Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle hän jalkansa astuu.
Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin hirveällä pauhulla — ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta, niinkuin Apollyon taanoin, — että hänen piti panna miekkansa tuppeen ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]
Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli, että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä. Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti, mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin. Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä." Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]
Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut. Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä sadatukset tulivat.
AAMU SARASTAA.
Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]
Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen:
Ensinnäkin: hän tiesi nyt, että toisiakin Jumalata pelkääväisiä on kulkemassa tätä laaksoa, niinkuin hänkin.
Toiseksi: hän huomasi Jumalan olevan heidän kanssansa tässä pimeässä ja kolkossa paikassa. "Miksikäs ei sitten minunkin kanssani", ajatteli hän, "vaikk'en sitä edessäni olevilta esteiltä näekään?" [Job. 9: 11]
Kolmanneksi: hän toivoi pian saavansa seuraa, jahka vaan saavuttaa heidät. Hän jatkoi kulkuansa ja huusi edellä kulkevalle, mutta tämä ei tiennyt, mitä vastata, hän kun luuli kulkevansa yksinään hänkin.
Mutta hetken perästä alkoi aamu sarastaa. Silloin sanoi Kristitty:
"Hän on muuttanut kuoleman varjon aamuksi." [Amos 5: 8]
Aamun koittaessa hän katsahti taaksensa, ei palataksensa, vaan nähdäksensä nyt päivän valossa, millaisten vaarain kautta hän oli pimeässä kulkenut. Entistä selvemmin hän näki nyt toisella kädellä ojan ja toisella nevan. Hän näki myös, kuinka kapea niitten välinen polku oli, ja näki aaveet ja liekkiöt ja lohikäärmeet rotkoissa, mutta kaukana olivat jo kaikki nuo. Päivän valjettua ne eivät enää tulleet lähelle, mutta ne saatettiin ilmi hänelle, niinkuin kirjoitettu on: "Hän ilmoittaa pimeät perustukset, ja kuoleman varjon Hän saattaa valkeuteen." [Job. 12: 22]
Syvästi liikutettu oli nyt Kristitty, nähdessään, mistä kaikista vaaroista hän oli yksinäisellä tiellänsä pelastunut. Paljon hän oli peljännyt niitä ennen, mutta nyt hän näki ne entistä selvemmin, ne kun päivän valossa esiintyivät vielä enemmän silmiin pistävinä.
Tällöin nousi aurinko, ja tämä oli jälleen uusi armo Kristitylle. Se nimittäin tietäkäät, että jos edellinen osa Kuoleman Varjon laaksoa oli ollut vaarallinen, niin jälkimmäinen, jota hänen nyt tuli kulkea, oli, jos mahdollista, vieläkin vaarallisempi: siitä paikasta, jossa hän nyt seisoi, hamaan laakson päähän saakka oli tie täynnään ansoja, pauloja, loukkuja, verkkoja ja täynnään rotkoja, pyydyshautoja, syvänteitä ja jyrkänteitä. Jos nyt olisi ollut pimeä, kuten oli silloin, kuin hän vaelsi alkupuolta tiestään, niin, vaikka hänellä olisi ollut tuhat henkeä, hän olisi hukuttanut jok'ainoan, mutta, niinkuin sanoin, aurinko nousi nyt juuri. Silloin hän sanoi: "Hänen valkeutensa paistoi minun päälleni, ja minä kävin pimeässä Hänen valkeudessansa." [Job. 29: 3]
Tässä valossa saapui Kristitty laakson päähän.
PAKANA KUOLLUT. PAAVI VOIMATONNA.
Nyt minä näin unessani, että tämän laakson päässä oli verta, luita, tuhkaa ja silvotuita ihmisruumiita, niitten vaeltajainkin, joita oli hänen edellänsä tätä tietä kulkenut. Mietiskellessäni siinä hetken aikaa, mikä tuohon syynä lienee, huomasin vähän matkan päässä edessäni vuorenrotkon ja siinä kaksi jättiläistä, Paavin ja Pakanan. Nämä olivat asuneet siinä jo muinaisilta ajoilta asti, ja heidän väkivaltansa ja hirmuhallituksensa se oli julmalla tavalla surmannut ne ihmiset, joitten luita ja verta j.n.e. siellä oli.
Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä, mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.
Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen, puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty lauloi:
O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
Oi siunattu se käsi, joka mulle
Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.
KRISTITTY JA USKOLLINEN.
Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle, joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki Uskollisen kulkevan hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi! Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]
Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.
Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:
Kristitty: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä, että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä miellyttävää polkua.
Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua, niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.
Kristitty: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin läksitte jälkeeni vaeltamaan?
Uskollinen: Kunnes en enää kauempaa saattanut viipyä, sillä heti teidän lähdettyänne alkoi siellä liikkua huhuja, että taivaan tuli ennen pitkää polttaa meidän kaupungin ihan perustuksia myöten.
Kristitty: Kuinka? Niinkö ne naapurit haastoivat?
Uskollinen: Jonkun aikaa se paha oli jokaisen suussa.
Kristitty: Ja tekö vain yksin läksitte tuhoa pakoon?
Uskollinen: Puhuttiinhan siellä, niinkuin jo sanoin, paljokin tästä asiasta, mutta en luule heidän oikein uskoneen sitä, sillä keskustelun kiihkossa kuulin muutamain puhuvan ivalla teistä ja teidän hurjasta matkastanne, niinkuin he vaellustanne nimittelivät, mutta minä uskoin ja uskon vieläkin, että tuli ja tulikivi taivaasta on hukuttava meidän kaupungin. Siksi minä pakenin.
Kristitty: Oletteko mitään kuullut naapurista Taipuvaisesta?
Uskollinen: Kyllä, Kristitty. Kuulin hänen kulkeneen kerallanne aina Epäröimisen Suolle saakka. Siellä hän oli vajonnut. Niin ne muutamat kertoivat, vaikk'ei hän itse olisi tahtonut muitten siitä mitään tietävän. Minä puolestani luulen hänen aika lailla tahraantuneen suon mutaan.
Kristitty: Mitä ne naapurit hänelle sanoivat?
Uskollinen: Siitä saakka kuin hän tuli takaisin, ovat ihmiset, jos jonkinlaiset, alkaneet pitää häntä pilkkanansa: muutamat häntä nauravat ja ylenkatsovat, ja tuskin yksikään antaa hänelle työtä. Nyt on hänen tilansa seitsemän kertaa kehnompi kuin jos ei olisi milloinkaan kaupungista lähtenytkään.
Kristitty: Mutta minkästähden he ovat niin tylyjä hänelle, koskapa itsekin halveksivat sitä tietä, jolta hän kääntyi?
Uskollinen: Sepä se! He sanovat: "Vetäkää hirteen se mies; hän on lipilaari; hän on tunnustuksestansa luopunut." Luulenpa Jumalan nostattaneen hänen vihollisensakin häntä pilkkaamaan ja tekemään hänet sananlaskuksi, koskapa hän tieltä kääntyi. [Jer. 29: 18,19]
Kristitty: Ettekö puhutellut häntä ennen lähtöänne?
Uskollinen: Kerran kohtasin hänet kadulla, mutta hän puikahti toiselle laidalle, niinkuin se, joka tekojansa häpeää. Siten jäi minulta puhelematta hänen kanssaan.
Kristitty: Matkan alussa oli minulla hyviä toiveita miehestä, mutta nyt pelkään hänen hukkuvan kaupungin hävityksessä, sillä hänen on käynyt, niinkuin sananlasku sattuvasti sanoo: Koira syö oksennuksensa ja pesty sika rypee jälleen ropakossa. [2 Piet. 2: 22]
Uskollinen: Samaa minäkin pelkään. Mutta kukapa voi estää sitä, mikä tapahtuva on?
Kristitty: No niin, naapuri Uskollinen, jättäkäämme hänet ja puhukaamme siitä, mikä suorastaan koskee meitä itseämme. Kertokaapas nyt, mitä teille matkallanne on tapahtunut, sillä olisipa ihme ja kumma, ellette olisi yhtä ja toista kokenut.
USKOLLINEN KERTOO KOHTAUKSESTANSA HEKUMALLISEN KANSSA.
Uskollinen: Minä vältin suon, johon huomaan teidän vajonneen, ja tulin turvallisesti portille. Kohtasin vaan erään vaimon, nimeltä Hekumallinen, ja hän oli vähällä tehdä minulle pahaa.
Kristitty: Hyvä oli, että pääsitte hänen pauloistansa. Josefin hän oli niihin niinikään kietomaisillaan, mutta Josef pääsi irti, kuten tekin, vaikka oli vähällä menettää henkensä. Mitä hän teille teki? [1 Mos. 39: 10-13]
Uskollinen: Ette usko — ellette sitä jo ennestänne tiedä, — kuinka liukas kieli hänellä oli. Hän koetti kaikin mokomin saada minut poikkeamaan syrjään kanssansa, avaten minulle jos mitäkin mielihyvää.
Kristitty: Puhtaan omantunnon mielihyvää ei toki liene luvannut.
Uskollinen: Ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan: kaikellaista lihallista ja maallista mielihyvää.
Kristitty: Kiittäkää Jumalaa, että hänestä pääsitte. Joka ei Herran suosiossa ole, hän lankee syvään kuoppaan. [Sananl. 22: 14]
Uskollinen: Enpä tiedä, lienenkö hänestä kokonaan päässyt?
Kristitty: Mitenkä? Olen toki varma, ett'ette hänen pyyteisinsä suostunut.
Uskollinen: En, en niin, että olisin itseni tahrannut, sillä mieleeni muistui muuan vanha kirjotus, jonka olin lukenut, ja joka sanoo: Hänen askeleensa menevät helvettiin. [Sananl. 5: 5]
Minä suljin silmäni, jott'ei hänen katseensa minua lumoaisi. Silloin hän pilkkasi minua, ja minä läksin matkaani jatkamaan. [Job. 31: 1]
USKOLLINEN JA AATAMI ENSIMMÄINEN.
Kristitty: Tehtiinkö tiellä mitä muita rynnäköitä teitä vastaan?
Uskollinen: Tultuani sen mäen alle, jota Vastuksien mäeksi sanotaan, kohtasin hyvin vanhan miehen, joka minulta tiedusti, kuka olen ja minne minulla matka. Minä sanoin olevani matkamies ja kulkevani Taivaallista kaupunkia kohti. Vanha mies sanoi silloin: "Näytätpä rehelliseltä mieheltä. Tyytyisitkö olemaan minun kanssani siitä palkasta, minkä sinulle annan?" Minä kysäisin, kuka hän on, ja missä hän asuu. Hän sanoi olevansa Aatami Ensimmäinen ja asuvansa Eksytysten kaupungissa. Senjälkeen minä tiedustin, mikä toimi hänellä on, ja minkä palkan hän minulle lupaa. Hän sanoi pitävänsä ammattinaan kaikenlaisia huvituksia, ja palkkanani oli oleva se, että hän vihdoin tekee minut perillisiksensä. Kyselin edelleen, millainen oli hänellä talo, ja ketä muita hänellä oli palveluksessaan. Hän sanoi talonsa olevan varustetun kaiken maailman makupaloilla ja palvelijainsa olevan hänen omaa sukujuurtansa. Minä tiedustin sitten, oliko hänellä lapsia. Hän sanoi, ett'ei hänellä ole kuin kolme tytärtä: Lihan himo, Silmäin pyyntö ja Elämän koreus ja että saan ottaa heidät kaikki vaimoikseni, jos tahdon. Kysyin tuosta vihdoin, kuinka kauan hän tahtoisi minua elämään tykönänsä, ja siihen hän vastasi: niin kauan kuin hän itsekin elää. [Efes. 4: 22, 1 Joh. 2:16]
Kristitty: No niin, mihinkäs päätökseen tulitte vihdoin vanhan miehen kanssa?
Uskollinen: Olin ensi alussa hiukan taipuvainen lähtemään hänen mukaansa, sillä hän haasteli mielestäni niin kauniisti, mutta kun puhellessamme satuin katsahtamaan hänen otsaansa, niin näin siinä kirjoitettuna: Riisukaat pois teistänne vanha ihminen tekoinensa. [Kol. 3: 9]
Kristitty: Kuinka sitten kävi?
Uskollinen: Sitten iski mieleeni, niinkuin tulella olisi polttanut, että kun hän kerran on minut taloonsa saanut, niin orjaksi hän minut heti myö, puhukoon nyt mitä hyvänsä ja liukastelkoon kuinka paljon tahansa. Minä pyysin häntä vaikenemaan, sillä minä en aio astua hänen majansa ovelienkaan. Silloin hän rupesi pilkkaamaan minua, sanoen, että kyllä hän minun perääni lähettää jonkun toisen, joka tekee tieni katkeraksi hamaan sieluun saakka. Minä käännyin, lähteäkseni pois hänen luotansa, mutta tuskin olin kääntänyt hänelle selkäni, niin jo tunsin hänen tarttuvan lihaani ja nykäisevän minua niin hirmuisesti taaksepäin, että luulin hänen reväisseen irti palasen omaa itseäni. Minä huudahdin: "Minä viheliäinen ihminen!" Sitten läksin edelleen kulkemaan mäen päälle. Puolitiehen päästyäni katsahdin taakseni ja näin jonkun tulevan perässäni tuulen nopeudella. Ja lehtimajan kohdalla hän minut saavutti. [Joh. 8: 34, Gal. 4: 17, Rom. 7: 24]
"Juuri siinä", sanoi Kristitty, "minne minä poikkesin levähtämään. Siellä minut uni petti, ja siellä minä kadotin tämän kirjoituksen povestani."
Uskollinen: Kuunnelkaahan minua loppuun asti, veli hyvä. Heti kuin hän oli minut saavuttanut, alkoi häneltä tuiskuna tulla sekä sanoja että iskuja ja maahan hän minut paiskasi, niin että makasin siinä puolikuolleena. Tultuani hiukan tuntoihini, minä kysyin, miksikä hän minua tällä tavoin kohtelee. Hän sanoi sen tapahtuvan siitä syystä, että minussa oli ollut salaista taipumusta ensimmäiseen Aatamiin ja samassa sain häneltä toistamiseen hirmuisen iskun rintaani, niin että kaaduin takaperin ja makasin jälleen vähissä hengin hänen jaloissansa. Toinnuttuani sitten tuosta, rukoilin minä häneltä armoa, mutta hän ei sanonut tietävänsä armosta, ja silloin hän löi minut jälleen maahan. Epäilemättä hän olisi minusta lopun tehnyt, ellei eräs mies olisi tullut saapuville ja kieltänyt häntä.
USKOLLINEN JA MOSES.
Kristitty: Kukas se oli, joka kielsi?
Uskollinen: Ensi alussa en ollut häntä tuntea, mutta hänen tultuansa lähemmäksi, minä huomasin lävet Hänen käsissänsä ja kyljessänsä. Silloin päätin, että se oli Herra itse. Ja niin siitä sitten tulin mäen huipulle.
Kristitty: Mies, joka teidät saavutti, oli Moses. Hän ei säästä ketään, eikä hän armosta mitään tiedä kelienkään, joka hänen lakinsa rikkoo.
Uskollinen: Sen tiedän vallan hyvin; eikä hän nyt ensi kertaa minua kohdannutkaan. Hänhän se minun luokseni tuli vielä kotonani asuessani, ja hänhän se sanoi poroksi polttavansa majani, jos kauemmin siinä vielä viivyn.
Kristitty: Mutta ettekö huomannut kartanoa mäen päällä, sillä puolen, missä Moses teidät kohtasi?
Uskollinen: Kyllä, ja jalopeurat kanssa, mutta ne näkyivät nukkuvan, sillä silloin oli melkein puolipäivä. Koska nyt iltaan oli vielä niin paljo aikaa jäljellä, niin astuin portinvartijan ohi ja tulin mäen alle.
Kristitty: Hän kertoi minulle nähneensä teidän astuvan ohi. Mutta olisinpa suonut teidän poikkeavan taloon, sillä siellä olisi teille näytetty niin monta merkillistä asiaa, että tuskin olisitte niitä ikinänne voinut unohtaa. Mutta sanokaas, ettekö mitään kohdannut Nöyryyden Laaksossa?
Uskollinen: Kyllä. Kohtasin siellä Tyytymättömän, joka mielellään olisi tahtonut saada minut kerallansa takaisin, siitä syystä muka, että tämä laakso on kokonaan kunnian-arvoa vailla. Hän lisäsi, että kaikki ystäväni, niinkuin Ylpeys, Korskeus, Ylimielisyys, Maallinen kunnia ynnä muut pitäisivät tässä laaksossa vaeltamistani.
ilmeisenä ylenkatseena heitä kohtaan. Hän tiesi sanoa heidän panevan kovin pahaksensa, jos niin mielettömäksi yllyn, että lähden kulkemaan tämän laakson poikki.
Kristitty: Mitäs vastasitte hänelle?
Uskollinen: Minä sanoin, että vaikka kaikki nuo hänen mainitsemansa ystävät ovat minulle sukuja, niinkuin todella ovatkin, nimittäin lihan puolesta, niin ovat he siitä asti, kuin retkelleni läksin, hyljänneet minut, niinkuin minäkin olen heistä luopunut. Senpä vuoksi he eivät ole minulle sen arvoisempia kuin jos eivät ikinä olisi olleetkaan samaa sukupuuta kuin minä. Sitä paitsi sanoin minä hänen antaneen tästä laaksosta aivan väärän kuvauksen, sillä kunnian edellä käy nöyryys, ja ylpeys käy aina lankeemuksen edellä. Siksipä — näin virkoin hänelle — minä kernaammin kuljenkin tämän laakson kautta siihen kunniaan, jota viisaimmatkin ovat kunniana pitäneet, kuin lähden tavoittelemaan sellaista kunniaa, jota meidän hänen mielestänsä ansaitsisi harrastaa. [Sananl. 15: 33, Sananl. 16: 18.]
USKOLLINEN JA HÄPEÄ.
Kristitty: Ettekö siellä laaksossa mitään muuta kohdannut?
Uskollinen: Kohtasin minä Häpeän, mutta kaikista ihmisistä, joita retkelläni olen tavannut, oli tämä ainoa, jonka nimi ei ollut kohdallaan: muista pääsi edes selityksillä ja sen semmoisilla, mutta tämä julkea Häpeä ei huolinut yhtään mistään.
Kristitty: Mitäs hän sanoi?
Uskollinen: Mitäkö sanoi? Hän vastusti itse jumalisuuttakin. Surkeata, halpamaista, kurjaa hänen mielestään oli jumalisuuden harrastaminen. Herkkä omatunto oli hänestä nähden jotain epämiehekästä. Jos mies, sanoi hän, pitää vaaria sanoistansa ja toimistansa ja välttää sitä korskeilevaa vapautta, jota nykyajan etevät henget käyttävät, niin joutuu hän aikalaistensa silmissä naurun-alaiseksi. Hän väitti niinikään, että ylen harvat maan mahtavista, rikkaista tai viisaista ovat olleet yhtä mieltä kuin minä, eikä niistäkään kukaan, ennenkuin, muitten puheita kuunnellen, on järkensä menettänyt ja mielettömyydessänsä ehdoin tahdoin alttiiksi pannut kaiken, tavoitellaksensa sellaista, josta ei kukaan tiedä, mitä se on. Edelleen hän huomautti, kuinka alhaisessa asemassa ja kurjalla kannalla vaeltajat enimmäkseen ovat olleet aikalaistensa silmissä: ei heillä ole ollut luonnontieteistäkään mitään tietoa eikä käsitystä. Tähän suuntaan hän haasteli tästä asiasta ja samoin monesta muusta, vaikk'en niitä kaikkia tässä ennätä puheeksi ottaa. Häpeä on, sanoi hän, itkien ja kallotellen kuunnella saarnaa; häpeä on sitten huokaillen ja voivotellen tulla kotia; häpeä on pyytää naapureilta pieniä rikoksia anteeksi tai palkita hänelle sillä, minkäs häneltä ottanut olet. Ja sen hän myöskin sanoi, että jumalisuus vieroittaa ihmistä siitä, mikä suurta on, moniaan virheen vuoksi vaan (joille hän antoi mitä hienoimpia nimityksiä), ja saattaa hänet tuon samaisen jumalisen veljellisyyden nimessä lähenemään ja kunniassa pitämään halpa-arvoista. Eikös tämäkin ole häpeällistä? sanoi hän. [1 Kor.1: 26, 3: 18, Fil. 3: 7,8, Joh. 7: 48]
USKOLLINEN JA HÄPEÄ.
Kristitty: Ja mitä te hänelle vastasitte?
Uskollinen: Sepä se! Ensi alussa en tiennyt, mitä sanoa. Hän ahdisti minua niin, että veri nousi kasvoihini: ihan olin tuon Häpeä nimisen miehen kourissa menehtymäisilläni. Mutta sitten rupesin miettimään, että se kuin ihmisille on korkea, se on Jumalan edessä kauhistus. Ja taas minä ajattelin: tämä Häpeä sanoo minulle, mitä ihmiset ovat, mutta ei sano mitään siitä, mitä Jumala tai Jumalan sana on. Ajattelin edelleen, ettei meitä tuomiopäivänä tuomita elämään tai kuolemaan maailman korskeahenkisten mietelmäin nojalla, vaan Korkeimman lakien ja viisauden mukaan. Siksipä, arvelut itsekseni, minkä Jumala parhaimmaksi sanoo, se myös parhainta on, vaikka kaikki ihmiset maailmassa toisin sanoisivat. Koska nyt — ajattelin minä — Jumala pitää arvossa jumalanpelkoa, koska Jumala pitää arvossa herkkää omaatuntoa, ja koska ne, jotka taivaan valtakunnan tähden tyhmiksi tulevat, ovat viisaimmat, ja koska se köyhä, joka Kristusta rakastaa, on rikkaampi kuin maailman mahtavinkin, joka Häntä vihaa, niin sanoin minä hänelle: "Poistu pois, Häpeä, sillä sinä olet minun pelastukseni vihollinen. Pitäiskö minun suostuman sinuun ylimmäistä Herraani vastaan? Kuinka minä voisin Häntä katsella kasvoihin, Hänen tullessansa? Jos minä nyt Hänen teitänsä ja palvelijoitansa häpeäisin, kuinkasta voisin toivoa siunausta?" Mutta tämä Häpeäpä oli röyhkeä konna. Tuskin sain hänet häädetyksi luotani. Hän pyrki yhä hierautumaan minun seuraani ja kuiskaili korvaani milloin mitäkin siitä, kuinka heikkoja muka ne ovat, jotka jumalisuudessa kiinni riippuvat. Sanoin hänelle lopuksi, että turhaan hän tässä enempää yrittelee, sillä sitä, mitä hän halveksii, pidän minä korkeimmassa arvossa. Tällä tavoin vihdoinkin pääsin tästä tungettelevasta miehestä. Ja hänestä erottuani, minä rupesin laulamaan [Luuk. 16:15, Mark. 3:38]:
On monet kovat kestettävä sen,
Ken altis ain' on Herran käskyillen.
Nuo koetukset liha matkaan saa,
Ja taas ja taas ja taas ne palajaa;
Alati meidät saavuttaa ne sois
Ja yllättää ja työntää tieltä pois.
Siis valvoen käy, Vaeltaja, ties
Ja vastaan seiso heitä, niinkuin mies.
Kristitty: Minua ilahduttaa, veli hyvä, ettäs niin urhoollisesti vastustit tätä konnaa. Kaikesta siitä päättäen kuin olet kertonut, ei hänen nimensä minunkaan mielestäni kohdallaan ole. Julkeasti hän jäljissämme kujilla kulkee ja koettaa saada meitä häpeään kaikkein ihmisten edessä, se on: häpeämään sitä, mikä hyvä on. Mutta ellei hän itse niin häpeämätön olisi, ei hän tekisi sitä kuin tekee. Seisokaamme vain häntä vastaan, sillä kerskailuistaan huolimatta, ei hän kumminkaan mitään aikaan saa muissa kuin tyhmissä. Viisaat kunnian perivät, sanoo Salomo, mutta tyhmät häpeän saavat. [Sananl. 3: 35]
Uskollinen: Häpeätä vastaan tulee meidän, luullakseni, huutaa avuksemme Häntä, joka vaatii meitä miehuullisesti puolustamaan totuutta maan päällä.
Kristitty: Niinpä kyllä. Mutta ettekö matkallanne tässä laaksossa muuta kohdannut?
Uskollinen: En, en kohdannut, sillä aurinko paistoi koko loppumatkan, vieläpä Kuoleman Varjon laaksoakin kulkeissani.
Kristitty: Miekkoinen te! Minun kävi aivan toisin. Tuskin olin laaksoon tullut, niin jo täytyi minun kestää pitkällinen ja ankara kamppuilu hirmuisen vihollisen, Apollyonin, kanssa. Luulin hänen jo ihan surmaavan minut, varsinkin kun hän paiskasi minut maahan ja rutisti minut allensa: luulin hänen murskaavan minut palasiksi. Maahan kaatuessani kirposi miekka mun kädestäni, ja silloin hän arveli olevansa varma voitostaan. Mutta minä huusin Jumalan puoleen, ja Hän kuuli minua ja pelasti minut kaikesta hädästä. Senjälkeen minä astuin Kuoleman Varjon laaksoon, ja pilkkopimeässä sain sitä astua melkein hamaan puoliväliin. Myötäänsä luulin siellä joutuvani surman suuhun. Mutta aamu sarasti vihdoinkin, päivä nousi, ja loppumatka kului helpommin ja rauhallisemmin.
LIUKASKIELINEN LIITTYY SEURAAN.
Tämän jälkeen minä näin unessani, kuinka Uskollinen, heidän kulkiessansa, sattui katsahtamaan sivulleen ja huomasi erään miehen, nimeltä Liukaskielinen, astuvan jonkun matkan päässä heidän kohdallaan (siinä kun oli tilaa heille kaikille). Se oli kookas mies ja hiukan miellyttävämpi kaukaa katsellen kuin läheltä. Uskollinen kääntyi hänen puoleensa seuraavilla sanoilla:
Uskollinen: Minne matka, ystävä hyvä? Pitääkö teidänkin tienne Taivaalliseen maahan?
Liukaskielinen: Sinne juuri olen kulkemassa.
Uskollinen: Sepä hyvä. Sittenhän saamme teistä, toivoakseni, hyvää seuraa.
Liukaskielinen: Mielellänihän minä seuraanne liityn.
Uskollinen: Tulkaa sitten, niin astutaan yhdessä ja haastellaan ajan kuluksi hyödyllisistä asioista.
Liukaskielinen: Ylen mieluista minun onkin haastella hyvistä asioista niin teidän kuin jokaisen muunkin kanssa, ja minua ilahduttaa kohtaamastani niitä, jotka sellaista hyvää harrastavat. Ei totta tosiaankaan niitä monta ole, jotka sillä tapaa tahtovat matkoillaan aikaansa kuluttaa. Useimmat ne mieluummin juttelevat joutavia, ja moiset ovat minulle vastenmielistä väkeä.
Uskollinen: Se on todellakin surkuteltava seikka, sillä mihinkäpäs parempaan ihminen voisi maailmassa suutansa ja kieltänsä käyttääkään kuin taivaallisiin?
Liukaskielinen: Minä pidän teistä sanomattoman paljon, teidän sananne kun ovat niin sattuvia. Mikä vainenkaan niin mieluista ja mikä niin hyödyllistä, kuin haastella jumalallisista asioista? Mikä onkaan niin mieluista, jos nimittäin ihminen ilonsa löytää siitä, mikä ihmeellistä on? Jos ihminen esimerkiksi halajaa haastella tapausten kulusta tai asiain salaisesta alkuperästä tai jos hän rakastaa puhella ihmeistä, tunnustähdistä ja merkeistä, niin missäpä niistä olisi niin kauniita kuvauksia ja suloisia kirjoituksia kuin Pyhässä Raamatussa?
USKOLLISTA MIELLYTTÄÄ LIUKASKIELINEN.
Uskollinen: Totta kyllä, mutta meidän silmämääränämme pitää olla, että me, senkaltaisista asioista puhuessamme, myöskin saamme niistä hyötyä.
Liukaskielinen: Sitä minäkin. Tainkaltaisista asioista puheleminen on hyödyllistä, sillä siinä selviää ihmiselle monta seikkaa, niinkuin näitten maallisten katoavaisuus ja taivaallisten hyödytys. Tämä nyt yleensä. Erityiskohtiin taas mennen, oppii siinä tuntemaan uuden syntymisen tarpeellisuuden, meidän omain töittemme riittämättömyyden, Kristuksen vanhurskauden välttämättömyyden y.m. Sitä paitsi oppii sellaisessa puhelussa tietämään, mitkä on katumus, usko, rukous, kärsimys ja niin edespäin. Siinä myös tulee oman mielensä virvoitukseksi tietämään, mitä Evankeliumin lupaukset ja lohdutukset merkitsevät. Edelleen oppii sen kautta vastustamaan harhaluuloja, puolustamaan totuutta ja opettamaan tietämättömiä.
Uskollinen: Aivan oikein, ja ilahduttava on kuulla teiltä tällaisia asioita.
Liukaskielinen: Voi sentään! Tiedon puute näissä asioissa juuri onkin syynä siihen, että niin harva käsittää uskon välttämättömyyttä ja armon töitten tarpeellisuutta sielussansa iankaikkisen elämän saamiseksi. Tiedottomina he elävät lain töissä, joilla ei kukaan millään muotoa voi taivaan valtakuntaan päästä.
Uskollinen: Mutta, sallikaa sanoani, tällaisten taivaallisten asiain tunteminen, sehän on Jumalan lahjaa. Ei kukaan tule siihen omalla ponnistuksellaan eikä pelkällä puhelemisella.
Liukaskielinen: Sen tiedän vallan hyvin, ett'ei ihminen mitään taida ottaa, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. Kaikki tulee armosta eikä töitten tähden. Sen voisin todistaa sadoilla kohdilla raamatusta. [Joh. 3: 27]
Uskollinen: No niin, mutta minkäs asian me nyt tällä kertaa panisimme keskustelun pohjaksi?
Liukaskielinen: Minkä vaan tahdotte: minä olen altis puhumaan taivaallisista asioista ja maallisista asioista; lain alalta ja evankeliumin alalta; korkeista asioista jokapäiväisistä; menneistä ja tulevaisista; oleellisista ja satunnaisista, — otaksumalla nimittäin, että tuosta kaikesta on oleva meille hyötyä.
Tämä oli Uskollisen mielestä ihmeellistä. Hän astui Kristityn luo, joka tällä välin oli kulkenut yksinänsä, ja virkkoi hänelle hiljaisella äänellä: "Siitäpä saatiin kelpo toveri matkalle! Hänestä tulee erinomainen vaeltaja."
Kristitty myhähti kuivasti ja sanoi: "Tuo mies, johon te niin olette ihastunut, viepi puheillansa harhaan monet kymmenet, jotka eivät häntä tunne."
Uskollinen: Tunnettekos te sitten hänet?
Kristitty: Minäkö? Tunnen hänet paremmin kuin hän tuntee oman itsensä.
Uskollinen: Mikäs hän sitten oikeastaan on? Sanokaas!
Kristitty: Hänen nimensä on Liukaskielinen. Hän asuu meidän kaupungissa hänkin. Kumma, että hän teille on niin outo, vaikka suurihan se meidän kaupunki tosin on.
USKOLLISEN PETTYMYS.
Uskollinen: Kenenkä lapsia hän on? Ja missä päin hän siellä asuu?
Kristitty: Hän on Kaunokielisen poikia ja asuu Joutavain Juttujen kadun varrella. Kaikkialla, missä hänellä on ollut tekemistä, tunnetaan kyllä Liukaskielinen Joutavain Juttujen kadun varrelta. Kieli hänellä on kyllä ketterä, mutta viheliäinen raukka tuo mies sittenkin on.
Uskollinen: Päältä iskien hän on sievä mies.